Katuoja » Blogin arkisto » Mark Millar, viihdyttäjä

Mark Millar, viihdyttäjä

19.08.2005 - 9:22 / Otto Sinisalo.


WANTED
Top Cow Productions Inc.
Mark Millar, J. G. Jones
192 sivua, värillinen

Suomalaisille parhaiten Ultimates-sarjakuvasta tuttu kirjoittaja Mark Millar herättää tunteita englanninkielistä sarjakuvaa seuraavien keskuudessa. Vaikuttaa siltä, että Mark Millar haluaa näin olevankin.

Millar on showmies. Hän markkinoi omia sarjakuviaan aggressiivisesti, hän pitää kovaa melua tekemisistään, hän suurentelee, hän hypettää, hän laittaa koko julkisen persoonansa peliin. Tämän vuoksi miestä ja hänen sarjakuviaan on vaikea erottaa toisistaan. Hyvässä ja pahassa, kaikki hänen sarjakuvansa profiloituvat nimenomaan Mark Millarin sarjakuviksi.

Wanted: kansiOtetaan esimerkiksi WANTED, yksi Millarin häikäilemättömimmistä projekteista. Wanted on kuusiosainen minisarja, joka on nimen omaan suunniteltu eräänlaiseksi mainoskirjeeksi Hollywood-studioille. Studiot ovat olleet viime vuosina valmiit maksamaan suuria summia sarjakuvien filmausoikeuksista ja Millar nähtävästi päätti lähteä apajille. Wanted on kyyninen voimafantasia, joka on suunnattu vetoamaan alimpiin yhteisiin nimittäjiin – juuri siis sellainen, jonka luulisi kiinnostavan yksinkertaisia toimintaelokuvia tuottaviin yhtiöihin. Jottei Wantedin mahdollinen filmauspotentiaali menisi keneltäkään hukkaan, tarinan päähenkilöt on piirretty muistuttamaan Hollywood-tähtiä: päähenkilö on selvä Eminem, “naispääosa” puolestaan Halle Berry ja niin edelleen. Wantedin ilmestyessä Millarin yhden miehen show lähti jälleen käyntiin täydellä voimalla. Millar alkoi levittää – ilmeisen perätöntä – huhua Eminemin kiinnostuksesta esittämään tulevan Wanted-elokuvan pääosaa. Erityistä närää Millar aiheutti sarjakuvaharrastajissa kun vertasi Wantedia klassiseen Watchmeniin. (Aina säännöllisesti jotakin sarjakuvaa toitotetaan “uudeksi Watchmeniksi” ja aivan yhtä säännöllisesti vertaus osoittautuu liioitteluksi – hyvänä esimerkkinä vaikkapa J. Michael Straczynskin loppua kohti kovin keskinkertaiseksi lässähtänyt Rising Stars.)

Millarin yhden miehen laulu- ja tanssinumero tuotti kuitenkin tulosta. Tätä kirjoitettaessa Wantedin elokuvaoikeudet on myyty ja skottikirjoittaja varmastikin hykertelee matkalla pankkiin. Sarjakuvakin menestyi merkillisen hyvin ollakseen Top Cow -yhtiön julkaisema.

Siltikin vaikka Millaria on vaikea erottaa töistään, on muistettava että mies on terävimmillään mainio viihdyttäjä. Jos Hollywood-elokuvat olisivat yhtä roiseja, rohkeita ja äänekkäitä kuin Wanted, kävisin elokuvissa paljon useammin.

Wanted on kieroutunut supersankariversio tutusta tarina-arkkityypistä, joissa päähän potkittu häviäjä paljastuu merkittävän perinnön vastaanottajaksi. Yksi viimeaikainen osoitus tarinatyypin vetoavuudesta on Harry Potter -sarjan menestys. Wesley on tympeään työhön ja pinnalliseen ihmissuhteeseen jumiutunut mies. Wesley elämä kääntyy päälaelleen, kun tämän kauan sitten kadonneeksi isäksi paljastuu hiljattain kuollut legendaarinen superroisto The Killer. Wesley vihitään maailmaa salaa hallitsevan superroistoliigan salaisuuksiin. Aikanaan voitettuaan kaikki supersankarit roistot ovat aivopesseet maailman siten, että supersankarit muistetaan enää sarjakuvien sivuilta – ja kukapa enää lukee sarjakuvia? Wanted seuraa Wesleyn muutosta hissukasta itsevarmaksi supertappajaksi ja tämän kasvua ratkaisevaan rooliin roistojen välisissä juonitteluissa.

