Katuoja » Blogin arkisto » Happoa fanin naamalle

Happoa fanin naamalle

2.01.2007 - 15:43 / Otto Sinisalo.


Hyvää uutta vuotta! Vuosi on siis jo hämmästyttävän futuristinen 2007 ja kirjoitan tätä rakettitukikohdassani Kuussa samalla kun robottihovimestarini sekoittaa minulle cocktailia – tulevaisuuden avaruuscocktailia. Huolimatta ympäröivistä atomiajan ihmeistä minäkin, tulevaisuuden ihminen, palaan tämän tästä perinteisemmän taiteen ja viihteen, kuten sarjakuvan, pariin. Siksi, yksi arvio jossa on juonipaljastuksia.

INFINITE CRISIS HC
DC Comics
Geoff Johns, Phil Jimenez
264 sivua

Infinite Crisis -kokoelman kansi. Phil Jimenezin taidetta.
Vuosikymmentenkään jälkeen supersankarigenre ja sen kehittyminen eivät yksinkertaisesti lakkaa kiehtomasta minua. Missään muussa lajityypissä, missään muussa taiteenlajissa ei näe niin läheltä, kuinka kaupalliset paineet, toimituksellinen näkemys, taiteellinen näkemys, kymmenien vuosien historian painolasti, äänekäs fanikunta, ammattimaisuus ja toisaalta suoranainen harrastelijamainen asenne yhdistyvät. Tästä kaikesta huolimatta – tai kuten banaliteettikiintiön täyttäminen minua vaatii kirjoittamaan, “ehkä juuri sen takia” – lajityyppi tuottaa toisinaan tarinoita, jotka rokkaavat maailmaani, kursiivilla. INFINITE CRISIS ei ole yksi näistä tarinoista.

(Yksi näistä tarinoista, sivumennen sanoen, on luettavissa viimeisimmäistä DC-spesiaalista. Lehden tunnistaa kannesta, jossa Musta Kanarialintu hyppää esiin jättimäisen Batmanin kainalosta esittelemään haaroväliään. En viittaa lehden riemastuttavan jälkeenjääneeseen Batman-tarinaan, vaan sen toiseen puolikkaaseen, jossa Grant Morrison ja Frank Quitely esittelevät versionsa Teräsmiehestä. Jos kokonaisuus jatkuu, seuraavassa osassa nähdään sarjan viides ja toistaiseksi paras osa, jossa Grant Morrisonin Lex Luthor muuttuu suosikkisuperroistostani esikuvaksi, jonka mukaan aion mallintaa loppuelämäni.)

Infinite Crisis on viimeisin DC-yhtiön minisarja, joka Muuttaa Kaiken, Siis Aivan Kaiken. Se oli DC:n viime vuoden suuria myyntihittejä ja sen jälkipyykkiä käsittelevä maksisarja 52 myy sekin mainiosti.

Nimensäkin puolesta Infinite Crisis ammentaa 20 vuotta sitten ilmestyneestä Marv Wolfmanin ja George Perezin Crisis on Infinite Earths -tarinakokonaisuudesta, jonka tarkoitus oli siivota DC-maailmaa: aloittaa alusta monimutkaiseksi venähtäneitä juonikuvioita ja tappaa pois turhiksi koettuja hahmoja. Tällainen oli vaikkapa Terästyttö, joka haluttiin hävittää DC:n historiasta, jotta Teräsmies olisi se ainoa oikea viimeinen kryptonilainen. Jo alle kymmenen vuoden kuluttua DC-universumi oli kuitenkin taas täynnä Teräsmiehen serkkuja, setiä ja klooneja ja Terästyttökin palasi, yhteensä noin kolmisen kertaa.

