Kuukausiarkisto September, 2004

* Pelastus ja kadotus harhamassa

Kirjoitettu 28.09.2004 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


UNIKURKIALAN TARINOITA: ALINKA

Arktinen Banaani

Ville Pynnönen

256 sivua, mustavalkoinen

Tällä viikolla Katuojassa alkaa syksyn albumiuutuuksien käsittely. Koska albumeita tai muuten kiinnostavia uutuussarjakuvia on työnnetty markkinoille viime viikkoina poikkeuksellisen paljon, jatkuvat albumiarviot pitkälle syksyyn. Seuraavaksi arvioitavina ovat mahdollisuuksien mukaan Jysäys, Asema-kustannuksen uutuudet, Valon Prikaati ja Timo Mäkelän Rooma.

Ensimmäisenä vuorossa on kuitenkin Ville Pynnösen UNIKURKIALAN TARINOITA: ALINKA. Järkälemäinen Alinka-albumi on jatkoa Napatuotteen vuonna 2000 julkaisemalle Unikurkialalle. Varsinaiseksi jatko-osaksi Alinkaa ei kuitenkaan voi luonnehtia, sillä vaikka itse en ole Pynnösen aiempaan albumiin tutustunutkaan, pystyin lukemaan Alinkan ongelmitta.

Taidetta albumista Unikurkialan tarinoita: AlinkaUnikurkiala on fiktiivinen tila – yhtä aikaa paikkakunta ja mielentila – jossa unen ja todellisuuden raja hämärtyy. Vertailu Pynnösen esikuvaksikin luonnehditun David Lychin Twin Peaksiin lienee väistämätöntä: nimiensä mukaisesti molemmissa yhtenä keskushahmona on tapahtumapaikka, tunne siitä miten ympäristö ja sen pimeä historia vaikuttaa hahmoihin; varmuus siitä, miten tarina ei voisi tapahtua missään muualla. ”Bob” saalistaa vain Twin Peaksissa, Alinka vaanii vain Unikurkialassa.

Justus Pyhähuhta on nuori taideopiskelija Unikurkialan taidelukiossa, ja lahjakas sellainen. Tai näin ainakin tämän mentori, rehtori Stålhammar antaa suojattinsa ymmärtää. Stålhammar on ottanut Justuksen siipiensä suojiin osiltaan sovittaakseen vanhoja syntejään, jotka alkavat nostaa päätään. Ongelmaton ei ole kompleksinen Justuskaan, jota repivät itsetuhoinen suhde vanhempaan naiseen, uusi ihastus ja opiskelijakollegoiden kateus.

Intohimojensa ohella tarinan päähenkilöitä ajavat eteenpäin unissa ja hallusinaatioissa näyttäytyvät henkiolennot. Huivipäinen nainen tarjoaa pelastusta, koukkunokkainen Alinka kadotusta. Keskeiseksi symboliksi nouseva siipirikko kurki edustaa taas hahmojen tekemiä valintoja, kenties. Mikään Kreikkalainen tragedia sarjakuva ei nimittäin ole: vaikka henkimaailman olennot ohjailevatkin hahmoja, kadotuksensa tai pelastuksensa he tekevät itse. Henget vain tarjoavat vaihtoehdot.

Pynnösen taidoista sarjakuvantekijänä kertoo se luontevuus, jolla tarina siirtyy valvetilasta uniin, harhoihin ja takaisin. Albumi on kiitettävän helppolukuinen ja lähestyttävä. Runsas symboliikka lisää tarinaan vain tasoja, jotka lukija voi halutessaan avata useampien lukukertojen jälkeen. Toisin kuin monet aikalaisensa, Pynnönen ei kavahda tekstin käyttöä. Hän ei selitä liikoja, mutta runsas dialogi tekee kokonaisuudesta helpommin lähestyttävän ja hahmoista samastuttavampia. Pynnönen käyttää tekstiä myös tehokeinona. Hänen itse tekstaamansa puhekuplissa nähdään kiinnostavia oivalluksia: puheen kaiku pimeässä käytävässä on paksumpaa fonttia, katkeran naisen hyvästit valuvat jääpuikkoina.

Pynnösen pelkistävä tyyli piirtää hahmoja toimii hyvin. Liika realismin tavoittelu olisi tehnyt siirtymistä valvetodellisuudesta unimaailmoihin helposti vähemmän luontevia. Hahmojen reaktiot välittyvät piirteettömiltä kasvoilta tehokkaasti: tavallaan hahmojen kasvoilla ei ole mitään muuta kuin ilme, pelkkä visuaalinen symboli. Voimakkaat mustat pinnat hallitsevat sivuja, kuten kauhutarinalle sopiikin.

Erinomaisista lähtökohdistaan huolimatta Alinka jää kuitenkin kokonaisuutena hieman epätyydyttäväksi. Osasyy on tarinan yllätyksettömyys: vaikka sivuhahmojen kohdalla Pynnönen yllättääkin taitavasti, päähenkilöiden kohtalon voi aavistaa ja lopun tragedia on ennakoitavissa. Myös Stålhammarin ja Justuksen suhteelle olisi kaivannut selkeämpää tilinpäätöstä. Nyt Justus kääntyy suojattiaan vastaan ikään kuin tarinan pakottamana, toisen hahmon aloitteesta. Lopussa Justus ei vaikuta niinkään vahvalta kuin helposti manipuloitavalta. Stålhammarin dramaattinen kaari on tosin riipaisevampi.

Jos Alinkaa vertaa mainittuun Twin Peaksiin, huomaa kaipaavansa myös Alinkassa Lynchin tyyppistä äkkiväärää huumoria, jota vasten peilattuna Lynchin tarinan kauhut näyttivät entistä pelottavimmilta. Nyt väistämättömän tragedian lohduttomuus etäännyttää lukijaa sarjakuvasta.

SUOSITUS: Sarjakuvantekijänä Pynnösellä on näkemystä. Alinka on kokonaisuutena ehjä kauhufantasia, lajinsa kenties ainoa edustaja Suomessa.

Lehdistötiedote ja näytesivuja albumista

.



* Jesus Christ Superhero

Kirjoitettu 25.09.2004 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Kolumni.


Kävin hiljattain (okei, pari kuukautta sitten) katsomassa Mel Gibsonin elokuvan Passion of the Christ. Muistan suhtautuneeni elokuvaan etukäteen hieman varautuneesti pelkästään sen takia, että en uskonut kuuluvani sen kohdeyleisöön. Positiivisistakin kritiikeistä huolimatta yleinen julkisuusmylläkkä oli jättänyt sellaisen kuvan, että Passionin ainoa valtti oli jonkinlaiseen uskonnolliseen hurmokseen vetoaminen, ja että elokuvallisesti se oli pelkkä sarja kömpelösti toisiinsa liitettyjä, ylipitkiä ja yliverisiä kidutuskohtauksia. Ennen elokuvan alkua lueskelin Michael Moorcockin kirjaa Behold the Man, ja yritin tarkkailla, herättäisikö se, tai istuimen mukipidikkeeseen upottamani reilun kahden euron irtokarkkipussi minkäänlaisia reaktioita hurskaissa ihmisissä, jotka olivat saapuneet elämänsä ainoalle elokuvateatterikäynnille myötäelämään lihaksi tulleen jumalansa viimeisiä hetkiä.

