Suomalainen suuri näkymätön

24.08.2004 - 15:25 / Otto Sinisalo.


GLÖMP 6

Boing Being

Useita tekijöitä

164 sivua

Ja näin Katuoja palaa aikatauluun. Tällä viikolla arvioidaan jotakin, joka olisi pitänyt arvioida jo kuukausia sitten.

Glömp 6 kustantajan kädessäTommi Musturi on suomalaisen sarjakuvan suuria näkymättömiä. Hän toimittaa uutta suomalaista ja myös ruotsalaista sarjakuvaa esittelevää GLÖMP-antologiaa, josta nyt on ilmestynyt kuudes osa.

En haluaisi luonnehtia Glömpiin koottuja sarjakuvia taidesarjakuviksi, koska en pidä termin konnotaatioista. Ajatellaan, ettei taide voi vedota, tai että taide on vaikeaa. Tämä on tietysti kovin umpimielistä, muttei epätavallista. Glömpin sisältö on kuitenkin taiteellisesti kunnianhimoisempaa kuin suurin osa julkaistusta suomalaisesta sarjakuvasta, joten se ansaitsee taidesarjakuvan leiman. Samalla se on myös laadullisesti parempaa kuin valtaosa omakustanteista. Vaikka lähes kaikki tekijät ovatkin suurelle yleisölle tuntemattomia, ovat monet heistä silti graafisen alan ammattilaisia eivätkä pelkkiä harrastajia.

Glömp on myös esineenä kaunis: muhkea kirja on pakattu komeisiin värikansiin. Sisäsivut ovat mustavalkoisia tai sinivalkoisia. Mukana on englanninkielinen käännös.

Vierastan sarjakuva-antologioiden arviointia lehtimediassa, koska tilanpuute pakottaa valitsemaan tarkasteluun vain tietyt sarjakuvat. Nettimedia sen sijaan antaa mahdollisuuden kommentoida kaikkia kokoelman sarjakuvia, kuten aion nyt tehdä.

Kokoelman avaa Sami Ahon Saari-sarjakuva, jossa mies ja nainen viettävät laatuaikaa seuranaan vain toisensa ja meri. Mieheksi Ahon piirrostyyli on suorastaan naismaisen pyöreäviivainen. Hän onnistuu kuvittamaan hienosti sen tunteen, joka kaikilla rakastuneilla hölmöillä on joskus ollut.

Merja Järvelinin kuvittama ja Heikki Lahnaojan kirjoittama Joka satamassa on erilainen merellinen rakkaustarina. Sanattomassa kertomuksessa nainen kaipaa merimiesrakastajansa perään. Häpeilemättömän romanttinen juttu, mutta tarpeeksi lyhyt ja alleviivaamaton välttääkseen naurettavuuden.

En ole koskaan päässyt sisälle Jenni Ropen maailmaan. Hänen sarjakuvissaan on eteeristä etäisyyttä ja vierautta, jonka läpi en ole osannut tunkeutua. En nytkään, kun Rope piirtää sarjakuvan miehen vuoteeseen eksyvästä morsiamesta. Vertauskuvallista, mutta etäistä.

Jyrki Heikkinen on kiinnostava tekijä. Hänen venkuloita hahmojaan on nähty muun muassa absurdeissa stripeissä ja lähes arkirealistisissa tuokiokuvissa. Tällä kertaa liikutaan syvemmällä symboliikan maailmassa, kun tarinan vanha mies joutuu kohtaamaan menneisyytensä. Heikkisen sarjakuvan ongelma on sama kuin Ropellakin: symboliikka on ymmärrettävää, mutta samastuminen jää tapahtumatta.

Musturin omassa sarjakuvassa auto ajaa puuta päin viisi sivua. Mutta auto on hieno, kerronta on etevää ja puukin on komea, joten ei se mitään.

