Katuoja

Televisio! Tuo suuri passivoija! Kun kirjoitan tätä, TV on auki ja suoltaa helposti sulavaa, valmiiksi naurettua viihdettä. Minua viihdytetään.

Television luonne on muuttumassa kiinnostavalla tavalla. Perinteisesti TV on väline, joka kytketään päälle täyttämään aikaa, toimimaan visuaalisena taustahälynä. Tietysti televisio vaatii hieman käyttäjän osallistumista: katsoja voi valita, mitä kanavaa katsoo tai mitä ohjelmia seuraa. Lisääntyvä ohjelmatarjonta pakottaa tekemään lisää valintoja. Samoin tekevät tallentavat digiboksit, jotka mahdollistavat suurienkin ohjelmakokonaisuuksien taltoimisen ja samalla omien katsomistottumustensa arvioimisen.

Omia katsomistottumuksiani on muokannut digitaalista televisiota enemmän televisiosarjoista koottujen DVD-kokoelmien yleistyminen. Yhdysvaltalainen televisiotarjonta elää renessanssia. Televisiosarjojen tuotantoon käytetään enemmän rahaa sekä taiteellista kunnianhimoa. HBO-yhtiön aloittama trendi laadukkaista, vahvasti omaan jatkumoonsa nojaavista televisiosarjoista
on muuttamassa tapaa, jolla tarinoita kerrotaan televisiossa. Yksittäisten, itsenäisten jaksojen sijaan on yleistymässä tapa, jolla yksi sarjan tuotantokausi muodostaa yhtenäisen tarinakokonaisuuden. Tämä tekee DVD-julkaisuista luontevan median televisiosarjoille: DVD-boksin ostamalla saan yhden, pitkän jatkokertomuksen jonka voin nautiskella omaan tahtiini. Yhdysvaltain sarjakuvamaailmassa vastaavaa kehitystä on tapahtunut kustantajien siirtyessä lyhyistä, yhteen lehteen mahtuvista tarinoista pidempiin tarinakokonaisuuksiin, jotka mitoitetaan kokoelma-albumeita varten.

Itse en käytä Internetin vertaisverkkoja, mutta merkit ovat selvästi ilmassa: on syntynyt toinen uusi tapa katsoa televisiota. Suosikkisarjojen jaksot varastetaan netistä heti, kun ne esitetään televisiossa Yhdysvalloissa. Saatavilla on tietysti myös vanhempia jaksoja. On pakko kysyä ilmeistä: mitä digitaalisella televisiolla on annettavaa yleisölle, joka hakee televisio-ohjelmansa tuoreeltaan netistä?

Uudet – lailliset ja laittomat – jakelukanavat ja uudet tavat kertoa fiktiota pakottavat TV-katsojat aktiiviseen valintojen tekemiseen – mitä katsomme, ja mistä. Henkilökohtaisesti olen jo tehnyt valinnan: en aio hankkia digiboksia. Luen uutiseni lehdistä sekä netistä ja käytän TV-lupamaksurahani DVD-julkaisuihin.

Kiitos, TV – meillä oli hyvä juttu 27 vuotta, mutta nyt on aika erota. Soittele, kun kaikki TV-sisältö toimii pay-per-view-periaatteella.

Tagit: popkulttuuri, tv.

Blacksburgin joukkomurha on tragedia. Väkivaltaisuuksia tapahtuu toki ympäri maailmaa päivittäin, mutta Cho Seung-Hui’n viimeiset teot seurauksineen ovat saaneet poikkeuksellisen paljon huomiota, osittain sen takia että se tapahtui juuri Yhdysvaltojen nälkäisten tiedotusvälineiden silmien alla. Yksi kiinnostava kulma hirmutekoon on kuitenkin se tapa, jolla siitä on tulossa eräänlainen irvokas mediateos. Seung-Hui’lla oli tiettyä taiteellista kunnianhimoa ja hän jopa paketoi itsemurhaviestinsä tekstiä, videopätkiä ja valokuvia yhdisteväksi kollaasiksi ja lähetti sen NBC-yhtiölle ennen tekoaan. Hän teki itsestään spektaakkelin ja me olemme valmiina olemaan yleisö. Ei liene kauaa, kun mediatutkija jossain nostaa Blacksburgin joukkomurhan oppikirjaesimerkiksi Web 2.0:n vertaissisällöistä.

