Kuukausiarkisto May, 2007

* Lähetetään pois tiikerit

Kirjoitettu 21.05.2007 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.


FURY: PEACEMAKER
Marvel
Garth Ennis, Darick Robertson, Jimmy Palmiotti, Rodney Ramos
144 sivua

Jos George Clooney ei olisi jo tehnyt Peacemaker-nimistä elokuvaa, tämän Nick Fury -tarinan filmatisoinnin hänen agenttinsa olisi voinut kelpuuttaa. Ei aasialaisten huorien laumoja, mitä nyt yksi kevytkenkäinen lontoolaisnaikkonen. Ensimmäisen Fury-minisarjansa mustan huumorin sijasta Ennis on tehnyt Fury: Peacemakerin sotahistoriaan pohjautuvien War Stories -sarjakuviensa tyylillä.

Tarina alkaa Tunisiasta vuonna 1943, kun nuori kersantti Fury jää ainoana eloon komppaniastaan. Kaikki, mikä suinkin voi mennä pieleen, menee ja Fury joutuu tekemään hyödyttömäksi osoittautuvan luutnantin työn yrittäessään pitää miehensä hengissä. Lopulta vain onnenkantamoinen pelastaa hänet kuolemalta. Ohiajava saksalainen kenraali jättää Furyn odottamaan peräjoukkoja, koska hänen jeepissään ei ole tilaa vangeille. Kenraalin jatkaessan matkaansa hän antaa Furylle neuvon, jolla on kauaskantoiset seuraukset: Jos haluaa olla hyvä sotimaan, siitä täytyy oppia nauttimaan. Vihollislinjojen takana toimiva brittien SAS-ryhmä pelastaa Furyn, joka pääsee paluumatkalla kokeilemaan uutta elämänasennettaan .50-kaliiperisen konekiväärin takana.

Loppuvuodesta 1944 Fury on Lontoossa ja saa komennuksen liittoutuneiden huippusalaiseen operaatioon koodinimeltään Rauhantekijä. Tavoitteena on murhata saksalaisten Siegfried-linjan puolustuksesta vastaava Stephen Barkhorn, nykyinen kenttämarsalkka, joka osoittautuu Furyn hengen Tunisiassa säästäneeksi kenraaliksi. Suunnitelman mukaan Barkhornin kuolema aiheuttaisi sekasorron, jonka avulla liittoutuneiden joukot pääsisivät etenemään Berliiniin lopettamaan sodan nopeammin. Iskuryhmä tekee laskuvarjohypyn Saksaan, mutta saavuttuaan kohteeseensa Rollwagen kartanoon, he eivät löydäkään Barkhornia vaan hänen everstiluutnanttinsa Hans von Stehlen, jonka kertomus kääntää tilanteen päälaelleen: Hänen mukaansa Barkhorn on lähtenyt Berliiniin tappamaan Adolf Hitlerin. Palatessaan rintamalle hän määräisi saksalaisjoukot antautumaan, ja sota olisi ohi. Furyn ja kumppaneiden tehtävän onnistuminen merkitsisi siis sodan jatkumista.

Fury: Peacemaker kuuluu Ennisin sotasarjakuvien ykköskastiin. Ensimmäisen minisarjan karkea huumori ja ylilyödyt karikatyyrit ovat jääneet pois. Ennis kuvaa vakavastiotettavasti, kuinka sotilas voi oppia pitämään sodasta niin paljon, että hän voi pitää sodan jatkumista parempana vaihtoehtona kuin sen loppumista. Vaikka käännekohdassa Barkhornille ja von Stehlelle pedataan sankarin rooleja, loppujen lopuksi heitä ei esitetä yksioikoisina “hyvinä saksalaisina”. Sodan moraalinen epämääräisyys pätee kumpaankin osapuoleen, ja ainoa asia, jonka hyveellisyydestä sotilas voi olla varma, on rinnallaan seisovien miesten puolesta taisteleminen.

Darick Robertson osoittaa kykynsä sarjakuvataiteilijana sovittamalla kuvituksensa tyylin tarinaan. Jälki on karumpaa, ei ehkä paljon realistisempaa, mutta selvästi vakavampaa kuin ensimmäisessä Fury-minisarjassa. Historiallisiin puitteisiin sijoittuva sarjakuva vaatii piirtäjältä monipuolisuutta, jotta kaikki tulisi esitettyä yhtäläisellä uskottavuudella, ja Robertson selviytyy urakasta kunnialla.

SUOSITUS: Ehkä Ennis tajusi ensimmäisen versionsa Furystä olleen virhe. Tämäkään ei ole se Fury, joka Marvelin supersankariseikkailuista on tullut tutuksi, mutta ainakaan ei tunnu siltä, että hahmoa pannaan halvalla. Mitä tulee vähemmän tärkeisiin huolenaiheisiin, kuten että toisen maailmansodan kauhut esitetään asianmukaisella vakavuudella, Ennis osoittaa olevansa yhtä luotettava kuin aina.

Tagit: , , .



* Tyhjyyden kaupunki

Kirjoitettu 20.05.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.


Dalianin rakennushankkeet ovat turistin silmissä paikoin absurdeja, kuin jumalat olisivat tulleet hulluiksia ja leikkisivät legoilla. Kokonaisia pilvenpiirtäjiä täynnä toimistoja aivan kaupungin keskustassa pidetään tyhjillään remonttien aikana. Tällaista suoranaisen mielipuolista tilan haaskausta ei voisi kuvitellakaan vaikkapa Helsingin keskustassa, mutta Dalianin rakentamis- ja tuhoamisvimma on suuripiirteistä, armotonta.

Täällä ei asu ketään.

Samaan aikaan vanhoja kortteleita revitään maan tasalle uusien rakennelmien tieltä, poislukien kourallinen suojelukohteiksi valikoituja rakennuksia, jotka säästetään. Yksi purkamisraivon kohteista ovat vanhat japanilaiskorttelit. Ikääntyneet rivitalot ovat tätä nykyä ränsistyneitä, mutta vanhojen vihollisten asujamistot herättävät paikallisissa vieläkin voimakkaita tunteita.

Täällä asuu joku.