Katuojaa lukevia supersankarifaneja saattaa kiinnostaa Egmontin toimittaja Jouko “Rmäki” Ruokosenmäen tarina, jossa liikutaan eri aikatasoissa samalla kun minäkertojan tajunta näyttää pirstoutuvan. Samanlaisena toistuvat tapahtumapaikat lentokentillä toivat mieleen Ray Lorigan romaanin Tokio ei välitä meistä enää. Vieraantumisen kuvauksena Ruokosenmäen tarina on osuva, mutta jäin pohtimaan oliko tarinassa sittenkin myös jonkinlainen sisäinen logiikka, jota en hoksannut.

Camilla Pentin Magnetismi on sekin sanaton tarina. Kaksi rinnakkain etenevää tarinaa risteävät näppärässä sarjakuvassa. Pentin viiva on miellyttävän selkeää ja kahden tarinan jukstapositio onnistunut.

Yksinhuoltajaäiti viettää baari-illan Henna Raitalan sarjakuvassa Liiottelua. Raitalan tarina on sympaattinen ja viihdyttävä, mutta ei nouse tuokiokuvaa merkittävämmäksi. Samalla tavalla onnistuvat Heta Iimosen sivun mittaiset, huvittavat mutta unohdettavat Ovella-tarinat.

Keskiaikainen Noidanmetsästäjä Witchfinder General -kauhuleffasta ilmestyy antamaan parisuhdevinkkejä Marko Latva-Nikkolan sarjakuvassa. Latva-Nikkola on jo lähes valmis sarjakuvakertoja, jonka kuvitus palvelee miellyttävästi tarinaa. Hänen sarjakuvanovellissaan on kiitettävästi sisältöä, joskaan absurdin keskusidean merkitys jää hämäräksi. Tarinan Noidanmetsästäjä on parisuhteeseen ja sitoutumiseen liittyvien pelkojen manifestaatio, mutta miksi juuri Noidanmetsästäjä?

Ina Kalliksen Kontti on viehko rakkaustarina, joka toimii Kalliksen ilmavan kuvituksen varassa. Yhden idean sarjakuva toimii hyvin Kalliksen käyttämässä novellimuodossa.

Rautakoura on kokoelman parhaita sarjakuvia. Marko Kalliokosken vahvasti kerronnallisessa tarinassa sukupolvet kohtaavat maatilan saunassa. Yhteiskunnan muutos ja hahmojen henkilökohtaiset elämänvalinnat rinnastetaan taitavasti ironista loppuratkaisua myöten.

Janne Tervamäki ja Roope Eronen tarjoilevat tahoillaan surrealismia. Omassa todellisuudessaan liikkuvista sarjakuvista on lähes mahdoton sanoa mitään objektiivista. Minua ne eivät koskettaneet.

Jarno Latva-Nikkolan Kassa nro. 5 on myös albumin helmiä. Epäkronologisesti etenevässä tarinassa nähdään oksennusta, spermaa ja pullakahvia, kun hahmot tempoilevat himojensa kanssa. Vinksahtanut ihmissuhdetarina on hurmaavan nihilistinen.

Päivä rannalla kuuluu sekin sarjakuvamuotoisiin tuokiokuviin. Marcus Nyblomin kauniisti piirretyt hahmot eivät onnistu kertomaan mitään mieleen jäävää, vaikka tekevätkin sen tyylikkäästi.

Albumin toinen Merja Järvelinin ja Heikki Lahnaojan tarina on yllättäen kovin erilainen kuin ensimmäinen. Tällä kertaa käytetään kovin ilmeistä symboliikkaa, kun tyttö siivoaa luurangon kaapistaan – kirjaimellisesti. Pätevää jälkeä, joka todistaa Järvelinillä olevan skaalaa.

Knut Larsson tarjoilee surrealismia hänkin. Kauniissa kuvissa on sarjallisuutta niin vähän, että kaikki jää lukijan tulkinnan varaan.