Seung-Hui’n kaksi näytelmää ovat luettavissa AOL:n sivuilta. Luettuani ne en voi sanoa, että ne ovat erityisen häiriintyneitä. Ne ovat vain hyvin, hyvin huonoja:

Ylläoleva ote näytelmästä Richard McBeef. Kun luin Seung-Hui’n kirjallisista teoksista tänä aamuna pohdin, että vääjämättä joku tuottaa esityksen tappajan häiriintyneestä tajunnanvirrasta ja laittaa sen YouTubeen. En vain arvannut, että se oli jo tehty. Traagisesta banaaliin vuorokaudessa – kiitos, Internet.

.

Kuten Reetta Laitinenkin on havainnut, elämme sarjakuvallisesti kiireisiä aikoja. Tämä näkynee Katuojassa tavallista lyhyempinä artikkeleina. Tiedossa on muutenkin palvelukatkoksia, sillä kaikella todennäköisyydessä olen Kiinassa puolet toukokuusta.

Eilen sarjakuvaskene sekä muu kulttuurikerma kokoontui siis Galleria Leossa ja sen Pinnan alla -näyttelytiloissa (Mechelininkatu 15), jossa julkistettiin Kati Kovácsin ja Pauli Kallion viimeisin yhteistyö, Väritetyt unet, ja albumin originaaleista koottu näyttely. Pinnan alla -galleria on kiinnostava, joskin hivenen klaustrofobinen näyttelytila, joka sijaitsee Kirjataivas-myymälän kellarissa. Ikkunattomassa tilassa töiden valaisu on selkeä haaste ja varsinkin pienet sarjakuvaoriginaalit vaativat tiirailua sangen läheltä. Tämä on toisaalta ongelma melkein kaikissa sarjakuvaoriginaalinäyttelyissä. Nimensä mukaisesti albumi ja näyttely sarjakuvittavat Kallion uninäkyjä ja kaikesta päätellen Kallion näkee merkittävästi kiinnostavampia unia kuin minä. Pitkästä aikaa suomessa vieraileva Kovács on yksi parhaita suomeksi julkaisevia sarjakuvapiirtäjiä, jolla on välitön, suorastaan fyysinen tyyli kuvata ihmishahmoja. Näyttelyssä on esillä myös Kovácsin maalauksia.

Samassa tilaisuudessa avattiin myös valokuvaaja Aino Martikaisen valokuvanäyttely. Yhteiset avajaiset kahdelle koko lailla erilaiselle näyttelylle eivät olleet luontevimmat mahdolliset, mutta toisaalta tulinpa pitkästä aikaa käyneeksi myös valokuvanäyttelyssä. Martikaisen järvimaisemat olivat seesteisiä, mutta eivät erityisen dramaattisia. Merkillisesti jännittävämmät kuvat yksityiskohdista suomalaisilta rannoilta oli jätetty selailtavaan näyttelykansioon.

Näyttelyt ovat auki 18.4.-8.5.2007.

Tagit: Meta.

Brittiläinen sarjakuvaharrastaja Steve Flanagan on tehnyt jotain, jota olen jo pitkään pitänyt hyvänä ideana: hän on pukenut sarjakuvakritiikin sarjakuvan muotoon. Hänen seitsenosainen arvionsa Bryan Talbotin Alice in Sunderlandista on luettavista Gad, Sir! Comics! -blogista.

