Katuoja

Tampere kuplii -tapahtumassa 31. maaliskuuta aion rokata naamoja polemiikillani “Viisi valhetta mangasta”. Esittelen viisi usein toistettua väittämää japanilaisesta sarjakuvasta, jotka todistan kykyjeni mukaan vääriksi. Samalla, kun suunnittelen esitystäni, kirjaan Katuojaan esseemuotoisesti esitelmäni viidessä osassa. Olkoon tämä myös jonkinlainen koealusta väittämilleni. Jos valheet tuntuvat tosilta, musta valkoiselta ja vasen oikealta, jättäkää kommentteja ja oikaiskaa minua. On kuitenkin kivuttomampaa tulla kritisoiduksi netissä kuin tuhansien – tuhansien, sanon! – otakujen edessä Tampereen lavalla.

Tätä ensimmäistä valhetta on jo aiemmin käsitelty muun muassa Katuojassa Rami Rautkorven kolumnissa Milloin manga ei ole mangaa?, mutta aiheeseen sopii palata.

Mitä mangatyylillä tarkoitetaan? Termiä on käytetty niputtamaan yhteen piirtäjiä – yleensä länsimaisia piirtäjiä – joiden esikuvat ovat japanilaisia. Tällä niin sanotulla mangatyylillä piirtävät sarjakuvantekijät lainaavat kuvastoa, joka on yleisempää japanissa – suuria silmiä, dekompressoitua kerrontaa. Tähän mangatyyliin kuuluu myös tiettyjä visuaalisien kuvakielen välineitä, joita japanilaisen sarjakuvan ulkopuolella harvemmin näkee, kuten vaikkapa chibi-pelkistyksiä ja tiettyjä hahmojen ilmeitä, jotka eivät sellaisenaan käänny länsimaisen sarjakuvakerronnan parissa varttuneelle lukijalle. Yleensä mangatyylillä tarkoitetaan niin sanottua söpöilevää moé-tyyliä, jonka määritelmä on yhtä häilyvä kuin mangatyylinkin.

Manga ei kuitenkaan ole mikään yhtenäinen tyyli, vaikka joihinkin maneereihin takertuvat lukijat voivatkin sitä sellaisena pitää. Jos mangatyyliin kuuluisi olennaisesti vaikkapa suuret silmät, ei esimerkiksi eurooppalaisia vaikutteita aikanaan hyödyntänyt Katsuhiro Otomo edustaisi mangatyyliä. “Mangatyylin” määritelmä, joka rajaisi yhden kuuluisimmista mangakoista pois ei pitäisi olla kenenkään mielestä hyödyllinen. Julkaistun mangan joukkoon mahtuu (melkein) yhtä monta tyyliä kuin tekijääkin.

Valhe on siis helppo todeta valheeksi, mutta sen syntyyn johtaneet prosessit ovat kiinnostavia. Vaikka ei oikeastaan mitään järkevää tarkoitakaan, mangatyyli ei ole kuitenkaan täysin käyttökelvoton termi, muutenhan se ei olisi kestänyt käyttöä näin pitkään. Idea tai käsite ei ole elinkelpoinen, jos ei kykene levittäytymään ja mukautumaan. Syitä kyseenalaisen termin käytölle on useita.

Osin kyse on markkinoinnista: markkinat esimerkiksi ovat väärällään “mangatyylisen piirtämisen” oppaita. Mangaa lukevat tarttuvat hanakammin heille suoraan suunnattuihin tuotteisiin. Se voi myös edustaa tiettyä suoraselkäisyyttä markkinoinnissa: jos manga tarkoittaa yksinomaan japanilaista sarjakuvaa, tietää ostaja saavansa juuri japanilaista sarjakuvaa; muu olkoon “mangatyylistä” sarjakuvaa. Tämä tietysti olettaen, että kustantamot pitävät linjansa manga-leiman käytössä. Toive lienee turha, sillä ainakin TokyoPop-yhtiö myy manga-nimikkeen alla eri maiden tekijöiden julkaisuja.

Mangatyyli-termi on myös identiteetin rakentamisen väline lukijoille ja piirtäjille. Japanilaisia sarjakuvia fanittava tekijä voi haluta leimautua mangatyyliseksi piirtäjäksi. Japanilaiseen sarjakuvaan tykästynyt harrastaja taas saattaa haluta täsmentää pitävänsä mangatyylisestä sarjakuvasta täsmentääkseen kiinnostuksen kohteitaan: sarjakuva kun on suomen kielessä yleisnimitys, joka ei ainakaan enää rajaa kovin tarkasti harrastajaa kiinnostavia julkaisuja.

Mangatyyli-termi toimii myös käänteisenä identiteetin rakentamisvälineenä. Se saa usein toimia yleisnimikkeenä kaikelle ei-toivotulle japanilaisessa sarjakuvassa. Mangatyyliä kuulee toisinaan käytettävän suoranaisena haukkumasanana, kun halutaan erottua mangaharrastajista. “Miks jotain mangaa?!”, lainatakseni Aura Ijäksen sarjakuvan mangaa inhoavaa trollia.

“EI VOI!!!!!!!!!!! Manga on japanilaisen Japanissa japanilaisille tekemää sarjakuvaa eikä edes kansallisuuttaan muuttanut voi IKINÄ, KOSKAAn piirtää oikeaa mangaa. Näin se on. Kävin aiheen luennolla.”

Nimimerkki kuroyuki Sangatsumanga.fi -sivuston foorumilla, aiheessa “Voiko suomalaisesta tulla oikea manga-artisti?”

