Katuoja » Blogin arkisto » Milloin manga ei ole mangaa?

Milloin manga ei ole mangaa?

11.11.2004 - 12:11 / Rami Rautkorpi.


Son Goku on avarakatseinen poika. Oli aika, jolloin olin tyytyväinen, koska olin vihdoin ymmärtänyt, mitä manga on. Tiesin, että manga on japaninkielinen sana, joka tarkoittaa sarjakuvaa. Sen sijaan, että sanottaisiin “japanilainen sarjakuva”, sanotaan “manga”. Voitaisiin ehkä väittää, että syy on pelkästään käytännöllinen: “Manga” on paljon lyhyempi fraasi kuin “japanilainen sarjakuva”. Tuskin kukaan kuitenkaan sanoo, että hän lukee “comicseja” (comiceja?). Luemme amerikkalaista sarjakuvaa (kanadalainen ja eteläamerikkalainen sarjakuva ovat tietenkin eri asia). Käytännöllisyyshän merkitsee myös ymmärrettävyyttä: Jos ymmärtää, mitä “amerikkalainen” tarkoittaa (siis eri asiaa kuin kanadalainen ja eteläamerikkalainen), ja mitä “sarjakuva” tarkoittaa, ymmärtää myös niiden yhdistelmän.

Olin oivaltanut jujun olevan juuri siinä, että manga ei ole niin helposti ymmärrettävissä. Se on shibboleth, eli sana, jonka käyttö erottaa tietyn ryhmän muista. Joskus se jopa toimii melkein täsmälleen samalla tavalla kuin alkuperäinen shibboleth Raamatun kertomuksessa, jossa gileadilaiset tunnistivat vihollisensa efraimilaiset siitä, että he eivät osanneet suhauttaa sanan alkua oikein. Silloin tällöin nimittäin näkee jonkun ummikon kirjoittavan, useimmiten joko hämmentyneen uteliaana tai vainoharhaisen tuohtuneena, “magnasta”, mikä tietenkin aiheuttaa tirskuntaa ja ehkä jopa alentuvan ystävällistä opastusta mangan sekä sen oikeinkirjoituksen ihmeelliseen maailmaan. Ilmeisesti “magna” on meille akateemista koulutusta arvostaville suomalaisille aika tuttu sana, valitettavasti vain ei japanin kielen opintojen yhteydestä.

Mangassa liikkuu isoja rahoja. Sanan käyttö kuppikuntalaisuuden välineenä ei tietenkään ole mitenkään kehuttavaa toimintaa, ja yleensä suhtaudunkin nuivasti muotisanoihin, joita käytetään aseena jonkinlaisissa klikkisodissa, etenkin jos niille on olemassa paremmat vastineet. Suosikkiesimerkkini on “graphic novel” eli “graafinen romaani”, joka myös esiintyy kielitaidottomien ihmisten kääntämänä muodossa “graafinen novelli”. Termi on syntynyt sanan “comics” vähemmän kuin ylevien sivumerkityksien seurauksena. Englanninkielisessä sarjakuvakulttuurissa on ehkä ollut välttämätöntä kehittää ilmaisu, joka kuvaa mittakaavansa ja merkityksiensä puolesta kunnianhimoisia teoksia paremmin kuin “koomiset”. Suomen kielessä sellaista ongelmaa ei kuitenkaan ole. Suomen kielessä parempi vastine on sarjakuvaromaani, kunhan vain pidetään mielessä, että “romaani” ei tässä yhteydessä oikeastaan tarkoita samaa kuin proosassa. Ironista on se, että useimmat “graafiset romaanit” ovat tarinansa puolesta enemmänkin “graafisia novelleja”, mutta yritäpä saada jenkit tai britit kutsumaan luomuksiaan “graphic short storyiksi”.