Tämän kaltainen lähestymistapa saattaa toimia sarjakuvassa paremmin kuin muissa medioissa. Ainakin esimerkkejä metasarjakuvista on lukuisia, merkittävimpänä kenties Scott McCloudin eeppinen Sarjakuva – näkymätön taide. Jostain syystä metatasoille eksyminen tuntuu olevan erityisen luontevaa juuri sarjakuvalle. Vaikka toki intertekstuaalista kritiikkiä voi esittää esimerkiksi parodian tai pastissin muodossa vaikkapa elokuvassa, elokuvaa suoraan kommentoiva elokuva, elokuvakritiikkielokuva, on harvinaisuus ellei peräti täysin käymätön konsepti. Puhumattakaan vaikkapa veistoksen muotoon laaditusta kuvanveistokritiikistä!

Kuvan ja tekstin yhdistelmästä ja helppo rakentaa havainnollistavia esityksiä, jonka todistaa jo sarjakuvailmaisun käyttö opetusmateriaalissa. Sarjakuvan välineissä on myös runsas valikoima tapoja puhutella yleisöä suoraan. Sarjakuvamuotoinen sarjakuvakritiikki avaa kriitikolle kiinnostavia mahdollisuuksia keskustella teoksen kanssa. Se on myös pitkälti neitseellinen alue, johon mahtuisi paljon pioneerityötä. Flanagan esimerkiksi ei ota välinettä haltuun mitenkään erityisen innovatiivisesti, vaan seuraa Talbotin ja McCloudin esimerkkiä asettamalla teoksensa keskiöön oman puhuvan päänsä.

Miksi sitten minä en tee sarjakuvamuotoista kritiikkiä? Yksinkertaista – en osaa piirtää. Mutta sinä voisit tehdä.

Tagit: Linkit, nettisarjakuva.

RYHMÄ-X/X-MEN 2/2007
Egmont kustannus
Peter Milligan, Salvador Larroca, Ed Brubaker, Trevor Hairsine
100 sivua, värillinen

Uusimmassa X-MEN-lehdessä viime numerossa alkanut epilogi House of M -kokonaisuudelle kompuroi päätökseen. Mutanttiarmeija ja jättirobotit tuhoavat kaksi autollista aseistettuja tyyppejä ennalta-arvattavan vähäjännitteisesti. Lopuksi mutantit lörköttelevät ihmissuhteistaan ja potevat vielä vähän lisää ahdistusta kadonneista mutanttivoimistaan. Salvador Larrocan kuvitus on staattista mutta pätevää. Kirjoittaja Peter Milliganin tuotannolle tyypillinen subversiivisuus loistaa poissaolollaan ja lopputulos on substandardia supersankaritoimintaa, joka polkee ponnettomasti jätticrossoverin lauhdevettä. Lusikoiden laskeminenkin on kiinnostavampaa.

Kolme puhdasta isoa lusikkaa, kolme tiskaamatonta pientä lusikkaa ja yksi puhdas. Nyt, loput lehdestä.

Tämä onkin kiinnostavampaa: erinomaisen Sleeperin kirjoittaneen Ed Brubakerin Deadly Genesis -maksisarjan kääntäminen alkaa. Ilmassa on ns. retconin tuoksua, kun mysteeripahis tippuu avaruudesta vainoamaan Ryhmä-X:ää. Samaan aikaan hallusinaatiot menneistä alkavat vainota mutantteja.

Brubakerin tarina on myös standardia supersankarikamaa, muttei lainkaan sub-sellaista. On iso salaisuus, joka tulee muuttamaan kaiken (aivan kaiken!), voittamattomalta tuntuva superpahis, jonka raakuus on paikoin vaikuttavaakin, se pakollinen dramaattinen kuolinkohtaus ja riittävästi vetävää toimintaa. Muutoksen illuusio potkii täysillä ja jatkoa jää jopa odottamaan. Riippuen Brubakerin historian uudelleenkirjoituksen uskottavuudesta kokonaisuudesta voi muodostua sangen toimivakin.

