Katuoja

Gary Groth on toinen Fantagraphics-kustantamon perustajista ja The Comics Journalin päätoimittaja. Harlan Ellison on kirjailija sekä TV- ja elokuvakäsikirjoittaja. Molemmilla miehillä on vittumaisen jätkän maine, ja nyt he ovat käymässä toistensa kimppuun oikeussalissa.

Jossain on varmasti kerrottu selkeästi ja objektiivisesti, mistä Ellisonin Grothia vastaan nostamassa kanteessa on kysymys, mutta se on nyt sivuseikka. Paljon kiinnostavampaa matskua ovat The Beat -blogin kirjoituksen kommentit, joihin sekä Ellison että Groth kävivät henkilökohtaisesti änkemässä ylisuuret egonsa alkuviikosta. Itse kirjoitus oli vain huvittunut linkitys “Liian Paljon Kahvia Miehen” luojan, Shannon Wheelerin kertomukseen kohtaamisestaan Grothin kanssa San Fransiscon Alternative Press Expossa, mutta tapahtumien taustalla oli Grothin yritys kerätä rahaa Fantagraphicsin asianajokuluja varten, joten keskustelu väistämättä ajautui itse oikeusjuttuun, ja itse pääpukarit ilmaantuivat paikalle vielä saman päivän aikana.

Täytyy myöntää, etten itse asiassa tiedä, miksi Grothia inhotaan niin paljon. Toisten kirjoittajien kommenteissa tulevat tietysti esille kaikki tavanomaiset syytökset — hän on tekopyhä, ylimielinen, tyly — joten voin hyvin kuvitella. En vain tiedä mitään spesifisiä tapauksia. Harlan Ellisonin kohdalla sen sijaan olen riittävän valveutunut osatakseni mainita viimeisimmän, tai ehkä edellisen, rikkomuksen vuoden 2006 Hugo-palkintogaalassa, jossa Ellison puristi Connie Willisin rintaa osana performanssia, jolla hän häiritsi Willisin yritystä juontaa hänet lavalle. Hetken mielijohdetta enemmän Ellisonin luonteesta kertoo kuitenkin hänen vastineensa tapahtumasta tuohtuneille, mikä myös osoittaa hänen maineensa verrattomana sanaseppona olevan ansaittu, sillä se vie anteeksipyytämättömän anteeksipyynnön aivan uusiin sfääreihin. Kun siihenkään ei reagoitu asianmukaisella pelonsekaisella kunnioituksella, Ellison laati uuden version, jossa hän hyvin uljaasti selitti törttöilynsä olleen kosto Willisin taholta vastaanottamistaan nöyryytyksistä.

Ellison esittelee hurmaavaa luonnettaan auliisti myös The Beatin kommenteissa. Lukijalle, joka on ottanut itseensä, ei Ellisonin käyttämästä sivistyssanasta, vaan siitä että sivistyssanaa seurasi suositus käydä selvittämässä se sanakirjasta, ikään kuin lukija olisi oletusarvoisesti kirjoittajaa tietämättömämpi, Ellison sylkee herjoja Paris Hiltonin himoitsijasta tyhjäpäähän ja paviaaniin. Tämä sen jälkeen, kun blogin emäntä on kahdesti kehottanut muita keskustelijoita välttämään solvauksia. Ellisonin runosuonen alettua pulputa ei moisia kehotuksia näkynyt.

Ellison on siis mulkku. Siitä ei välttämättä ole Grothille paljonkaan iloa oikeudessa. Ellison ei nimittäin ole hävinnyt yhtäkään nostamistaan oikeusjutuista. Tunnetuin niistä on varmaankin se, joka pakotti James Cameronin laittamaan Terminator-elokuvan lopputekstien alkuun tunnustuksen Ellisonin töille, koska Cameron oli pöllinyt ideoita tarinaan kahdesta Ellisonin kirjoittamasta Outer Limits -sarjan jaksosta. Olisi kuitenkin virheellistä päätellä, että koska Ellison ei ole aiemmin hävinnyt yhtäkään juttua, hän ei tulisi ikinä häviämäänkään. Näyttää nimittäin siltä, että Ellisoniin on iskenyt vanhenevia tieteiskirjailijoita vainoava myyttinen olento, joka tunnetaan aivojensyöjänä.

