Katuoja » Blogin arkisto » Gillenin ja McKelvien loitsu

Gillenin ja McKelvien loitsu

3.01.2007 - 22:29 / Otto Sinisalo.


PHONOGRAM #1
Image Comics
Kieron Gillen, Jamie McKelvie
22 sivua, mustavalkoinen

Eksä tiedä kuka mä oon? David Kohl Jamie McKelvien piirtämänä.Musiikkiteemaisen sarjakuvan arvio pitänee aloittaa sopivalla vertauskuvalla: en juuri osta jenkkiformaatin sarjakuvalehtiä, samoin kuin en osta musiikkia singleinäkään. Molemmissa on yleensä epätyydyttävän vähän sisältöä hintaansa nähden ja ne näyttävät rumalta hyllyssä. Molemmat ovat jäämiä kulttuurista, johon en ole koskaan oikein päässyt sisälle ja molemmat ovat häviämässä – 22-sivuinen sarjakuvalehti albumien tieltä, 1-3 kappaletta sisältävä levy mp3-muotoisen musiikin paineessa.

Sarjakuvasinkku tulee kuitenkin olemaan todellisuutta pitkään, todennäköisesti pidempään kuin musiikkisinkku. Nyrjähtänyt jakeluverkosto ohjaa englanninkielistä sarjakuvaa julkaisevat yhtiöt lehtiformaattiin ja säännölliseen julkaisutahtiin – tai ainakin yrittämään sellaista. Mikään yksittäisistä numeroista ei ole yhtä kriittinen kuin sarjan ensimmäinen; bändin debyyttisingle, ikään kuin. PHONOGRAM #1 on tekijöiden onneksi vakuutava debyytti ja minun onnekseni saatavilla ilmaiseksi Newsaraman sivuilta.

David Kohl on itsetietoinen, itsevarma mulkku, jolla on Lester Bangsin rock-uskottavuus ja Morriseyn karisma, tai näin hän ainakin tuntuu uskovan. Hän on se tyyppi, jona nuoret miehet pitävät itseään ja joka vähän vanhemmat miehet haluavat olla. Hän on Phonogramin näkökulmahenkilö. Hän on myös taikuri, joka saa voimansa pop-musiikista.

Brittiläinen sarjakuvakirjoittaja tekemässä tarinaa taikuudesta: kuulostaako tutulta? Joko saarivaltion juomavedessä on jotain outoa tai Alan Moore, Grant Morrison ja Pat Mills ovat kaikki joutuneet saman kultin aivopesemiksi. Kieron Gillenin näkemys magiasta näyttää vastaavan epämääräisyydessään tämän maanmiehiä: kaikki on potentiaalisesti maagista. Magia syntyy, kun asioille annetaan symbolien kautta uusia, maagisia merkityksiä: ajatus, joka varmasti vetoaa kirjoittajiin, merkitysten tuottamisen ammattilaisiin. Phonogramin Kohl tekee loitsun Afghan Wigsin lyyrikoilla ja ironisena silmäniskuna hänen tehottomaksi osoittautuva taikasymbolinsa on Teräsmies-logo T-paidassa.

Kuten arvata saattaa, Phonogram ui popviittauksissa. (Luulitteko muuten, että tunnistaisin Afghan Wigsin lyriikoista? Käytin Googlea – olen enemmän Twilight Singers -miehiä.) Se on kuitenkin anteeksiannettavaa, sillä Phonogram näyttää kertovan popkulttuurista. Koska kyseessä on kuusiosaisen pitkäsoiton ensimmäinen kappale, tarinan lopullista suuntaa on vaikea arvata. Jos Phonogram kertoo, kuten vaikuttaa, pop-laulujen voimasta ja niiden kyvystä tuhota elämiä, Nick Hornbyn High Fidelityyn samastunut romantikko minussa innostuu. Peli- ja musiikki- ja sarjakuvajournalistina kunnostautunut Gillen on tarpeeksi kyyninen ja älykäs välttääkseen pahimmat banaliteetit. Ainakin Kohl, ilmeinen Gillenin (grant)morrisonmainen fiktiopuku, on hahmo jossa on potentiaalia.

Kuten Gillen, myös kuvittaja Jamie McKelvie on verrattaen uusi tulokas. McKelvien hahmot ovat ilmeikkäitä ja kauniita ja tarinan sivusommitelmissa ja siirtymissä on ideaa. Kokonaisuus on selkeästi hallittu. En voi olla kuitenkaan ajattelematta, että rosoisempi jälki olisi luonut tarinalle sopivamman tunnelman.

SUOSITUS: Phonogramin ensimmäinen numero on ilmainen, joten käykää vilkaisemassa. Minä aion ostaa kokoelman sen ilmestyttyä ja ykkösnumeron lukeminen sai minut haluamaan klubille, joten jokin osa McKelvien ja Gillenin loitsusta toimii.

Kategoria: Arvio.
Tagit: , ,



Yksi vastaus - “Gillenin ja McKelvien loitsu”

  1. Rami Rautkorpi Kirjoittaa:

    Pop-laulut eivät tuhoa elämiä, ihmiset tuhoavat elämiä. Tai ehkä se vain johtuu siitä, etten ole ikinä ollut nuori ja musiikki on minulle vain jotain, mitä kuunnellaan, mutta minusta Phonogram kertoo jostain epäsympaattisesta treffiraiskaajasta ja popkulttuuri on vain se, minkä ympäröimänä hän elää.Jonkin verran kiinnostavaksi tarina muuttui Kohlin freudilaisen lipsahduksen kohdalla, viihdyttäväksi Jumalattaren alkaessa riepotella häntä ja nolostuttavaksi, kun Kohl sai kuukautiset. Se oli kertakaikkisen banaalia, mutta toisaalta, niin ovat poplyriikatkin. Muoto seuraa funktiota, tai jotain.Lisäksi haluaisin huomauttaa, että toisin kuin Kohl antaa ymmärtää sivulla 8, tyhjiö ei aiheuta ihmisessä imploosiota. Ensinnäkin imploosio tarkoittaa luhistumista, joka tapahtuu suuren paineen vaikutuksesta. Toisaalta ihmiskeho ei myöskään räjähdä tyhjiössä.

Trackback URI | Kommenttien RSS

Jätä vastaus