Aihe liittyy laajemmin mangan määrittelyyn yleensä. Mikä tekee sarjakuvasta mangaa? Manga on lopulta ainoastaan japaninkielinen sana, joka tarkoittaa sarjakuvaa. Me länsimaalaiset vain käytämme sitä yleisnimenä japanilaiselle sarjakuvalle. Tästä luonnollisesti seuraavat loputtomat keskustelut siitä, mikä oikeastaan kuuluu mangan piiriin ja voiko länsimaalainen yleensäkään piirtää mangaa. Harrastajien pedanttisuus on paikoin järkkymätöntä. Katsokaa vaikkapa Finnmanga-antologian ylivarovaista alaotsikkoa: “Suomalaisten tekijöiden sarjakuvia japanilaisen tyylin inspiroimana.” I can’t believe it’s not manga!, lainatakseni mainoslauseiden klassikkoja.

Väittely mangan piirtämisen oikeutuksesta on lähtökohtaisesti hivenen absurdi. Manga ei lähemmin tarkasteltuna ole mitään muuta kuin lippu, jonka alle kerääntyä, mutta silti sen piiriin pääseminen vaatii joko tiettyä kansalaisuutta, ihonväriä tai geeniperimää. Jos amerikkalainen piirtäjä saa japanin kansalaisuuden, piirtääkö hän sitten mangaa? Jos japanilainen piirtäjä muuttaa pois japanista, lopettaako hän mangan piirtämisen? Entä jos hänellä on kaksoiskansalaisuus? Saivartelua, mutta hetkenkin pohtiminen näyttää, miten veteen piirretyt viivat häviävät. Sarjakuvansa määrittelyyn ei pitäisi tarvita sukupuuta ja DNA-testiä.

Parhaan mangan määritelmän olen lukenut nimimerkki Egmontin Yookai’lta Kupoli.net:in foorumilla (via sutku): “Mangaa on nykyisin se sarjakuva, jonka tekijä on tehnyt mangana mangaa lukevalle yleisölle”. Tekijän ja lukijan intentio ratkaiskoon, onko sarjakuva mangaa vai ei.

Japanilaisia ei länsimaisten kädenvääntö mangan ja mangatyylin määritelmistä tunnu kiinnostavan paitsi ehkä markkinoinnillisesta näkökulmasta. Jos japanilaisen käteen iskee länsimaalaisen sarjakuvan, hän saattaa kutsua sitä “komikkuksi” – väännös englannin kielen “comics” -termistä. Japanilainen sarjisfani siis leimaa ei varsinaisesti mitään tarkoittavalla sanalla – joka kuitenkin kalskahtaa jännittävän eksoottiselta – sarjakuvan joko erottaakseen sen tutusta sarjakuvasta tai erottuakseen itse sen lukijana perinteiseksi mieltämästään sarjakuvasta. Ei kai kuulosta tutulta?

Emme voi pysäyttää kielen evoluutiota. Manga ja mangatyyli käsitteinä rönsyilevät tarkoittamaan uusia asioita ja palvelemaan uusia isäntiä. Yritykset pakottaa niitä jäykkiin rajoihin – mukaanlukien tämäkin yritys – ovat tuomittu epäonnistumaan.

Mainittujen lähteiden lisäksi kolumnin lähteenä on konsultoitu Jari Lehtistä Kvaak.fi -foorumilla. Kolumnia kirjoitettaessa ei vahingoitettu Jari Lehtistä.

Tagit: Kolumni, manga, Viisi valhetta mangasta.

TO TERRA … VOLUME 1
Vertical
Keiko Takemiya
344 sivua, mustavalkoinen

Vertical on japanilaisiin klassikoihin erikoistunut kirjallisuus- ja sarjakuvakustantaja. He julkaisevat esimerkiksi Ozamu Tezukan Buddha-sarjaa. Kustantamon tuorein uutuus on Keiko Takemiyan TO TERRA… , käännös vuosina 1977 – 1980 ilmestyneestä tieteisfantasiamangasta.

Takemiyan miljöökuvaus on viehättävästi vanhentunutta. Shojo-tyylisten hahmojen univormut olkatoppauksineen ja epätodennäköisine päähineineen sekä avaruusalusten kliinisen puhtaat sisätilat ankkuroivat To Terra… :n seitsemänkymmenluvun tieteisfiktioon. Takemiya on piirtäjänä ja kertojana moitteeton. Hänen avaruusmaisemansa ovat kauniita ja hahmonsa hauskasti ilmeikkäitä.

Tarina etenee sujuvasti, mutta valitettavasti se ei parhaimmillaankaan ole kovin kiinnostava. Huonoimmillaan se on suorastaan nolostuttavan pöljä.

Tarinan tulevaisuudessa maapallo on kertaalleen hylätty, mutta sittemmin asutettu uudelleen. Planeetan säilyttämiseksi yhteiskunta on tiukasti tietokoneiden kontrolloima. Lapset synnytetään koeputkissa ja koulutetaan erityisillä siirtokunnilla, josta heidät sitten lähetetään asuttamaan maata. Satunnaisesti syntyvät telepaattiset Mu-ihmiset ovat järjestelmän anomalia ja Mu-väestöä pyritään pitämään aisoissa kylmästi eliminoimalla kaikki telepaateiksi paljastuneet lapset. Sankarimme Jomy sattuu olemaan Mu-messias, joka rekrytoidaan johtamaan valittu kansa takaisin Maahan. Välillä seurataan ihmiskuntaa sääteleville tietokoneille uskollista Keithia, joka noussee myöhemmin Jomyn nemesikseksi.

Kylmä, teknokraattinen hallinto vastaan joukko itsenäisiä kapinallisia etsimässä ihmisyyttään; kliseistä, kyllä, mutta periaatteessa hyväksyttävää. Tunkkaisimmistakin, monasti kierrätetyistä fantasiaelementeistä voi koostaa kiinnostavan kokonaisuuden, jos hahmot ovat tarpeeksi kiinnostavia tai tarina riittävän jäntevä. To Terra… :sta puuttuu molemmat.

