Kuukausiarkisto March, 2006

* Hyvin brittiläinen totalitarismi

Kirjoitettu 28.03.2006 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


V NIIN KUIN VERIKOSTO
Elokuva
Ohjaus James McTeigue
Pääosissa Natalie Portman, Hugo Weaving

Tässä arviossa on juonipaljastuksia. Käy ensin katsomassa elokuva ja palaa sitten lukemaan arvio. Elokuva on hyvä.

V niin kuin Verikoston promojulisteWachowski-veljekset Larry ja Andy ovat jo isoja poikia, jotka osaavat ajatella ihan itse. Toisin kuin esimerkiksi myöskin sarjakuvafilmatisoinneista innostunut, henkisesti nähtävästi kaksitoistavuotiaan tasolle juuttunut Robert Rodriquez, he osaavat tehdä oman tulkintansa alkuperäisteoksesta. Siinä missä Rodriquezin taannoinen Sin City suorastaan autistisen pakkomielteisesti kuvittaa alkuperäisteoksen kuva kuvalta samanlaisena, Wachowskien kirjoittama ja tuottama V NIIN KUIN VERIKOSTO uskaltaa olla, niin kuin sovituksen pitää ollakin, sovitus.

Alan Mooren ja David Lloydin V for Vendetta -sarjakuvan suora kääntäminen elokuvaksi olisikin ollut taiteellinen ja taloudellinen itsemurha. Alkuperäisteos on reaktio pääministeri Margaret Thatcherin valtakauteen, joka on jo aikaa sitten päättynyt. Kahdeksankymmenluvun alkupuolella aloitettu tarinakokonaisuus sijoittuu kaukaiselle, dystooppiselle 1990-luvulle, ja näyttääkin siltä. Tarinassa talon kokoiset supertietokoneet hallitsevat ihmisiä ja kahdeksankymmenlukulainen ydinaseparanoia on brittifasistien lippu valtaan. Suorana käännöksenä V niin kuin Verikosto olisi ollut naurettavan anakronistinen.

Tässä vaiheessa mukaan on onneksi astunut Wachowskien lukutaito ja tulkinta. He ovat poimineet sarjakuvan olennaisimmat konseptit, sen ideologisen ytimen, modernisoineet sen kommentoimaan menneisyyden sijasta aikaamme ja siirtäneet sen valkokankaalle. Kokonaisuus toimii.

V niin kuin Verikoston tarina, kertauksen vuoksi: lähitulevaisuuden Iso-Britanniaa valvoo totalitaristinen hallitus, joka on noussut valtaan käyttämällä hyväkseen kaaootista maailmantilannetta ja kansan pelkoja. Propaganda pitää ihmiset lauhkeina ja ei-toivotut kansanosat siirretään tuhoamisleireille. Guy Fawkes -naamion taakse kätkeytyvä terroristi V (Hugo Weaving) käy sotaa hallintoa vastaan pommein, myrkyin ja veitsin. Nuori Evey (Natalie Portman) tempautuu mukaan V:n verikostoon ja joutuu oppimaan vastarintataistelijaksi itsekin. V:n jäljillä liikkuva poliisiylipäällikkö Finch (Stephen Rea) päätyy selvittämään terroristin taustoja sekä samalla Britanniaa hallitsevan salaliiton peittelemiä hirmutekoja.

On sykähdyttävää, että nykyisessäkin maailmantilanteessa voidaan tehdä suuren budjetin menestyselokuva, jonka pääosassa on valtion rakennuksia räjäyttävä terroristi. Kaiken päälle elokuvan rahoituskin on yhdysvaltalainen. Toisaalta, terrorismin idea on hyvin amerikkalainen. Yhdysvaltalaisen fiktion historiaan mahtuu monta sankaria, jotka käyvät asein vallitsevia valtarakenteita vastaan. Onhan kyseessä kuitenkin maa, joka syntyi kapinasta ja jonka perustuslaissa on pykälä, joka turvaa kansalaisille aseet vallankumousta varten.