Millar kertoo jälkipuheessaan idean Wantedista syntyneen, kun hän oli pahainen pikkupoika. Se näkyy. Wantedissa naidaan, tapetaan ja vedetään huumeita täysin itsetarkoituksellisesti. Wanted ei ole aikuinen sarjakuva, se on keskenkasvuinen, hädin tuskin teini-ikäinen. Tarinassa on superroisto nimeltä “Fuckwit”, luojan tähden. Tarinan eksploitatiivisuuden ja silkan tyhmyyden vuoksi voisin vaikkapa yrittää teeskennellä närkästynyttä, mutta Millar ja kuvituksesta vastaava J. G. Jones viihdyttävät aivan liian hyvin. Millarin ideoiden silkka röyhkeys on sangen vastustamaton. Vaikka hän tavoitteleekin alimpia yhteisiä nimittäjiä, hän tavoittelee niitä hyvin. Wanted liikkuu ripeästi ja näyttää hyvältä, aivan kuten tyhmän toimintaelokuvan pitääkin.

Jones etenkin on pieni ihme. Hänen kuvituksessaan on paljolti Bryan Hitchin kaltaista naturalismia ja kykyä näyttäviin toimintakohtauksiin. Hän osaa sisällyttää kuviinsa tilan, ajan ja painon tuntua. Jones onnistuu myymään lukijalle Millarin tarinan tasot: toisaalta tavallisen arjen, toisaalta superroistojen kirjavan absurdiuden. Jonesin ansiosta Wanted on erinomaisen miellyttävä lukea. Tai siis niin miellyttävä, kuin on mahdollista kun puhutaan tarinasta, jossa muun muassa Hitlerin ja muiden massamurhaajien ulosteesta koostuva olio tukehduttaa ihmisiä ruumiillaan. Mitä sanoinkaan siitä keskenkasvuisuudesta?

Wanted ei ole täysin vailla ajatusta, kuitenkaan. Millar välittää erinäisillä intertekstuaalisilla silmänkääntötempuilla kritiikin supersankarigenrestä. Lopussa Millar kääntää kameran kohti lukijaa, ja ehdottaa että Wantedin kaltaisen nihilistisen voimafantasian kuluttajan etsivän vain hetken lohtua tyhjään elämäänsä: sangen tyypillinen, kyyninen näkemys supersankarisarjakuvasta, siis. Millarin sarjakuvassa moinen on yhtä aikaa rohkeaa ja typerää – Millar kiinnittää lukijan huomion juuri omaan heikkouteensa, siihen laskelmoivaan, onttoon viihdyttämiseen jota Millar nimenomaan harrastaa. Sääli vain, että teemaa käsitellään vain tarinan lopussa. Nyt Millarin havainto on ikään kuin loppukevennys eikä niinkään se kiinnostava itseironinen kritiikki, jollaiseksi se on epäilemättä tarkoitettu.

SUOSITUS: Jos vaatii kuluttumaltaan kulttuurilta pelkästään viihdettä, myy itsensä halvalla. Jos kuitenkin haluaa hetkeksi antautua siihen puhtaan viihteen suomaan syylliseen nautintoon, Wanted on mitä mainioin valinta. Se on viihdettä, joka ei osaa hävetä itseään – aivan kuten ei osaa viihdyttäjä Mark Millarkaan.

Kategoria: Arvio.
Tagit: , ,



Yksi vastaus - “Mark Millar, viihdyttäjä”

  1. HMM Kirjoittaa:

    Mister Millarin tuoreista edesottamuksista sen verran, että miehen juuri loppunut 12 numeron Wolverine-kausi on aidosti hauskaa aivotonta toimintamähellystä – juuri sitä mitä Jeph Loebin Superman/Batman olisi, jos se ei kompastelisi jatkumosekasotkuihin ja ellei sen ymmärtäminen vaatisi maisterin papereita nörttitiedossa.

Trackback URI | Kommenttien RSS

Jätä vastaus