To Terra… on tieteisfantasiaa, joten sen maailmakuvaukselle voi antaa tiettyjä erivapauksia. Minä kuitenkin vedän rajan siihen pisteeseen, jossa kokonaisuudessa ei ole mitään järkeä. Meille kerrotaan, että ihmisiä koulutetaan kouluplaneetoilla teini-ikään asti, jonka jälkeen heidän muistonsa pyyhitään ja heidät lähetetään Maahan… koulutettaviksi. Fiksuimmat saattavat huomata loogisen aukon tulevaisuuden yhteiskunnan rakenteessa. Jos tarinan sisäisen logiikan imploosio jää kuitenkin huomaamatta, ei hätää! Sama älyttömyys toistetaan noin neljä kertaa kirjan aikana, kun hahmot kokevat pakottavaa tarvetta oksentaa informaatiota dialogissa tai sisäisissä monologeissaan.

Mu’iden suunnitelmakaan ei varsinaisesti vakuuta. Sitä, miten he aikovat päästä Maahan ja mitä ihmettä he aikovat tehdä planeetalle täynnä vihamielisiä ihmisiä, ei varsinaisesti kerrota. Jomyn valittu kansa lähinnä istuu avaruusaluksessaan ja ampuu telepaattisia rakkausaaltoja kohti maata. Tarinan viimeisessä kolmanneksessa on hypätty eteenpäin kymmenisen vuotta, Jomyn tehtävä ei ole edennyt käytännössä mihinkään eikä hän ole oikeastaan saanut voimiaankaan hallintaan. Toisaalta heillä on vastassaan järjestelmä, jonka mielestä on hyvä idea pyyhkiä avaruuskadettien mielet ennen kriittistä koulutusjaksoa, joten puntit ovat jokseenkin tasan.

Tarinan kaikki näkökulmahenkilöt ovat rasittavia tiskirättejä, joiden tehtävänä on joko toistella faktoja maailmasta tai havahtua rooliinsa siinä. Havahtumisia käsitellään tietysti itkemällä, huutamalla, juoksemalla tilasta toiseen, hallusinoimalla ja kiukuttelemalla. Näiden emo-poikien kyynelehtiviä jättisilmiä katsellessa alkaa katsella kaihoten keittiön pöydällä lepäävää leipäveistä tai vaihtoehtoisesti toivoa, että tarinan mielenpyyhintälaite olisi kätevästi käsillä todellisuudessakin. Joskin silloin olisi vaara, että pyyhittyäni mieleni lukisin To Terra… :n uudelleen.

SUOSITUS: To Terra… on tarina, jossa asioita tapahtuu niiden symbolisen arvon takia tai siksi, että hahmot pääsevät potemaan niitä silmät kostuen. Se on kauniisti piirretty ja tunnelmallinen ja paikoin lupailee kiinnostavia käänteitä, joita ei kuitenkaan nähdä. Yli 350 sivua epäloogisia käänteitä, hämärää symboliikkaa ja avaruuden emo-poikia riittää – en aio hankkia jatko-osaa.

Tagit: Arvio, manga.

Tänään: kaupallinen tiedote ja vähän analyysia.

Sangatsu manga järjestää piirtämisteemaisen iltapäivän Tammen tiloissa Helsingissä lauantaina 24. maaliskuuta. Päivä alkaa kello 12.30 Reima Mäkisen esitelmällä, jota seuraa Laura Loukolan ja Anna Stenmanin vetämä työpaja. Tapahtuma on kaikille avoin ja ilmainen. Olen ollut itse freelancerina koordinoimassa päivän ohjelmaa, joten luonnollisesti toivon paikalle mahdollisimman paljon osallistujia. Tervetuloa, siis! Lisätietoja saa Sangatsun sivuilta.

Mangaharrastukseen liittyy kiinnostavasti yhteisöllisyys sekä innostus itse piirtämiseen ja Sangatsun tapahtuma on yksi mahdollisuus lisää toteuttaa molempia. Mangaharrastus on enemmän kuin sarjakuvien lukemista: se liittyy olennaisesti laajempaan japanilaisen pop-kulttuurin harrastamiseen pelien, musiikin, elokuvien ja pukeutumisen muodossa. Mangaharrastajayhteisöt ovat voimakkaasti verkostoituneita ja aktiivisia, mutta myös samalla eriytyneitä muusta sarjakuva- ja popkulttuurista. Tämä osin siksi, että varsinkin nuorille harrastajille mangayhteisöt ovat kuitenkin identiteetin rakentamisen väline. “Samalla tavalla erilaiseen” vertaisryhmään hakeutuminen ei ole mitenkään poikkeuksellista millekään nuorisokulttuurille.

Mitä tulee niin sanottuun manga-tyyliseen piirtämiseen, on vähän turhankin tavallista suomia kotimaisia pseudomangan piirtäjiä hiilikopioiksi esikuvistaan. Minä en voi rehellisesti pitää aktiivista halua piirtää sarjakuvia huonona asiana, vaikka aloittelevat piirtäjätkin keskittyisivät imitoimaan japanilaisia suosikkejaan. Lähes kaikki piirtäjät kuitenkin aloittavat matkimalla esikuviaan; mangatyyliset tekijät vain kiinnittävät huomiota, koska heidän käyttämänsä kuvakieli ei ole samalla tavalla iskostunut lukijoiden päähän kuin vaikkapa perinteisen ranskalais-belgialaisen sarjakuvan keinot. Mangan läpimurto suomessa on luonut kokonaan uuden sarjakuvapiirtäjäsukupolven, josta nousee vielä monta kiinnostavaa tekijää.

Suomalaisen omakustannekentän – tai ehkä sarjakuvan yleensä – tulevaisuus versoo neniemme alla. Meidän pitää vain katsoa suurien silmien ohi ja tiedostaa tämä.

Tagit: Hype, manga.