Ei liene epäselvää, mihin V niin kuin Verikoston kriittinen kärki kohdistuu. Pelon ilmapiiri, yksilön- ja ilmaisunvapauden häviäminen ja terrori niin hallitsevan luokan kuin vastustajienkin toimesta: nämä ovat jälleen ajankohtaisia, puhuttelevia teemoja. Tarinan ytimen muodostaa Moorelle ja Lloydille uskollinen vallankumouksen idealisointi. Teema on toisaalta toivottoman naivi: jos tapat tarpeeksi ihmisiä, maailma paranee, voi elokuvan tulkita sanovan. Toisaalta elokuva, kuten sarjakuvakin, tunnistaa V:n ambivalenssin. Hän on murhaaja, hirviö, joka kiduttaa toveriaan vain käännyttääkseen tämän kannalleen. Naamioitu V ei ole enää inhimillinen, vaan lihaksi tullut ajatus, joka haluaa murtaa seuraajiensa hengen, jättäen jäljelle vain idean – tai siis oman ideansa. Eräänlaista totalitarismia tämäkin.

Weaving kantaa nimiroolia ihailtavalla läsnäololla, vaikka joutuukin peittämään kasvonsa koko elokuvan ajan. Elokuvan V on sarjakuvaa inhimillisempi, joka osin syö hahmoa. Toisaalta yritetään myydä hahmo katsojalle pelkkänä symbolina, toisaalta annetaan tälle samastuttavia ominaisuuksia. Varsinaisia samastumiskohteita elokuvassa ovat Evey ja Finch, jotka molemmat käyvät läpi matkansa. Eveystä kasvaa taistelija, Finchistä epäilijä. Portman on melko yksioikoinen roolissa, mutta Eveyn kääntymyskohtauksessa näyttelijättären tulkinta on vavahduttava. Rean rooli on yhtä epäkiitollinen kuin hahmon kääntymys mitäänsanomaton – hän joutuu lähinnä sanallistamaan tapahtumien taustoja katsojille. Finchin suuri kohtaus sarjakuvassa – happotrippi Larkhillin keskitysleirillä – on ymmärrettävistä syistä jätetty pois. Ainoastaan Alan Mooren sarjakuvassa voi rikospaikoilla harhailu LSD-pilvessä olla uskottava tutkimusmetodi. Muissa rooleissa nähdään muun muassa Stephen Fry hirtehisenä TV-juontajana ja John Hurt diktaattorina, jonka talon kokoiselta monitorilta mylvivät kasvot ovat selkeä viittaus taannoiseen 1984-filmatisoinnin Isoveljeen.

Kuvissaan V niin kuin Verikosto on ahdas. Pääasiassa käytetään studiokuvaa, viipyillään V:n luolassa, perbrittiläisissä kodeissa ja toimistoissa. Lakoninen miljöö sitoo tarinan tapahtumapaikkaansa – räikeä kuvasto ei olisi luonut uskottavaa Iso-Britanniaa. Kuppi teetä ja hieman fasismia, ikään kuin.

Huippukohdissaan kokematon ohjaaja James McTeigue saa V niin kuin Verikoston lentämään. Alun pommi-iskut laittavat tarinan liikkeelle ja Eveyn herääminen koskettaa. Kunniaksi alkuperäisteokselle on todettava, että vaikuttavimmat yksittäiset kohtaukset elokuvassa ovat myös uskollisimpia sarjakuvalle. Tämän mainittuanikin on todettava, että alkuperäistarinaan tehtyjen muutosten ansiosta elokuva on sarjakuvaa kokonaisuutena eheämpi. Mooren ja Lloydin sarjakuva on mestariteos, mutta aikakautensa ja sarjallisen julkaisumuotonsa leimaama.

SUOSITUS: V niin kuin Verikosto ei ole täydellinen – se on retoriikaltaan auttamattoman naivi, dramaturgialtaan paikoin laahaava – mutta se on ehdottoman vaikuttava. Sarjakuvasovituksena se on malliesimerkki siitä, miten säilyttää alkuperäisteoksen henki takertumatta siihen kuin uskonkappaleeseen.

Tagit: , .



* Huomioita materiasta ja antimateriasta

Kirjoitettu 22.03.2006 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Kolumni.


Sisältää spoilereita Yukinobu Hoshinon sarjakuvasta 2001 Nights Vol 1.

