Kuukausiarkisto October, 2004

* Sananen Neal Adamsilta

Kirjoitettu 27.10.2004 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Satiiri.


Hei, olen Neal Adams. Tunnette minut varmaan sellaisten legendaaristen sarjakuvien piirtäjänä kuin Batman, Kostajat, Ryhmä-X, Revengers ja Ms. Mystic.

Okei, Batman, Kostajat ja Ryhmä-X.

Yön ritari nousee taistoon.Jotkut ehkä myös tietävät, että olen tarmokas aktivisti. Pitkän urani aikana olen nähnyt ja kokenut, kuinka sarjakuvapiirtäjien oikeuksia loukataan. Erityisen tärkeää on se, että sarjakuvien tekijät saavat oikeudenmukaisen korvauksen tekemästään työstä. Yksi suurimmista saavutuksistani olikin se, kun DC Comics tunnusti Jerry Siegelin ja Joe Shusterin mittaamattoman arvokkaan aseman Teräsmiehen luojina.

Sarjakuvapiirtäjien asema on nykyään paljon parempi kuin se oli omaa uraani aloittaessani, mutta paljon on vielä tehtävänä. Taloudellisesti piirtäjien asema on kohentunut merkittävästi, eikä vähiten siksi, että sarjakuvien lukijat ovat paljon tietoisempia siitä, kuka heidän viihdykkeitään tuottaa. Tämän takia haluaisin tuoda yleiseen tietoisuuteen toisen epäoikeudenmukaisuuden, joka ei ole vielä saanut yhtä paljon huomiota kuin piirtäjiin kohdistuvat taloudelliset vääryydet.

Sarjakuvapiirtäjiä ei oteta vakavasti ihmiskunnan koko maailmankuvan mullistavina tiedemiehinä.

Kevyttä symboliikkaa.Tämä voi tuntua joistain ällistyttävältä. Valitettavasti kuitenkin karu totuus on se, että useimmat ihmiset eivät ikinä edes kyseenalaista näitä syvään juurtuneita ennakkoasenteita. Olisi siis varmaan parasta aluksi selittää, miksi sarjakuvapiirtäjät ovat erityisen soveltuvia ymmärtämään, miten maailma toimii.

Sarjakuvapiirtäjät tekevät kuvia, joissa tapahtuu jotain, kun niitä katsoo, ja ajattelee vähän. Ja mitä muuta tiede on, kuin katsomista, ja sen jälkeen ajattelemista? Minä en ainakaan tiedä, mitä muuta se olisi. Tiedemiehetkään eivät tiedä, ja sen takia he yrittävät hämätä ihmisiä kaikenlaisilla latinankielisillä sanoilla ja matemaattisilla symboleilla. Totuus kuitenkin on se, että tiedemiehet eivät ole sen parempia tekemään tiedettä kuin sarjakuvapiirtäjätkään.

Vihreä voimakenttä suojaa melkein yhtä hyvin kuin tinafoliohattu.Oikeastaan he ovat huonompia, koska he eivät ole yhtä avoimia uusille ajatuksille, kuin sarjakuvapiirtäjät. Esimerkiksi kun piirsin Green Lantern & Green Arrow’ta, laitoin Vihreän lyhdyn nappaamaan joukon roistoja sormuksensa vihreästä voimakentästä muodostamiinsa vaatekoukkuihin. Tiedemiehelle ei varmasti tulisi mieleen, että sormuksen vihreästä voimakentästä voi tehdä vaatekoukkuja. Hän sanoisi jotain sellaista, että “ei sormuksia, joissa on vihreä voimakenttä, ole olemassakaan”. Mutta se johtuu siitä, että he eivät suostu ajattelemaan asiaa siitä näkökulmasta, että jos olisikin olemassa sormuksia, joissa on vihreä voimakenttä.

Nyt kun on tullut selväksi, miksi ei pitäisi ajatella, että sarjakuvapiirtäjä ei voi todistaa vääräksi kaikkea, mitä tiedemiehet ovat saaneet selville maailmankaikkeuden rakenteesta sen jälkeen kun Newton muodosti kolme lakiaan (mitä ne nyt sitten ovatkaan), niin voimme edetä siihen, mitä sarjakuvapiirtäjä, joka siis olen minä, on saanut selville lukemalla kaikkien saatavilla olevia tieteellisiä julkaisuja (siis ei niitä vaikeasti kirjoitettuja, joita tiedemiehet tekevät antaakseen sen vaikutelman, että he oikeasti muka osaavat jotain), katselemalla paljon kaikenlaisia kuvia, ja ajattelemalla todella pontevasti.

Maapallo paisuu kuin ilmapallo, materiaa syntyy tyhjästä, Himalajan vuoristo ei ole syntynyt Intian ja Aasian mannerlaattojen törmäyksestä, painovoimaa ei ole olemassa, dinosaurukset kuolivat niiden muuttoreittien keskelle ilmestyneiden valtamerien takia, ja vetyatomit ovat oikeasti neutroneita.