BORGTRON NUMERO 4
Happy Horse Comics
Jyrki Nissinen
34 sivua, mustavalkoinen

On jo myöhä, joten tämä sunnuntainen päivitys tulee olemaan lyhyt. Olen työstänyt tekemääni Jyrki Nissisen haastattelua ja olen viettänyt lauantaina aikaa parin Nissisen kollegan kanssa, joten minulla on luonnollisestikin Nissinen mielessäni.

Nissinen on erikoisen velmu mies ja poikkeuksellinen omakustannetekijä. Hän on melko nuori, joten hänen tuotantonsa linjoja ei kovin tarkasti kannata lähteä rajaamaan. Silti jo 2000-luvun alkupuolella ilmestyneissä varhaisissa omakustanteissa tekijän ääni erottui selvästi. Hänen töitään yhdistää tiedostetun huonolla maulla kerrotut vitsit, fantasiaelementtien banaali yhdistyminen arkiseen ja tarinoiden surrealistinen mutta jämäkän yhdenmukainen logiikka. Piirtäjänä hänen paksuviivainen tyylinsä näyttää naivistisen pelkistetyltä, mutta se taipuu tarpeen mukaan kiinnostaviin visuaalisiin ideoihin.

BORGTRON on Nissisen kokeilu säännöllisen, jatkuvajuonisen julkaisun kanssa. Borgtronin nimihenkilö on epätodennäköisen huono-onninen mutantti, joka tappaisi itsensä jos “osaisi ja uskaltaisi”. Hän asuu jääkaapissa metsässä kolmatta sukupuolta edustavan Marjatta-vaimonsa alistamana. Nelosnumerossa Borgtron kertoo psykiatrilleen Marjatan epätodennäköisen alkuperätarinan. Kokonaisuuteen mahtuu munia hautovia linnakundeja, jättimäisiä dalmatialaisia, sivukaupalla palavat “paperi pitsan askartelu ohjeet” ja yhtenään ruudun reunasta kurkistelevat Gremlins-oliot: absurdia, hauskaa ja verrattoman nissismäistä.

Nissinen osaa tasapainottaa erilaiset tarinaelementtinsä kiitettävästi. Absurdi sekoilu ei estä tarinaa olemasta omalla nyrjähtäneellä tavallaan yhtenäinen, eikä tarinallisuus vähennä häiriintyneen huumorin hauskuutta. Aiemmissa numerossa tätä tasapainoa ei tavoitettu aivan yhtä hyvin, vaan tarinassa alkoi näkyä väsynyttä toistoa. On kiinnostavaa nähdä, miten pitkälle säännöllinen Borgtron-lehti toimii. Nimihahmo on kaikessa surkeudessaan niin irvokas, ettei siihen voi varsinaisesti samastua. Vastaavasti hahmon kehittäminen on toissijaista niille vitseille tai omituisille tarinoille, joita tämän ympärille voi rakentaa. Neljän numeron jälkeen väsymystä ei kuitenkaan enää ole havaittavissa.

Nissinen on onnistunut tavoitteessaan julkaista Borgtronia säännöllisesti ja ottanut lehtiformaatin veikeästi haltuun. Tässäkin numerossa nähdään esimerkiksi tehtäväsivu. Aiempien numeroiden helmiä ovat olleet kirjepalstat, joissa on julkaistu muun muassa toisten pienkustantajien “fanitaidetta”.

SUOSITUS: Nissinen on omintakeisimpia ja hauskimpia suomalaisessa omakustannekentässä toimivia tekijöitä. Nissinen on osittain hankittu maku, jonka sarjakuvien arvostus kumuloituu niitä lukiessa. Mutta vaikka Nissinen olisikin hankittu maku, se on erinomainen hankittu maku.

Tagit: Arvio, pienlehdet.

Olen hieman jäljessä Gunnmin suomennosten lukemisessa, mutta eivätpä pari aiempaakaan kirjoitustani tieteestä sarjakuvissa käsitelleet erityisen ajankohtaisia julkaisuja. Tässä siis joitain Gunnm 2: Rautaneitoa koskevia huomioita.

Gunnm on Yukito Kishiron tieteissarjakuva, jossa kyborgi nimeltä Gally seikkailee dystopisessa kaukaisen tulevaisuuden maailmassa. Sarja sisältää runsaasti äärimmäistä ja fysiologisesti äärimmäisen epätodennäköistä kehonmuokkausta kyberneettisillä osilla, puhumattakaan sitten Newtonin liikelakeja rikkovista taistelukohtauksista, mutta koko konseptin olennaisina osina nämä menevät epäuskon vapaaehtoisen hillitsemisen piikkiin. Toisin kuin aiemmin, en tullut nyt valittamaan vähäistä tieteellistä asiantuntemustaan liian pitkälle venyttävistä sarjakuvantekijöistä, vaan tuomaan esille yleisesti ottaen hyvin huolettomasti todellisuuden lainalaisuuksiin suhtautuvasta sarjakuvasta löytyvää tieteellistä ihmettä, vaikkakin toistaiseksi täysin hypoteettista sellaista.

Gunnm elää synkässä ja rähjäisessä Rautakaupungissa, jonka yllä leijuu toinen kaupunki nimeltä Salem. Salem on ankkuroitu jättimäisillä kaapeleilla Rautakaupungin ylle, mutta sitä ilmassa pitävä voima ei ole aivan ilmeinen. Sarjan toisessa pokkarissa asia selitetään ohimennen. Gallyn romanttisen kiinnostuksen kohde Yugo kertoo isoveljestään, joka haaveili matkustavansa jonain päivänä Salemiin. Takaumassa isoveli kuvaa Salemia näin:

Veikkaanpa, että Salem riippuu akselin varassa. Se pitää kaupungin ilmassa. Akseli ulottuu kaiketi ilmakehän yläpuolelle. Se kiertää planeetan keskipistettä täsmälleen oikealla nopeudella, jottei putoa maahan eikä loittone avaruuteen.