“Hyvä niin, me vihaamme niitä!”, nauraa Dalianissa kasvanut Xu Shie, kun puhumme illallisella japanilaiskorttelien hävittämisestä.
“Ehkä vihaisimme niitä vähemmän, jos japanilaiset korjaisivat historiankirjansa”, komppaa Zo Shie (muistakaa toki aiemmat merkinnät translitterointini tasosta).

Tilanne näyttäytyy astetta absurdimpana, kun kävelee niin sanotulla Nanshanin turistikadulla. Kävelykadulle on rakennettu joukko uusia japanilaistyyppisiä omakotitaloja, joita vuokrataan turisteille ja liikematkalaisille, oletettavasti myös japanilaisille. Alue mainostaa olevansa “Circle of the Few”, Harvojen piiri.

Nanshanin talot ovat, luonnollisesti, kaikki tyhjiä. Joukko verkkaripukuisia koululaisia istuu aamupäivällä talojen rappusilla piirtämässä kuvaamataidontunnin harjoituksiaan.

Täälläkään ei asu ketään.

Tagit: .



* Sotaratsu liimatehtaalla

Kirjoitettu 19.05.2007 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.


FURY
Marvel
Garth Ennis, Darick Robertson, Jimmy Palmiotti
144 sivua

Legenda kertoo, että George Clooneyn agentti katkaisi neuvottelut Nick Fury -elokuvan pääosasta saatuaan käsiinsä tämän minisarjan. Ei sen takia, että se sisältää hillittömän ylilyötyä väkivaltaa, vaan sen takia, että tarinan nimihahmo tilaa itselleen puoli tusinaa vaaleaa — ei, aasialaista! — huoraa. Kuvittelin pitkään, että kyseessä oli virhearvio, joka johtui yhden kohtauksen irrottamisesta asiayhteydestään. Prostituoitujen käyttäminen ei tietenkään ole tyypillistä käytöstä valkokankaalle siirrettävälle Marvel-sankarille, mutta Garth Ennisin kirjoittamalta sarjakuvalta voi hyvin odottaa monisyistä ja pohjimmiltaan sympaattista kuvausta ikääntyvästä sotasankarista.

Olin itse asiassa aivan väärässä. Jos Clooneyn agentilla oli syy uskoa, että Marvel halusi elokuvaversion pohjautuvan Ennisin tulkintaan, hän todennäköisesti teki päämiehelleen palveluksen estämällä häntä yhdistämästä imagoaan Ennisin Furyyn, joka on epäinhimillinen kuvotus. Siinä missä Ennisin MAX-versio Tuomarista on traaginen musta aukko, jonka tilalla oli joskus ihminen, Ennisin MAX-versio Nick Furysta on irvokas sotahulluuden karikatyyri, joka ei aivan onnistu tavoittamaan inhimillisyyttä, edes negaation kautta.

Ennisin Preacherissä oli kohtaus, jossa antagonisti Herr Starr pelastautuu sisäsiittoisten kannibaalien kynsistä pakottamalla itsensä pyyhkimään jälkeenjääneen vartijansa perseen, jotta saisi huijattua tältä pistoolin. Tämä koettelemus on Starrille niin kauhea, että hän vannoo jonain päivänä kostavansa sen itse Jumalalle. Kuitenkin joka päivä kaikkialla maailmassa äidit, ja näinä tasa-arvon päivinä epäilemättä useat isätkin, pyyhkivät lastensa perseet ilman, että se saa kosmisen järjestyksen antropomorfisaation polvia tutisemaan. Se ei ehkä ole kenenkään suosikkiaskare — pyydän, älkää oikaisko minua — mutta se on jotain, mitä ihmiset tekevät toistensa hyväksi. Starrin epäinhimillisyyttä kuvaa se, kuinka kauhistuttavana loukkauksena hänen arvolleen hän pitää tämän inhimillisen tarpeen kohtaamista. Ennisin Fury ilmentää samaa ajatusmaailmaa, kun hänen kuolleen armeijakaverinsa hidasälyinen poika saa poikkeuksellisen hirvittävän tyrän. Furyn ensireaktio on tappaa poika — “päästää hänet kärsimyksistään” — ja päätyessään tekemään oikeasti sitä, mitä oli ystävälleen luvannutkin, eli huolehtimaan hänen pojastaan, Fury kokee olevansa epäonnistuja. Vain tappaminen on hänestä mielekästä.

Fury pääsee toteuttamaan itseään, kun hänen kylmän sodan aikainen venäläisvastineensa järjestää Tyynenmeren saarivaltiossa sotilasvallankaappauksen ihan vain huvin vuoksi. Fury kokoaa iskujoukon, hyökkää saarelle ja silmitön verilöyly seuraa. Fury oivaltaa itsestään jotain järkyttävää: Hän taitaa tykätä sotimisesta!

Ennis ei onnistu puristamaan hahmosta mitään sen kiinnostavampaa. MAX-linja sallii satiirin laventamisen estottomaksi grand guignoliksi, ja Ennis yrittää myös ylittää Preacherin ikimuistoisen Arseface-hahmon vielä epämuodostuneemmalla luomuksella nimeltä Fuckface. Puuttumaan jää Ennisin tarinoiden tärkein ominaisuus, sydän (tai Tuomarin tapauksessa hyvin tarkasti sydämen muotoinen reikä).

Darick Robertson on kuvittajana väliinputoaja. Jos verrataan Ennisin parhaisiin yhteistyökumppaneihin, Robertsonilla ei ole Steve Dillonin pelkistyskykyä tai Glenn Fabryn tarkkuutta muodon hahmottelussa. Välillä hän näyttää tavoittelevan fotorealistisuutta, mutta yleensä lipsuu karrikoituun mutta melko persoonattomaan tyyliin. Robertsonin kuvakerronta on kuitenkin suvereenia, eikä häntä voi syyttää teoksen pilaamisesta.

SUOSITUS: Garth Ennisin tuotannosta löytyy parempiakin esimerkkejä sotaseikkailun ja mustan huumorin yhdistelystä, kuten Authorityn spinoffina syntynyt WildStormin Kev-sarja. Muutakin kuin kyynisyyttä ja räävittömyyttä Ennisiltä kaipaavat voivat suosiolla jättää tämän väliin.

Tagit: , , .



* Vierauden kaupunki

Kirjoitettu 18.05.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.