Nyt Crisis on Infinite Earthin lopussa kadonneet Teräsmiehen versiot palaavat limbosta, tavoitteenaan pistää synkäksi ja väkivaltaiseksi kokemansa maailma uuteen järjestykseen. Samalla Teräsmies, Batman ja Ihmenainen pitävät henkilökohtaisia kriisejään, koska kokevat muuttuneensa synkiksi ja väkivaltaisiksi. Meillä on siis kaksi teräspoikaa (toinen on klooni), kaksi Teräsmiestä (toinen on eläkkeellä), kaksi Lex Luthoria (toisella on hiuksia), ainakin kaksi Terästyttöä, kaksi Lois Lanea ja joka ikinen DC-maailman hahmo leipomassa toisiaan turpiin kahdensadan sivun ajan samalla kun tarinan roisto yrittää luoda täydellistä maailmaa Juonikoneellaan (engl. Plot Device tai MacGuffin). Kaikki on kovin kosmista ja kovin, kovin tärkeää.

Infinite Crisis on tylsä eepos, markkinointitemppu joka on voimakkaimpina hetkinäänkin keskinkertainen. George Perezia imitoivalta Phil Jimezilta puuttuu esikuvansa kyky sommitella sivujaan. Infite Crisisin karkkiväristen sivujen katselu tuntuu siltä, kuin lukija heitettäisiin makeiskaupan näyteikkunan läpi, pää edellä. Kirjoittaja Geoff Johnsin tarina on hahmojen silkan määrä vuoksi ihailtava logistinen suoritus, mutta tarinana yhdentekevä. Kokonaisuuden subteksti on kuitenkin ihastuttavan skitsofreeninen.

Yllättävää kyllä, tarinaa ei ole varsinaisesti vaikea seurata, vaikka se alkaakin keskeltä tapahtumia. Siinä viitataan lukuisiin aiemmin ilmestyneisiin tarinoihin, tavoitteena luonnollisesti houkutella lukija ostamaan niitäkin. Supersankaritarinoita käsiteltäessä usein valitetaan niihin sisään pääsemisen korkeaa kynnystä: hahmoja ja tarinoiden taustoja ei esitellä kunnolla, jonka vuoksi uudet (nuoret) lukijat eivät pysty niitä mielekkäästi lähestymään. Tämä on pahemmanlaatuista lukijoiden aliarviointia. Supersankaritarinoiden valtavat hahmogalleriat pikemminkin luovat tuntua itse tarinaa suuremmasta maailmasta, jonka tarkempi tutkiminen enemminkin vetää lukijaa puoleensa. Henkilökohtaisesti pidin DC-tarinoista paljon enemmän, kun tiesin DC-maailmasta vähemmän. Lähempi tarkastelu paljasti, että suuri osa varsinkin DC:n supersankaritarinoista onkin tribuutteja muinaisille, keskinkertaisille tarinoille, joita tekijät ovat lukeneet lapsena. Mitä lähempää esimerkiksi Infinite Crisisia tarkastelee, sen vahvemmin sitä ympäröivä vanhan miehen sukkien haju erottuu.

On eri asia, käyttääkö tarina genren konventioita ja historiaa kertoakseen tarinan, vai kertooko tarinan niistä konventioista ja siitä historiasta. Olisi helppo teilata Infinite Crisis sanomalla, että se tekee ainoastaan jälkimmäistä. Enimmäkseen se onkin juuri vain DC:n historialla leikkimistä, mutta kirjoittaja Geoff Johns on lisännyt merkillisen metatason tarinaan. Infinite Crisisin roistot haluavat palauttaa menneen, viattomampien sankareiden ajan ja syyttävät moderneja sankareita raaistumisesta. Viittaus supersankarisarjakuvan kyynistymiseen – ja lukijakunnan varttumiseen – on selkeä. Toisaalta kyseessä on erinomaisen raaka tarina, jossa melkeinpä joka sivulla joku menettää henkensä, välillä hyvinkin verisesti.

Tämä on jakomielitautisuus on vaivannut supersankarigenreä jo pidempään. Supersankaritarinat eivät ole vuosikymmeniin olleet yksinomaan lapsille suunnattuja. DC:n toimittajia ja taiteilijoita tämä tuntuu jollain tasolla häiritsevän. Osin tämän selittää DC:n osuus suuremmassa Warner Bros. -konsernissa, joka tuottaa muun muassa animaatiosarjoja, joissa DC:n supersankarit esiintyvät. Esimerkiksi kilpaileva Marvel-yhtiö on jo luopunut aivan nuorimpien lukijoiden tavoittelusta ja tyytynyt palvelemaan – vaihtelevalla tehokkuudella – vanhenevaa ydinyleisöään. DC:llä tämä epämääräinen huoli lajityypin tilasta puolestaan tämä on johtanut Infinite Crisisin kaltaisiin tarinoihin, joissa yhtä aikaa haikaillaan viattomaan menneisyyteen samalla kun Teräspoika hakkaa supersankareiden päitä irti paljain nyrkein.