Olennaisin tekijä Deadly Genesiksen onnistumiseen on brittiläinen Trevor Hairsine, jonka naturalistinen tyyli toimii dramaattisen tarinan kontekstissa mitä mainioimmin. Hairsine käyttää runsaasti leveitä, sivun halkaisevia ruutuja, jotka rytmittävät tarinaa kiinnostavasti. Sommittelemalla hahmoja ruutujen reunoille ja jättämällä rohkeasti tyhjää hän ohjaa lukijan katsetta ja saa tarinankerronnan soljumaan.

SUOSITUS: Banaalin House of M -epilogin jälkeen siirrytään merkittävästi kiinnostavampaan tarinakokonaisuuteen. Brubakerin ja Hairsinen yhteistyöltä on lupa odottaa lisää erittäin pätevää genrekamaa.

Tagit: Arvio, Egmont, x-men.

Ei; ei Kiroileva siili. Se toinen.

EN VAAN OSAA
Milla Paloniemi
Nettisarjakuva

Milla Paloniemen Kiroileva siili oli maaliskuussa Mitä Suomi lukee -listan mukaan Suomen myydyin kirja. Kuten jo aiemmin todettu, Paloniemen strippisarjakuva on ollut ainutlaatuinen, ilmiömäinen menestys. Kiroileva siili on noteerattu merkittävimmissä tiedotusvälineissä ja sarjakuvan kotisivuilla on jo 10 000 rekisteröitynyttä käyttäjää.

Paloniemi on kuitenkin verrattain nuori, 23-vuotias. Jos se, miten yllättävä ja poikkeuksellinen suosio vaikuttaa nuoreen tekijään, kiinnostaa, ei hätää: meillä on aitiopaikat tekijän neurooseihin. EN VAAN OSAA -sarjisblogi dokumentoi Paloniemen arkea ja henkilökohtaisia tuntoja.

Kuten monet muutkin sarjakuvablogit, En vaan osaa tapahtuu arjen kehyksessä, mutta sarjat koostuvat enemmän tekijän tuntojen kuvailusta kuin arjen havainnoinnista. Tekijän takkutukkainen alter ego esiintyy käytännössä sarjan jokaisen stripin jokaisessa ruudussa. Lopputulos tuo lukijan lähelle tekijän ajatuksia: En vaan osaa on rehellinen, lähes tunnustuksellinen. Paloniemen sarjakuvat ovat ilmeisen nopeasti skitsattuja, mutta viimeistelemättömyys ja välittömyys toimii sarjakuvapäiväkirjan kontekstissa. Karikatyyrihahmojen ohella Paloniemen blogissa nähdään myös vapaampaa luonnostelua.

SUOSITUS: En vaan osaa sopii luontevasti suomalaiseen sarjisblogikenttään. Se on myös kiinnostava dokumentti tämän hetken suosituimman kotimaisen sarjakuvan noususta ja sen tekijän elämän murrosvaiheesta.

Tagit: Arvio, Linkit, nettisarjakuva.

300
Ohjaus Zack Snyder
Pääosissa puolialastomia miehiä
Elokuva

Nähtyäni 300-elokuvan olen nyt 20% enemmän mies. Olen toisaalta myös 20% vähemmän heteroseksuaali.

300 perustuu Frank Millerin samannimiseen sarjakuvaan, joka puolestaan on sovitus Thermopylain taistelusta vuonna 480 e.a.a., jossa vähälukuinen joukko Spartalaisia johtajanaan kuningas Leonidas pidätteli Persian Kserkseksen Kreikkaan hyökkäävää armeijaa.

“I’ve shown this movie to world-class historians who have said it’s amazing. They can’t believe it’s as accurate as it is.”

Ohjaaja Zack Snyder elokuvasta MTV.com -sivustolla

En tiedä minkälaisia historiantutkijoita Snyder tuntee – tai oikeastaan tiedänkin: ilmeisiä päihteiden väärinkäyttäjiä. Historian kuvittamisesta ei kuitenkaan ole kyse tai sitten Persialaisilla oli armeijassaan luolapeikkoja ja örkkejä, Kserkses oli kolme metriä pitkä ja Spartalaislapset pystyivät selviämään päiväkausia pakkasessa ilman housuja.