Sofia Coppolan elokuva Lost in Translation kuvaa länsimaisen turistin kokemusta urbaanissa Japanissa. Bill Murrayn esittämän hahmon identiteetti uhkaa kadota vieraassa ympäristössä, jossa hän ei voi jakaa kokemuksiaan muun kuin Scarlett Johanssonin esittämän tyttösen kanssa. Lost in Translation on toisaalta perustojaan myöten syvästi rasistinen elokuva, jossa japanilaiset kuvataan käsittämättömiä molottavina, virnuilevina ali-ihmisinä – taustahälynä vieraassa ympäristössä, johon länsimaiset hahmot ovat eksymässä. Toisaalta sen kuvaama vieraantumisen kokemus on hyvin todellinen: aasiassa länkkäri ilman kielitaitoa menettää ei ainoastaan puhekykynsä myös lukutaitonsa. Kiinassa olen käytännössä vajonnut kognitiivisesti kaksivuotiaan tasolle. Lukemattomat kyltit ja kirkkaat valomainokset ilmoittavat minulle jotain, mitä en ymmärrä; kroonisesti hymyilevät vastaantulijat puhuvat minulle, mutta en kykene vastaamaan. Myös majapaikkani vaikuttaa kokemukseen: viiden tähden Swissôtelin 14. kerroksessa, valkoinen aave satojen palvelijoiden ympäröimänä (hissin oven auki pitäminen on ihan hyvä päivätyö), olen niin kaukana kadunmiehestä kuin inhimillisesti mahdollista.

Ainoa mielekäs tapa kokea Dalian – tai mikä hyvänsä kaupunki – on jalkautua ja kävellä sen katuja. Taustani, kieleni ja ulkomuotoni tietysti erottavat minut paikallisista. Hyvin pitkä, osoittelevat dalianlaiset minua käsimerkein. Kiitos, en tiennytkään. “Oletko malli? Näytät hyvin muodikkaalta”, tiedustelee eräs vastaantulija. Missä tahansa muussa kaupungissa – Dalian on Kiinan muotipääkaupunki ja kansainväliset mallikoulut ja muotimessut tuovat paikalle paljon ulkomaisia alan vierailijoita – ottaisin kohteliaisuuden lipevänä ruskeakielisyytenä; nyt se on vain lieveästi vaivaannuttavaa.

Dalian on työn kaupunki. Viikonloppuisin yöelämä saattaa olla aktiivista, mutta arkiöisin kaupunki uinuu odottaen huomista työpäivää. Kulttuuria on tarjolla verrattaen vähän: Dalian on maailman miljoonakaupunkien joukossa vastasyntynyt pienokainen, joka on vasta rakentamassa identiteettiään. Kävellessäni illalla ukkosmyrskyn piiskaamia katuja löydän puolityhjiä baareja, juuri ovia sulkeviaan karaokehalleja ja valtavia nettikahviloita täynnä hiljaisia nuoria miehiä paikallisen World of Warcraftin kimpussa. Ainoastaan katukeittiöt keräävät ympärilleen äänekkäitä joukkoja yökulkijoita. Joulukoristein somistetussa Santiago-baarissa yksinäinen laulaja kosketinsoittimineen soittaa puolen tusinalle paikalliselle samalla, kun tilaan baarimikolta drinkin, jonka valmistaminen kestää tuplasti pidempää kuin sen juominen.

Hotellin loungessa thaimaasta lennätetty tyttötrio laulaa syntikan komppaamana Celine Dion -covereita kahden japanilaisen liikemiehen yleisölle. Siemaillessani oluttani en voi olla hymyilemättä. Vieraantumisen ei välttämättä ole negatiivinen. Viikossa olisi naurettavaa olettaakaan saavansa kattavaa läpileikkausta mistään kaupungista, saati sitten kulttuurista. Uskaltamalla heittäytyä vierauden kokemukseen voi kuitenkin nostaa peilin ja katsoa itseään ja maailmaa 90 asteen kulmasta. Hävitköön käännöksessä mitä häviääkin, näen nyt enemmän.

Tagit: .



* Jumalanpilkka 2.0

Kirjoitettu 17.05.2007 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.


JESUS AND MO
Mohammed Jones
Nettisarjakuva

Tänään on helatorstai, yksi kristillistaustaisen maailman tärkeimmistä ateistijuhlapyhistä. Se juhlistaa Jeesuksen taivaaseenastumista, mikä on metafora sille, kun vetten päällä kävelevä ihmisjumala lakkaa olemasta sellainen tyyppi, joka voisi ihan hyvin tulla kadulla vastaan, ja muuttuu ilmiselväksi mielikuvituksen tuotteeksi. Tai voin yhtä hyvin teeskennellä, että siitä helatorstaissa on kyse, sillä uskoin satuihin tai en, tänään minun ei tarvitse mennä töihin.

JESUS AND MO on sarjakuva, jossa vetten päällä kävelevä ihmisjumala on nimenomaan sellainen tyyppi, joka voisi ihan hyvin tulla kadulla vastaan, kuten myös hänen elämänkumppaninsa, Jumalan saneluja vastaanottava kauppamatkustaja Muhammed… ei kun siis Mo. Sarjakuva alkoi vuoden 2005 marraskuussa, Jyllands-Postenin Muhammed-pilakuvakohun ollessa aluillaan. Ensimmäisessä stripissä viitataan Muhammedin piirtämiskieltoon, jonka Mo yrittää kiertää ilmoittamalla olevansa paradoksaalisesti itsensä sijaisnäyttelijä. Jesus puolestaan pitää hyvin nolostuttavana sitä, että hänet kuvataan yleisimmin lannevaatteisena ja kuoliaaksi kidutettavana.