Sarjakuva on kovan tieteisfiktion esittämisessä jotakuinkin yhtä rajoittunut väline kuin elokuva. Visuaalinen ilmaisu soveltuu ihmeen tunnun luomiseen, mutta tieteiskonseptien käsittely onnistuu tehokkaimmin proosassa. Harva tieteissarjakuva kuitenkaan pääsee edes lähelle täyttä potentiaaliaan, koska sarjakuvantekijät eivät juurikaan ymmärrä luonnontieteiden päälle. Asia nyt vain on niin, että Arthur C. Clarken tarinoissa ei käytetä Warren Ellisin keksimää teknologiaa, vaan päinvastoin.

Clarken Avaruusodysseian ja Tuhannen ja yhden yön tarinat yhdistävä 2001 Nights on yksi parhaista lukemistani tieteissarjakuvista, mutta sen luoja Yukinobu Hoshino ei myöskään näytä tietävän avaruusfysiikasta muuta kuin mitä jossain Tieteen kuvalehden japanilaisessa vastineessa on raportoitu. Ensimmäinen 2001 Nights -kokoelma huipentuu tarinaan, jossa joukko astronautteja tutkii aurinkokunnan laidalta löytynyttä antimateriaplaneetta Luciferia. Antimaterian historia alkuräjähdyksestä lähtien ja Luciferin muodostuminen esitetään varsin uskottavasti ja tyylikkäästi, mutta juoni tukeutuu muutamissa kohdissa eräiden fysikaalisten ilmiöiden puutteelliseen ja suoranaisesti virheelliseen ymmärrykseen.

Kuten mistä tahansa asiaa käsittelevästä populaariartikkelista epäilemättä käy ilmi, antimateria on eräänlainen tavallisen aineen peilikuva. Jokaisella alkeishiukkasella on antimateriavastineensa, jolla on sama massa mutta vastakkainen varaus. Kun hiukkanen kohtaa antimateriavastineensa, tapahtuu annihilaatio: Hiukkaset katoavat, ja niiden massaa vastaava energia, tutun kaavan E = mc2 mukaisesti, vapautuu elektromagneettisena säteilynä. Reaktioon osallistuviin ainemääriin nähden vapautuvan energian määrä ei ole ainoastaan suunnaton verrattuna arkipäiväisiin kemiallisiin reaktioihin, kuten bensiinin hapettamiseen polttomoottorissa, mutta myös ydinvoimalaitoksissa hyödynnettävään fissioreaktioon verrattuna. Kuten 2001 Nightsin tarinassa hyvin käy ilmi, tämän takia antimateria on sekä potentiaalisesti mittaamattoman arvokas energialähde että kauhistuttavan vaarallista.

Tutkimusmatkailijoiden lähestyessä Luciferia he toteavat, että planeetta ei näy lainkaan tutkassa. Tämä selitetään sillä, että tutka-aaltojen elektronit katoavat kohdatessaan planeetan positronit. Myöhemmin planeetan renkaan läpi kulkeva kapseli pelastuu kuin ihmeen kautta annihilaatiolta, kun sitä lähestyvät jääkimpaleet katoavat vuorovaikuttaessaan tutka- ja radioaaltojen kanssa. Ongelma on vain siinä, että tutka- ja radioaallot ovat sähkömagneettista säteilyä, joka ei sisällä elektroneja tai mitään muitakaan massallisia hiukkasia, joita voisi luokitella materiaksi. Sen, että elektromagnetismin välittäjähiukkaset ovat fotoneja, pitäisi olla korkeintaan lukiotason tietoa.

Siinäkin tapauksessa, että avaruuskapselin ympärille jotenkin olisi syntynyt tarinassa esitetty suojavalli (jonka pitäisi sisältää elektronien lisäksi myös protoneja antiprotonien kumoamiseksi), seuraukset olisivat todellisuudessa hyvin erilaiset kuin Hoshino on esittänyt. Materian ja antimaterian kohtaaminen ei ole kohtalokasta pelkästään sen takia, että se saa materian katoamaan, vaan myös vapautuvan energiamäärän takia. Tarinassa viitataan tähän tosiasiaan, mutta sen käsittely ei ole lainkaan johdonmukaista. Tässä pieni laskelma, jota Hoshino ei vaivautunut tai kyennyt tekemään: Otetaan noin 1 kg antimateriajäätä ja annihiloidaan se vastaavalla määrällä materiahiukkasia, kuten tarinassa nähdään tapahtuvan. Vapautuva energiamäärä on 2 kg * (3 * 108 m/s)2 = 18 * 1016 J. Tämä energiamäärä vastaa noin 40 megatonnin räjähdystä, eli yli kahtatuhatta Hiroshimaan pudotettua ydinpommia. Noin metrin päässä avaruuskapselin edessä. Siitä ei selviä ehjin nahoin, vaikkei itse suoraan osuisikaan antimateriaan.