Vihreä nuoli vihjeettömänä.Eikä siinä vielä kaikki. En kuitenkaan tässä ryhdy selittämään kaikkea kovin yksityiskohtaisesti, koska totuuden kohtaaminen on vaikeaa, kun on koko ikänsä niellyt pelkkiä valheellisia olettamuksia. Tärkeintä on se, että herätän teissä uteliaisuuden näitä asioita kohtaan. Tiedemiehet haluavat antaa ihmisille sen kuvan, että tieteellisiä asioita ymmärtääkseen pitää osata jotain fysiikan lakeja tai muita matemaattisia juttuja. Siksi niin monet vierastavat tiedettä, eivätkä tyydytä uteliaisuuttaan, kun sille päälle sattuvat. Minä sen sijaan haluan, että mahdollisimman moni voi ymmärtää totuuden siitä maailmasta, jossa elää. Sen takia en rasita teitä matemaattisilla monimutkaisuuksilla. Mikä parasta, näin en joudu itsekään miettimään niitä asioita! Varmasti tiedemiehetkin tajuaisivat, kuinka oikeassa olen, jos eivät tuhlaisia aikaansa änkemällä numeroita yhtälöihin, jotka eivät mitenkään voi toimia!

Siispä olen tiivistänyt tieteellisen metodini tärkeimpään: Animaatioiden tekemiseen. Kyllä, modernin tietokonetekniikan avulla pystyn vihdoinkin todistamaan helposti kaiken sen, mitä olen viimeisen 30 vuoden aikana päässäni pyöritellyt. Peruskäsitteet pystyn tietenkin selittämään hyvin tehokkaasti piirtämällä nuolia valokuviin ja tekemällä humoristisia sarjakuvia, mutta kuten varmasti hyvin ymmärrätte, ne eivät todista mitään. Animaatiot todistavat. Tähän ei tiedemies pystyisi.

Hän vain näyttää siltä, kuin hänellä olisi maailman mahtavimmat aivot.Yhdessä voimme tehdä maailmasta paremman paikan poistamalla siitä typeryyden. Mutta se on mahdollista vain, jos kaikki ymmärtävät, miten paljon annettavaa sarjakuvapiirtäjillä on tieteelliselle tutkimukselle. Täten pyydän teitä tutustumaan virallisen webbisivustoni tiedeosastoon osoitteessa http://www.nealadams.com/nmu.html. Ja jos tarvitsette yhtään lisätodisteita siitä, kuinka pahasti tiede on mennyt hakoteille ilman sarjakuvapiirtäjien arvokasta panosta, voitte lukea tästä keskustelusta alt.sci.physics-uutisryhmässä, kuinka tiedemiehet eivät lainkaan kykene perinteisellä fysiikalla selittämään, miten vedyllä täytetty pallo voi kumota painovoiman vaikutuksen.

Muistakaa, että tämä on erittäin tärkeää. En kai minä muuten olisi panostanut tähän projektiin niin paljon aikaa ja energiaa, jonka olisin yhtä hyvin voinut kuluttaa sellaisten sarjakuvien tekemiseen, jotka oikeasti ovat lukemisen arvoisia?

Neal Adams ei oikeasti kirjoittanut tätä, jos et sitä vielä tajunnut. Pitääkö minun selittää se jollain animaatiolla, häh?

Tagit: , .



* Kylmä rinki perseen alla

Kirjoitettu 25.10.2004 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


HARD TIME: 50 TO LIFE

DC Comics

Steve Gerber, Brian Hurtt

144 sivua, värillinen

Katuoja on ollut hieman katkolla, josta pahoittelut teille molemmille säännöllisille lukijoille. Tällä viikolla otetaan hieman taukoa syksyn suomenkielisten uutuuksien arvioinnista ja käsitellään kiinnostava tuontisarjakuva.

HARD TIME on DC-yhtiön epäonnistumaan tuomitun Focus-alanimikkeen kriittisesti menestyneimpiä tuotoksia. Focus-nimikkeen kantava ajatus oli esitellä sarjakuvia, joissa supervoimaisten ihmisten edesottamuksia seurataan niin sanotussa “todellisessa” maailmassa: supervoimia ilman supersankareita, siis. Tuo ääni, jonka kuulette on pidempään amerikkalaista mainstreamia lukeneiden suusta pääsevä valitus. “Realistiset” superolennot olivat uusia idea sarjakuvassa 80-luvun alkupuolella. Lähestymistavassa itsessään ei ole mitään vikaa. Se vain siirtää sarjakuvan supersankarigenrestä lähemmäs kauhua tai tieteisfantasiaa. Mutta idea itsessään ei ole tarpeeksi uusi tai kiinnostava kannattelemaan kokonaista sarjakuvalinjaa. Kuvitteliko DC todellakin lukijoiden innostuvan Focuksesta?