Tämä ei ole Jeesus

Lakkasin kuvittelemasta typeriä, kun viereeni istui keski-ikää lähestyvä nainen jättimäinen popcornsaavi sylissään.

Passion osoittautui, hillittömästä suosiostaan huolimatta, erittäin hyväksi elokuvaksi. Kauhistellut kidutuskohtaukset olivat juuri oikean pituisia, ja sen verran vaihtelevia, ettei elokuva tuntunut missään vaiheessa junnaavan paikoillaan. Erityisesti vaikutuksen teki se, että Passion oli niin tinkimättömästi tehty, ja väkivallan armottomat kuvaukset olivat vain yksi tämän ilmentymistä. Kaikki elokuvassa palveli ydinkonseptia, ja sen ympärillä olevat ideat oli esitetty mahdollisimman vaikuttavalla tavalla, piittaamatta lopputuloksen julmuudesta, pateettisuudesta tai poliittisesta epäkorrektiudesta.

Mielenkiintoista kuitenkin on se, että jälkeenpäin taloudellisesti oikeaksi todettavissa oleva päätös laittaa Passion laajaan teatterilevitykseen tuli ylipäätään tehtyä. Tietenkin oli ilmiselvää se, että maailma on täynnä hihhuleita, jotka ovat valmiita katsomaan elokuvan pelkästään sen uskonnollisen sisällön vuoksi, mutta yhtä ilmiselvää oli se, että maailma on myös täynnä hihhuleita, jotka ovat valmiita boikotoimaan elokuvaa pelkästään sen uskonnollisen sisällön vuoksi. Kuinka voitiin olla riittävän varmoja siitä, että elokuva löytäisi yleisönsä? Mel Gibson nyt on täysin seinähullu (hän ei alunperin aikonut edes laittaa nykykielisiä tekstityksiä elokuvaan), mutta entä levittäjät, joita lähinnä kiinnostaa tuoton saaminen sijoituksilleen, eikä se, että koko maailma saa tietää kuinka hirvittävän paljon Jeesus kärsi, kun häntä ristiinnaulittiin.

Syynä oli tietenkin (tietenkin!) Marvelin supersankarileffojen menestys. Tuskin kukaan television “näin tehtiin”-ohjelmia uskollisesti seuraava on voinut välttyä näkemästä Marvel Productionsin Avi Aradia solkkaamassa kömpelöllä englanninkielellään, että avain menestykseen on ollut löytää projektiin intohimoisesti ja kunnioittavasti suhtautuvat tekijät (vaikka joskus kyseinen tekijä ei kokemattomuuttaan ole ymmärtänyt, että kun toimintakohtauksessa käytetään sijaisnäyttelijöiden sijasta Hollywood-tähtiä, joiden rinnalla Keanu Reevesin neuraalikinetiikka todellakin vaikuttaa olevan paljon normaalia korkeammalla, filmiä ei saa pyörittää normaalinopeudella), ja sitten antaa heille vapaat kädet (vaikka joskus… okei, tuli varmaan selväksi). Ja yleisöt reagoivat tähän; aistivat sen, että elokuva on tehty vakaumuksella, ja uppoutuvat sen maailmaan samalla tavalla kuin tekijät, vaikka ainekset olisivat niinkin absurdeja kuin Hugh Jackmanin kampaus tai kristillinen mytologia.

Tämäkään ei ole Jeesus

Eli nyt kun on todettu, että Passion of the Christin menestys on supersankarien ansiota, seuraavaksi osoitan, että elokuva on oikeastaan supersankarisarjakuvaan perustuva, kuten on myös itse Jeesus-myytti. Jos olet lukenut tähän asti, ja kaikki on tähän mennessä ollut mielestäsi täysin järkeenkäypää, niin kannattaa varmaan lopettaa tähän, koska jatko ei ole. Jos taas olet lukenut tähän asti, vaikka missään ei ole ollut vähäisintäkään järkeä, niin olen vihdoin löytänyt yleisöni, jee!

Siirrettäessä tarinaa kirjallisesta muodosta elokuvaksi on aina tehtävä tiettyjä valintoja koskien painotuksia sekä tapoja, joilla ilmaista sellaisia asioita, joiden selittämiseen voi tekstissä keskittyä hyvinkin pitkällisesti ja runollisesti, mutta jotka pitäisi elokuvassa tuoda esille hyvin ytimekkäästi ja tietenkin enemmän kuvaa kuin tekstiä hyödyntäen. Jeesus, samanaikaisesti kokonaan ihminen ja kokonaan jumala, joka antaa teloituttaa itsensä veriuhrina itselleen, on aika kova pähkinä purtavaksi tekstin muodossakin. Gibson on kuitenkin ottanut härkää sarvista tavalla, joka muistutti minua Grant Morrisonin tajunnanräjäyttävistä sarjakuvista.

Morrisonilla on tapana täyttää sarjakuvasivut kaikenlaisilla hillittömillä visioilla, ja kommentoida niitä dialogilla, joka suhtautuu kaikkeen hyvin arkipäiväisesti ja lakonisesti, ja tämä ristiriita voimistaa lukukokemusta. Gibson käytti Passionissa samantapaisia keinoja, erityisesti kohtauksessa ristiä kantavan Jeesuksen ja hänen äitinsä välillä. Maria on katsellut, kuinka hänen poikaansa hakataan ja ruoskitaan niin, että lihatkin irtoavat luiden päältä, ja nyt poika kompuroi teloituspaikkaansa kohti, kantaen omaa teloitusvälinettään. Näky tuo Marian mieleen Jeesuksen pikkupoikana, kun hän kaatui, ja silloin Maria pystyi menemään hänen avukseen, ja tekemään kaiken paremmaksi. Nyt Maria on voimaton, ja hän vajoaa kyynelehtien polvilleen Jeesuksen eteen, jolloin Jeesus sanoo: “Katso äiti, uudeksi minä teen kaikki.” (Lainaus on itse asiassa Johanneksen ilmestyksestä, eikä sisälly neljään evankeliumiin).

Nämä sanat verisen ja ruhjotun, teuraalle kulkevan miehen suusta ovat täysin odotuksien vastaiset, ja saavat ennestäänkin melodramaattisen tilanteen kohoamaan aihan huikeisiin sfääreihin. Tämä lähestymistapa on niin vieras amerikkalaiselle elokuvailmaisulle, jossa vältetään ristiriitaisten ideoiden samanaikaista kuvaamista, että inspiraatio siihen on varmasti peräisin Grant Morrisonin, tai jonkun hänen jäljittelijänsä kuten Mark Millarin tai Alan Mooren (Morrison väittää niin, joten sen täytyy olla totta) sarjakuvista.