[…]

Luulenpa muuten, että akselin toisessa päässä on Salemin pari… avaruuskaupunki.

Kappale, joka kiertää planeetan keskipistettä putoamatta maahan ja loittonematta avaruuteen on yksinkertaisesti sanottuna pysyvällä kiertoradalla. Toisin sanoen Salem on satelliitti. Salemilla on lisäksi se erityisominaisuus, että se pysyy koko ajan saman maanpäällisen pisteen yläpuolella. Tämä tarkoittaa, että Salem on ns. geostationäärinen satelliitti.

Legendaarinen tieteiskirjailija Arthur C. Clarke — muiden muassa — kehitti aikoinaan geostationäärisen satelliitin idean tietoliikennettä varten. Geostationäärisen radan käyttö tähän tarkoitukseen on avaruustekniikan mitta-asteikolla jo rutiinia, mutta Gunnmin Salem edustaa huomattavasti kunnianhimoisempaa ja vaikeammin toteutettavaa sovellusta. Salemia ja sen vastakappaletta, avaruuskaupunkia, yhdistävä akseli mahdollistaa tavaran kuljettamisen kiertoradalle, ylös maapallon painovoimakuilusta, ilman kemiallista polttoainetta kuluttavien rakettien tai vastaavien kantolaitteiden apua. Massan siirrosta maan pinnalta kiertoradalle tällaisella avaruushissillä tulee lähes ilmaista, jos siihen yhdistetään massan laskeminen kiertoradalta alas, esimerkiksi asteroideista louhittujen raaka-aineiden jalostamista varten. Lisäksi kiertoradalta riippuvan akselin varassa leijuva kaupunki vain näyttää aivan hillittömän makealta.

Salemin kaltainen rakennelma tietenkin poikkeaa melkoisesti olemassaolevista geostationäärisistä satelliiteista. Karkeasti ottaen kuitenkin fysiikka on sama: Kun kappale kiertää Maata n. 35 786 km:n korkeudella, sen kiertoaika on sama kuin alla olevan maanpinnan. Salem-rakennelma ei tietenkään voi olla kauttaaltaan kyseisellä etäisyydellä maanpinnasta, mutta oleellista on se, että sen painopiste on oikealla radalla. Koska painovoima on sitä pienempi, mitä korkeammalla ollaan, Salem-rakennelman massakeskipisteen — joka sijaitsee akselin puolivälissä, mikäli päissä olevat kaupungit ovat saman kokoiset — tulee olla jonkin verran geostationääristä rataa korkeammalla. Helppoa, vai mitä?

Vaikeaksi asian tekee vain se, että todellisuus ei noudata ideaalisia malleja. Varsin perusteellisesti olosuhteet sotkee se, että suuri osa Salem-rakennelmasta on ilmakehän sisällä. Pidemmän päälle rakennelmaan kohdistuva ilmanvastus kuluttaa sen liike-energiaa, mikä saa sen putoamaan vähitellen kiertoradaltaan. Lisäksi tietenkin hetkelliset sääolosuhteet tekevät järjestelmästä epävakaan. Rautakaupunkia ja Salemia yhdistävien kaapelien on ehkä tarkoitus auttaa tämän ongelman ratkaisemisessa, mutta radalla pysymiseen tarvitaan epäilemättä myös työntömoottoreita.

Eikä varmaankaan edes kannata ajatella sitä, millaisista materiaaleista rakennelma on tehty. Pelkkään taipuisaan kaapeliin perustuva avaruushissi vaatii suurempaa vetolujuutta kuin mitä nykyisillä valmistusmenetelmillä pystytään saavuttamaan, ja Salemin akseli näyttää olevan satoja metrejä paksu…

Mutta voimme silti unelmoida, ja se, että Gunnm omalta osaltaan auttaa siinä, on hieno juttu.

Tagit: manga, tiede.

PÄIVÄKUVITELMIA
Reetta Laitinen
Nettisarjakuva

Kehaistuani Mari Ahokoivua hän vaikuttaa lopettaneen sarjisbloginsa päivityksen. Tänään voisin kokeilla uudelleen näitä uusia psyykkisiä voimia ja lopettaa toisen mainion sarjakuvablogin.

Siispä poiminta selaimeni kirjanmerkeistä: Reetta Laitisen päiväkuvitelmia on pisimpään ilmestyineitä Vuodatus.net -sivuston sarjakuvablogeja. Laitinen tunnetaan myös Muësli- ja Munabomber-omakustanteista, joista jälkimmäinen on sanalla sanoa harvinaisuus pornosarjakuvagenressä: siinä seksi näyttää oikeasti hauskalta.

Päiväkuvitelmissa on astetta vähemmän seksiä, mutta hauska se on joka tapauksessa. Laitinen toimii verkkosarjakuvan niin sanotussa maito happanee -genressä: hän kuvittaa arkiaskareita, sattumuksia, satunnaisia havaintoja, ajatuksia ja keskusteluja. Maidon happanemista keittiön pöydällä, siis.

Laitisen erottaa muista lajityypin edustajista oivaltava uni- ja fantasiaelementtien käyttö. Hän tekee sarjakuvaa elämästään, mutta kuvittaa mielleyhtymiään takertumatta havaittuun todellisuuteen. Tämä on jotain, joka on luontevampaa sarjakuvalle kuin kenties millenkään muulle taiteen lajille. Laitinen hyödyntää tätä ominaisuutta hauskasti. Päiväkuvitelmia-strippien minäkertoja siirtyy hahmoksi Timo Aarnialan sarjakuvaan, unet tunkeutuvat valvemaailmaan, luurangot kurkistelevat puiden takaa ja pöytien alta.

Visuaalisten assosiaatioiden avulla Laitinen liikkuu parhaimmillaan hyvinkin vaivattomasti toden ja fantasian välillä. Yleisimmillään ja yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa Laitisen kertojahahmon käyttöä ankkurina siirtymissä.