Hard Time: 50 to LifeMarkkinoiden vastaus oli apatia. Focus-lehdet myivät ja myyvät edelleen maailmalla arviolta vähemmän kuin esimerkiksi Hämähäkkimies Suomessa. Vaikka sarjakuvat saivatkin jossain määrin hyvän vastaanoton kriitikoilta, markkinoinnillisesti Focus oli – puhun imperfektissä, koska ainakaan Hard Time -kokoelma ei kanna alamerkin leimaa – mahalasku.

Sääli sinänsä, sillä Hard Time ei ole lainkaan hullumpi jännityssarjakuva. Tarinan alku näyttää DC:n asenteiden muuttuneen. Aikanaan Warren Ellisin kirjoittama Hellblazer-tarina jätettiin julkaisematta, koska se käsitteli ampumavälikohtausta yhdysvaltalaisessa koulussa. Columbinen kaltaisten murhenäytelmien shokkiarvo näyttää laskeneen, sillä Hard Time alkaa kohtauksella, jossa 15-vuotias päähenkilö Ethan ja tämän toveri kaappaavat asein joukon luokkatovereitaan ja opettajiaan. Tilanne räjähtää luonnollisesti käsiin ja Ethan päätyy varoittavana esimerkkinä istumaan viidenkymmenen vuoden tuomiota.

Kaltaiseni Kylmä rinki -vankiladraamasarjan ystävät voivat tunnistaa vaikutteita sarjakuvasta. Muun muassa Howard the Duck -sarjakuvasta tuttu käsikirjoittajaveteraani Steve Gerber esittelee vankilan vaarallisena ryhmittymien ja liittoutumien verkostona, jossa uuden tulokkaan henki on halpa. Mutta koska Focus-nimikkeen mukaan kyseessä pitää olla yliluonnollinen draama, Ethanin apuna on näkymätön henkiolento, joka toisinaan irtautuu tämän ruumiista rangaisten Ethanin henkeä uhanneita. Tarinan hahmot eivät näe oliota, mutta lukijat kylläkin. Ratkaisu on kiinnostava ja toimii, joskin se etäännyttää lukijaa tarinasta, antaen tälle ikään kuin linnunsilmäperspektiivin sarjakuvaan.

Gerber käyttää surutta modernin vankilafiktion stereotyyppejä: mustia jengiläisiä, skinheadeja, uskonnollisia fanaatikkoja, vanhoja, viisaita veteraanivankeja. Hahmot eivät kuitenkaan ole yksiulotteisia, vaan kaikilla on omat tavoitteensa ja luonteensa. Syntyy kiinnostavaa saippuaoopperaa kun Ethan ja tämän henkisuojelija alkavat sekoittaa pakkaa. Gerber osaa kirjoittaa herkullisia tilanteita ja kokoelman lukee mielellään yhdeltä istumalta kuten hyvää kauhujännäriä yleensä.

Hard Time ei ole erityisesti aikuisten sarjakuva, ainakaan varoitustekstin puutteesta päätellen. Tämä on hivenen naurettavaa. Sarjakuvassa on verisiä kuolemia ja viittauksia seksuaaliseen hyväksikäyttöön, mutta tarinassa ei kiroilla. Myöskään tarinan yliluonnollinen elementti – vaikka sen pitäisikin olla sarjan kantava idea – tuntuu kovin kömpelöltä. Ethanin haamukumppani on deus ex machina, joka ilmestyy aina tarvittaessa edistämään tarinaa, eikä kyseistä voimaa missään vaiheessa selitetä tyydyttävästi. Oletettavasti Gerber käsittelisi asian jossain vaiheessa sarjaa, mutta kokoelmassa ei kertaakaan edes vihjata Ethanin voiman alkuperään. Tämä on lievästi turhauttavaa, vaikka Gerber siirtääkin lukijan huomiota Ethanista myös sarjan suureen sivuhahmokaartiin. Takakannessa sarjaa verrataan Garth Ennisin ja Steve Dillonin Preacheriin. Epäedullista Hard Timelle sinänsä, että Preacherissa vastaava asetelma toteutettiin paljon kutkuttavammin. Preacherissa päähenkilön yli-inhimilliset voimat selitetään varhaisessa vaiheessa ja ne ajavat tarinaa eteenpäin. Hard Timessa ei päästä edes alkuun. Lukija ei tiedä, pitäisikö hänen olla kiinnostunut Ethanin voimista vai ei. Hard Time on vankiladraama, johon on pakotettu yliluonnillista kauhua. Sarja olisi voinut olla tyydyttävämpi kokonaan ilman supervoimia ja ilman tarvetta vältellä sensoreiden vaatimuksia.

Hard Timen kuvittaja on ainakin Queen & Countrysta tuttu Brian Hurtt. Hurttin lievästi karrikoiva mutta realismia tavoitteleva piirrostyyli sopii kokonaisuuteen hyvin. Brian Haberlinin ja Avalon-studion väritystyö on huomionarvoista. Hard Time on väritetty lannistavilla siniharmaan sävyillä. Ethanin käyttäessä voimiaan väritys muuttuu punasävyiseksi. Tehokeino on kiinnostava, vaikkakin monokromivärityksen takia sarjakuvan yleisilme on hieman tylsä.