300 on mielipuolinen, testosteronilla kyllästetty toimintaelokuva, jonka kestosta yli puolet on toinen toistaan epätodennäköisempiä toimintakohtauksia. Siinä kaikki repliikit mylvitään, kaikki hahmot ovat toinen toistaan korskeampia karikatyyrejä ja kaikki sadat kuolemat näytetään vuoroin hidastettuna tai nopeutettuna.

Tämä on naurettava elokuva. Ja minä hymyilen vieläkin, kaksi päivää leffan nähtyäni.

Jos on olemassa camp-splatteria, 300 on juuri sitä. Snyderin tavassa kuvata väkivaltaa on häiriitynyttä rajankäyntiä hurmoksellisuuden ja erotiikan välillä. Thermopylain solassa seisovien puolialastomien miehisten kiilteleviä rintalihaksia kuvataan suorastaan kiimaisesti, samalla kun Leonidas lupaa edessä olevan “villi yö”. Tätä seuraa sadat hidastetut kuvat toisiaan keihäillä lävistävistä sotureista. Sillä välin Itävallassa: Sigmund Freud raapii arkun kantta sisältäpäin.

Toisaalta elokuvan naisia kuvataan myös fetisistisesti, ei vertauksen kautta kuten miehiä, vaan suoraan. 300:n naiset ovat himon kohteita, jotka kiemurtelevat hidastettuna kameralle. Ainoastaan yhdellä naishahmolla, Spartan kuningatarella, on varsinaisia repliikkejä. Hahmon kehityskaaressa on melko kammottava viesti: hän antautuu raiskattavaksi voittaakseen poliittisen vihollisensa.

300 on visuaalisesti vaikuttava elokuva. Sen jokaista kuvaa on käsitelty tietokoneella jollain tapaa, mukaillen Millerin alkuperäisteoksen värittäneen Lynn Varleyn maalattua jälkeä. Se näyttää täysin epätodelliselta, joka onkin siunaus: naturalistisesti kuvattuna 300 olisi voinut olla vaivaannuttavan raaka. Nyt irti hakattujen päiden kuoromusiikin säestämä hidastettu lentely on suoranaista surrealismia.

Elokuvaa ovat ympäröineet skandaalinkäryiset syytökset poliittisesta epäkorrektiudesta. Elokuvan tarinaa rinnastetaan Yhdysvaltain ja Iranin väliseen poliittiseen jännitteeseen. Yleinen luenta – muun muassa juuri Iranissa – on tulkita Kserkseksen friikkiarmeija vertauskuvaksi moderneista Iranilaisista ja hyveelliset Spartalaiset suoraselkäisiksi länsimaalaisiksi. Se on ymmärrettävä, mutta ei suinkaan ainoa mahdollinen tulkinta elokuvasta.

Seuraava ajatus on alun perin Petri Hiltusen suusta, mutta lainaan sitä surutta: elokuvassa pieni joukko fanaatikkoja turhautuu poliittiseen johtoonsa, joka on ylivoimaisen hyökkäävän supervallan lahjoma ja lähtee vastarintaan suorittamalla itsemurhaiskun. Mitenkäs päin se poliittinen vertauskuva nyt menikään? “Tämä on hulluutta! Ei, tämä on Al-Qaeda!”

Kuten myöskin Millerin töistä sovitettu Sin City, 300 on lähes kuva kuvalta uskollinen alkuteokselle. Sovituksen sijaan kyse on kuvituksesta. Voi pohtia, mitä arvoa on teoksen mahdollisimman suoralla siirtämisellä mediasta toiseen, mutta toisaalta tuttujen kuvien bongaaminen elokuvasta aiheuttaa tiettyä tunnistamisen iloa.

SUOSITUS: 300-elokuvaa on vaikea suositella, sillä voin helposti nähdä useita syitä, miksi se saattaa olla luotaantyöntävä. Se on väkivaltainen, paikoin homofoobinen, paikoin misogyyninen, poliittisesti kyseenalainen ja kauttaaltaan camp. Jotenkin Snyderin lannistumaton visuaalinen vyörytys onnistui rikkomaan minussa jotain ja päädyin nauttimaan kokonaisuudesta luvattoman paljon.