Itse asiassa nyt kun on todettu, että Hoshino ei aivan ole sisäistänyt ilmiön mittasuhteita, voidaan palata vielä tarinan alkuun, jossa Luciferin olemassaolosta saadaan ensimmäinen merkki, kun mineraalirahtarit tutkivat tuhoisin seurauksin Jupiterin tienoille eksynyttä antimaterialohkaretta. Juuri ennen räjähdystä yksi astronauteista varoittaa lohkaretta avaruuskävelyllä lähestyvää toveriaan oudosta havainnostaan: Jokin reaktio kappaleen pinnalla synnyttää vaimeaa gammasäteilyä. Kuinka vaimeaa?

Aurinko menettää massaa aurinkotuulen muodossa noin 109 kg/s. Jos oletetaan, että massa virtaa tasaisesti joka suuntaan (todellisuudessa tiheys on suurempi planeettojen ratatasossa), Jupiterin kohdalla yhden neliömetrin läpi kulkee joka sekunti karkeasti ottaen 10-15 kg ainetta. Tarinan mukaan antimaterialohkareen läpimitta oli 270 metriä. Tämän perusteella voidaan laskea, että aurinkotuulen kohdatessa lohkareen pinnan vapautuu joka sekunti noin 107 J. Se ei ole paljon megatonneissa, mutta se vastaa kymmentätuhatta 1000 watin valonheitintä. “Vaimean gammasäteilyn” sijasta antimateriakappaleen pinnan pitäisi olla valaistu kuin urheilustadion.

Nämä eivät ole vaikeita laskuja. Ne kuitenkin edellyttävät, että fysiikan tuntemus on hieman parempi kuin mitä voi saavuttaa pelkästään populaarijulkaisujen valmiiksipureskeltuja tiedeartikkeleja lukemalla. Proosan puolella se ei ole mitenkään kohtuuton vaatimus tieteisfiktion kirjoittajalle, mutta sarjakuvamaailmassa siitä voi vain unelmoida. Olosuhteisiin nähden 2001 Nights on parasta tieteissarjakuvaa, mitä olen lukenut, hyvässä ja pahassa.

Tagit: , .



* Toukokuun kirjat

Kirjoitettu 15.03.2006 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Kolumni.


Tilaan

SHOWCASE PRESENTS: SUPERMAN VOL. 2 TP / Jerry Coleman, Bill Finger & Otto Binder / Curt Swan, Wayne Boring, & Co.
Enpä ole vielä ensimmäistäkään ehtinyt lukemaan, mutta otetaan nyt ihan yleissivistyksen vuoksi.

SKRULL KILL KREW TPB / Grant Morrison & Mark Millar / Steve Yeowell
Tämä on niiltä ajoilta, kun Morrison oli juuri hiljattain manannut Millarin esiin helvetistä, ja demoni vielä totteli herraansa. Toivottavasti kuitenkin Morrison oli ehtinyt jo palata siltä 90-luvun alun tripiltä, jolle Arkham Asylumin yllättävä suosio hänet lähetti, nimittäin niihin aikoihin kirjoitettu Kid Eternity oli jotain aivan käsittämätöntä houretta.

ESSENTIAL CLASSIC X-MEN VOL. 2 / Roy Thomas, Gary Friedrich & Arnold Drake / Werner Roth, Jack Sparling, & Co.
Mitään klassikkotarinoita ei tähän volyymiin sisälly, ellei sitten sellaiseksi lasketa sitä, kun Professori X kuoli ensimmäisen kerran. Kiinnostavaa materiaalia kuitenkin, ajalta jolloin Ryhmä-X oli vähällä hävitä ikuisiksi ajoiksi.