SUOSITUS: Hard Time on kelvollinen sarjakuva, jonka ytimessä on mainio sarjakuva joka haluaa ulos. Gerber ja Hurtt ovat molemmat erinomaisia tarinankertojia ja kokonaisuus onkin viihdyttävä ja jännittävä. Hard Time kuitenkin tempoilee rajoitteitaan vastaan. Tasapainoa vankiladraaman ja yliluonnollisen kauhun välille ei löydetä, joten kokonaisuus jää vajaaksi. Stephen King -tyyppisen amerikkalaisen kauhuviihteen ystävät voivat löytää Hard Timesta varmastikin paljon tuttua.

Tagit: .



* Rob Liefeld, tunarien ruhtinas

Kirjoitettu 8.10.2004 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Kolumni.


“Myönnettäköön, että halu saada enemmän on hyvin luonnollinen ja yleinen asia; ja kun jotkut siinä onnistuvat, heitä aina ylistetään eikä tuomita. Mutta kun heiltä puuttuu kyky tehdä niin, ja he silti haluavat saada enemmän hinnalla millä hyvänsä, he ansaitsevat tulla tuomituiksi virheistään.” — Niccolo Machiavelli

On sanottu, että sarjakuva tapahtuu ruutujen välissä. Hyvä sarjakuvantekijä ei siis keskity pelkästään yksittäisten ruutujen sisältöön, vaan siihen, miten ruutujen sisällöt liittyvät toisiinsa; mikä muuttuu ja mikä pysyy samana. Mestarillisella tarinankertojalla on syy jokaiselle asialle, jonka hän piirtää tai jättää piirtämättä. Pätevä sarjakuvantekijä ainakin yrittää pitää mielessä, mitä on edelliseen ruutuun tullut tuhertaneeksi. Ja sitten on vielä Rob Liefeld.

Liefeld oli yksi Image Comicsin perustajista ja edustaa monille kaikkea sitä, mikä oli vialla Imagen tyylissä, ja ehkä jopa yleisesti ottaen supersankarisarjakuvan suunnassa 90-luvulla. Monille hän taas on se kaikkien aikojen paras piirtäjä, mutta se johtuu vain siitä, että he ovat tyhmiä. Liefeldin piirtotaidon puutteet ovat ilmeiset, mutta todella huonon sarjakuvapiirtäjän hänestä tekee hänen piittaamaton suhtautumisensa omaan työhönsä. Liefeldin ura on täynnä myöhästyneitä ja kokonaan tekemättä jääneitä projekteja. Täytyy myöntää, että olen hieman yllättynyt uuden X-Forcen ilmestymisestä aiotun aikataulun mukaisesti. Lehden sisällön taso ei sen sijaan ole mikään yllätys.

Tarkastelussa on Rob Liefeldin piirtämä X-Force #1, joka on luettavissa kokonaisuudessaan osoitteessa Mile High Comicsin sivuilla. Kaikki viittaukset ovat tähän nettiversioon, jonka resoluution pienuus saattaa vaikeuttaa pienimpien yksityiskohtien tulkintaa. Jos joku lähettää minulle fyysisen kappaleen tästä lehdestä, hän saattaa saada syytteen törkeän vahingonteon yrityksestä.

Esitin tämän listan alunperin Kvaak.fi:n keskustelualueella. Muutama lukija huomasi lisää virheitä, ja olen liittänyt ne mukaan tähän versioon.

s. 2

Pieni mies vai iso hevonen?

1. ruutu: Sivulla 1 Cablen lantion takana näkyi kaksi miekkaa ja polven korkeudella yksi. Nyt vain yksi miekka näkyy. Tämä ei välttämättä ole virhe, sillä miekkojen näkyvyys voi muuttua hevosen liikkeiden mukana. Ilja Rautsi huomauttaa: “Cablen turkki/viitta on huomattavasti pienempi kuin sivulla 1.” Laskostumisen ja perspektiivierojen takia viitan koko on hieman tulkinnanvarainen asia, mutta se kuitenkin selvästi näyttää muhkeammalta sivulla 1.

2. ruutu (upotus): Sivulla 1 näkyneet hevosen etujalkojen ympärillä olleet remmit ovat kadonneet.

s. 3

Tero Mäntylä (tästedes T.M.) huomauttaa: “Sivulla 3 parista kuvasta on vaikea sanoa onko Cablella oikean käden ympärillä nauhaa / remmiä vai. Tarkemmissa kuvissa remmi on paikoillaan.”

1. ruutu: Sivulla 2 näkyneet hevosen lautasten yli kulkevat remmit ovat kadonneet. Keihäskotelon koko suhteessa keihäiden pituuteen on pienentynyt. Kotelon yli kulkeva remmi on kadonnut. Nuoliviinen paikka ja asento on muuttunut, mutta tämä saattaa johtua hevosen liikkeestä. Cablen oikeassa kädessä ei näy remmiä. (T.M.)