Kuvittajana Laitinen näyttää ammentavan amerikkalaisesta undergroundista ja perinteisestä BD-tyylistä. Päiväkuvitelmia-strpit on piirretty suoraan tussilla luonnoskirjaan ja väritetty eri välinein ennen skannaamista. Hiomattomuus antaa Laitisen jäljelle varmuutta ja välittömyyttä, joka sopii blogiympäristöön. Väittäisin, että nämä toimisivat myös albumissa pienen materiaalin raakkaamisen jälkeen.

Tagit: Arvio, Linkit, nettisarjakuva.

DC-SPESIAALI 1/2007
Egmont
Denny O’Neil, Neil Adams
100 sivua, värillinen

Egmontin supersankaripuolen kustannustoimittajia ei käy kateeksi. Käännöslehtien julkaisuohjelmien koostaminen vaatii tietoa varmasti saatavilla olevista julkaisuista. Tämä tieto alkaa olla entistä harvinaisempi luksustuote, sillä isotkin kustantajat julkaisevat sarjojensa uusia numeroita nähtävästi vain silloin, kun sekä I Ching että astrologin laatima tähtikartta niin kehottaa. Aikanaan tekijöiden myöhästellessä julkaistiin mitä tahansa täytekamaa, että lehti ilmestyisi ajoissa, mutta nykyään isotkin hitit (tai oikeammin, juurikin ne isot hitit) ilmestyvät hämmentävän epäsäännöllisesti.

Itse ostan mielisarjakuvani kokoelma-albumeina, joten epäsäännöllinen julkaisutahti ei haittaa minua. Sen sijaan DC-SPESIAALIN kaltaiset julkaisut kärsivät yhdysvaltalaisten kustantajien epäammattimaisuudesta. Viime vuonna alkaneiden Teräsmies- ja Batman-sarjojen uudet numerot antavat odottaa itseään ja aikatauluistaan kiinni pitävän Egmontin pitää keksiä jotain relevantimpaa julkaistavaa.

Ja mikä voisikaan olla relevantimpaa, kuin 36 vuotta vanha sarjakuva, joka ottaa kantaa kirjoitushetkellä ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin?

Numeron etukansi lupaa “klassikkosarjoja” ja onkin toki myönnettävä, että Denny O’Neilin ja Neil Adamsin Vihreä Lyhty ja Vihreä Nuoli -sarjakuvat nostetaan usein esimerkiksi 1970-luvulla tapahtuneesta murroksesta supersankarisarjakuvassa. Ruutu, jossa musta kadunmies syyttää Vihreää Lyhtyä lepsusta suhtautumisesta rotuongelmiin on yksi lainatuimpia yksittäisiä ruutuja sarjakuvahistoriassa.

Vihreän Lyhdyn yhteiskunnallinen herääminen. Kuva alkuperäisjulkaisusta.

O’Neil ja Adams antavat tarinassaan jäykälle Vihreälle Lyhdylle yhteiskunnallisen herätyksen ja lähettävät tämän tien supersankarikollegansa kanssa tien päälle, etsimään Amerikkaa! Ja itseään! Ja seksuaalisuuttaan! Hyvä on, jälkimmäinen ei välttämättä olisi mennyt läpi Comics Coden sensoreilta, mutta tämä on kamaa, josta ns. slash fan fiction on tehty. Silloin kun eivät paini tai nahistele keskenään, Lyhty ja Nuoli päihittävät likaisia rahamiehiä, rasistisia jengejä ja uskonnollisia kulttijohtajia.

O’Neilin sydän on oikealla paikalla ja hänen kantaaottavuutensa oli ennenkuulumatonta supersankarifiktiossa 1970-luvun alkupuolella. Nämä tarinat eivät kuitenkaan ole vanhentuneet kauniisti. O’Neililla on viesti, jota hän haluaa jakaa. Ja voi luoja, että hän jakaakin: melkein joka ikisessä puhekuplassa, tekstilaatikossa ja ajatuskuplassa tuskaillaan maailman epäoikeudenmukaisuutta. Pahimmillaan O’Neilin käsikirjoitus on kuin apukoulun yhteiskuntaopin tunnin opetusmateriaalista. Aika oli tietysti viattomampi, mutta hienovaraisuutta ei keksitty 1980-luvulla. Esimerkiksi samoja teemoja käyvä Easy Rider -elokuvakin sai ensi-iltansa vuotta ennen O’Neilin tarinaa.

Kuvitusesta vastaava kuvittajalegenda Adams – joka tunnetaan myös mullistavista tieteellisistä teorioistaan – oli kuvittajana askeleen edellä aikaansa. Hänen sivusommitelmissaan ja perspektiivityössään on dynaamiikka, joka oli vasta hiipimässä mainstream-kuvittajien visuaaliseen kielioppiin. Kuvituksen pahin heikkous on väritys, joka on periodille uskollisesti pahimmillaan kammottavan räikeää. Lieneekö ironista, että aiemmin mainittu musta kadunmies syyttää Vihreää Lyhtyä siitä, että hän on laiminlyönyt mustat samalla kun on “tehnyt paljon hyvää purppuraihoisille”: tarinassa myöhemmin esiintyvät intiaanit kun ovat rajatun väriskaalan vuoksi purppuraihoisia friikkejä.

Vihreä Lyhty ja Vihreä Nuoli on merkillinen valinta lehtipistejulkaisuksi, sillä lehtipistejulkaisun luonteeseen kun kuuluu tietty tuoreus ja ajankohtaisuus. Hieman kärjistäen: en odota saavani 30 vuotta vanhoja uutisia, kun ostan viikkolehden kioskilta. Klassikkosarjat kuuluvat luontevimmin pitkään saatavilla oleviin erikoisjulkaisuihin, eivät parissa kuukaudessa hyllystä häviäviin lehtiin.