Terhi Ekebom sovittaa sarjakuvaksi Marjo Isopahkalan runon Tissityttö. Kerrontatyyli on Ekebomille tyypillisesti tyylikkään naivistinen. Tarina on oivaltava kuvaus siitä, miten nuoren tytön vanhemmat säikähtävät ajatusta tyttärensä seksuaalisuudesta.

Mikko Väyrynen on mainio sarjakuvantekijä, jolla on valitettavan vähän tuotantoa. Hänellä on vetoava, suorastaan kliinisen selkeä piirrostyyli ja hurmaavan lakoninen tapa kertoa. Sarjakuvassa Keijon kodinkone hän kuvaa tarkasti ja hauskasti asiakaskadosta kärsivän liikkeen työntekijöiden naljailua. Väyrysen koominen ajoitus on pistämätön.

Kahvi on Jari Vaaran sanaton sarjakuva kahvikupin elinkaaresta. Vertauskuvallinen sarjakuva on salakavalan inhimillinen ja jää hetkeksi lukijan päähän kummittelemaan.

Tuhoisiin ihmissuhteisiin, riippuvuuteen ja mätään rakkauteen sukelletaan Ville Pynnösen sarjakuvassa Kesäkissa. Tarinan väkivaltaisuus on hieman alleviivaavaa, varsinkin kun Pynnönen vie tarinansa väistämättömältä tuntuvaan loppuunsa. Hän kuvaa aggressioita ja ihmisten välistä julmuutta hyvin, joka lupaa hyvää syksyllä ilmestyvältä Alinka-sarjakuvaromaanilta.

Anna-Kaisa Laine on kuvittanut reseptin. En ymmärrä ruoanlaitosta mitään, enkä Laineen sarjakuvastakaan.

Tuotteliaalta Ville Rannalla julkaistaan myös tänä vuonna Kemissä palkintosijoille päässyt sarjakuva Naiskuvia, jonka päähenkilö on Ranta itse. Voidaan olettaa, että tarina perustuu tositapahtumiin. Ranta on monesti osoittanut taitonsa tositapahtumien kuvittajana, eikä petä nytkään. Tällä kertaa ollaan neuroottisen maalarin avajaisissa. Rannan karusta piirrostyylistä pitäminen on minulle jossain määrin hankittu maku, mutta se toimii.

Inari Kyläsen Joskus lokakuussa on jälleen lyhyt tutkielma ihmissuhteista. Siinä on yleistettävyyttä, mutta kokonaisuutena se jää liian lakoniseksi jäädäkseen vahvana mieleen.

Musturi itse päättää kokoelman tyylikkäällä sarjakuvarunolla, joka symbolismi on ilmeistä vaikkakin naiiviudessaan viehättävää.

Glömpin julkaisufilosofiaan näyttää kuuluvan yhdistävän teeman puute. Glömp kutosen alaotsikko on “Costeaun unessa”, mutta jos tämä on vaikuttanut tekijöiden aihevalintoihin, sitä ei juuri huomaa. Teeman puuttuminen vaikeuttaa albumin lukemista kokonaisuutena ja lisää kynnystä tarttua albumiin, jos potentiaalinen lukija ei ennestään tiedä Glömpistä mitään. Myös jonkinlainen esipuhe tai takakansiteksti auttaisivat. Nyt pelkään, että Glömpin löytävän vain taidesarjakuvaa aktiivisesti harrastavat.

SUOSITUS: Glömp on hieno läpileikkaus uudesta kotimaisesta sarjakuvasta. Taiteellisesti kunnianhimoinen linja tuskin miellyttää pelkkää pop-sarjakuvaa etsiviä, mutta suosittelen silti tutustumaan Glömpiin ennakkoluulottomasti.

Glömpiin voi tutustua osoiteessa http://www.boingbeing.com/ . Sitä voi tilata Musturista osoitteesta tommi at madeinhurry piste com .

Kategoria: Arvio.



Trackback URI | Kommenttien RSS

Jätä vastaus