2. ruutu: Hevosen etujalkojen ympäri kulkevat remmit palasivat paikoilleen. Keihäskotelo on kadonnut. Nuoliviintä ei näy, mutta se saattaa olla vain piilossa Cablen jalan takana. Cablen oikeassa kädessä ei näy remmiä. (T.M.)

3. ruutu: Cablen oikeassa kädessä on taas remmi. (T.M.)

5. ruutu: Cablen käteen on ilmestynyt kirves. Tämä ei välttämättä ole virhe, sillä Cable saattoi kuljettaa kirvestä hevosen oikealla kyljellä. Huolellinen piirtäjä olisi kuitenkin asettanut kirveen näkyviin hevosen oikealle kyljelle, jottei se näyttäisi ilmestyvän tyhjästä.

Iso mies vai pieni nainen?

s.4

1. ruutu: D’Narda näyttää hyvin pieneltä. Mikäli hän seisoisi Cablen vieressä, hänen päälakensa olisi jotakuinkin Cablen kyynärpään korkeudella. Tämä ei ole välttämättä virhe, sillä Liefeldin tuntien hahmojen kokoero saattaa hyvinkin olla tarkoituksellinen. Missään ruudussa Cable ja D’Narda eivät aivan kiistämättä seiso vierekkäin, joten luotettavaa vertailukohtaa ei ole. Tero Mäntylä huomauttaa: “Sivulla 4 (kuvassa 1) D’Narda on heittänyt edellisellä sivulla olleen kaulakorunsa jonnekin. Sivulla 5 kaulakoru on edelleen kateissa. Tosin kaulakoru on kadonnut siinä vaiheessa kun Cable on noussut hevosen selästä, riisunut viittansa ja ottanut aseensa ja tyttö on jostain kaivanut soihdun käteensä joten kai sinä aikana on yhden kaulakorunkin ehtinyt riisua.”

s. 6

1. ruutu: Miekka on Cablen tekno-orgaanisessa vasemmassa kädessä. Aiemmilla sivuilla miekka oli oikeassa kädessä ja kirves vasemmassa.

s. 9

(Kirjoitushetkellä tällä sivulla on sivun 11 puhekuplat. Vaikka mieli tekisi, tästä ei ole reilua syyttää Liefeldiä.)

2. ruutu: Psimitar ilmestyy Cablen käteen. Edellisen kerran psimitar näkyi sivulla 6 lattialla Dominon edessä. Välissä olevilla sivuilla psimitaria ei näy lattialla. Lisäksi psimitar näyttää lävistävän Cablen peukalon tyven.

s. 10

5. ruutu: Cablella ei ole kädessään psimitaria. Ehkä hän vain pudotti sen hetkeksi, mutta kuvituksesta ei käy ilmi, miksi.

s. 11

1. ruutu: Psimitar on taas Cablen käsissä.

Mielenkiintoinen ote.

s. 13

1. ruutu: Pirstotähden vasemmassa kädessä oleva miekka on muuttunut kaksipuolisesta yksipuoliseksi. (en käytä tässä yhteydessä nimitystä kaksiteräinen, sillä se sopii intuitiivisemmin Pirstotähden oikeassa kädessä olevaan, kahdesta teräkappaleesta koostuvaan miekkaan. Toinen tätä miekkaa kuvaava nimitys on kewl.) Väistin on muuttunut levystä sormien yli kulkevaksi kaareksi, kuten oikean käden miekassa.

2. ruutu: Vasemman käden miekan väistimestä ovat kadonneet piikit.

3. ruutu: Myös oikean käden miekan väistimestä ovat kadonneet piikit. Toisin kuin aiemmissa ruuduissa, miekan terät kapenevat tyveä lähestyttäessä. Vasemman reiden ympärille on ilmestynyt remmi.

4. ruutu: Piikit ovat palanneet vasemman käden miekkaan. Oikean käden miekka on kadonnut. Palmikot ovat kadonneet.

s. 14

1. ruutu: Palmikot ovat palanneet. Oikeassa kädessä on jälleen miekka. Vasemman käden miekasta katosivat taas piikit. Vasemman käsivarren ympärille on ilmestynyt remmi.

3. ruutu: Nyt myös oikean käsivarren ympärille on ilmestynyt remmi.

Lisää pieniä naisia.

s. 15

1. ruutu: Domino näyttää hyvin pieneltä Cablen rinnalla. Mikäli Domino seisoisi suorassa, hän päälakensa ylettäisi suurin piirtein Cablen kyynärpään korkeudelle. Pirstotähden miekan terien leveys ei enää muutu tyvessä. Väistin on vaihtanut väriä, mutta tästäkään ei ole reilua syyttää Liefeldiä. (Otan selvää, olisiko mahdollista muuttaa sääntöjä.)