Tagit: Arvio, elokuva, Frank Miller.

Hieman kiire, joten tässä pari linkkiä.

Perinteinen amerikkalainen supersankaritarinoita kuluttava sarjakuvaharrastaja on outo olento. Jenkkisarjakuvaa ympäröivä kulttuuri leimaa heidät äitinsä kellarissa asuvaksi häviäjäksi ja heidän suosimansa sarjakuvan infantiiliksi viihdykkeeksi. Yksi tapa elää tämän negatiivisen stereotyypin kanssa on yksinkertaisesti ottaa se haltuun. Sarjakuvanörtti voi juhlia nörttiyttään ja supersankarisarjakuvia ei siitä huolimatta, että ne ovat älyttömiä vaan juuri sen takia.

Tämänkaltaiset harrastajat ovat olennainen osa englannikielistä sarjakuvablogikenttää. Parhaimmillaan nämä post-post-ironiset rääväsuut tekevät omituisista mieltymyksistään sellaisen spektaakkelin, että heidän rakkauttaan pöljiin supersankaritarinoihin on helppo ymmärtää. Dave Cambell on ollut vaikutuksille altis nuori mies 90-luvun alussa ja vastaavasti hänen kokoelmissaan on hämmentävä määrä luokatonta 90-luvun supersankarituubaa, josta hän kirjoittaa voimallisella intohimolla ja luonnollisesti itseironialla. Nämä kuitenkin ovat 90-luvun supersankarisarjakuva, joita hän omistaa.

Chris Sims on puolestaan nuorempi ja enemmän kiinni uusissa supersankarisarjakuvissa. Esimnerkiksi hänen ruutu ruudulta Anita Blake -pehmopornosarjakuvia läpi käyvät juttunsa ovat riemastuttavan häiriintyneitä. Hän myös nauttii kuvista, joissa Batman potkii tyyppejä naamaan. Mutta kukapa ei?

Molempien miesten blogit ovat säännöllisellä lukulistallani ja olen toisinaan saanut niistä kelpo lukuvinkkejäkin. En ehkä asu äitini kellarissa, mutta ymmärrän miksi dinosaurusten kanssa painivat trikoo-ihmiset ovat awesome.

Tagit: Linkit.

BATMAN: BATMAN AND SON HARDCOVER / Grant Morrison / Andy Kubert
Isäänsä lahjattomamman Kubertin kuvitusta lukuunottamatta tämä voisi olla, tämän pitäisi olla, All-Star Batman. Käsittääkseni nimi viittaa Son of the Demon -albumissa syntyneeseen Lepakkomiehen jälkikasvuun, joka on jo kertaalleen julistettu ei-kanoniseksi, mutta esiintyi silti täysikasvuisena Kingom Comessa.

(Elokuu) JACK KIRBY’S FOURTH WORLD OMNIBUS VOL. 2 HC / Jack Kirby / Jack Kirby & Mike Royer
Kirbyn magnum opus keräilijän versiona. Näitä tulee kaiken kaikkiaan neljä.

(Heinäkuu) ELRIC: MAKING OF A SORCERER TP / Michael Moorcock / Walter Simonson
Elric, sielujasyövästä miekastaan voimaa ammentava albiinoseikkailija, on loistava hahmo, mutta toimivia miekka & magia -tarinoita Moorcock sai Elricistä aikaiseksi vain kourallisen, loput ovat tajuttomuuttalaajentavaa haahuilua. Siinäkin tapauksessa, että tämä tarina putoaa jälkimmäiseen kastiin, Simonsonin mestarillista kuvitusta ei voi ohittaa.

KILLRAVEN PREMIERE HC / Alan Davis
Essential Killraven odottaa edelleen lukemistaan, joten en tiedä, mistä tässä on oikeastaan kyse. Mutta myöskään Alan Davisiä ei voi ohittaa.