Mutta tällainen tyylillinen seikka on varsin vähäpätöinen sen rinnalla, että Gibson on lainannut koko elokuvan rakenteen supersankarisarjakuvasta. Kuten todettu, kirjallisen teoksen siirtäminen valkokankaalle edellyttää materiaalin muokkaamista, ja erityisen tärkeää on parituntiseen elokuvaan sopivan dramaattisen rakenteen löytäminen. On tunnistettava päähenkilöt ja heidän motivaationsa, ja muodostettava elokuvalle runko, johon on helppo ripustaa kohtaukset, joissa hahmojen sisäiset ja keskinäiset dynamiikat tulevat esille. Passionissa nämä ratkaisut on tehty jäljitellen Frank Millerin Yön ritarin paluuta.

Olisiko tämä Jeesus?

Batman ja Jeesus eivät muistuta hahmoina toisiaan niin paljon, että pitäisin aiheellisena yrittää tulkita Yön ritarin paluu jonkinlaiseksi Jeesus-myytin variaatioksi — tai toisin päin — mutta yhtäläisyyksiä on tarpeeksi, että Batmanin hahmoon ja häntä ympäröivään henkilökaartiin sopivat dramaattiset ratkaisut soveltuvat myös Jeesukseen. He ovat kummatkin lakia uhmaavia oikeuden puolustajia, ja he molemmat käyttäytyvät tavalla, joka useimpien ihmisten mielestä vaikuttaa täysin mielipuoliselta. Itse asiassa juuri tämä terveen käytöksen rajojen ylittäminen toimii lähtökohtana sekä Yön ritarin paluun että Passionin juonille.

Passion alkaa Jeesuksen rukoustaistelusta Getsemanessa. Aluksi kuvassa näkyy vain puiden keskellä selkäpuolelta kuvattu mies, joka tärisee hillittömästi. Oikeastaan olin jo aika yllättynyt Gibsonin taiteellisesta rohkeudesta, kunnes Jeesuksen kädet näkyivät selkeästi kuvassa ja tajusin, ettei hän ollutkaan tekemässä mitään… epäilyttävää. Jeesus oli siis uskonnollisessa hurmostilassa, ja häntä vavisutti Jumalan antama voima aloittaa lopullinen taistelu pahuutta vastaan. Tätä symbolisoi seuraava kohtaus, jossa Jeesus murskaa jalallaan Saatanan lähettämän käärmeen (ja kuten hiljattain opin päättymättömäksi ilokseni, tämä on suora viittaus nk. protoevankeliumiin, jota pidetään ensimmäisenä messiaanisena profetiana, sillä jaloissa pyörivien käärmeiden piekseminen oli varmasti israelilaisten kaltaiselle aavikolla tarpovalle paimentolaiskansalle niin vieras ilmiö, että sen kuvaaminen on aivan pakko tulkita jollain muulla tavalla kuin kirjaimellisesti).

Yön ritarin paluusta löytyy tietenkin vastaava kohta, jossa Bruce Wayne kokee takaumana vanhempiensa kuoleman, ja lepakko hänessä nousee taisteluun moraalista rappeutumista vastaan. Passionissa tosin harpataan yli kaikki tätä edeltävä ja käydään nopeasti itse asiaan (tulevasta DVD-julkaisusta varmastikin löytyy poisleikattu alkukohtaus, jossa Jeesus hyppää pois aasinsa selästä juuri ennen kuin se roihahtaa palamaan). Yleinen käsityshän on se, että lepakkoasussa loikkiva mies on aivan pähkähullu, mutta totuus on tietenkin se, että Batmanin maailmassa ainoa terve ratkaisu on nimenomaan kamppailla rikollisuutta vastaan vetämällä päähän suippokorvainen naamio, koska roistot ovat niin taikauskoisia ja pelkurimaisia (ja tyhmiä, mainittiinko aivan rajaton tyhmyys?). Aivan kuten Jeesuksen maailmassa on täysin tervettä julistaa olevansa Jumalan poika (siis jos se on totta, mutta täytyyhän sen olla, kun C.S. Lewis kerran jo eliminoi kaikki muut vaihtoehdot).

Metafyysisten vastusten sijasta Jeesuksella on kuitenkin oltava inhimillisiä vastuksia elokuvassa, ja mallina on tässäkin käytetty Yön ritarin paluuta. Batmanin lopullinen vihollinen on Teräsmies, joka on poliittisten realiteettien ohjaama esivallan edustaja. Teräsmies olisi tyytyväinen, jos Batman vain luopuisi sodastaan ja menisi kotiinsa, mutta Batman pakottaa hänet taistelemaan, ja lopulta käyttää häntä tehdäkseen itsestään marttyyrin ja viedäkseen toimintansa uudelle tasolle. Pontius Pilatus toimittaa tismalleen samaa virkaa Passionissa, joskin Gibson esittää hänet huomattavasti myönteisemmässä valossa kuin Miller Teräsmiehen.

Jeesus vastaan Herodes?

Toinen Batmanin luontaisista vihollisista on Jokeri, joka Miller kuvaamana oli suoranainen hinttari. Yön ritarin oikeistolaisessa maailmassa homous edustaa tietenkin yhteiskunnan seksuaali- ja muunkin moraalin yleistä rappeutumista, eli sitä, mikä tekee Batmanin kaltaisen anomalian tarpeelliseksi. Tässä tapauksessa Gibson paljastaa korttinsa pahemman kerran, sillä hänen versionsa Galilean hallitsijasta Herodes Antipaasta on räikeän naismainen ristiinpukeutuja. Luukkaan evankeliumin mukaan Herodes lähetti Jeesuksen takaisin Pilatukselle, koska Jeesus ei suostunut esittämään ihmetekoja. Passionissa Herodeksen vaatimusten kohtuuttomuus (siis oikeasti, kaikkihan tietävät että ihmeiden tekemistä on turha edes yrittää, jos lähistöllä on yksikin epäuskoinen) on yhdistetty hänen seksuaaliseen perversioonsa, ja tälle ratkaisulle tuskin löytyy mitään muuta perustetta kuin se, että Yön ritarin paluu on niin siisti sarjis.

(DVD:ltä varmaan löytyy sitten myös se kohtaus, jossa Jeesus niksauttaa Herodeksen niskan ja pakenee legioonalaisilta… no, en tiedä mikä oli huvipuiston vastine Lähi-idässä kaksi vuosituhatta sitten… se paikka, missä ihmisiä kivitetään?)

Elokuvan edetessä Jeesus tulee yhä runnotumman ja rujomman näköiseksi, aivan kuten Batman Yön ritarin paluussa (jossa tosin syynä ei ole pelkästään fyysinen pahoinpitely, vaan myös Frank Millerin kuvitustekniikan laiskistuminen, anteeksi, “tyylin kehittyminen”) ja aivan viimeisessä kohtauksessa kuolleeksi uskottu Jeesus nousee uudestaan taistoon pahuutta vastaan, ja tämä vieläpä tapahtuu luolassa, aivan kuten Yön ritarin lopussa! Sattumaako? En usko!

Tässä vaiheessa joku voisi jo kuvitella, että Frank Millerin pitkään kehittelemä Jeesus-sarjakuva on konseptina täysin tarpeetonta toistoa — mutta miksipä se Milleriä estäisi. Journalistit Jeff Lester ja Gail Simone ovatkin jo vuosia sitten saaneet käsiinsä ennakkomaistiaisia tästä kauan odotetusta opuksesta.