5. ruutu: Dominon päälaki on suurin piirtein Cablen leuan korkeudella.

s. 16

1. ruutu: Hahmot ovat sisätiloihin siirtyessään ilmeisesti riisuneet varusteitaan. Näiden varusteiden katoamista ei lasketa virheeksi. Niiden joukkoon voidaan laskea Cablen selässä olleet aseet, Dominon oikessa käsivarressa ollut remmi, Pirstotähden vyö sekä hänen käsivarsissaan olleet remmit. Myös hänen reisissään olleet remmit ovat kadonneet, toistaiseksi. Cablen housujen reisiosan keltainen puoli on muuttunut siniseksi. Tämä on pelkästään värittäjän virhe, sillä Liefeld on piirtänyt näkyviin keltaisen ja sinisen osan välisen rajan.

4. ruutu: Sivulla 15 näkyvä Cablen kauluksen solkiosa on kadonnut. (Solkiosaa ei näy myöskään 2. ruudussa, mutta Cable saattaa vain kääntää kaulaansa todella omituisesti siinä. Tämähän on siis Rob Liefeldin piirtämä sarjakuva.)

5. ruutu: Solkiosa on palannut, ja nyt sillä on myös vastakappale kaulan toisella puolella.

s. 17

3. ruutu: Cablen kauluksen solkiosat ovat taas kadonneet.

s. 18

3. ruutu: Cablen käteen on ilmestynyt psimitar. Mitään aseita ei ollut näkyvillä edellisillä sivuilla.

4. ruutu: Cablen oikean käsivarren ympärillä ollut remmi on kadonnut.

6. ruutu: Pirstotähden käteen on ilmestynyt miekka. Tämä ei ole sama kuin hänen edellisellä sivulla esille ottamansa miekka, sillä siinä oli terän molemmilla puolilla miekanrikkojat, ja väistin oli erimuotoinen. (Myös terän väri on eri.) Miekka ei ole myöskään kumpikaan Pirstotähden aiemmassa taistelussaan käyttämistä miekoista, sillä se on kaksipuolinen. Kyseessä voisi olla sivujen 12 ja 13 välissä salaperäisesti kadonnut miekka, mutta siinä terän keskiharja ei jatkunut tyvessä olevassa kolmiossa.

Psst. Miekka on vasemmassa kädessäsi.

s. 19

2. ruutu: Pirstotähdellä on oikeassa kädessään yksiteräinen miekka ja vasemmassa kädessään kaksiteräinen miekka. Kumpikaan niistä ei ole edellisellä sivulla nähty kaksipuolinen miekka. Vasemmassa kädessä oleva kaksiteräinen miekka ei myöskään ole sama kuin aiemmin nähty, sillä sen väistin ei jatkunut taaksepäin, kuten tämän miekan.

4. ruutu: Puna-asuinen ninja näyttää iskevän munkkia selkään jollakin (ja seuraava sivu vahvistaa tämän), mutta edellisessä ruudussa hänellä ei ollut mitään asetta oikeassa kädessään. Tuntuisi järkevämmältä käyttää iskemiseen vasempaa kättä, jossa selvästi on teräase, eikä uhristaa kiinni pitelevää oikeaa kättä.

s. 20

3. ruutu: Nyt Pirstotähdellä on vasemmassa kädessään alkuperäinen kaksiteräinen miekkansa, piikittömässä tilassa. Sen sijaan oikeaan käteen on ilmestynyt taas aivan uusi miekka, joka on yksipuolinen, mutta siinä on väistimenä ristikappale, ja terän tyvessä on kolmio, jossa on keskiharja.

s. 21

1. ruutu: Miekat ovat vaihtaneet käsiä. Kummankin reiden ympärille on ilmestynyt remmi. Ilja Rautsi (tästedes I.R.) huomauttaa: “Lattialla ei ole enää lasinsiruja…”

Ääniefekti otettu irti asiayhteydestä.

s. 22

“…mikä selittyykin tällä sivulla kun näemme etteivät kattolasit olekaan hajonneet!” (I.R.) Tosin kuvassa ei näy kaikkia kattolaseja, joten rikkoutuneet osat saattavat vain olla rakennuksen toisella puolella, mutta fiksu piirtäjä olisi tietysti tuonut kerrontaan jatkuvuuden tuntua näyttämällä rikkoutuneet lasit myös taistelun loppupuolella.

Pirstotähden miekat vaihtoivat taas käsiä. Oikean käden miekasta on kadonnut terän tyvessä ollut kolmio. Vasemman käden miekassa on jälleen piikit, jotka nähtiin viimeksi sivulla 15. Cablen vasemmasta käsivarresta on kadonnut remmi.

s. 23

2. ruutu: Pirstotähden miekat vaihtoivat vielä kerran käsiä. Vasemman käden miekan terä näyttää taipuneen pahasti tyvestään.

