Katuoja » Blogin arkisto » Viimeinen lajiaan

Viimeinen lajiaan

18.01.2007 - 12:09 / Otto Sinisalo.


MEGA 6/2006
Egmont kustannus
Brian Bendis, Oliver Coipel
100 sivua, värillinen

House of M #8: kansitaidetta.MEGAN viimeinen numero sisältää jälkimmäisen puolikkaan House of M -tarinakokonaisuudesta. House on M on cross-over, useisiin eri lehtiin levitetty jatkosarja. Vuosituhannen vaihteessa cross-overien kaltaiset tarinoiksi naamioidut markkinointikikat hävisivät hetkeksi, mutta ne ovat valitettavasti jälleen palanneet muotiin. Lisäksi ne ovat osoittautuneet myyntimenestyksiksi. Esimerkiksi Marvelin tuoreen Civil War -kokonaisuuden oma lehti on rikkonut viime vuosien myyntiennätyksiä. Yhdeksänkymmenluvun loputtomien, ali-arvoisten cross-overeiden helvetti on ilmeisesti unohdettu.

Jonkinlainen myönnytys lukijaystävällisyyden suuntaan on kuitenkin tehty 2000-luvun tapahtumasarjakuvissa. Pääjuonelle keskeiset tapahtumat nähdään minisarjassa ja tarinaan liittyvät sivujuonet muissa lehdissä. Pelkän pääsarjan lukemalla saa kokonaisuudesta hyvän käsityksen.

House on M on rakennettu juuri näin. Eri lehtien sivutarinoita ei suomalaisissa lehdissä nähdä, mutta kahteen Megaan jaettu tarina on luettava sellaisenaan. Valitettavasti tässä tapahtumasarjakuvassa on merkillisen vähän tapahtumaa.

Siinä Marvel-supersankarit heräävät vaihtoehtotodellisuudesta, jossa superroisto Magneto hallitsee maailmaa. Sitten juostaan sankarilta toiselle ja viimein kohdataan Magneto pitkässä toimintakohtauksessa, joka ei oikeastaan johda mihinkään. Lopussa – yllätys yllätys – status quo palautetaan, mitä nyt joukko hahmoja, joita emme näe, menettävät superkykynsä.

Kirjoittaja Brian Bendisin yrittää luoda vaikutelmaa tarinan tapahtumien tärkeydestä. Kun liikutaan tekijän vahvimmalla aluella, dialogikohtauksissa, pystyy Bendis lataamaan juttuun jonkinlaista jännitettä. Toimintakohtaukset sen sijaan ovat vain sarja poseerauksia vailla tarkoitusta. Oliver Coipel on erinomainen supersankarikuvittaja, jonka huomattavat taidot sivusommittelijana ja hahmojen ruumiinkielen kuvittajana menevät hukkaan ruuhkaisessa tarinassa.

House of M:n suurin vika voidaan tiivistää kolmeen sanaan: mitään ei tapahdu.

Kokonaisuuden pitäisi olla merkittävän dramaattinen kokonaisuus, mutta siinä ei varsinaisesti ole juonenkäänteitä. Meille esitellään yksi toisensa jälkeen vaihtoehtotodellisuudessa muuttuneet versiot tutuista hahmoista, mutta nämä palaavat ennalleen heti esittelynsä jälkeen, joten uudesta miljööstä ei saada mitään irti. Sivujuoni kadonneesta professori Xavierista ei vie yhtään minnekään. Sankareiden valinnatkaan eivät varsinaisesti vaikuta lopputulokseen millään tavalla. Kokonaisuus on tympeän lineaarinen.

SUOSITUS: House of M on sarja ideoita ja kohtauksia, joista osa on kiinnostavia. Kiinnostavaa tarinaa – tai oikeastaan tarinaa yleensä – se ei muodosta.

Mega 6/2006 on siis kymmenvuotisen sarjan viimeinen. Mega alkoi ilmestyä Mega-Marvelin nimellä vuonna 1997, kun Marvel- ja Sarjakuvalehti-julkaisut yhdistyivät. Siitäkin huolimatta, että Megan sisältö oli sen historian läpi hyvin epätasainen, Egmontin kiinnostavimmat supersankaritarinat nähtiin nimen omaan Megan sivuilla. On sääli, että sen julkaisu loppuu. Tietysti Mega oli kaupallinen hanke ja tämä näkyikin välillä poikkeuksellisen kammottavina numeroina, joiden julkaisuna ainoa järjellä käsitettävä peruste oli niissä esiintyneet hahmot; esimerkkinä vaikkapa Mega 5/2004, Wolverine & Tuomari, jolle lankeaa kyseenalainen kunnia yhtenä huonoimmista 2000-luvun supersankarijulkaisuista. Toisinaan kuitenkin toimituksellinen näkemys kohtasi julkaisuohjelmassa kaupalliset tavoitteet ja näimme Ultimate Spider-manin, Ylivertaisten, Supreme Powerin ja (Garth Ennisin ja Steve Dillonin) Tuomarin kaltaisia kiinnostavia genresarjakuvia.

Kun puhun toimituksellisesta näkemyksestä, puhun todennäköisesti Jouko Ruokosenmäestä, jonka toimittama Mega oli läpi koko 10-vuotisen historiansa. Toimittajana Ruokosenmäki on uskaltanut käyttää omaa makuaan julkaisuvalinnoissa. Vaikka en itse välitä esimerkiksi Richard Corbenin tai Neil Adamsin töistä, Ruokosenmäki välittää ja on saanut niitä myös julkaistua. Se on, kuitenkin, hänen työnsä: tasapainottaa omat mieltymyksensä ja kaupalliset vaatimukset. Myös tuore Vartijat-käännös oli hänen toimittamamsa ja on nähtävästi lisäksi myynyt hyvin.

Viimeisessä Megassa Ruokosenmäki kertoo Egmontin erikoisjulkaisujen jatkuvan. Nykyisessä, pitkiä tarinoita ja minisarjoja suosivassa supersankarisarjakuvakulttuurissa pitkä albumi onkin mielekkäämpi formaatti julkaista tarinoita. Vastaavasti tarinoiden kohdeyleisö on vanhempaa ja vauraampaa ja heillä on varaa ostaa kalliimpia, parempia laitoksia haluamistaan sarjakuvista. Megan kaltainen kompromissi – edullinen, mutta tarinoita kesken jättävä lehtipistejulkaisu – saattoi olla formaattina jo vanhentunut.

Kategoria: Arvio.
Tagit: , , ,



Yksi vastaus - “Viimeinen lajiaan”

  1. Moira Kirjoittaa:

    Hä, Mega loppui? Olen mäkin pihalla. Ja niin on kustantajakin >:-/ Raha puhuu, kirves heiluu, pöh.

Trackback URI | Kommenttien RSS

Jätä vastaus