Mutta takaisin asiaan. Innossaan jäljitellä Yön ritaria Mel Gibsonilta jäi varmaankin huomaamatta, että Jeesuksen tarinalla on paljon osuvampikin esikuva supersankarisaagojen joukossa. En nyt tarkoita Teräsmiestä, johon projisoidaan kaikenlaisia Messias-tulkintoja käytännössä vain sen takia, että Jerry Siegel ja Joe Shuster olivat kielellisesti sen verran mielikuvituksettomia, että käyttivät kryptonilaisten nimien pohjana itselleen varmasti hyvin tuttua hepreaa. Hahmonahan Teräsmies ei muistuta Jeesusta yhtään sen enemmän kuin Batman. Teräsmies lentelee ympäriinsä pieksemässä ihmisiä, ja Jeesus… ei.

Tämä nyt ei ainakaan ole Jeesus

Teräsmiehen “kuolema” 90-luvun puolivälissä antoi lisäaihetta kaikenlaisille pinnallisille vertailuille Teräsmiehen ja Jeesuksen välillä, mutta perusteellinen tarkastelu paljastaa yhteyden olemattomaksi. Teräsmieshän kuoli taistelussa suunnattoman voimakasta Doomsday-hirviötä vastaan. Verinen kamppailu huipentui samanaikaisiin iskuihin, joihin kumpikin keräsi viimeiset voimansa rippeet. Doomsday kaatui, mutta niin myös Teräsmies. Teräsmiehen voiton hetki oli myös hänen kuolemansa hetki, mikä saattaa tuntua rinnastettavalta Jeesuksen veriuhriin, jolla hän pelasti ihmiskunnan. Oleellista kuitenkin on se, että Teräsmiehen vain tarvitsi nujertaa Doomsday, tavalla tai toisella. Hänen ei tarvinnut kuolla voittaakseen, ja itse asiassa hän ei kuollutkaan, vaan hänen kryptonilainen kehonsa vain tarvitsi aikaa parantaakseen vakavat vammansa. Jeesuksen kuolema sen sijaan oli välttämätön osa hänen voittoaan, sillä kuolleista nouseminen on yleensä aika vaikeaa, jos ei missään vaiheessa kuole. Sanon vain, jos joku ei sitä vielä ole hoksannut.

On kuitenkin supersankari, joka pelasti maailman nimenomaan kuolemallaan. Chris Claremontin ja John Byrnen maineikkaassa Pimeän Feenixin saagassa Ryhmä-X:n jäsen Jean Grey uhrasi itsensä pelastaakseen maailman alter egoltaan, kosmiselta Feenix-voimalta. Yhtäläisyydet ovat niin voimakkaat, että Pimeän Feenixin saagan täytyy olla, C.S. Lewisin teologiaa mukaillen, “todeksi tullut myytti”, josta Jeesuksen taru on jonkinlainen etiäinen, ennakkomaistiainen Totuudesta. (Miten niin Feenix ei ole totta? Jättäkää lapsenuskoni rauhaan, julmurit!)

Tässäpä vasta Jeesus

Jeesus on, kuten Jean Grey, lempeä ja viisas, siunattu psyykkisillä kyvyillä, jotka kuitenkin kalpenevat toisen minän suunnattoman voiman rinnalla. Tämä toinen minä on ylpeä, äkkipikainen ja tuhoaa lukemattomia eläviä olentoja yhdessä kädenkäänteessä. Jeesus-myytin primitiivisyys näkyy siinä, että Jumalan tekemät joukkomurhat tulkitaan automaattisesti oikeutetuiksi, ikään kuin jokeltavat vauvatkin olisivat jo syntyessään ansainneet kauhean kuoleman, ja oikeastaan pitäisi olla kiitollinen pelkästään siitä, että Jumala ei äärettömässä armossaan päätä tänä nimenomaisena päivänä hukuttaa maailmaa vedenpaisumukseen tai syöstä tulikiveä taivaalta kaikkien koteihin. Jollain mystisellä tavalla Jeesuksen uhri tyynnyttää Jumalan verenhimon, ja ihmiskunta on pelastunut ikuiselta kadotukselta.

Feenixin tarussa näemme nämä teemat korruptoitumattomina. Feenixin mielivalta ei ole oikeutettua, ja sitä ei pysäytetä millään maagisilla rituaaleilla ja symbolisilla uhreilla, vaan henkilökohtaisella valinnalla. Jeanin on tuhottava itsensä, koska hän on Feenix. Tarina sisältää useita opetuksia, jotka kenen tahansa aikuisen ihmisen olisi hyvä ymmärtää: jokaisella on kyky tehdä hyvää ja pahaa; voima itsessään ei anna oikeutusta; joskus oikein tekeminen edellyttää uhrauksia. Näistä viimeinen on tehnyt Pimeän Feenixin saagasta erityisen muistettavan. Kun Jean Grey herätettiin myöhemmin henkiin, monien fanien mielestä se halvensi alkuperäistä tarinaa. Jeanin uhraus menetti merkityksensä. Jostain syystä Jeesuksen uhraukseen ei suhtauduta samoin. Jeesus kuoli, mutta hänpä palasikin henkiin jo kolmen päivän päästä. Melkoinen uhraus — anteeksi vaan, tämä on vain minun henkilökohtainen mielipiteeni, mutta minusta kuolemisessa on ikävää nimenomaan se, että kun on kuollut, sen jälkeen ei enää ole elossa, ikinä.

Ehkä joskus kristityillekin tulee mieleen, että tässä jutussa mättää nyt jokin. Ehkä sen takia Mel Gibson on Passionissa keskittynyt juuri Jeesuksen kuolemaa edeltävään kidutukseen. Sitä kaikkea tuskaa ei voi pyyhkiä pois; kun se on tapahtunut, se on tapahtunut (jos se nyt on tapahtunut). Se on todellinen uhraus, toisin kuin erääntymispäivänmäärällä varustettu kuolema. Silti jotenkin vältetään ajattelemasta sitä, että lukemattomat ihmiset ovat kautta historian kokeneet samanlaisia kärsimyksiä, ilman mitään lunastuksia, ilman että siitä on kenellekään yhtään mitään hyötyä. Siinä todellisuudessa me joudumme elämään, eikä siitä mihinkään pääse pakoon.

“No, se ei ehkä ole täysin totta”, hän sanoi, ja ryhtyi lukemaan sarjakuvaa.

Tagit: .



* Operaatio: Aikuisten sarjakuva

Kirjoitettu 23.09.2004 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


QUEEN & COUNTRY, VOL. 6: OPERATION: DANDELION

Oni Press

Greg Rucka, Mike Hawthorne

116 sivua, mustavalkoinen

SPIDER-MAN 9/2004

Egmont kustannus

Paul Jenkins, Humberto Ramos

52 sivua, värillinen

Tervetuloa Katuojaan. Sarjakuvafestareista on selvitty. Vino pino albumeita ja lehtiä odottaa arviointia. En ole tosin ehtinyt juuri aivan tuoreimpia sarjakuvia lukea, joten tällä viikolla käydään läpi pari poimintaa hiljattain luettujen sarjisten pinosta.