Moisesta kevyestä pilailusta siirrytään sarjan edetessä valtauskontojen perustavanlaatuisten absurdiuksien käsittelyyn. Jesus ja Mo tavataan useimmin joko yhteisestä sängystään lukemassa kirjoja (Raamattu ja Koraani, mutta myös Richard Dawkinsin “Jumalharha” ja Daniel Dennettin “Lumous murtuu”) tai kantakapakastaan väittelemässä ateistisen baariminnan kanssa. He eivät ole karikatyyrejä uskontojensa äärimmäisistä ilmenemismuodoista, vaan edustavat tavallisen tallaajan uskonnollisuutta kaikessa kognitiivisessa dissonanssissaan. Kapakassa istuessaan Jesus ja Mo ovat säännönmukaisesti täysin vihjeettömiä — Luojalta saaliiseen jääneitä, etten sanoisi — ja baariminna toimii tekijän äänitorvena laukoessaan tylyjä totuuksia uskonnollisista latteuksista. Keskinäisessä vuorovaikutuksessaan Jesus ja Mo saattavat kuitenkin äityä hyvin mietteliäiksi, kunhan vain eivät joudu kyseenalaistamaan uskontojensa perimmäisiä olettamuksia.

Kerratessani strippiarkistoa en odottanut purskahtavani nauruun niinkään usein kuin tein. Oikeastaan en odottanut nauravani ollenkaan. Luulin ehtineeni kyynistyä uskonnon suhteen jo sen verran, että siitä revittävä huumori kirvoittaisi korkeintaan katkeransuloisia hymyjä. Jesus and Mo kuitenkin sekoittaa pakkaa sen verran — joukossa on strippejä, joilla ei ole mitään tekemistä uskonnon kanssa — että se onnistuu välillä yllättämään ja siten olemaan aidosti hauska.

Teknisesti Jesus and Mo on aivan kauhea tekele. Sen lisäksi, että sarjakuva on tehty leikkaa ja liimaa -menetelmällä, ne leikattavat ja liimattavat kuvat on piirretty erittäin huonosti (yhdessä stripeistä lasketaan leikkiä sarjakuvan tökeryydestä). Se, että tämä on täysin yhdentekevää lukukokemuksen kannalta, on selvä osoitus siitä, kuinka toimiva konsepti on. Piirtotaito on yhdentekevää webbisarjakuvassa, riittää että on jotain sanottavaa.

SUOSITUS: Jesus and Mo on pakollista luettavaa jokaiselle, joka haluaa todistaa toisille ja itselleen olevansa jumalaton ja cool. Mutta toistan itseäni.

Tagit: , .



* Historian kaupunki

Kirjoitettu 16.05.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.


Lushun, sunnuntai. “William” on hermostunut, ymmärrettävistä syistä: Lushunkoun alue on suurilta osin sotilaskäytössä, joten pääsy alueelle on ulkomaisilta turisteilta rajoitettu. Riippuen mitä opaskirjaa uskoo, alueella liikkumiseen tarvitaan luvat poliisilta tai oikea kansallisuus: venäläiset pääsevät joillekin alueille, japanilaiset eivät millekään. Minulla ei ole lupia eikä edes passia mukana, mutta ilmeisesti käyn venäläisestä sillä ongelmia ei lopulta esiinny.

Alueen lähihistoria on verinen. Strategisesti tärkeä satama on portti Japaniin, Koreaan ja Venäjälle. Se on vaihtanut omistajaa useasti ja hinnan ovat maksaneet alueen asukkaat. Lushun on kuolleiden niemi.

Britit nimesivät alueen Port Arthuriksi “löydettyään” sen 1800-luvun puolivälissä. 1800-luvun lopulla kiinalainen ja japanilainen laivasto ottivat yhteen sen edustalla. Rantauduttuaan japanilaiset murhasivat teollisesti kaikki alueen 18 000 asukasta, vain 36:n hengen säästyessä. Muutamaa vuotta myöhemmin Japani hävitti Venäjän laivaston niemen edustalla ja miehitti alueen pysyvästi. Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto hallinnoi Lushunia aina 1950-luvun puoleenväliin saakka.

Astinkivenä toimiminen kolmelle monumentteihin ihastuneella imperiumille on jättänyt Lushuniin jälkensä. Todistaakseen ylivoimaisuuttaan japanilaiset rakennuttivat niemen korkeimmille kukkuloille patsaita todistaakseen paikallisväestölle ylivoimaisuuttaan. Kukkulan 203 valtaaminen venäläisiltä 1900-luvun alussa vaati (kiinalaisen historian mukaan) 17 000 japanilaista henkeä. Osoittaakseen suvereeniuuttaan japanilaiset pystyttivät paikalle monumentin, joka näyttää – luonnollisesti – valtavalta penikseltä.

Kuvassa: Kukkula 203 ja Lushunin pisin mulkku.

Neuvostomarttyyrien hautausmaa heijastelee kiinnostavasti Kiinan kaksijakoista suhdetta pohjoisnaapuriinsa. Valtavan sotilasmonumentin vartioimana lepää 1945 sodassa kuolleita puistossa, joka on myös Kiinan suurin ulkomaalaisten hautuumaa. Kalmiston etuosassa punatähdet koristavat hautoja ja muistopaasi kertoo paikan olevan “kunnianosoitus Neuvostoliiton ja Kiinan ystävyydelle”. Hautausmaan takana on viime vuosisadan alun sodissa kaatuneiden hautoja ja muistopaasi, joka kertoo paikan muistuttavan (nyt lainaan ulkomuistista) “Venäjän anteeksiantamattomasta aggressiosta Kiinaa vastaan”.

Neuvostomarttyyrien hautuumaan sisäänkäynti.

Neuvostosotilaiden hautoja.

Lushunin keskustaan rakennettu Kymmenen tuhannen marttyyrin mausoleumi on omistettu vuonna 1894 teurastetuille Lushunin siviileille. Hyvin surullinen paikka kiinalaisille, William selittää rikkonaisella englannillaan imitoiden kyyneliä käsimerkein. Kuvaaminen on kielletty, mutta paikan murheellisesta tausta ei estä rihkamakauppiaita kaupittelemasta tavaroitaan hautausmaan lehdossa.

Lushunin väkivaltaisen historian huomioon ottaen niemimaa on kiinnostava valinta paikaksi rakentaa “Maailmanrauhan puisto”. Vuonna 1994 valmistunut suurhanke on huvipuisto, jota reunustavat 96 näköispatsasta silloisista maailman johtajista. Sunnuntai-iltapäivänä puisto on tyhjä, lukuunottamatta paria paikallista, jotka ovat päättäneet uhmata viileää ilmaa ja pulahtaa lahteen iltapäiväuinnille. Tuuli puhaltaa puoliksi hylätyn puiston läpi ja teräkseen kaiverretut presidentit ja diktaattorit hymyilevät maailmanrauhaa julistavien kylttien vieressä.