ESSENTIAL OFFICIAL HANDBOOK OF THE MARVEL UNIVERSE – DELUXE EDITION VOL. 2 TPB / Mark Gruenwald, Peter Sanderson & Co. / John Byrne, Dave Cockrum & Co.
On pakko, muuten minulta viedään fanipoikien jäsenkirja pois.

Tilaisin, mutta…

NEW THUNDERBOLTS VOL. 3: RIGHT OF POWER TPB / Fabian Nicieza / Tom Grummett
Paras Marvelin old skool -supersankarisarjis, jota ei ole vielä lakkautettu. Kerään tietenkin irtonumeroina.

PUNISHER MAX VOL. 5: THE SLAVERS TPB / Garth Ennis / Leandro Fernandez
Luin hiljattain tätä edeltävän kovakantisen opuksen, ja se kipeintä, mustinta, hellittämättömimpää kamaa ikinä. “If the thought of it seems crazy — you weren’t crazy enough to begin with.” Maltan kuitenkin odottaa -seuraavaa kovakantista kokoelmaa. Punisher MAX:in tähänastisista kuvittajista Fernandez on valitettavasti heikoin.

No en taatusti tilaa!

JLA CLASSIFIED: NEW MAPS OF HELL TP / Warren Ellis / Butch Guice
Ostin tämän irtonumeroina, mikä oli erehdys. Jos kannessa ei lukisi Ellisin nimeä, voisin luulla tätä jonkun parodistin tulkinnaksi Warren Ellisin ja JLA:n yhteentörmäyksestä. Clark Kent käyttäytyy kuin Spider Jerusalemin kevytversio, ohkaista juonta venytetään katkeamispisteeseen saakka ja hyvikset päihittävät pahikset ylivertaisilla puheenpitokyvyillään.

Lähteet:
Comic Book Resources

Comics Continuum:

Diamond Previews

Tagit: .



* Kaksi helvettiä on yksi helvetti liikaa

Kirjoitettu 9.03.2006 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.


DROLICA: TUHON LÄHETTILÄS
Deep Black Comics
Tomi Kerminen, Sami Kivelä, Jussi Piironen
36 sivua, mustavalkoinen
www.drolica.cjb.net

Vuosi sitten arvostelin Deep Black Comicsin ensimmäisen Drolica-lehden Sielunvaellus. Se ei kuitenkaan lannistanut poikia, mistä osoituksena on tämä amerikkalaista valtavirtasarjakuvaa erehdyttävästi muistuttava uusi omakustanne.

Tuhon lähettiläs on Renny Harlinin Manaaja-elokuvan edustaman trendin hengessä esiosa edelliselle julkaisulle. Osaksi tavoitteena on ehkä ollut selvittää nimihenkilö Drolican taustaa ja sen konfliktin luonnetta, missä hän on osallinen. Tarinoiden välisistä yhteyksistä huolimatta Tuhon lähettiläs toimii omana, erillisenä kokonaisuutenaan, ja loppujen lopuksi se ei juurikaan kirkasta Sielunvaelluksen läpitunkematonta juonta.

Perusasetelma esitetään varsin viitteellisesti, ikään kuin luottaen siihen, että ainekset ovat lukijalle tuttuja muista scififantasiateoksista. Valitettavasti ainekset voivat olla hieman liiankin tuttuja. Kuolemattomat soturit taistelevat urbaanissa ympäristössä, ja vastustajan kaulan katkaiseminen miekalla antaa voittajalle palkintona häviäjän keräämän elinvoiman. Moraalittomien enkeleiden keskinäiset kamppailut uhkaavat ihmiskuntaa. Jostain syystä elokuvat Highlander ja The Prophecy kirjoittanutta Gregory Widenia ei kiitetä lehden sisäkannella. Sen sijaan kalifornialaisen Saatanan Kirkon perustajaa Anton LaVeytä kiitetään, minkä kaikki huumorin ystävät pankoot merkille.