SUOSITUS: Vihreä Lyhty ja Vihreä Nuoli on auttamattoman naiivi, vanhentunut ja saarnaava, mutta silti paikoin viehättävä supersankaritarina. Enemmin näkisin tuoretta materiaalia DC-Spesiaalissa, mutta nykyisten epäsäännöllisten julkaisuaikataulujen takia tuoreen ja laadukkaan käännössarjakuvan julkaisu on entistä haastavampaa.

Tagit: Arvio, Egmont.

EX MACHINA: SMOKE SMOKE
DC / Wildstorm
Brian Vaughan, Tony Harris
120 sivua, värillinen

EX MACHINA on näitä supersankarigenren äpäriä, jotka ovat identiteettinsä kanssa hivenen hukassa. Yhdysvaltain markkinat suosivat supersankarisarjakuvia, joten tekijät jotka haluavat käsitellä muita aihetta mutta samalla haluavat suuremman yleisön, ovat pakotettuja kuorruttamaan karvaan teemansa supersankarikarkilla. Vaughan haluaa kertoa tarinan unelmiensa pormestarista, joten tämän täytyy olla koneille puhuva entinen supersankari.

Näitä genrekoktaileja on nähty vaihtelevalla menestyksellä. Ed Brubakerin ja Sean Phillipsin rikostarina Sleeper onnistui nivomaan itsensä WildStormin supersankarimaailmaan luontevasti menettämättä samalla omaa identiteettiään. Steve Gerberin ja Brian Hurttin Hard Time puolestaan oli pätevä vankiladraama, johon oli ympätty epäkiinnostavia fantasiaelementtejä. Ex Machina on jossain näiden kahden ääripään välissä.

Ex Machina on ehtinyt jo viidenteen kokoelma-albumiinsa ja edelleen on epäselvää, mistä se oikeastaan kertoo. Tämä on huolestuttavaa. Tällä kertaa New Yorkin pormestari Hundred joutuu ottamaan kantaa marihuanan käyttöön samalla, kun palomieheksi pukeutuva murtovaras aiheuttaa julkisuusongelmia kaupungille. SMOKE SMOKE on alusta loppuun silkkaa välinäytöstä. Kokoelman paras pätkä on säästetty viimeiseksi. Siinä pormestarin henkivartijan taustoja ja motivaatioita valotetaan oivaltavien takautumien kautta.

Vaughan on hyvä käsikirjoittaja, tämän hetken amerikkalaisen valtavirran parhaita. Hänellä on korvaa hyvälle dialogille ja kyky luoda vereviä, uskottavia hahmoja. Esimerkiksi tapa, jolla Vaughan pikku hiljaa purkaa Hundredin julkisivua on kiinnostava. Hundred voi olla poliittinen voimafantasia – oikeamielinen poliitikko, joka löytää aina oikeat ratkaisut – mutta Smoke Smoke näyttää hänet entistä riippuvaisempana esikunnastaan. Hän on jatkuvasti paineen alla hätiköimässä virheisiin, mutta maltillisemmat avustajat ovat onneksi alati hillitsemässä häntä. Vaughan myös taustoittaa juttunsa hyvin, joskin hänellä on läpinäkyvä tapa ujuttaa tilastoja ja faktoja suoraan dialogiin.

Ex Machinan kuvittajana jatkaa Tony Harris, jonka äärimmäisen siisti jälki ja innovatiiviset sivurakenteet ovat yhtä miellyttäviä kuin aina. Puristit voivat syyttää Harrisia huijaamisesta, sillä hän piirtää ihmishahmonsa suoraan valokuvista, mutta henkilökohtaisesti arvioin Harrisia lopputuloksen, en metodien, perusteella.

SUOSITUS: Ex Machina etenee poliittisesta kriisistä toiseen, mutta tärkein sarjaan jatkuvuutta tuova elementti on Hundredin supervoimat ja niiden alkuperä. Tämä aihio on kuitenkin häivytetty poliittisen manööveroinnin taustalle siinä määrin, että sarjan identiteetti uhkaa hukkua. Smoke Smoke on pätevää sarjakuvaa, mutta en voi olla ajattelematta sen olevan parempi, jos supersankarielementeistä olisi tyystin luovuttu.

Tagit: Arvio, DC.

303
Avatar
Garth Ennis, Jacen Burrows
144 sivua, värillinen

Ennalta-arvattavuus ei tavallisesti ole ominaisuus, jota luovan työn tekijältä toivoo, mutta kirjoittaja Garth Ennis on poikkeus. Kun Ennis kirjoittaa sotafiktiota, tietää saavansa suorastaan romantisoituja kertomuksia jäyhistä periaatteen miehistä kammottavissa ääritilanteissa. Ja lähes poikkeuksetta ne ovat kirotun hyviä. Avatarin julkaisema 303 ei ole poikkeus.

Sarja seuraa venäläistä erikoisjoukkojen veteraania. Tämä löytää Afganistanin taistelukentiltä salaisuuden, joka pakottaa tämän matkaamaan maailman toiselle puolelle Yhdysvaltoihin kostamaan kaikkien maailman sotilaiden puolesta; palvelemaan historiaa, kuten nimettömäksi jäävän päähenkilön puolesta puhuva kertojanääni toteaa. Yksi mies, viimeinen tehtävä ja antiikkikivääri, jonka mukaan tarina on nimetty.

Ennis tanssii kapealla nuoralla. Melkein kenen tahansa muun käsissä 303:n tarina olisi vastenmielinen sotimisen ylistys tai naiivi sotakritiikki. Ennis romantisoi häpeilemättä ei niinkään sotilaan työtä, kuin tämän velvollisuutta. Hänen tarinoidensa sotilaat ovat pragmaatikkoja ja ammattilaisia, ihailtavia kylmässä omistautumisessaan tappamiselle. He ovat maailmansa parhaita ihmisiä maailmansa kammottavimmassa työssä. Hän kuvaa sotaa vailla illuusioita ja näyttää meille verta ja suolenpätkiä, mattopommituksissa elävältä palavia lapsia.