Tagit: .



* Kusipään kertomuksia, osa 2

Kirjoitettu 15.05.2007 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.


HARLAN ELLISON’S DREAM CORRIDOR VOLUME TWO
Dark Horse
Harlan Ellison ja kumppanit
168 sivua

Jos katsotte tarkkaan, niin näette tämän kirjan kannessa pienen ®-merkin Harlan Ellisonin nimen vieressä. Kyllä, Ellison on rekisteröinyt nimensä tavaramerkiksi. Ei, se ei tarkoita, että Ellison haluaa karhuta rahaa jokaisesta kerrasta, kun hänen nimensä mainitaan julkisuudessa. Hän haluaa vain estää Gary Grothia käyttämästä hänen nimeään. Tämä on ilmeisesti yksi Ellisonin ja Grothin välisen oikeusjutun näkökohta: Ellison haluaa käyttää tavaramerkkilain voimaa vihollistensa vaientamiseen. Huomannette, että olen näiden arvioiden otsikoissa pyrkinyt välttämään tällaiset seuraamukset viittaamalla Ellisoniin nimityksellä, jota hän mitä todennäköisimmin ei ole rekisteröinyt itselleen.

Tämä on kuitenkin verrattain vähäinen esimerkki Ellisonin egon tunkeutumisesta lukukokemukseen. Kuten ensimmäisessä kirjassa, tässäkin Ellison juontaa tarinoidensa sarjakuvasovitukset sisään Eric Shanowerin piirtämänä. Kaikista raivostuttavin mahtailu on säästetty loppuun, ja ehkä tämän vuoksi — kaikeksi yllätyksekseni — onnistuin nauttimaan muutamasta kirjan tarinasta. Ensimmäisen kokoelman parhaat tarinat olivat fasismin kuvauksia, ja niiden hyvyys perustui erityisesti niiden välittämään ahdistavaan tunnelmaan. Myös tämän kokoelman parhailla tarinoilla on yhteinen teema, korruptio rakennusalalla, mutta ne ovat myös kaikki varsin perinteisiä pulptarinoita, jotka kuvaavat hyvin rumia asioita hyvin viihdyttävästi. Näiden tarinoiden kuvittajina on kolme legendaa: Gene Colan, Neal Adams ja Richard Corben.

Sarjakuvanteon prosessista kiinnostuneille on kirjassa kaksi pientä herkkupalaa. Gene Colanin tarinasta on julkaistu myös alkuperäiset lyijykynäsivut sellaisenaan, tosin lyijykynäjälki on varsin hyvin näkyvissä lopullisissa sivuissakin, jotka Dave Stewart on värittänyt tietokoneella suoraan ilman tussausta. Mukana on myös kaksi Curt Swanin lyijykynäsivua tarinasta, jota hän ei ehtinyt saada valmiiksi ennen kuolemaansa, sekä näytteitä Steve Nilesin vastaavista käsikirjoitussivuista. Vertailu paljastaa, että sovitusprosessissa voi alkuperäinen tarkoitus muuntua selvästi. Niles kuvaa sarjakuvan hahmojen vaatteita samankaltaisiksi kuin mitä me käytämme, mutta ilman nappeja, vetoketjuja solkia. Kangas on kuin suihkutettu päälle, mutta ei kireää. Swanin käsittelyssä tämä on muuttunut ihonmyötäisiksi trikoiksi, jotka muistuttavat vähemmän meidän käyttämiämme vaatteita kuin Star Trek: Uuden sukupolven alkuperäisiä univormuja… tai Teräsmiehen supersankariasua. Mutta olisi ollut ikävä, jos Swan olisi tämän takia jotunut korjaamaan sivujaan, koska ne näyttävät aivan upeilta. En usko, että olen ikinä nähnyt Swania tussattuna siten, että se olisi täysin välittänyt noista näytesivuista ilmenevän taidon.

Colanin ja Swanin lisäksi Dream Corridoria on ollut tekemässä kolmaskin vanha konkari, Martin Nodell. Hänen kuvituksestaan en kehtaa paljon sanoa. Ellison tekee ison numeron nykynuorista, jotka eivät arvosta mitään kahta viikkoa vanhempaa. Kyse ei ole vain lahjakkuuden ihailusta vaan edelläkävijöiden kunnioittamisesta — mikä on vanhan pierun tapa sanoa, että kunpa minullekin tehtäisiin samanlaisia palveluksia siinä vaiheessa, kun olen yhtä kyvytön tuottamaan mitään lukemisen arvoista.

Kokoelman vaivaannuttavimman tarinan palkinnon saa Jan Strnadin ja Paul Chadwickin adaptoima “One Life, Furnished in Early Poverty”, jossa Ellisonin fiktiopuku Gus Rosenthal matkustaa menneisyyteen ja yrittää vaikuttaa nuoremman itsensä henkiseen kehitykseen. En tee sitä virhettä, että kuvittelisin Ellisonin fiktion tarjoavan suoraa näkymää hänen todelliseen elämäänsä — olen aika varma, että Ellisonin lapsuuden käänteentekevä hetki ei ollut suuttuminen hänen omalle ajassamatkustavalle tulevaisuuden versiolleen. Tarinan antama kuva Ellisonista on hänen itsensä kehystämä, ja on turhaa yrittää nähdä todellista Ellisonia fiktion läpi. Oleellista ja vaivaannuttavaa on se, että hän yrittää luoda itsestään traagisen hahmon. Mel Brooksia mukaillakseni: Kun minä leikkaan sormeeni haavan, se on tragediaa. Kun sinä putoat alas viemäriaukosta, se on komediaa. Kun kirjailijasta tulee omahyväinen kusipää, se on vain onaniaa.

Ellisonin pöyhkeys nousee huippuunsa loppusanoissa, joissa hän syyttää yleisöä Dream Corridorin huonosta myyntimenestyksestä. Mikä on tietysti sinänsä totta, mutta Ellison esittää, että moukkamainen yleisö ei vain tajunnut, että Harlan Ellisonin Dream Corridor oli parasta, mitä sarjakuva voi olla. Tietenkin voidaan valita lempeä tulkinta, että Ellison ei viittaa omien tarinoidensa hyvyyteen vaan muiden niistä tekemien adaptaatioiden laatuun. Tämä vain tarkoittaa sitä, että Ellison on täysin arvostelukyvytön sarjakuvailmaisun laadun suhteen. Sisältääkö Dream Corridor hyvää sarjakuvaa? Kyllä. Parasta, mitä välineellä on tarjottavana? Ei läheskään.