Queen & Country, Vol. 6: Operation: DandelionQUEEN & COUNTRY on edennyt kuudenteen kokoelmaansa. Iso-Britannian tiedustelupalvelun “minder” -agenteista ja näiden esimiehistä kertovassa sarjassa pysytellään tällä kertaa visusti Englannin maaperällä. Päähenkilöiden osastoa uhkaavat rajut leikkaukset tai kenties lakkauttaminen kun uudenlaista tiedustelupolitiikkaa ajava tuore johtaja Barclay on astumassa virkaan. Kenttäagenttien päällikkö Crocker tekee sopimuksen vaikutusvaltaisen alivaltiosihteerin kanssa pelastaakseen osastonsa: hän tutkii alivaltiosihteerin puolesta maanpaossa Lontoossa majailevan Zimbabwelaisen diplomaatin taustat. Ongelmia syntyy, kun kotimaan tiedustelu ei luonnollisesti pidä tunkeilijoista reviirillään ja Crocker joutuu toimimaan salassa Barclaylta.

Kuulostaa kirotun pitkäveteiseltä, eikö? Väärin.

Queen & Country erottelee miehet pojista. Se on perustellusti varttuneiden lukijoiden sarjakuva. Kirjoittaja Greg Ruckan monimutkaisesti polveilevat, kimurantin poliittiset juonet eivät ole helppoja seurattavia. Kerronnaltaan modernissa sarjakuvassa ei ole tapahtumia selittäviä ruutuja tai monologeja. Rucka luottaa kuvien ja dialogin kantavan tarinaa. Queen & Country ei myöskään seuraa klassista toimintatarinan kaavaa, jossa lukijan kärsivällisyys aina lopulta “palkitaan” väkivallan purkauksella. Tarinoiden ratkaisut ovat dramaattisia, mutta samalla pidäteltyjä, hienovaraisen toteavia. Mitään ei alleviivata. Rucka odottaa lukijalta paljon, mutta jos on valmis näkemään vaivaa lukukokemuksen eteen, Queen & Country palkitsee.

Ruckan toteava kerronta jättää paljon kuvittajan varaan. Queen & Countryssa on nähty uusi piirtäjä lähes jokaisessa albumissa. Tällä kertaa remmiin astuu Mike Hawthorne, jonka ligne claire -tyyppinen kuvitus toimii sarjan henkeen loistavasti. Hawthorne ei tavoittele täydellistä realismia, vaan karrikoi hieman. Ratkaisu sopii tarinaan, jossa lukijan pitää pystyä lukemaan hahmojen ilmeitä ja reaktioita. Hawthorne onnistuu vaikeassa tehtävässä ja pitää lukuisat dialogikohtaukset elossa vaihtelemalla kuvakulmia tehokkaasti.

Queen & Country kertoo pääasiassa prosessista. Hahmoilla on selkeät tavoitteet, josta kertoo jo tarinoiden otsikointikin: jokainen kokonaisuus on “operaatio”. Sarjakuva on tapahtumavetoinen ja hahmot ovat alisteisia juonelle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Ruckan hahmot olisivat mielenkiinnottomia, päin vastoin. Hahmojen kehitys on hienovaraista, niin kuin Queen & Countryn draama yleisestikin. Hahmoille annetaan tilaa, vaikkakin juonta edistävien tapahtumien aikana ja niiden välissä. Operation: Dandelionissa nähdään kuitenkin totuttua enemmän puhtaasti hahmovetoisia kohtauksia, kun Rucka muuttaa rohkeasti sarjan status quota. Päähenkilöt reagoivat kollegansa kuolemaan ja uusi minder esitellään. Rucka esittelee virkistävän intohimottomasti uuden agentin homoseksuaalisuuden ja hänen kohtaamansa ennakkoluulot erikoisjoukoissa. Jälleen yksi merkki siitä, miten Rucka kirjoittaa aikuisille.

SUOSITUS: Queen & Country ei ole helppo sarjakuva, mutta se on vaivan arvoinen. Se on ajankohtainen ja aidon tuntuinen kuvaus kansainvälisestä politiikasta ja vainoharhaisesta maailmasta, jossa selkeitä vihollisia ei enää ole ja vaarallisin uhka saattaa majailla viereisessä toimistossa. Näin tehdään sarjakuvaa aikuisille.

Uusimmassa SPIDER-MANISSA Tohtori Mustekala tekee paluun, oletettavasti Marvelin elokuvaosaston vaatimuksesta. Kyseessä on alku jo kolmannelle Paul Jenkinsin kirjoittamalle viisiosaiselle tarinalle, jossa hän esittää tulkintansa suositusta superroistosta.

Humberto Ramosin taidetta Spider-man -lehden numerosta 9/2004Se muistuttaa nopeasti siitä, miksi alun perin pidin Jenkinsista ja se jälkeen potkaisee minua perseelle muistuttaen, miksi enää en. Velmut kohtaukset Peter Parkerin omituisten ystävien parissa huvittavat. Jenkinsin vahvuudet ovat pienissä tarinoissa, hauskoissa sivuhahmoissa ja kadunmiehen näkökulmassa supersankarointiin. Kun hän vakavoituu, ovat tulokset pateettisia. Supersankarisarjojen ystävät muistanevat Originin.

Tohtori Mustekala palaa, ja Jenkins yrittää uskotella tämän olevan vaarallisempi kuin aiemmin. Valitettavasti hän ei tee mitään niin vaikuttavaa, että uskottelu onnistuisi. Jää nähtäväksi, minkälainen superroiston juoni on tällä kertaa, mutta Jenkinsin aiempien tarinoiden perusteella en odota suuria.

Humberto Ramos on periaatteessa pätevä kuvittaja, mutta hän on väärä henkilö kuvittamaan Jenkinsin materiaalia. Hän ei kuvita liikettä ruutujen sisällä vauhtiviivoilla tai muilla tehokeinoilla, jonka vuoksi hänen kerrontansa toimintakohtauksissa on hyvistä kuvakulmista huolimatta puisevaa. Esimerkiksi hänen tapansa piirtää ilmassa lentävät luodit ohuiksi viivoiksi on tuskallisen epädramaattinen. Välittyvä vaaran tunne ei ole merkittävä, kun luodit näyttävät lukijalle sadekuurolta.

SUOSITUS: Kolmas kerta toden sanoo, viimeistään? Jenkinsin tuorein superroistoeepos vaikuttaa yhtä pitkäveteiseltä kuin edeltäjänsäkin.

.



* Sana viikonvaihteesta

Kirjoitettu 20.09.2004 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Meta.


Sarjakuvafestivaalit ovat päättyneet. Olen hieman väsynyt. Silti, haluan tehdä tämän nyt.

Kiitos kaikille kävijöille, jotka täyttivät Aktia-salin. Kiitos Luckanille ja Bio Rexille tiloista, joiden ansiosta minun ei tarvinnut olla Aktia-salissa.