Kuitenkin Ennisin sotatarinoiden kuvailu “sodanvastaisiksi” ei tekisi niille oikeutta. Tarinan siirtyessä Amerikan maaperälle kuullaan eräänlainen puolustuksen puheenvuoro. Nähdään lisää umpikujaan ajautuneita miehiä, epäinhmillisissä olosuhteissa eläviä siirtotyöläisiä, televisiossa sodan puolesta maltillisesti puhuvia varusmiehiä ja kaikki kontekstoidaan läpileikkauksella Yhdysvaltojen verisestä historiasta. 303 ei kerro vain siitä, miten sota on mieletöntä. Se kertoo siitä, miten koko maailma on tullut hulluksi.

Ennisin kertojanääni on hänen taitavin temppunsa. Historiasta, haamuista ja velvollisuudesta jauhava monotoninen jumalkertoja on vain askeleen päässä Frank Millerin lähes parodisista monologeista, mutta Ennis onnistuu jotenkin välttämään lankeamasta naurettavuuteen. Sen sijaan tarinalla on poikkeuksellista painoa. Kertoessaan albumista Ennis mainitsee, että hän ajattelin alun perin tekevänsä tarinasta romaanin. Tämä on helppo uskoa, sen verran proosallista sarjakuvan teksti on.

303:n heikko lenkki on kuvittaja Jacen Burrows. Burrows, yksi Avatarin vakiokuvittajista, on aina ollut parhaimmillaankin keskinkertainen senttari, joka kyllä osaa piirtämisen perusteet, mutta jonka ruutu- ja sivusommitelmat ovat auttamattoman tylsiä. Hän tuntuu asettelevan elementtejä ruutuun satunnaisesti ja valitsevan tavallisesti sen tylsimmän perspektiivin. Hänellä on myös vaikeuksia nostaa esiin tarinalle olennaisia elementtejä: minun piti päätellä tekstistä, että eräs hahmoista oli raajarikko, koska sitä oli melkein mahdotonta päätellä Burrowsin kuvista. Vain paikoin kuvitus nousee käsikirjoituksen tasolle.

SUOSITUS: Harva sarjakuvakirjoittaja tai sotafiktion kirjoittaja yleensä on yhtä liikuttavan vilpitön kuin Garth Ennis. Saattaa olla, että hän on juuttunut varioimaan samaa kourallista teemoja koko loppuikänsä, mutta jos lopputulokset ovat 303:n tasoa, on vaikea valittaa.

Tagit: Arvio, Avatar, Garth Ennis.

WOLVERINE: ENEMY OF THE STATE – THE COMPLETE EDITION
Marvel
Mark Millar, John Romita jr.
352 sivua, värillinen

Eilisen kirjoitukseni Mark Millarista inspiroi osin WOLVERINE – ENEMY OF THE STATE -kokonaisuus, jonka luin hiljattain. Kovakantinen kirja kokoaa 13 numeroa X-Menistä tutun tuhoutumattoman psykopaatin edesottamuksia.

Wolverine on ongelmallinen hahmo siinä mielessä, ettei ole enää lähtökohtaisesti kovin kiinnostava. Larry Hama sai pitkiä tarinakokonaisuuksia aikaiseksi kartoittamalla Wolverinen unohdettua menneisyyttä, mutta kun teema oli käyty loppuun, ei jäänyt enää paljoa kerrottavaa. Viimeistään Origin-sarjan kuvaus Loganin teinivuosien viktoriaanisesta angstista sysäsivät hahmon parodian puolelle. Wolverine toimii sivuhahmona: hän on lyhyt sekopää, joka kestää loputtomasti rankaisua ja joku tykkää puukottaa ihmisiä. Päähenkilönä hän on hivenen yksipuolinen.

Millar ottaa pitkässä tarinakokonaisuudessaan hahmon haltuun niin ilmeisillä keinoilla, että se lähentelee neroutta. Hän poimii Wolverinen keskeiset ominaisuudet (kertauksen vuoksi: sekopäisyys, rankaisun kesto, puukottaminen) ja kääntää nupit kaakkoon. Wolverine on sekopäisempi kuin koskaan; Wolverine ottaa vastaan enemmän rankaisua kuin koskaan; Wolverine puukottaa hengiltä enemmän ihmisiä kuin koskaan.

Tarinassa Wolverine joutuu terroristikultin aivopesemäksi ja tämä lähetetään tappamaan Marvelin supersankareita. Saatuaan suhteellisen järkensä takaisin sankarimme lähtee luonnollisesti terroristien perään ja ruumiskasat kasvavat vuoriksi. Enemy of the State on käytännössä 352 sivua Wolverinea riehumassa ympäriinsä verisessä usvassa. Millar selvästikin nauttii päästessään leikkimään Marvelin leluilla. Psykopaattimutantin kynsien väärässä päässä nähdään melkein kaikki yhtiön keskeiset sankarit ja kymmenittäin enemmän tai vähemmän tunnettuja roistoja. Teurastuksen kuvittaa aina tasalaatuinen John Romita jr., joka pitää Millarin käsikirjoituksen edes jollain tasolla uskottavana.

Enemy of the State on yhtä aikaa yksi tyhmimpiä ja viihdyttävimpiä tarinoita, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Tämä sarjakuva voisi olla machompi ainoastaan, jos sen Henry Rollins lukisi sen ääneen samalla kun nahkahousuihin pukeutuneiden hevareiden armeija soittaisi taustalla sähkökitaroita.

SUOSITUS: Enemy of the State on Millaria parhaimmillaan: mielipuolista väkivaltaviihdettä vailla minkäänlaista yritystä olla jollain tapaa älykäs.

Tagit: Arvio, Marvel.