Omaperäisyyden puute tarinan kehystämisessä ei tietenkään ole kohtalokas puute. Kolkon metafysiikan ja uskonnollisen symboliikan lisäksi juonen rakennusaineeksi on otettu päähenkilö Troy Dawnin ja hänen asuintalossaan tapahtuneita rituaalimurhia tutkivan etsivä Stewartin välinen suhde. Kaikkia ensimmäisen Drolican lukeneita varmaankin kiinnostaa se tieto, että Dawn on mies ja Stewart nainen, kohtalaisen suurella varmuudella. Nähtävästi vilpittömin mielin kuvattu romanssi tuntuu ainakin selittävän päähenkilön tekemät valinnat tarinassa, vaikka tilanteisiin vaikuttavat olosuhteet ovatkin mystistä huuhaata. Ei vain kannata miettiä liikaa, kuinka monta kymmentä minuuttia Dawn ja Stewart viettävät toistensa seurassa tarinan aikana, tai kuinka vähän etsivä Stewart käyttäytyy poliisietsivän lailla. Mistä tietää, että poliisi on todella rakastunut? Siitä, kun edes hänen työparillaan ei ole mitään sitä vastaan, että raakojen rituaalimurhien sarjasta epäillyn annetaan pidätettäessä valita, ottaako hän käsiraudat ranteisiinsa vai ei.

Totesin ensimmäisestä Drolicasta sen, että lehden puoli tusinaa ensimmäistä sivua sopisivat huomaamattomasti minkä tahansa Witchblade-tarinan väliin. Tässä suhteessa Tuhon lähettiläässä on nähtävissä merkittävää kehitystä, sillä se kävisi kokonaisuudessaan Witchblade-tarinasta hyvin vähäisin muutoksin. Lähinnä tämä tarkoittaa sitä, että kuvituksen laatu on hyvin tasainen alusta loppuun, mikä on osoitus Sami Kivelän ja Jussi Piirosen suuresta omistautumisesta tavoitteelleen. Valitettavaa on vain se, että se tavoite on saada lehti näyttämään samalta kuin eräät amerikkalaisen sarjakuvateollisuuden kammottavimmista tuotoksista.

Olen näkevinäni Kivelän hahmoissa jonkin verran vaikutteita J. Scott Campbelliltä, mikä on hyvä asia, koska Campbellin selvästi tuntee ne säännöt, joita hän tyylittelyllään rikkoo. Enimmäkseen kuitenkin kuvitus vertautuu Top Cow-kustantamon liukuhihnatuotoksiin, Michael Turnerin tai Randy Greenin läpi suodattuneine Jim Lee -sitaatteineen. Pahiten ongelma näkyy ruuduissa, joiden osasia ei ole voinut opetella ulkoa esikuvateoksista. Ikävä kyllä samaa voi tietenkin sanoa lukemattomista amerikkalaisten ammattipiirtäjien tuotoksista. Piirosen tussaus on mallin mukaisesti ylityöstettyä, täynnä viivoja jotka ovat menettäneet merkityksensä varjostuksen osina ja muuttuneet osaksi tyylisuunnan muotokieltä.

Sarjakuvallinen kerronta kuitenkin toimii. Ruudut ovat dynaamisia ja selkeitä, ja mikä tärkeintä, tapahtumapaikat ja hahmojen avaruudelliset suhteet on esitetty huolella. Toimintasarjakuvasta saisi toimimattoman kaikkein helpoiten laiminlyömällä nämä asiat, koska silloin lukija ei pysy kärryillä, mistä ollaan tulossa ja minne ollaan menossa. Kivelä on ottanut perspektiivin haltuunsa, ja komeat kaupunkinäkymät ovat lehdessä runsaammin edustettuina kuin suoranaiset perspektiivikömmähdykset.

SUOSITUS: Kuvallisesti Tuhon lähettilään tavoite on selkeä, ja tuleekin erittäin lähelle sen täydellistä toteutumista — amerikkalaisen valtavirtasarjakuvan piirrostyylin toisintamista. Tarinallisesti sitä on vaikeampi tulkita. Onko tarkoitus vain keittää genreaineksista kokoon seikkailu, jonka on tarkoitus palvella kuvallisen suorituksen toteuttamista? Vai onko Kerminen halunnut oikeasti viestiä jotain tarinallaan, kuten uumoilin ensimmäisen Drolican kohdalla? Tarinan jäsentymättömän metafysiikan ja hyrränä pyörivän moraalisen kompassin takia ensimmäinen vaihtoehto tuntuu suotuisammalta. Mutta amerikkalainen valtavirtasarjakuva on jo olemassa, ja kaksi helvettiä on yksi helvetti liikaa.

Tagit: , .