Huomautan vielä, että ehkä välijorinoita lukuunottamatta Ellison ei ole osallistunut kirjan sarjakuvien tekoon. Hän ei edes näytä ymmärtävän, mitä sarjakuvan tekemiseen sisältyy: “The Voice in the Garden” on hänen mukaansa tehty suoraan alkuperäistarinasta ilman adaptaatiota. Edes vetoamatta ruutu- ja sivujakoihin — on mahdollista, vaikkakin epätodennäköistä, että alkuperäisteksti jollain tavalla tekee niistä valinnoista triviaaleja — sarjakuvan viidessä ensimmäisessä ruudussa on tekstilaatikoita ja kymmenessä viimeisessä ei ole, mikä tarkoittaa, että sarjakuvan tekijä Bret Blevins on valinnut, missä vaiheessa hän siirtyy alkuperäistekstin ja sen kuvallisen tulkinnan yhdistelmästä pelkkään kuvalliseen tulkintaan — eli hän on sovittanut alkuperäistekstin sarjakuvan muotoon, siis tehnyt adaptaation. Jos Ellison ei oikeasti tätä ymmärrä, niin hän on todellakin sarjakuvadiletantti siinä mielessä kuin Gary Groth sen tarkoittaa.

SUOSITUS: Eh… ei hullumpi veto kääpiöltä. Jos olet jo lukenut ensimmäisen kokoelman ja pidit siitä, pidät tästä vielä enemmän. Jos olet lukenut, mutta et pitänyt, tästä saatat pitää, koska se on selvästi parempi. Ellisonista millään tavalla kiinnostuneille tämä on ensimmäistä koelmaa kannattavampi hankinta.

Tagit: , .



* Kasvun kaupunki

Kirjoitettu 14.05.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.


Tämä aamu: istun isäni autonkuljettajan kyydissä matkalla Lushuniin pohtimassa sitä, että tätä nykyä minun yleensäkin pitää kirjoitaa lauseita, joissa esiintyy fraasi “isäni autonkuljettaja”. William (Dalianlaisilla nuorilla on toisinaan tapana käyttää koulussa saamaansa englanninkielistä nimeä ollessaan tekemisissä länkkäreiden kanssa) soittaa autostereoissa Enyaa, joka ei varsinaisesti auta lieventämään jyskyttävää päänsärkyäni. Olen krapulassa tutustuttani Dalianin yöelämään edellisenä iltana.

Kelataan taaksepäin. Eilisilta: Wong-Kar Wai’n elokuvasta nimensä anastastanut yökerho 2046 on lauantai-iltana ammuttu täyteen. Kahden kerroksen klubilla soitetaan paikallisia diskohittejä, tanssilattia on täynnä ja baarimikot syöksevät tulta, kirjaimellisesti: tämä on ohjelmallinen ravintola. Olen paikan ainoa länsimaalainen ja naapuripöydän nuoret miehet miehet adoptoivat nopeasti yksin istuvan turistin, haluten ilmeisesti demonstroida kiinalaista vieraanvaraisuutta. Ei niin, että tietäisin, sillä korvia raiskaavan melun yli ei kuule omaansa, saati sitten naapurinsa ääntä. Kaadamme viski-jäätee-sekoituksia laseihimme ja “Kampai!” -huutojen säestyksellä kiskomme niitä alas ihan liian monta ns. raivolla. Drinkit eivät ole halpoja: maassa, jossa tehtaan insinöörin nettopalkat liikkuvat sadan euron tienoilla, kolme euroa juomasta on paljon. Kiinaan on kuitenkin syntynyt uusi sukupolvi, jolla on varaa ja halua käyttää rahaa itseensä – tai satunnaisiin honteloihin länkkäreihin, joiden kiskominen tanssilattialle epäilemättä huvittaa vielä seuraavanakin päivänä. Dalian on kasvun kaupunki, jossa tarpeeksi hyväosainen nuori voi saavuttaa länsimaisen elintason tai paremmankin.

Dalian: kaupunkikuvaa puistosta

Kelataan taaksepäin. Perjantai: lento Pekingistä Dalianiin kiertää kaupungin yllä. Alun perin sotilaskentäksi rakennettu lentoasema on aivan keskellä kaupunkia, joten ikkupaikalta avautuu huima näkymä Dalianin rahtisatamaan ennen kuin kone laskeutuu Mig-hävittäjien reunustamalle kiitoradalle. Lahdelle on ankkuroitu kymmeniä jos ei satoja kerrostalon kokoisia konttilaivoja odottamaan vuoroaan. Japanilaiset, venäläiset ja kiinalaiset alukset piirittävät satamaa, joka on rakennettu täyteen valtavia varastosiiloja aivan vesirajaan saakka. Dalianissa on kuusi miljoonaa asukasta ja kaksi miljoonaa ulkopaikkakuntalaista töissä täyttämässä kauppa- ja teollisuuskaupungin kasvavaa nälkää.

Kelataan taaksepäin. Edeltävällä viikolla olen Suomessa lukemassa Kiina-aiheisia faktoja lehdistä ja nettisivuilta sekä katselemassa Kiina-aiheisia dokumentteja. Länsimaisia kirjoituksia Kiinasta tuntuu hallitsevan jonkinlainen kunnioituksen sekainen pelko: Kiina on se maa, joka tekee kaiken paremmin, halvemmalla ja välittämättä kustannuksista ympäristölle tai kansalaisilleen. Kiina rakentaa puhelimesi, vie työpaikkasi ja nauraa alentuvasti päälle. Maailman vanhin sivilisaatio on noussut takaisin jaloilleen perimään velkojaan. Yhdysvaltojen on pakko lähentyä Kiinaa, koska maa on velkaa Kiinalle niin paljon, että Kiina voi romahduttaa Yhdysvaltain talouden pelkästään alkamalla periä saataviaan. Kiina etsii jalansijaa Afrikasta, koska Kiinalaiset tuotteet ovat tarpeeksi edullisia monille afrikkalaisille ja koska Kiina haluaa päästä osingoille esimerkiksi Nigerian huomattavista luonnonvarosta. Jättiläinen on nälkäinen.

