Katuoja

V NIIN KUIN VERIKOSTO
Elokuva
Ohjaus James McTeigue
Pääosissa Natalie Portman, Hugo Weaving

Tässä arviossa on juonipaljastuksia. Käy ensin katsomassa elokuva ja palaa sitten lukemaan arvio. Elokuva on hyvä.

Wachowski-veljekset Larry ja Andy ovat jo isoja poikia, jotka osaavat ajatella ihan itse. Toisin kuin esimerkiksi myöskin sarjakuvafilmatisoinneista innostunut, henkisesti nähtävästi kaksitoistavuotiaan tasolle juuttunut Robert Rodriquez, he osaavat tehdä oman tulkintansa alkuperäisteoksesta. Siinä missä Rodriquezin taannoinen Sin City suorastaan autistisen pakkomielteisesti kuvittaa alkuperäisteoksen kuva kuvalta samanlaisena, Wachowskien kirjoittama ja tuottama V NIIN KUIN VERIKOSTO uskaltaa olla, niin kuin sovituksen pitää ollakin, sovitus.

Alan Mooren ja David Lloydin V for Vendetta -sarjakuvan suora kääntäminen elokuvaksi olisikin ollut taiteellinen ja taloudellinen itsemurha. Alkuperäisteos on reaktio pääministeri Margaret Thatcherin valtakauteen, joka on jo aikaa sitten päättynyt. Kahdeksankymmenluvun alkupuolella aloitettu tarinakokonaisuus sijoittuu kaukaiselle, dystooppiselle 1990-luvulle, ja näyttääkin siltä. Tarinassa talon kokoiset supertietokoneet hallitsevat ihmisiä ja kahdeksankymmenlukulainen ydinaseparanoia on brittifasistien lippu valtaan. Suorana käännöksenä V niin kuin Verikosto olisi ollut naurettavan anakronistinen.

Tässä vaiheessa mukaan on onneksi astunut Wachowskien lukutaito ja tulkinta. He ovat poimineet sarjakuvan olennaisimmat konseptit, sen ideologisen ytimen, modernisoineet sen kommentoimaan menneisyyden sijasta aikaamme ja siirtäneet sen valkokankaalle. Kokonaisuus toimii.

V niin kuin Verikoston tarina, kertauksen vuoksi: lähitulevaisuuden Iso-Britanniaa valvoo totalitaristinen hallitus, joka on noussut valtaan käyttämällä hyväkseen kaaootista maailmantilannetta ja kansan pelkoja. Propaganda pitää ihmiset lauhkeina ja ei-toivotut kansanosat siirretään tuhoamisleireille. Guy Fawkes -naamion taakse kätkeytyvä terroristi V (Hugo Weaving) käy sotaa hallintoa vastaan pommein, myrkyin ja veitsin. Nuori Evey (Natalie Portman) tempautuu mukaan V:n verikostoon ja joutuu oppimaan vastarintataistelijaksi itsekin. V:n jäljillä liikkuva poliisiylipäällikkö Finch (Stephen Rea) päätyy selvittämään terroristin taustoja sekä samalla Britanniaa hallitsevan salaliiton peittelemiä hirmutekoja.

On sykähdyttävää, että nykyisessäkin maailmantilanteessa voidaan tehdä suuren budjetin menestyselokuva, jonka pääosassa on valtion rakennuksia räjäyttävä terroristi. Kaiken päälle elokuvan rahoituskin on yhdysvaltalainen. Toisaalta, terrorismin idea on hyvin amerikkalainen. Yhdysvaltalaisen fiktion historiaan mahtuu monta sankaria, jotka käyvät asein vallitsevia valtarakenteita vastaan. Onhan kyseessä kuitenkin maa, joka syntyi kapinasta ja jonka perustuslaissa on pykälä, joka turvaa kansalaisille aseet vallankumousta varten.

