Katuoja

Odottaessamme viidettä valhetta mangasta: lisää musiikkia.

Tämä ei varsin liity sarjakuviin, mutta koin eilen jotakin, mihin jokainen kulttuurin ystävä voi samastua. Pääsin seuraamaan kakkosrivistä musikaalista vastinetta kymmenen auton ketjukolarille.

Olin katsomassa Savoy-teatterissa algerialais-ranskalaista Rachid Tahaa. En ollut kuunnellut Tahaa aiemmin, mutta lähdin mielenkiinnosta seuraksi, sillä Savoyn etno-keikat ovat olleet säännöstään hyviä ja Tahalla on maine karismaattisena esiityjänä. Taha sekoittaa tuotannossaan perinteistä algerialaisia musiikkia rockiin.

Kaikki alkaa hyvin. Bändi nousee lavalle ja soittaa Tahan sisään. Rokkikukko kultaisessa kauluspaidassaan alkaa mylvimään mikrofoniin verevää etnorokkia. Mainio orkesteri komppaa Tahaa – etenkin lyömäsoittimien soundi on väkevä ja ryhdistää kokonaisuutta hienosti.

Taha ei ole kuitenkaan tyytyväinen lähinnä istuvan yleisön reaktioihin, ja asettuu protestiksi selälleen. Asiallinen basisti ilmoittaa, että olemme siirtymässä party zonelle ja herra Taha odottaa yleisön tanssivan. Hyvä on, herra Taha – emme ole tavanneet aiemmin, enkä ole kuullut teiltä kuin kaksi kappaletta, joten epäröin lähteä party zonelle kanssanne, vaikka esittelettekin nahkahousuihin verhottuja nivusianne viettevästi. Nousen silti seisomaan, huojumaan epärytmikkäästi ja taputtamaan solidaarisuudesta: tätäkö halusitte?

Ilmeisesti, sillä keikka pääsee jatkumaan käsikirjoituksen mukaan hetken. Mikrofonin kanssa tuntuu olevan ongelma, ja Tahan avustaja joutuu käymään kiinnittämässä artistiin tämän tästä sähköjohtoja. Artisti myös yhtenään hyökkää rumpujen juureen huikkaamaan ruskeaa mehua lasistaan.

Ruskea mehu alkaa nopeasti vaikuttamaan! Välispiikin tapaisessa Taha alkaa tapailla jonkinlaista kakkavitsiä, toistellen “merde… merde” huojuen vasten mikrofonitelinettä. Vitsi keskeytyy ja seuraava kappale alkaa, mutta sanat tuntuvat unohtuvan. Taha harhailee ympäri lavaa välillä päästellen ääniä jotka satunnaisesti osuvat mikrofoniin samalla, kun yhtyeen muut jäsenet alkavat vaikuttaa entistä vaivaantuneimmilta. Mikrofonin kiinnittäminen telineeseen tuottaa ylitsepääsemättömiä vaikeuksia ja Taha kaataa mikkiständin eturivissä tanssivan yleisön päälle. Bändi jatkaa stoalaisesti ja Taha etsiytyy jälleen mehulasin äärelle.

Seuraavaksi loppukin motoriikka pettää, ja Taha keskittyy joko konttaamaan lavalla tai loppua kohti makamaan siellä katatonisessa tilassa. Päästessään mikin ääreen kakkosriviltä näkee mainiosti, kuin pitkät sylkirihmat roiskuvat yleisön joukkoon ja jäävät roikkumaan artistin leuasta. Taha nojailee mikkitelineeseen ja kaataa sen jälleen ilmeisesti pohtien, mitä biisiä bändi soittaa ja millä planeetalla hän mahtaa olla. Tilanteen muuttuessa sietämättömäksi päätetään ilmeisesti kiinnittää yleisön huomio muualle: kaksi noin kaksitoistavuotiasta tyttöä olemattomissa topeissaan nostataan nytkähtelemään lavalla. Taha piristyy hetkeksi ja alkaa hieroa edellä mainittuja nivusiaan lapsia vasten ennen kuin tyttöparat onnistuvat pakenemaan.

Kun Taha romahtaa oletettavasti viimeisen kerran lavalle, nostaa roudari hänet ylös ja opastaa lavan taakse. Yleisön reaktio on kaksijakoinen: osa taputtaa, mutta buuaukset käyvät yhä voimakkaammiksi. Kosmisen nolostuneen oloinen bändi palaa lavalle soittamaan encorea, ilman Tahaa – hyvä niin, sillä yhtye on ensiluokkainen. Mutta voi jeesus kristus luoja ei: Taha hoipertelee takaisin!

Artisti kuulee kuitenkin ihan muita ääniä kuin soitettavan kappaleen, eikä laulaminen tunnu luonnistuvan vieläkään. Yleisö alkaa pikku hiljaa poistumaan. Pientä toivoa on, kun Taha tartuu vesipulloon, mutta ei: hän tyytyy roiskimaan pullovettä yleisöön. Tässä vaiheessa suosionosoituksia ei buuauksen alta enää kuulekaan ja lähdemme kohti uloskäyntiä.

Siis: puolitoista tuntia kakkosrivin näköalaa päihtyneen ihmisraunion romahdukseen samalla kun ammattilaismuusikkoryhmä häpeää silmät päästään ja hämmentynyt keski-ikäinen yleisö nauraa, taputtaa ja mylvii pettymyksestä artistille. Kelvollisen mutta persoonattoman keikan voi unohtaa jo kävellessään ulos. Riemastuttavan täydellinen katastrofi taas säilyy mielessä ja inspiroi. Maksoin lipustani 30 euroa. Se oli jokaisen sentin arvoinen.

Aiheesta muualla: Helsingin sanomien arvio keikasta kuvineen

Kategoria: Arvio.
Tagit: popkulttuuri