Kiitos ohjelman vetäjille ja esiintyjille. Kiitos Ramille, Jukalle ja muille vapaaehtoisarmeijan jäsenille, jotka tekivät kaikki työni. Kiitos festivaaliorganisaatiolle ja heidän horjumattomaan, vilpittömään ja perusteettomaan uskoonsa minun kykyihini organisaattorina.

Kiitos kustantajille ja pienlehteilijöille arvostelukappaleista. Ette todellakaan ole koskaan lukeneet kritiikkejäni, vai oletteko?

Kiitos Jeff Smithille ja tämä puolisolle Vijayalle, jotka jaksoivat teeskennellä kiinnostunutta haastatteluni aikana. Kiitos Vesa Kataistolle, joka on luvannut toimittaa haastatteluni. Tulet vielä katumaan. Kiitos Vesalle myös valokuvasta.

Jeff Smithin haastattelu Seurahuoneella(Kuva: Haastattelutilaisuus Seurahuoneella. Kiiltäväotsainen sarjakuvakriitikko (vas.) tekee hypnoottisen eleen. Sarjakuvataitelija Jeff Smith tuntee itsensä väsyneeksi)

Kiitos Peter Snejbjergille ja Atakille, jotka pääsivät osallistumaan vastuullani olleeseen workshopiin. Kiitos kaikille kolmelle osallistujalle.

Kiitos järjestäjälle, joka lukitsi epähuomiossa joukon festivaalivieraita Aktia-saliin lauantaiyöksi ja sammui esiintymislavalle. Kiitos viinavarastolle, joka piti vangit tyytyväisenä.

Anteeksi, lupasin itselleni etten itkisi. Anteeksi.

Kiitos kaikille, jotka viitsivät kuunnella humalaisia juttujani. Kiitos äidille ja isälle riittämättömästä ehkäisystä 25 vuotta sitten. Kiitos alkoholille siitä että se on olemassa. Kiitos hermoromahdukselle, jota ei koskaan tullut.

Kiitos tulevan vuoden festivaaleille, joiden organisointi alkoi tänään. Kiitos kyvyttömyydelleni sanoa “ei”.

Kiitos. Kiitos.

.



* Kaupallinen tiedote

Kirjoitettu 16.09.2004 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Hype.


Koska olen ollut mukana järjestämässä Helsingin XIX Sarjakuvafestivaaleja, tämä lienee välttämätöntä:

Sarjakuvafestivaalit 2004 (grafiikka: Terhi Ekebom)Tule! Helsingin sarjakuvafestivaaleille! Kohtaa! Sarjakuvan supertähtiä ulkomailta ja Suomesta! Stimoloidu älyllisesti! Asiantuntevasta puheohjelmasta! Tuskaile! Kalliiden keräilysarjakuvien hintoja! Hämmenny! Aktia-salin väentungoksesta! Juhli! Ilves-baarissa tai illalla Semifinalissa! Todista! Hermoromahdustani ja syöksyäni alkoholisoituneeksi ihmisraunioksi!

Tule yksin! Tule kaksin! Tuo sukusi! Tuo lompakkosi!

Apropos Sarjakuvafestivaalit. Festariuutisoinnissa eri lehdissä on näkynyt kiehtovia tulkintoja festivaaliohjelmasta. Lähteensä aina yhtä huolellisesti tarkastava Metro-lehti kertoo Bio Rexin aulassa järjestettävästä “magna-pajasta”. Cum laude? Ja manga-piirrostyöpaja järjestetään Luckanissa. Kiitos, Metro!

Alueuutiset puolestaan kertovat, että sunnuntaina Petri Hiltunen piirtää ja kertoo “goottisadun Kylli-tädistä”. Joka … kuulostaa kiehtovalta, vähintäänkin. “Kylli-tädin paluu”? “Kylli-täti: Kosto haudan takaa!”? Hyvä, ettei Hiltunen kaihda vaikeitakaan aiheita!

Nähdään festareilla, sarjakuvahahmot.

.



* Lähi-itää läheltä

Kirjoitettu 15.09.2004 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


PERSEPOLIS

Otava

Marjane Satrapi

168 sivua, mustavalkoinen

Kiireinen sarjakuvasyksy jatkuu. Niin monta sarjakuvauutuutta on julkaistu, että pelkään tärkeidenkin teosten, kuten Matti Hagelbergin Kekkosen, Joe Saccon Palestiinan ja monien muiden laadukkaiden julkaisujen unohtuvan massaan. Yksi näistä merkkitapauksista on Marjane Satrapin PERSEPOLIS, Kekkosen ohella toinen Otavan syksyn sarjakuvasatsauksista.

PersepolisVuonna 1969 syntynyt Satrapi on viettänyt lapsuutensa Iranissa, mutta hänen vanhempansa lähettivät hänet 14-vuotiaana Eurooppaan pakoon yhä ahdasmielisemmäksi käyvää iranilaishallintoa. Persepolis on omaelämäkerrallinen kuvaus hänen lapsuudestaan vallankumouksen ja sodan koettelemassa Iranissa.

Kymmenvuotias Satrapi saa todistaa 1970-luvun lopun Iranin poliittisen mullistuksen. Shaahi syöstään vallasta ja tämän korvaa islamistinen hallinto. Persepoliksessa nähdään läheltä, kuinka vallankumous syö lapsensa. Julman shaahin korvaavat vähintään yhtä kovaotteiset fundamentalistit, jotka pakottavat ääri-islamilaisia arvot kansalle. Pian tämän jälkeen maa takertuu vuosiksi veriseen sotaan Irakin kanssa.

Sarjakuvan kerronta ei kuitenkaan liiku yleisellä, poliittisella tasolla. Näkökulma on edistysmielisten vanhempien pienen tytön, joka leikkii Che Guevaraa kavereineen, puhuu yöllä sängyssään Jumalan kanssa ja vanhempana kuuntelee Kim Wildea ja Iron Maidenia. Yhteiskunnallinen muutos näkyy muutoksena kertojan arjessa ja lähipiirissä: koulun huntupakossa, mielenosoituksesta palaavien vanhempien puolesta pelkäämisessä, poliittisiksi vangeiksi päätyvissä sukulaisissa, kotitalon yli lentävissä risteilyohjuksissa.

Satrapi välittää lapsen perspektiivin lukijalle aidosti. Vaikka nuori Satrapi onkin kirjaviisas, sanavalmis ja tarkkaavainen, lapsi ei voi täysin ymmärtää ympäröiviä mullistuksia – tuskin pystyy aikuinenkaan. Satrapi ei pelkääkään ironisoida omaa naiiviuttaan. Hän kuvittaa oman lapsuutensa pelot ja haavekuvat oivaltavasti. Sarjakuvan “objektiivisetkin” historian taustoitukset ovat lapsenomaisen naiiviuden värittämiä, unenomaisia ja ikonisia kuvituksia.

Persepoliksen vertailu WSOY:n hiljattain julkaisemaan Joe Saccon Palestiina-sarjakuvareportaasiin on kiintoisaa. Molemmissa teoksissa tutkitaan sarjakuvan keinoin Lähi-idän kulttuuria läheltä ja poliittisia tapahtumia käsitellään subjektin, kertojan kautta. Palestiinassa näemme islamilaisen kulttuurin ulkopuolisen silmistä, länsimaisen näkökulman vieraaseen maailmaan. Persepoliksessa sen sijaan kulttuuri nähdään sisäpuolelta, intiimisti. Molemmat käsittelytavat toimivat, joskin Satrapi onnistuu – suurilta osin juuri taustansa vuoksi – tuomaan aiheen lähemmäs lukijaa.

