Katuoja

Shangri-La hotelli Dalianissa majoittaa vaihtuvaa joukkoa liikemiehiä työmatkalla. Sen ympäristö on myös täynnä yökerhoja ja baareja, joissa liikematkalaiset käyvät tyydyttämässä tarpeitaan – nähtävästi myös lihallisia sellaisia. Päivällä hotellin takana kulkevaa kujaa reunustavat lukemattomat pornokaupat. Kymmeneltä illalla naiset baarien ovilla viittoilevat ohikulkijalle: “Hello! Hello!” Tämä on kansainvälisen kaupan ja turismin kääntöpuoli, niiden ympärille kehittyvä ihmiskaupan varjoekonomia.

Torstaiöisellä kävelyretkelläni Shangri-La’ta ympäröivistä tusinasta juottolasta valitsen sen, jossa ei ole yli-innokasta sisäänheittäjää. Alueella on kuulemani mukaan myös kuppiloita, joissa ei ole sisäänrakennettua seuralaispalvelua.

Totean olevani baarissa ainoa asiakas japanilaisen pukumiehen ohella. Tilaan gin & tonicin, ja havaitsen, että baarissa on kuin onkin nähtävästi juomien ohella kaupan myös henkilökunta. “Maybe I drink with you?” kysyy yksi kolmesta tiskin takana työskentelevästä naisesta. Ei kiitos.

Japanilainen pelaa tarjoilijattaren kanssa jonkinlaista noppapeliä, sekoittaen puheessaan englantia, kiinaa ja japania. Yksi naisista puhuu sangen pätevää englantia, joten päätän tiedustella asiasta.

“What’s that dice game called?”, kysyn.
“It’s called ‘dice'”, vastaa japanilainen, ennen kuin emäntä ehtii avata suutaan.

Emäntäni ehdottaa oppituntia noppapelin saloihin, ja minä, turistina kaupungissa vailla juomaseuraa suostun auliisti. Peli itsessään on helposti opittava juomapeli: kukin pelaaja heittää viittä noppaa kupissaan ja pitää tulokset salassa muilta pelaajilta. Edellisen kierroksen hävinnyt ilmoittaa arvauksen kaikkien pelissä olijoiden noppien tiettyjen silmälukujen määrästä – viisi kakkosta, kolme kutosta tai niin poispäin. Seuraava pelaaja voi joko yrittää arvata suuremmilla silmäluvuilla tai suuremmalla määrällä samaa silmälukua. Ykköset ovat jokereita, jos kukaan ei ole arvannut ykkösiä. Jos jokin pelaaja uskoo edeltävän arvanneen väärin, hän voi haastaa bluffin, jolloin kupit nostetaan. Jos edellinen on oikeassa, haastaja häviää; jos ei, edellinen häviää. Häviäjä joutuu juomaan, joskin tänään minä juon geeteetä, vastustajani pelkkää vettä.

Pelatessani harrastan smalltalkia. Mikä hänen nimensä on? Hän antaa englanninkielisen nimensä ja minä kysyn kiinalaista; hän kertoo senkin, mutta ilmoittaa etten kuitenkaan muistaisi sitä. Hän on oikeassa. Pitkäänkö hän on työskennellyt täällä? Puolisen vuotta. Pitääkö hän työstään? No, jotain työtä pitää tehdä. Mitä minä teen? Olenko muusikko? Sanon huvikseni kirjoittavani lehtiin – riittävän totta. Se on hyvä työ, hän sanoo. Se on OK, sanon. Mistä olen kotoisin? Suomesta. Pian tämän jälkeen hän vaihtaa baarin country-western-ääniraidan venäläisiksi listahiteiksi. No, tarpeeksi lähellä. Onko hän Dalianista? Ei, toisesta kaupungista, jonka nimeä en nyt yritä translitteroida – puolen tunnin lentomatkan päästä kuitenkin.

Emäntäni pelaa paremmin kuin minä, mutta toinen vähemmän kielitaitoinen baarin naisista häviää toistuvasti, kenties tahallaan, kenties olettaen että olen kiinnostunut muustakin kuin juomisesta ja noppapeleistä. Parin tusinan pelikierroksen ja parin juomakierroksen jälkeen kiitän noppasenseitäni ja ilmoitan, että minun on poistuttava. Mikä tämän baarin nimi taas olikaan? “Dreams.” Onko minulla unelmia? No, eikö meillä kaikilla? Haluaisin kirjoittaa enemmän, ehkä kirjan joskus. Ehkä kirjoitan tästä baarista joskus? Yritän, lupaan.

Luvattu ja lunastettu. Dreams, Dalianin Shangri-La -hotellin takana: ehkä paras noppapelituutorointi kaupungissa. Gin & tonicit 35 yuania; yöseuran hintaa en tiedustellut.

Kategoria: Kolumni.
Tagit: turismi