BOW BEFOLE YOUL NEW CORONIAR MASTELS: Pekingin olympialaisten yhteistyökumppani mainostaa Pekingin lentoasemalla.

Tämä aamu: Lushun on Dalianin hallintoalue, joka sijaitsee 40 kilometriä kaupungin ydinkeskustasta. Vajaan tunnin automatkalla näen rakennustyömaan toisensa jälkeen, nostokurkien ympäröiviä pilvenpiirtäjiä, muovilla päällystettyjä keskeneräisiä kerrostalokomplekseja ja työporukoita kaivamassa viemäriputkia tien viereen. Lahdelman kala- ja katkarapúfarmeilla partioi kymmeniä kalastusaluksia.

Tunne on outo: eurooppalaiseen stagnaatioon tottuneena – Europa universalis; olemme jo saavuttaneet kaiken, joten voimme istua muistomerkiemme ympäröimänä odottamassa (odottamassa mitä? Loppua?) ja pitämässä verisin kynsin ja hampain kiinni saavutetuista eduista – on hämmentävää olla kasvun monumenttien ympäröimänä. Ehkä Tulevaisuus näyttää tältä, ajattelen kun päänsärky alkaa väistyä.

Tagit: .



* Kusipään kertomuksia, osa 1

Kirjoitettu 13.05.2007 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.


HARLAN ELLISON’S DREAM CORRIDOR VOLUME ONE
Dark Horse
Harlan Ellison ja kumppanit
192 sivua

Koska olen tutustunut Harlan Ellisonin persoonaan ennen hänen kirjallista tuotantoaan, minun on vaikea olla lukematta hänen teoksiaan kuin piru Raamattua. Dream Corridor Volume Onen tapauksessa en päässyt edes Ellisonin johdannon läpi pöyristymättä. Ellison selittää, että menestys tarkoittaa lapsuuden unelmien toteuttamista aikuisuuden termein, ja että oma sarjakuvakirja on hänen toteutunut unelmansa. Hän ei ehkä ole oikeasti iso aikuinen, mutta hän on menestynyt. Hetkinen, mitä niille “aikuisuuden termeille” tapahtui? Yrittääkö Harlan Ellison, palkittu kirjailija ja käsikirjoittaja, uskotella hyväksyntää janoavalle sarjakuvayleisölleen, että vasta oma sarjakuvakirja on saanut hänet tuntemaan itsensä menestyksekkääksi? Vai halusiko hän vain ilmaista, että sarjakuva on hänelle lapsellinen huvitus, jota hän toki rakastaa — kuin jotain nukkavierua pehmonallea? Oikeasti, mitä helvettiä Ellison oikein tahtoo sanoa? Koska tämä ei aukene minulle, Ellison varmaankin pitäisi minua tietämättömänä ja rahvaanomaisena, ja julistaisi kaikkien ponnistustensa tavoitteen olevan juuri minun edustamani ajatusmaailman vastustaminen. Eh, vedä käteen, kääpiö.

Siis vielä, minkä takia yksi Ellisonin esimerkki lapsuuden unelmien toteutumisesta aikuisuuden termein on sairaanhoitajuudesta haaveilleen valmistuminen aivokirurgiksi? Eikö sairaanhoitajan ammatti sisälly Ellisonin aikuisuuden termeihin? Voin vain toivoa, että kun Ellison ennen pitkää murtaa lonkkansa ja on kykenemätön käymään vessassa omin avuin, kaikki sairaanhoitajat ovat “toteuttaneet lapsuuden unelmansa aikuisuuden termein” ja Ellison saa jäädä makaamaan sairaalasänkyynsä oman kusensa ja paskansa sekaan.

Ai niin, pitiköhän minun sanoa tässä jotain näistä sarjakuvistakin?

Dream Corridor sisältää sarjakuvasovituksia Ellisonin novelleista, joiden välillä Ellison esiintyy itse sarjakuvahahmona, pauhaten ties mistä milloinkin ja esitellen siinä ohessa sarjakuvasovitusten tekijöitä. Kehyssarjakuvat on kuvittanut loistavan Age of Bronzen luoja Eric Shanower, jonka hieman jäykkä tyyli sopii Ellisonin karkeaan persoonaan varsin hyvin. Tarinoiden kuvituksesta vastaa liuta nimekkäitä piirtäjiä supersankarisarjakuvien konkari Pat Broderickista kirjakuvituksistaan ehkä paremmin tunnettuun Gary Gianniin. Ellison kehuu vuolaasti kaikkia tarinoitaan sovittaneita taiteilijoita, mutta mukana on muutama ihmeellinen rimanalitus. Phil Foglio on kirjoittaja-piirtäjä, jonka menestys perustuu selvästi enemmän harrastuneisuuteen ja omistautumiseen kuin piirtäjänlahjoihin. Skip Williamson on ilmeisesti joku underground-sarjakuvan legenda, mutta — nyt osoitan olevani poroporvari, joka ei ymmärrä lainkaan laatikon ulkopuolista ajattelua — jotkut taiteilijat jäävät maan alle ihan syystä.

Yksi erityisen harmillinen tapaus on Mike Deodato Jr:n kuvittama “Catman”, jonka hän teki 90-luvun Image-tyylillään. Deodato on yksi monista eteläamerikkalaisista piirtäjistä, jotka saivat jalkansa USA:n sarjakuvateollisuuden oven väliin silloin, kun Jim Lee ja Rob Liefeld olivat alan kovimmat nimet. Menestyäkseen kilpailussa nämä aidosti lahjakkaat piirtäjät päättivät jäljitellä aikansa suosituinta kuvitustyyliä, vaikka olisivat pystyneet paljon parempaankin. Vasta 2000-luvun puolella he ovat antaneet todellisten taitojensa ja taipumuksiensa näkyä. Deodaton kuvitus tässä kirjassa on outo välimuoto: Se on huolellisesti maalattu, mutta täynnä heikon Jim Lee -kloonin maneereja. Ei niin, että tarina olisi ansainnut mitään parempaa. Ellison kertoo sen olleen hänen panoksensa vuonna 1974 julkaistuun antologiaan 1974 “Final Stage”, jonka kaikki tarinat olivat kaikki “lopullisia” tulkintoja jostain konseptista. “Catman” oli “äärimmäinen tieteisseksitarina”, ja se on todellakin juuri niin puistattavaa soopaa kuin vanhana syntyneen äijänkäppänän käsitys äärimmäisestä tieteisseksitarinasta voi vain olla.