Ei kuitenkaan liian lähelle: Satrapi on sanonut sarjakuvan mahdollistavan etäännyttämisen ilman sarkasmia. Tässä hän onnistuukin, esikuvansa Art Spiegelmanin tavoin. Hänen piirrostyylinsä muistuttaa yllättäen ruotsalaisen Åsa Grenvallin jälkeä. Molemmat piirtävät naivistisen pelkistettyjä hahmoja, jotka etäännyttävät lukijaa. Kahdesta naisesta Satrapi on kuitenkin piirtäjänä taitavampi. Hänen yksinkertaisen toimiva tyylinsä ei ole rajoite, vaan tapa tehdä tarinan traagisista tapahtumista helpommin sulatettavia lukijalle. Puhtaan naturalistisella tyylillä toteutettuna Persepolis olisi ollut liian raskas, liian traaginen. Pelkistys auttaa vaikean aiheen käsittelyssä ilman, että tekijä joutuisi luopumaan henkilökohtaisesta näkökulmasta.

SUOSITUS: Kliseisesti ilmaistuna: Lähi-itä on alituisesti uutisissa, mutta harva hahmottaa epävakaan alueen tapahtumien taustoja. Vieraan kulttuurin ymmärtäminen voi olla vaikeaa, ja on aina helppo demonisoida sitä, mitä ei ymmärrä. Siksi Satrapin kaltainen tekijä on korvaamaton: hän voi antaa lukijan käyttöön oman perspektiivinsä. Näemme ihmisten samankaltaisuuden kulttuurieroista huolimatta. Tämä nostaa Persepoliksen pelkkää muistelmateosta merkityksellisemmäksi: taiteeksi.

.



* “Tervetuloa Katuojaan…”

Kirjoitettu 8.09.2004 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Meta.


“…toivottavasti selviät kokemuksesta!”, Chris Claremontia mukaillakseni.

'Läpi neljännen seinän!' Sarjakuvakriitikko ottaa Jack Kirby -poseerauksenKatuoja on sarjakuvakritiikkejä, -arvioita ja -kolumneja julkaiseva webbisivusto. Alun perin Katuoja oli nimike, jonka alla aloin vuonna 2002 julkaisemaan sarjakuva-arvioita sfnetin sarjakuvaryhmässä. Katuoja ilmestyy sfnetissä edelleen, mutta vuosien varrella Katuojan www-arkisto on laajentunut satoja kritiikkejä ja mielipidekirjoituksia käsittäväksi sivustoksi, josta tämä on viimeisin versio.

Minä olen Otto Sinisalo, ja suhtaudun sarjakuviin tietyllä patologisella intohimolla, joka on kasvanut vuosien varrella. Nykyisin kirjoitan sarjakuvasta lehtiin ja kirjoihin, istun Suomen sarjakuvaseuran hallituksessa ja olen mukana järjestämässä sarjakuvatapahtumia. Sarjakuvista ja niistä kirjoittamisesta on tullut osa elämääni. Sarjakuvakritiikki ja sarjakuvajournalismi ovat Suomessa edelleen kovin neitseellisiä alueita, jonne harvat uskaltavat – tai viitsivät – harhailla. Tästäkin syystä sarjakuvasta kirjoittaminen on palkitsevaa: tilaa suunnan näyttämiselle, riman asettamiselle ja pioneerityölle on, jos kunnianhimoa riittää.

Pyrin käsittelemään mahdollisuuksien ja kykyjeni mukaan sarjakuvaa laajasti, kommentoiden niin omakustanteita, tuontialbumeita kuin kioskilehtiäkin; niin kotimaista, yhdysvaltalaista, ranskalaista kuin japanilaistakin sarjakuvaa. Osin artikkelien aiheisiin vaikuttaa tietysti oma makuni, jonka tunnustan auliisti huonoksi. Kertakäyttöinen pulp-sarjakuva, etenkin amerikkalainen sellainen on lähellä sydäntäni.

Koen kuitenkin, että mainstream-sarjakuva tarvitsee kriitikoita siinä missä taiteellisesti kunnianhimoisempi sarjakuvakin. En sano, että minä olen se kriitikko, jonka mainstream tarvitsee, mutta Katuojan kaltaiselle kirjoittelulle on perusteensa – valtavirran kehitystä on seurattava ja kommentoitava, myös lukijakirjepalstojen ulkopuolella. Vaikkapa sitten minun toimestani.

Pääasiassa olen tuonut Katuojassa esille juuri tätä omaa intohimoani, mutta olen julkaissut myös muiden kirjoittajien tekstejä, pääasiassa everlovin’ blue-eyed Rami Rautkorven kolumneja. Piirtäjänäkin kunnostautunut Rami on myös suunnitellut ja toteuttanut Katuojan uuden logon.

Katuojan muihin uudistuksiin kuuluvat uusi ulkoasu, Bloggerin tarjoama automaattinen päivitys- ja arkistointisofta, artikkeleiden kommentointimahdollisuus sekä XML -muotoinen “site feed” mm. PDA-laitteille. Sivustolle palvelimen tarjoavat Kalaksikukon erinomaiset herrasmiehet ja henkilöt. Katuojan vanhoilla sivuilla on edelleen pääosa vanhoista artikkeleista, jotka tulen ajan myötä kääntämään uuteen formaattiin.

Sivujen uusi esitystapa antaa mahdollisuuden artikkelimuotoisten tekstien lisäksi muuhun, vapaamuotoisempaan sisältöön. Tilaisuuden niin salliessa aion julkaista sivuilla linkkejä, uutisia ja lyhyitä kommentteja sarjakuvista. Pääosan sisällöstä tulevat muodostamaan silti edelleen viikottain ilmestyvät sarjakuvakritiikit.

Niin, ja miksi nimi “Katuoja”? Tätä kysytään minulta yllättävän usein. Katuojaksi kutsutaan tyhjää tilaa sarjakuvaruutujen välissä. Sarjakuvassa kaikki olennainen tapahtuu katuojassa.

.



* Valkoista unta

Kirjoitettu 8.09.2004 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


BONE

Cartoon Books

Jeff Smith

1344 sivua, mustavalkoinen

Tervetuloa Katuojaan. Tällä viikolla arvioidaan suurin koskaan Katuojassa käsitelty sarjakuva. Arviossa on hienoisia JUONIPALJASTUKSIA, mutta tarinan loppua en paljasta.

Jeff Smith sai hiljattain päätökseensä suurtyönsä Luupäät, tai alkuperäkielellä BONE. Kaikki Bonen viisikymmentä numeroa on nyt koottu valtavaan kirjaan.