Laskien mukaan ainoastaan ilmeisimmät virheet, joille ei ole keksittävissä mitään yksinkertaista selitystä, Liefeld teki 23 sivun aikana 35 virhettä. Noin 1,5 virhettä sivua kohden. Tämä ei ole yli 15 vuotta alalla olleen ammattilaisen työtä. Jollain tavalla tämä palkallinen amatööri on onnistunut pitämään itsensä mukana kilpailussa, ilman että hänen on tarvinnut kehittää itseään taiteilijana, saati sitten ottaa tosissaan tehtäviään kuvittajana ja tarinankertojana. Yhä uudelleen hän ryhtyy projekteihin, joista suoriutumiseen kunnialla hänellä ei riitä kykyjä. En tiedä johtuuko se omahyväisyydestä vai pelkästä tyhmyydestä, mutta kumpikaan niistä ei anna aihetta ihailuun. Tämä mies ansaitsee tulla tuomituiksi virheistään.

.



* Sarjakuvahahmo Pauli Kallio

Kirjoitettu 7.10.2004 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


LAIKKU 04

Asema Kustannus

Pauli Kallio, Joel Melasniemi, Tuula Tuisku Honkanen, Jyrki Heikkinen, Mikko

Väyrynen, Ville Pirinen, Ville Ranta, Terhi Ekebom, Christer Nuutinen, Kati

Kovács, Mika Lietzen

144 sivua, mustavalkoinen

Syksyn uutuusalbumeiden arviointi Katuojassa jatkuu. Koska monet kirjoittamisprojektit työllistävät minua, tälläkin viikolla nähdään vain yksi arvio.

Pauli Kallio on Suomen ainoa päätoiminen sarjakuvakäsikirjoittaja. Miehen tuotantoa arvioimalla voi todeta määritelmän olevan perusteltu: hänen kirjoittamiaan sarjakuviaan on julkaistu muun muassa Helsingin Sanomissa, TV-maailmassa ja Soundissa ja; hänen tarinoidensa kuvittajien lista on kuin suomalaisen sarjakuvan kuka-kukin-on, tunnetuimpina mainittakoon Kati Kovács ja Jukka Tilsa. Pallion kirjoituskoneesta ovat saaneet alkunsa sellaiset sarjakuvat kuin Kramppeja ja nyrjähdyksiä, Postimies Niilo ja FC Palloseura. Hän on myös kustantanut merkittäviä sarjakuvia oman Suuri Kurpitsa -kustantamonsa kautta. Kallio on suomalaisen sarjakuvan jättiläisiä. Fetsipäinen, levyjä soittava, jalkapalloa pelaava jättiläinen; mies, josta vielä tullaan käyttämään termiä “grand old man”, halusi hän sitä tai ei.

Kun Kallio ilmoittaa Laikku 04 -antologian olevan päätyönsä, asettaa se huomattavat odotukset teokselle.

Laikku 04 - Joel Melasniemen taidettaAseman Laikku-teema-antologiasarjassa julkaistun kokoelman kaikki sarjakuvanovellit ovat Kallion kirjoittamia. Tarinat ovat omaelämänkerrallisia, vaikka mukana on luonnollisesti tulkintaa. Velmussa Mika Lietzenin kuvittamassa jälkipuheessa Kallio määrittelee tarinoiden “omaelämänkerrallisuusasteen” olevan yli 50 prosenttia, kuitenkin.

Albumi on jaettu kahteen osaan, “Vaikea lapsuus” ja “Mahdoton keski-ikä”. Ensimmäisessä osassa näemme episodeja Kallion lapsuudesta Ylivieskassa 60-luvun lopulla. Nuori Kallio kokee koulukiusaamista, kisailee ikätovereidensa kanssa ja todistaa naapurin pojan kuolemaa. Tarinoissa on häivähdys lämmintä nostalgiaa, varsinkin kun kuvataan Kallion vanhempia. Mutta kaunistelevia lapsuuskuvaukset eivät ole: Kallio tutkii vaikeita kokemuksiaan, vastoinkäymisiä ja konflikteja.

Neuroosien ja epävarmuuksien kuvaaminen jatkuu, kun hypätään 30 vuotta

ajassa eteenpäin Kallion keski-ikään. Tarinoissa Kallio pui ihmissuhteitaan, käy terapiassa ja potee alemmuudentunnetta kirjoittajana. Keski-iän tarinat tuntuvat ymmärrettävistä syistä tarkemmilta kuin asteen eteerisemmät lapsuusmuistot. Tähän vaikuttaa merkittävästi kertojanääni, joka on vahvemmin läsnä loppupään tarinoissa.