Kehysjorinoita lukuunottama kaikki Dream Corridorin sarjakuvat ovat siis muiden käsikirjoittajien — joukossaan Ellisonin vanhat kamut Len Wein ja Peter David — sovituksia Ellisonin tarinoista. Mukana on myös alkuperäisessä muodossaan muutama novelli, joiden ensijulkaisu oli Dream Corridor -lehdissä, joista tämä kirja on koottu. Kaikki tarinat ovat melko lyhyitä “outoja juttuja” — eivät suinkaan pelkkiä tieteis- tai fantasiatarinoita, sillä kuten Ellison kärttyisesti huomauttaa, hän ei ole tieteiskirjailija, vaan kirjailija. Hän on kuitenkin myös kirjailija, josta aika on auttamattomasti ajanut ohi. Parhaimmillaan hän on tässä kokoelmassa väkevissä, mutta nykynäkökulmasta kaikkea muuta kuin rohkeissa fasismiallegorioissa, ja kehnoimmillaan todella nolostuttavissa kuvauksissa siitä, kuinka vaarallinen onkaan tuo kiehtova ja oikukas olento nimeltä nainen. Tai ehkä vain olen liian tietämätön ymmärtääkseni.

SUOSITUS: Eh, vedä käteen, kääpiö.

Tagit: , .



* Havaintoja matkustamisesta

Kirjoitettu 12.05.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.


Luulitte, että hävisin kokonaan? Voi teitä heikkouskoisia.

Kirjoitan tätä Pekingin lentoasemalla samalla, kun odotan jatkolentoa Dalianiin.

Pidän matkailusta, mutta en matkustamisesta. Käsitteissä on eroa: pidän vieraan kaupungin käymisestä jalan, uusista tuttavuuksista, eksoottisesta ruoasta, merkillisistä näyistä. Pidän siitä, että voin hahmottaa vierasta ympäristöä läheltä, sen toimiessa tulkkina, joka kääntää minulle uuden viestin siitä, minkälaisessa maailmassa elän.

Toisaalta määränpäähän matkustaminen on parhaillaan tylsää, pahimmillaan suorastaan vastenmielistä, varsinkin kun kyse on lentomatkailusta. Lentoasemat ovat sairaalan ohella kaikkein vieraimpia paikkoja minkäänlaiseen inhimilliseen toimintaan. Molemmat ovat limboja, joiden olennaisin kokemus on poispääsyn odottaminen, saappaat jalassa tai ilman. Pekingin kenttä on kolkko, mutta miellyttävän avara ja looginen, verrattuna esimerkiksi Pariisin Charles de Gaulleen, joka on arkkitehtuurista päätellen M. C. Escherin, Albert Speerin ja neliulotteisten avaruusolioiden yhteishanke.

Lentokentillä aikaansa voi tietysti kuluttaa juomalla liian kalliita drinkkejä ja tupakoimassa erityissä tupakointiloungeissa. Pekingin versio savuhuoneesta on kovin samanlainen kuin kaikkialla muuallakin: umpinainen huone täynnä vaitonaisia miehiä – lähes aina vain miehiä – imuroidessa savukkeitaan uskonharjoittajan hartaudella.

Erilainen byrokratia on tietysti riemastuttamassa lentomatkustajaa. Pitkät striptease-esitykset turvatarkastuksessa, toistuvat lentolipun esittelyt sekä erilaiset täytettävät lomakkeet ilahduttavat matkailijaa. (Olen mm. virallisesti luvannut olla tuomatta maahan tallenteita, jotka ovat vahingollisia “Kiinan poliittisille, kulttuurisille tai moraalisille intresseille”. Kai täällä julkaistaan jo Death Notea vai pitäisikö minun piilottaa pokkarini laukun pohjalle?) Tietysti kaikkiin näihin huvituksiin pitää jonottaa. Suosittelen kymmenen kilon käsimatkatavaroita mukaan jonotukseen; laukkukärryä ei tietenkään kannata hankkia.

Itse lentokonekokemus taas muistuttaa säännöstään mykkäelokuvafarssia. Aina myöhässä oleva kone seisoo kentällä samalla, kun kapteeni arvailee koska mahdollisesti pääsisimme nousemaan. Alussa nähdään tietysti myös pelastautumisdemonstraatio, jossa lentoemännät suorittavat absurdeja jumppaliikkeitä samalla, kun meille kerrotaan mistä happinaamarit putoavat. Hienoa: jos koneeni on syöksymässä tulipallona mereen, on tärkeää että voin hengittää normaalisti. En niin, että pelkäisin lentämistä, mutta räjähdän mielummin kappaleiksi ilman, että oranssit pelastusliivit ja happinaamari riistävät minulta sitä vähäistä arvokkuuttani.

Lentokonefarssin olennainen osa on tietysti ruokailu. Olen 190 senttiä pitkä, joten pelkkä koneessa istuminen tuottaa vaikeuksia. Sitten kun minun pitäsi ronkkia yksittäispakattuja ruoka-annoksia ilman, että työnnön kyynärpäätäni vieressä istuvan norjalaisrouvan naamaan, lopputulos muistuttanee Buster Keaton -komediaa. Tänään Finnar ilahdutti jonkinlaisella perunamuusin parodialla ja punaviinillä, jonka nimen olen unohtanut, mutta kutsutaan sitä vaikkapa Veriseksi virtsaksi. Oma lukunsa ovat tietysti tyhjiöpakatut juomat, joita kutsun viuhamiinoiksi viitaten siihen roiskekuvioon, jonka ne vääjäämättä tekevät avattaessa. Front facing enemy, todellakin.

Kuvassa: parodia ateriasta

Aika lähteä tiedustelemaan Dalianin lennon porttia. Farssi on pian ohi, määränpää häämöttää.

Tagit: .