Bone: One Volume EditionEnnen kuin puutun sisältöön, on käytettävä hetki kuvailemaan, kuinka valtava Bone-kokoelma oikein on. Se ei ole sarjakuva-albumi, se on sisustuselementti. Tai ase: yli 1300-sivuisella järkäleellä voisin murhata täysikasvuinen miehen. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään luksuspainos, päinvastoin. Jättikokoelman paperi on halpaa, jopa osittain läpinäkyvää ja kannet ohutta pahvia. Esimerkiksi suomalaisten Luupäiden laatu on parempaa. Laitoksen etu on sen hinta: noin viidelläkymmenellä eurolla saa luettavakseen Jeff Smithin elämäntyön, 13 vuotta kestäneen sarjakuvaeepoksen yksissä kansissa. Silkka hinnan ja sisällön määrän suhde on häkellyttävä.

Bonen tarina on vaikea tiivistää, jo pituutensakin takia. Smithin tarina alkaa hassuna seikkailusarjakuvana ja polveilee moniin suuntiin, päättyen eeppisenä fantasiakertomuksena. Kolme “Luupäätä”, hämärästi muumeja muistuttavaa oliota pakenee kotikylästään laaksoon, jossa isoäiti Ben ja tämän hoidokki Thorn ottavat otukset huostaansa. Nähdään maaseudun elämänmenoa, jota Luupäät sekoittavat parhaansa mukaan. Pikku hiljaa tarinan fantasiaelementit hiipivät mukaan: paljastuu, että Thorn on laakson kadonneen kuningasperheen perillinen ja että muinainen paha on heräämässä. Vuorilta laskeutuu rottaolioiden ja barbaarien laumoja vainoamaan laakson ihmisiä. Ennen laaksoa suojelleet muinaiset lohikäärmeet eivät aio puuttua asiaan, vaikka näyttäytyvätkin Luupäille. Thornin on kasvettava tätä odottavaan pelastajan rooliin uhkaavan maailmanlopun edessä.

Noin kirjoitettuna Luupäiden tarina kuulostaa suorastaan irstaan perinteiseltä fantasiaeepokselta. Etenkin nuoren tytön matka kohtalonsa toteuttavaksi pelastajasankariksi on ikiaikainen tarina-aihio, huonosti käsiteltynä nolo klisee. Samoin esimerkiksi lohikäärmeet menneen maailman symbolina ovat tuttuja monesta fantasiatarinasta. Fantasiakertomuksena Bone onkin kuin suoraan marketin hyllyltä poimittu: “Fantasiaeepos, lisää vain patetiaa”.

Smithin kyvyt ovat kuitenkin muualla kuin eeppisen juonen kirjoittamisessa. Ne ovat hahmoissa ja kerronnassa, joissa hän loistaa. Bone ei ole juonivetoinen sarjakuva. Suuri tarina etenee hitaasti, kun Smith keskittyy hahmoihin, ja siihen miten ne reagoivat toisiinsa ja eri tilanteisiin. Hahmojen piirtäjänä Smith onkin ensiluokkainen. Luupää-hahmot on hahmoteltu muutamalla viivalla, mutta silti niiden ilmeet ja eleet välittyvät lukijalle lähes täydellisinä. Yhtä hienosti toimivat myös Smithin ihmishahmot, vaikka ovatkin todellisempia kuin karikatyyrimäiset luupäät.

Sama ammattitaito näkyy Bonen kerronnassa. Smith rytmittää tarinat mestarillisesti. Hänen koominen ajoituksensa on pistämätön. Hän saa fyysisen tilannekomiikan toimimaan sarjakuvassa, joka on harvinaista. Bonessa nähdään lukuisia takaa-ajokohtauksia: itse asiassa tarinan lähes jokaisessa jaksossa juostaan jotain karkuun. Toistuvat takaa-ajot kävisivät tylsäksi, ellei Smith rytmittäisi niitä niin taitavasti. Paikoilleen toisinaan pysähtyvä “kamera” ja hurjan toiminnan katkaisevat liikkeettömät ruudut luovat illuusion vauhdista.

Nyt kun on mahdollista lukea Bone kokonaisuudessa, on hämmentävää huomata, miten Smithin tyyli on pysynyt muuttumattomana läpi vuosien, pientä tussijäljen ohenemista lukuun ottamatta. Harvalla taiteilijalla on kärsivällisyyttä säilyttää näkemyksensä yhtä yhtenäisenä yli vuosikymmenen ajan. Se tekee pitkästä kokonaisuudesta piirrokseltaan ilahduttavan yhtenäisen.

Bonen varsinainen juoni pyörii tarinan ihmishahmojen ympärillä, ja nimihenkilöitä lähinnä vedetään perässä paikasta toiseen kommentoimassa tapahtumia. Luupäät ovat luonteeltaan yhtä pelkistettyjä kuin ovat ulkoasultakin. Yksi on kiltti, toinen on ahne ja kolmas on yksinkertainen. Pelkistäminen muuttuu kuitenkin vahvuudeksi sarjan edetessä.

Vuosikymmenen ajan jatkunut Bone nähtävästi kasvoi lukijoidensa mukana. Tarinan ihmishahmot muuttuvat loppua kohti alati traagisimmiksi, yhteenotot hyvien ja pahojen välillä väkivaltaisemmiksi ja tunnelma synkemmäksi. Bonen viimeiset kappaleet eivät ole enää kaikenikäisten sarjakuvaa, vaikka alkupään episodeja voi niin luonnehtiakin.

Tässä kehyksessä Luupäät ovat hahmoina olennaisia kokonaisuudelle. Ne säilyttävät viattomuutensa läpi tarinan. Ne eivät ole niinkään inhimillisiä, mutta samastuttavia yhtä kaikki. Luupäähahmojen suhteellinen viattomuus – ahne Phoney Bonekin on ennalta-arvattavuudessaan tavallaan puhdas – kaiken ihmishahmoja ympäröivän tragedian keskellä antaa lukijalle kiintopisteen, näkökulman jonka kautta sisäistää tarinan eeppisetkin tapahtumat.

Luupäät ovat kuin unta: ne ovat kaksiulotteisia hahmoja kolmiulotteisessa maailmassa. Luupäät puhuvat kotikaupungistaan Luumäestä niin kuin se olisi lukijan maailma: hahmot tuntevat Moby Dickin, keskustelevat pikaruoasta ja ilmapalloista. Kontrasti keskiaikaiseen fantasiamaailmaan on huomattava. Tavallaan Luupäät ovat lukijan tai tekijän unta, joka on karannut fantasiamaailmaan. Luumäki on valvetila, laakso on unta. Ja hyvää unta onkin.

SUOSITUS: Omituinen sekoitus Aku Ankkaa ja Sormusten Herraa; Bone on enemmän kuin vaikutteidensa summa. Se on uniikki seikkailu, täynnä viatonta lämpöä ja hahmoja, joita tulee ikävä sarjakuvan päättyessä. Ajoittaisesta kliseisyydestään huolimatta Bone on ensiluokkaisen sarjakuvakertojan taidonnäyte.

Arvioidun sarjakuvan ostamista harkitseville tiedoksi: Bone-jättikokoelmaa myydään nimellä Bone: One Volume Edition, pelkkä “Bone” on kirjan sisäkannen antama nimi laitokselle.

.