Ei liene epäselvää, mihin V niin kuin Verikoston kriittinen kärki kohdistuu. Pelon ilmapiiri, yksilön- ja ilmaisunvapauden häviäminen ja terrori niin hallitsevan luokan kuin vastustajienkin toimesta: nämä ovat jälleen ajankohtaisia, puhuttelevia teemoja. Tarinan ytimen muodostaa Moorelle ja Lloydille uskollinen vallankumouksen idealisointi. Teema on toisaalta toivottoman naivi: jos tapat tarpeeksi ihmisiä, maailma paranee, voi elokuvan tulkita sanovan. Toisaalta elokuva, kuten sarjakuvakin, tunnistaa V:n ambivalenssin. Hän on murhaaja, hirviö, joka kiduttaa toveriaan vain käännyttääkseen tämän kannalleen. Naamioitu V ei ole enää inhimillinen, vaan lihaksi tullut ajatus, joka haluaa murtaa seuraajiensa hengen, jättäen jäljelle vain idean – tai siis oman ideansa. Eräänlaista totalitarismia tämäkin.

Weaving kantaa nimiroolia ihailtavalla läsnäololla, vaikka joutuukin peittämään kasvonsa koko elokuvan ajan. Elokuvan V on sarjakuvaa inhimillisempi, joka osin syö hahmoa. Toisaalta yritetään myydä hahmo katsojalle pelkkänä symbolina, toisaalta annetaan tälle samastuttavia ominaisuuksia. Varsinaisia samastumiskohteita elokuvassa ovat Evey ja Finch, jotka molemmat käyvät läpi matkansa. Eveystä kasvaa taistelija, Finchistä epäilijä. Portman on melko yksioikoinen roolissa, mutta Eveyn kääntymyskohtauksessa näyttelijättären tulkinta on vavahduttava. Rean rooli on yhtä epäkiitollinen kuin hahmon kääntymys mitäänsanomaton – hän joutuu lähinnä sanallistamaan tapahtumien taustoja katsojille. Finchin suuri kohtaus sarjakuvassa – happotrippi Larkhillin keskitysleirillä – on ymmärrettävistä syistä jätetty pois. Ainoastaan Alan Mooren sarjakuvassa voi rikospaikoilla harhailu LSD-pilvessä olla uskottava tutkimusmetodi. Muissa rooleissa nähdään muun muassa Stephen Fry hirtehisenä TV-juontajana ja John Hurt diktaattorina, jonka talon kokoiselta monitorilta mylvivät kasvot ovat selkeä viittaus taannoiseen 1984-filmatisoinnin Isoveljeen.

Kuvissaan V niin kuin Verikosto on ahdas. Pääasiassa käytetään studiokuvaa, viipyillään V:n luolassa, perbrittiläisissä kodeissa ja toimistoissa. Lakoninen miljöö sitoo tarinan tapahtumapaikkaansa – räikeä kuvasto ei olisi luonut uskottavaa Iso-Britanniaa. Kuppi teetä ja hieman fasismia, ikään kuin.

Huippukohdissaan kokematon ohjaaja James McTeigue saa V niin kuin Verikoston lentämään. Alun pommi-iskut laittavat tarinan liikkeelle ja Eveyn herääminen koskettaa. Kunniaksi alkuperäisteokselle on todettava, että vaikuttavimmat yksittäiset kohtaukset elokuvassa ovat myös uskollisimpia sarjakuvalle. Tämän mainittuanikin on todettava, että alkuperäistarinaan tehtyjen muutosten ansiosta elokuva on sarjakuvaa kokonaisuutena eheämpi. Mooren ja Lloydin sarjakuva on mestariteos, mutta aikakautensa ja sarjallisen julkaisumuotonsa leimaama.

SUOSITUS: V niin kuin Verikosto ei ole täydellinen – se on retoriikaltaan auttamattoman naivi, dramaturgialtaan paikoin laahaava – mutta se on ehdottoman vaikuttava. Sarjakuvasovituksena se on malliesimerkki siitä, miten säilyttää alkuperäisteoksen henki takertumatta siihen kuin uskonkappaleeseen.

Kategoria: Arvio.
Tagit: Alan Moore, elokuva