THUNDERBOLTS: GUARDIAN PROTOCOLS TPB / Fabian Nicieza / Tom Grummett
Alkuperäisten Ukonnuolten (vähintään yksi juonenkäänne jokaisessa tarinassa — hyvin vanhanaikaista) loppuhuipentuma. Grummett on ehdottomasti paras kuvittaja sarjan historian aikana, joten on lohdullista, että hänen ja Niciezan yhteistyö jatkuu Thunderbolts-spinoffissa Zemo: Born Better.

(Elokuu) PREDATOR OMNIBUS VOLUME 1 / Mark Verheiden, Dan Barry & Co. / Dan Barry, Chris Warner & Co.
Aliens Omnibusin kannoilla seuraa jättikokoelma Dark Horsen toisesta lisenssihirviöstä.

THE BOYS VOLUME 1 TP / Garth Ennis / Darick Robertson
DC vihelsi Ennisin ja Robertsonin pelin poikki, mutta äijät ottivat pallonsa ja veivät sen Dynamite Entertainmentille. Minulla ei ole tapana lukea aivan Ennisin hirtehisintä tuotantoa, mutta tämä sarja aiheutti sen verran kohua, että uteliaisuus vie voiton.

Lähteet:
Comic Book Resources

• Marvel
• DC
• Image

Comics Continuum

• Dynamite Entertainment
• Dark Horse

Diamond Previews

Tagit: tulevia julkaisuja.

Jos meidät muistetaan kun kuolemme, meitä ei mitä todennäköisemmin muisteta suurimmista saavutuksistamme. Voittomme unohtuvat ja kenties vasta vuosien jälkeen elämämme asetetaan perspektiiviin, nähdään kokonaisuutena. Muutumme fiktioksi, jolla on alku, keskikohta ja mielekäs loppu, olimme sitten tragedia tai komedia. Välittömästi poistuttuamme meidät muistetaan kuitenkin viimeisimmästä raivoisan sekopäisestä oireestamme.

Kun luin Johnny Hartin kuolemasta, ensimmäinen ajatukseni mukaili jokseenkin muotoa “se uudelleensyntynyt kristitty sekopää, joka tosissaan vihasi muslimeita, kuoli”. Ihmismieli on julma: tekihän Hart tuhansia sarjakuvastrippejä, joissa ei esiinny kristittyä kiihkoilua tai muuta kyseenalaista. Ja jos olemme reiluja, Hartin kohua nostaneet stripit voidaan tulkita myös muilla tavoin. Ei välttämättä mielekkäin tavoin, mutta kuitenkin.

Sarjakuvantekijät tuntuvat olevan erityisen alttiita merkillisille aivo- ja asenneoireille ikääntyessään. Sarjakuvapiirtäjän työ on yksinäistä. Kun tekijä sulkeutuu vuosiksi studionsa lannistavaan yksinäisyyteen, on helppo kuvitella, että ajatukset alkavat harhailemaan ja pian ollaankin kirjoittamassa maailmanhistoriaa uudelleen. Jos he eivät luo mitään poikkeuksellisen mullistavaa ennen kuolemaansa, John Byrne tullaan muistamaan outona nettihäirikkönä, Neal Adams oman luonnonhistoriansa kehittäjänä, Steve Ditko objektivististen traktaattien tehtailijana ja Dave Sim miehenä, joka valoenergian imivät naiselliset tyhjiöt tai mitä ihmettä Tangents-essee nyt pitikään sisällään. Itsesuojeluvaistoiset aivoni kieltäytyvät muistamasta enempää.

Hartin muistoksi tarjoan teille linkin Pulteri-strippiin, jossa Yhdysvaltain postitoimistoa symboloivan kilpikonnan päällä seisova lintu pohtii Kristuksen rakkauden olemusta ja joutuu kenties valtion ja kirkon eroa symboloivan geometrisen kuvion keskeyttämäksi ja minä en tiedä enää mitä helvettiä tapahtuu. Hyvää matkaa, herra Hart!

Tagit: Kolumni.