Katuoja » Blogin arkisto » Hämähäkki, sika

Hämähäkki, sika

19.11.2004 - 13:34 / Otto Sinisalo.


SPIDER-MAN 11/2004

Egmont kustannus

Paul Jenkins, Humberto Ramos, Fiona Avery, J. Michael Straczynski, John

Romita Jr.

52 sivua, värillinen

VIIVI JA WAGNER – SINAPPIHUNTU

Kustannusosakeyhtiö Otava

Juba

32 sivua, värillinen

Tervetuloa Katuojaan. Tällä viikolla olen jälleen myöhässä, ja kiireessä, joten käsitellään pari uutuutta nopeasti.

Spider-man 11/2004

Mitä tapahtui Paul Jenkinsille? Hän oli aikanaan hyvä. Nyt hänen kirjoittamansa sarjakuvat yltävät hyvänä päivänä “keskinkertaisen” huimaaviin korkeuksiin.

Eivätkä edes sinne asti SPIDER-MANIN numerossa 11/2004.

Viime numerossa näimme, kun Hämähäkkimies riisui naamionsa kameroiden edessä, josta leikattiin nopeasti reaktiokuviin. Tarinan roisto, tohtori Mustekala katsoo kauhistuneena: mitä hän näkee? Jos tarina oli muuten mielenkiinnoton, loppuhuipennus oli kiinnostava.

Tässä numerossa Mustekalaa järkyttänyt näky paljastuu: sankarilla olikin naamionsa alla toinen naamio. Moinen juonenkäänne on selvä nerouden merkki, jos neroudella tarkoitan jonkinlaista aivoverenvuotoa. Jenkins turvautuu ikävystyttävään keinotekoisen jännitteen luomiseen.

Jenkinsin viimeaikaisia Hämähäkkimies-tarinoita leimaa jonkinlainen tiedostettu toiston vaikutelma. Hahmot tunnustavat, että ovat nähneet tämän jo useita kertoja. Monologissaan Hämähäkkimies jopa myöntää, että tietää voittavansa. En voi olla tulkitsematta tätä merkkinä Jenkinsin väsymisestä hahmoon.

Kuten on monesti kirjoitettu, supersankarisarjakuvassa tärkeää on muutoksen illuusio, tunne siitä että jotain merkittävää tapahtuu, vaikka lukija tietäisikin status quon lopulta palaavan. Pätevimmän supersankarifiktion kirjoittajat osaavat tämän: Grant Morrison, Peter David, jopa usein pilkatut Markit Waid ja Millar. Paul Jenkins ei viitsi yrittää luoda muutoksen illuusiota, ja se tekee hänen tarinoistaan tympeitä. “Count Down” -tarina on tämän tympeyden viikon vanhojen kalsarien hajuinen huipennus.

J. M. Straczynskin ja Fiona Averyn kirjottamassa ja John Romitan piirtämässä tarinassa Hämähäkkimies tyrkätään jälleen lajityyppiin, johon hahmo soveltuu huonosti: maagiseen fantasiaan. Noita karkaa vieraasta ulottuvuudesta Hämähäkkimiehen maailmaan ja tämä liittoutuu Loki-jumalan kanssa päihittämään tunkeutujan. Seuraa nujakointia ja mahtipontista dialogia. Tarinan sankariksi sopisi kuka tahansa Marvelin sankareista, mikä ei ole koskaan hyvä merkki. Kenties nyt kun tarinan juoninut Straczynski saa kirjoittaa Tohtori Outo -minisarjaa Marvelille hänen ei tarvitse kirjoittaa tämän tyyppisiä “Tohtori Outo (ja Hämähäkkimies, jossain määrin)” -tarinoita.

SUOSITUS: Jenkinsin tarinan ansiosta suosittelen Spider-manin numeroa 11/2004 kuin suosittelisin kivuliaan sukupuolitaudin hankkimista. Hauskaa hetken, teoriassa, mutta lopulta harmittaa.

Viivi ja Wagner - SinappihuntuStrippisarjakuvastaan tunnetut VIIVI JA WAGNER nähdään ensimmäistä kertaa pitkässä tarinassa sarjakuvakirjasessa SINAPPIHUNTU.

Ilmiönä Viivi ja Wagner ilahduttaa. Juba Tuomola on vanha underground-piirtäjä ja hänen sarjakuvansa uhmaa mainstream-suosiotaan. Stripit eivät aina mahdu perinteiseen yksi-kaksi-vitsi -ruutujakoon ja välillä Juba heittelee sekaan elementtejä, jotka ammuttaisiin välittömästi alas esimerkiksi Yhdysvalloissa: mielenterveysongelmia, seksiä ja toisinaan täyttä tajunnanvirtaa. Se, että uudet Viivi & Wagner -albumit näkyvät nykyään maan ostetuimpien kirjojen listalla, saa minut ylpeäksi suomalaisuudestani, jollain perverssillä tavalla.

Sinappihuntu ei eroa merkittävästi Juban sanomalehtistripeistä rytmiltään tai piirrostyyliltään. Sarjakuvan pariskunta valmistautuu joulun viettoon. Viivi puuhastelee tyytyväisenä, mutta Wagner ei ole tapansa mukaan innostunut, varsinkaan kun kylään on kutsuttu Viivin öykkäriystävä.

Kyynikkona ilahduttaa, ettei Juba luovu joulutarinassa sarkasmistaan, eikä yritä tuputtaa minkäänlaista “joulun sanomaa” lukijalle. Joulu on syvältä, ainakin Wagnerin mielestä. On helppo olla samaa mieltä.

SUOSITUS: Sinappihuntu on kelpo pikku tarina, mutta kovakantinen minialbumi maksaa lähemmäs 20 euroa. Kyseessä on siis lahjakirja tai oivallinen hankinta Viivi & Wagner -faneille, joiden on vaikea hahmottaa “rahan” käsitettä.

Kategoria: Arvio.
Tagit: ,



Trackback URI | Kommenttien RSS

Jätä vastaus