Olen kuitenkin ollut taipuvainen ajattelemaan, että manga sisältää myös muita merkityksiä, joiden takia se ei ole suoraan korvattavissa sanaparilla “japanilainen sarjakuva”. Esimerkiksi ilmaisu “mangatyyli”. Se on monille jo kirosana, eräänlainen shibboleth itsessään, ja siten minäkin suhtauduin siihen jonkin aikaa. Siitä tulee välittömästi mieleen kaksi ilmiötä: Länsimaiset piirtäjät, jotka jäljittelevät suosikkimangojensa piirrostyyliä; sekä länsimaiset sarjakuvafanit, jotka ruikuttavat siitä, kuinka heidän suosikkisarjakuvansa pilataan mangatyylillä. Ilmeisin vastalause on se, että mitään mangatyyliä ei ole olemassakaan. Manga sisältää aivan yhtä paljon vaihtelua piirrostyyleissä kuin länsimainen sarjakuvakin; eli ei kovinkaan paljon, vääräleuka sanoisi.

Yuri, tai oikeastaan Kei, vetää turpaan mangatyylillä. Mangatyylillä piirtävät länsimaiset sarjakuvantekijät ovat kuitenkin aivan todellinen ilmiö. Puhutaan jopa pseudomangasta, jossa mangan jäljittely on tietoista ja tarkoituksenmukaista. Dirty Pair on pseudomanga, joka perustuu japanilaiseen piirrosanimaatioon (animeen, kuten gileadilaiset sanoisivat), mutta sen piirtäjä on amerikkalainen Adam Warren. Dirty Pairin piirrostyyli on ilmiselvästi japanilaisvaikutteista, vaikka kyseiset vaikutteet eivät esiinnykään kaikissa japanilaisissa sarjakuvissa. Niin sanotun mangainvaasion seurauksena yhä useampien länsimaisten piirtäjien tyylissä näkyy näitä vaikutteita, ja lopputulosta voisi ihan hyvin kutsua vaikkapa mangatyyliksi. Paitsi että joskus se on pelkkää hevonkukkua. Eivät pelkät isot silmät ja isot jalkaterät ole merkki mangavaikutteista. Aku Ankallakin on isot silmät ja isot jalkaterät, sösses sentään.

Erästä suomeksi julkaistavaa sarjakuvaa — en nyt halua mainostaa, joten kutsutaan sitä vaikka Niveljalkaishenkilöksi — on piirtänyt kaveri nimeltä Humberto Ramos. Ramosin piirrostyyli poikkeaa melkoisesti valtavirrasta, hän piirtää isoja silmiä ja isoja jalkateriä, ja hänet on leimattu mangatyyliseksi. Jokin siinä vaivasi minua pitkään. En vain yksinkertaisesti nähnyt hänen sarjakuvissaan mitään ilmeisiä merkkejä mangavaikutteista. Rytmitys, sommittelu, hahmojen ilmeet — en havainnut niissä mitään samaa kuin lukemissani mangoissa. Mutta hän piirtää isoja silmiä ja isoja jalkateriä, joten sen täytyy olla mangatyyliä. Siinä mielessä taustalla voi olla mangavaikutteita, että mangan suunnaton suosio Yhdysvalloissa on laajentanut käsitystä siitä, miltä valtavirtasarjakuva voi näyttää. Ramosin tyyli ei varmaankaan olisi mennyt sellaisenaan läpi ennen mangainvaasiota. Mutta mistä Ramosin vaikutteet sitten ovat peräisin, elleivät mangasta — tai Aku Ankoista?

Hän on kyllä malli, vaan ei käsimalli. Sarjakuvataiteilija Kari Sihvonen sen minulle kertoi muutama viikko sitten. Graffitit. Olin kuin salaman iskemä. Tai en minä tiedä, ei minuun ole ikinä salama oikeasti iskenyt. Mutta kyllä minä graffitit tiedän. Kävin Kaitaan yläastetta, ja siellä hopparit bombasivat ja flaidasivat päivästä toiseen, ja löipä yksi jopa minua olkapäähän tussi nyrkkinsä sisällä, ja samalla liukastui ja lensi persiilleen loskaan. Hei, olen minä alhaalla katujen kanssa, mies. Graffititpa hyvinkin. Samanlainen anatomian vääristyneisyys ja viivan kulmikkuus. Muistakaa nyt, ettei ole mangaa kaikki mikä kiiltää, ja haastaa luutuneet käsitykset siitä, miltä hyvä populäärisarjakuva näyttää.