Laikku 04 - Ville Pirisen taidetta

Kallio käsittelee vaikeita asioita, mutta hän ei jää hieromaan vaikeuksiaan lukijan naamaan. Hän etäännyttää itseironialla ja huumorilla. Tarinat keskittyvät kuvaamaan tilanteita, lyhyitä tuokiokuvia jotka yhdessä muodostavat kokonaiskuvan kertojasta ja tämän tilanteesta. Tämä on Kallion kerronnalle ominaista: hetkestä-hetkeen siirtymiä, pohdiskelevasti etenevää dialogia. Lähestymistapa vaatii lukijalta havaintokykyä: tarinat ovat merkillisen vaivattomia lukea – todiste Kallion kyvyistä kertojana – mutta tunnelmiin tarttuminen kysyy lukijalta hieman vaivannäköä. Merkki aikuisille lukijoille suunnatusta sarjakuvasta, jos mikä.

Antologiaa on kuvittamassa huomattava joukko suomalaisen sarjakuvan eturivin tekijöitä, monet Kallion entisiä yhteistyökumppaneita. Kramppeja ja nyrjähdyksiä -sarjan taannoinen kuvittaja, muusikkona paremmin tunnettu Joel Melasniemi palaa sarjakuvan pariin Laikku 04:n myötä. Hän on taitava kertoja, jonka ohuella, tarkalla viivalla hahmotellut karikatyyrit ja maisemat luovat yllättävän hyvää ajankuvaa. Yllättävän hyvää siksi, ettei Melasniemi ollut vielä syntynytkään 60-luvulla eikä hän ole koskaan käynyt Ylivieskassa. Tuula Tuisku Honkasen naivistisessa tyylissä on vielä hieman jäykkyyttä mitä tulee kuvakulmiin, mutta tarinankerronta toimii. Jyrki

Heikkinen on puolestaan oma tuttu itsensä; hänen venkula kynänsä kuljettaa tarinaa vaivattomasti, vaikkakin tarinan hahmoja on vaikea tunnistaa toisistaan. Mikko Väyrysen konemaisen kylmä piirros toimii hyvin kontrastissa kuvattuihin traagisiin tapahtumiin.

Keski-ikä-tarinat avaa Ornette Birks Makkosen kuvittajana tunnettu Ville Pirinen jo tavaramerkiksi muodostuneella kulmikkaalla, vahvasti karrikoivalla tyylillä. Olen aina pitänyt Pirisestä ja tämän jälki näyttää soveltuvan myös Ornettea vähemmän toiminnalliseen ihmissuhdekamaan. Terhi Ekebomin harmaasävyiset, sumuiset lähikuvat etäännyttävät lukijaa hieman liikaa tarinasta. Ville Ranta piirtää tutulla, luonnosmaisella tyylillään: toimivasti, joskin yllätyksettömästi. Toinen Kramppi-taiteilija Christer Nuutinen yllättää tarinassa, jossa koetaan pika-ihastus. Vanha taistelupari pelaa yhteen ihailtavasti: Nuutisen pelkistetty piirros jättää tilaa Kallion tarinan nyansseille. Kokonaisuuden paras tarina, jossa on ihastuttavaa

lämpöä. Kati Kovács on kuvittanut albumin esittelysivut, kannet ja lopun katharttisen unikuvauksen fyysisellä tyylillään. Myös Kalliolla ja Kovácsilla näyttää synkkaavan hyvin. Pitänee jossain vaiheessa tarkastaa kaksikon albumi Onnen Lahjat.

Rakenteestaan johtuen Laikku 04 hämärtää sarjakuvaromaanin ja sarjakuva-antologian rajoja. Kokoelman sinänsä itsenäiset sarjakuvat muodostavat yhdessä tarinakokonaisuuden, henkilökuvan sarjakuvahahmo Pauli Kalliosta. Kuvattujen ajanjaksojen valinta herättää kuitenkin kysymyksiä. Jako lapsuuteen ja keski-ikään vaikuttaa pakotetulta, varsinkaan kuin yhtymäkohdat aikakausien välillä eivät ole kovin ilmeisiä, kahta sotateemaista tarinaa lukuun ottamatta. Alku- ja loppuosan välinen kontrasti on tyylirikko, joka vähentää kokonaisuuden arvoa. Miksi 30 vuoden siirtymä? Nähdäänkö joskus Pauli Kallion “Nuoruus tuskallinen”?

SUOSITUS: Laikku 04 jatkaa mainiota antologiasarjaa. On hauska nähdä, miten Asema Kustannus jaksaa kokeilla erilaisia teemoja kokoelmissaan. Kallio on puolestaan ottanut albumin hyvin vakavissaan, joskin onnistuu hyvänä kirjoittajana välttämään raskassoutuisuuden. Kokonaisuus on kiinnostava ja kaikki albumin sarjakuvat ammattimaisia, mutta onko Laikusta Kallion pääteokseksi? Määritelmä on mielenkiintoinen, koska ainakin minä miellän Kallion strippien ja lyhyiden sarjakuvanovellien kirjoittajaksi. Laikun kaltainen pitkä, yhtenäinen teos erottuu joukosta ja on kiinnostavaa, että Kallio haluaa nostaa sen potentiaaliseksi päätyökseen. Laatunsa puolesta albumiin leiman voi kuitenkin huoletta iskeä.

Asema Kustannuksen sivut

.