Johnsin tarinan loppuratkaisu on tietyllä perverssillä tavalla tyydyttävä. Kun juonessaan epäonnistunut roisto suunnittelee vielä palauttavansa sen haikailevansa menneen maailman, Jokeri ja Lex Luthor yhyttävät tämän kadulta, kaatavat happoa tämän naamalle ja ampuvat vielä päähän. Olen pitänyt Johnsia yhtenä pahimmista sarjakuvan menneisyyttä ihannoivista Kapteeni Eilisistä, mutta Infinite Crisisin lopussa Johns tuntuu ilmoittavan kantansa: jos mielestäsi supersankarigenren parhaat päivät olivat viattomassa menneisyydessä, Jokeri kaataa happoa naamallesi. En voi muuta kuin nyökytellä hyväksyen: supersankaritarinat eivät ole pelkästään opettavaista lasten viihdettä, eikä niiden pitäisi ollakaan. Nyt, tuokaa minulle lisää Grant Morrisonin supersankarisarjakuvia!

SUOSITUS: Infinite Crisis ei ole hyvä sarjakuva. Se on kuitenkin kiinnostava sarjakuva ja hieno, hivenen mielipuolinen manifesti genren tilasta.

Kategoria: Arvio.
Tagit: ,



3 vastausta - “Happoa fanin naamalle”

  1. Rami Rautkorpi Kirjoittaa:

    Geoff Johns on Kapteeni Eilinen, mutta kuten kaikkien DC:n universumia tällä hetkellä pyörittävien Kapteeni Eilisten, hänen pakkomielteensä kohde on hänen oma henkilökohtainen nostalgiansa eikä supersankarisarjakuvien lukijoiden ikädemografian laajentaminen. Kirjoitin tästä vajaat kaksi vuotta sitten Infinite Crisisin välittömän edeltäjän Identity Crisisin ilmestyttyä. Agenda ei näytä muuttuneen siitä, mitä Johnsin kollega Brad Meltzer tuolloin esitti:”We are reclaiming the Silver Age. All those stores (sic) people thought were stupid. We’ll pull them all back.”Se, mitä Johns ja kumppanit demonisoivat ja yrittävät hapolla polttaa pois, on ääni joka sanoo: On täysin OK, että tunnet nostalgiaa sellaisia sarjakuvia kohtaan, jotka nyt tuntuvat sinusta lapsellisilta, koska ne olivat lasten sarjakuvia, ja sinä olit lapsi silloin, kun nautit niistä. Mutta ne eivät voi kasvaa aikuisiksi kanssasi. Päästä niistä irti. Anna lasten pitää lasten sarjakuvat, ja tee itsellesi jotain uutta.

  2. Otto Sinisalo Kirjoittaa:

    Johns ja Metzer vaikuttavat eri eläimiltä, vaikka kyse onkin vivahde-eroista. Johnsin ansioluetteloon kuuluu kuitenkin esimerkiksi pitkä rupeama JSA-sarjan parissa, joka retconien ohella yrittää välillä rakentaa jotain uutta DC-maailman historian päälle.Infinite Crisis onkin sitten jotain ihan muuta. Tarinan ykkösvihollisten suuhun on kirjoitettu ainakin niin metasarjakuvallisia kommentteja, että yo. arvion tulkinta on tuntuu luontevalta. Kokoelmassa on muuten myös pitkä Johnsin haastattelu, jota en ole vielä lukenut. Kirjoittanen lisää, jahka luen sen – jos vielä löydän albumin jostain…

  3. Juho Salo Kirjoittaa:

    Unohdit puhua hardcover-version muutoksista. Fani joka osti tarinan numero kerrallaan sai aivan eri loppuratkaisun kun fani joka osti koko tarinan kerralla.

Trackback URI | Kommenttien RSS

Jätä vastaus