Avoimeksi jäi kuitenkin kysymys, tarkoittaako manga jotain muuta kuin vain yksinkertaisesti japanilaista sarjakuvaa. Itse asiassa Yhdysvaltojen sarjakuvamarkkinoilla mangainvaasio näkyy piirrostyylien lisäksi myös siten, että perinteisiä jenkkisarjakuvia pakataan samanlaiseen kuosiin kuin käännösmangoja. Ajatellaan varmaankin, että Spider-Girl -pokkari tarttuu helposti käteen samalla kuin Tokyopopin uusin. Ongelmana vain on se, että nämä sarjakuvat on tehty tehty tavallista lehtikokoa ja laadukasta, kiiltävää paperia silmällä pitäen, ja jälki kärsii kutistamisesta ja karkeammasta paperista. Toisaalta kehitys on koko ajan kulkemassa kohti kirjakaupoissa myytäväksi kelpaavia, kaikin puolin huolitellusti tuotettuja sarjakuvakirjoja, ja kuukausittaiset lehdet ovat vain keino nyhtää vanhoilta faneilta ne kirjakauppojen suuntaan tehtäviin panostuksiin tarvittava pääoma. Sitten on kuitenkin joitain lehtiä, joiden kokoelmaversiot itse asiassa näyttävät huonommilta kuin niiden ainoastaan sarjakuvan erikoisliikkeissä myytävät alkuperäisjulkaisut. Pokkarimuodossa julkaisu tuntuisi järkevältä, jos värit jätettäisiin pois kokonaan, mikä näkyisi myös julkaisun hinnassa. Kuitenkin työläästä tietokonevärityksestä vain pidetään itsepäisesti kiinni. Ilmeisesti on jäänyt täysin huomaamatta se, että värien puute ei ole ollut mikään este mangan suosion jatkuvalle kasvulle.

Uskoisitko, että tämä on mangaa? Ai, no ei sitten. Ehkä todellinen mangatyyli onkin se, missä muodossa sarjakuvia julkaistaan Japanissa. Amerikkalaisille kustantamoille näyttää edelleen olevan täysi kauhistus se ajatus, että teoksen ensimmäinen julkaisu tapahtuisi täysin kertakäyttöisessä lehdessä, jonka painolaadun tärkein kriteeri on se, saako tarinasta selvää. Kiiltävälle paperille painetaan näyttävästi väritettyjä, viiden minuutin lukutuokion tarjoavia, ylihinnoiteltuja, parikymmensivuisia läpysköjä, ja sitten ihmetellään, että miten sarjakuvamarkkinat voivat olla Japanissa niin paljon suuremmat. Olisiko se mangan todellinen merkitys? Ei se, miten sarjakuvaa Japanissa piirretään, vaan se, missä muodossa se saatetaan lukijoiden käsiin. Epäilemättä tämä ajatus menee siinä harhaan, että aivan kuten kaikkea mangaa ei piirretä samalla stereotyyppisellä mangatyylillä, niitä ei varmastikaan kaikkia myöskään julkaista samassa stereotyyppisessä mangaformaatissa.

Lopullisen iskun yksinkertaiselle käsitykselleni mangasta antoi Reima Mäkinen mainitessaan viestissään Kvaakin keskustelualueella gekigan. Sain selville, että vaikka manga onkin japaninkielinen sana, joka tarkoittaa sarjakuvia, sen kirjaimellinen merkitys on “vastuuttomat kuvat”. Jostain kumman syystä tämä nimitys on vaivaannuttanut sellaisia japanilaisia sarjakuvantekijöitä, jotka ajattelevat tekevänsä jotain vakavastiotettavaa, ei-niinkään-vastuutonta. Siispä keksittiin nimitys gekiga, “dramaattiset kuvat”. Ja yhtäkkiä olenkin samassa tilanteessa kuin “comicsin” ja “graphic novelin” suhteen. Ymmärrän täysin syyt tähän semanttiseen kikkailuun alkuperämaassa, mutta koska suomen kielessä ei esiinny samoja sivumerkityksiä, meillä ei ole oikeastaan tarvetta näille termeille muuten kuin shibboletheina. Vai onko?

Kategoria: Kolumni.
Tagit:



Trackback URI | Kommenttien RSS

Jätä vastaus