Grothilla on hyvät mahdollisuudet voittaa, ainakin osittain, koska Ellisonin voitto olisi ennakkotapaus, joka käytännössä kaventaisi vapautta kritisoida julkisuuden henkilöitä. Grothia mollataan kommenteissa sananvapauden kaapuun kääriytymisestä ja väitetään, että Comic Book Legal Defense Fundin päätös olla antamatta taloudellista tukea Grothille osoittaa, ettei kyseessä ole sananvapausjuttu. CBLDF on kuitenkin antanut lausunnon, jonka mukaan päätös perustui siihen, ettei jutussa ole kyse sarjakuvajulkaisusta.

Mutta kuten todettu, tässä ei ole nyt kyse oikeusjutun yksityiskohdista. Groth julkaisi jonkin kirjan, jossa oli joku Ellisonin haastattelu, ja kannessa Ellisonia kutsuttiin sarjakuvadiletantiksi… plääh, ei kukaan tule muistamaan, miksi he taistelivat tai miten se päättyi. Vain sillä on väliä, että kaksi kusipäätä asettui toisiaan vastaan.

Tagit: Kolumni.

Ei hätää, Katuoja on selviytynyt Oton pitkällisistä poissaoloista ennenkin — katsokaa vaikka viime vuoden lopun arkistoja. Luvassa on siis päivityksiä… ainakin kerran kuukaudessa. Pyydän, säästäkää aplodit loppuun.

On noin kolme syytä siihen, minkä takia en voi luvata jatkavani Oton puolesta uuden sisällön tuottamista Katuojaan päivittäin. Ensinnäkin kirjoittaminen on vaikeaa. Se ei tarkoita, että vihaisin kirjoittamista, se vain tarkoittaa, että vihaan ihmisiä, jotka saavat sen näyttämään helpolta, kuten esimerkiksi Otto.

Jos tarkkoja ollaan, niin kirjoittaminen on vaikeaa vain siinä tapauksessa, että halutaan aina olla tarkkoja. En mielelläni kirjoittaisi mitään, mikä ei ole totta. Tässä on se ongelma, että kun kirjoittaa jotain, mihin on täysin mahdotonta sanoa vastaan mitään, niin kukaan ei vaivaudu sanomaan yhtään mitään. Kommentteja tulee niin harvoin, että edes spamboteille vastaaminen henkilökohtaisesti ei ole liian suuri vaiva. Valitettavasti niitäkään ei nykyään näy yhtä usein kuin ennen vanhaan. Tiedän, että joku lukee kirjoituksiani ainoastaan siitä, että hän kertoo siitä minulle silloin, kun tapaamme kasvokkain. Siispä pyrin tulevaisuudessa kirjoittamaan huolimattomammin aina kun vain mahdollista, koska se lisää sekä Katuojan kirjoitusten että kommenttien määrää.

Toinen ongelma on se, että minulla on yli 30 senttimetrin (keskeytän tämän lauseen ilmoittaakseni, että tämä kirjoitus ei tule sisältymään siihen eilen mainittuun kategoriaan, valitettavasti) korkuinen pino lukemattomia sarjakuvia. (Enkä edes laske siihen mukaan Essentialien ja Showcasejen pinoa, joka taitaa jäädä odottamaan eläkevuosiani.) Aina kun saan jotain luettua, sen julkaisemisesta on ehtinyt kulua puolisen vuotta, eikä siitä kirjoittaminen oikein tunnu enää ajankohtaiselta. Mutta tämä ongelma liittyy pitkälti edelliseen, koska vanhoista vanhoista sarjakuvista kirjoittaminen olisi silti sarjakuvista kirjoittamista, mitä taas kirjoittamatta oleminen ei ole. Silti jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu minusta jostain syystä moitteettomammalta.

Kolmas ongelma on se, että vaikka viitsisinkin kirjoittaa jotain lukemistani sarjakuvista… en välttämättä halua. Hämähäkkimies-lehtien kääntäjänä tunnen olevani jäävi keskustelemaan Hämähäkkimies-sarjiksista, vaikka saatankin sanoa niistä muutaman kaikkea muuta kuin suoran sanan, jos esimerkiksi Otto nostaa ne puheenaiheeksi. En oikeastaan haluaisi sanoa mitään sarjakuvista, jotka saattavat vielä joskus ilmestyä suomeksi Egmontilta. Täytyy yrittää pysyä väleissä, katsokaas. Muutama Marvelin sarjakuva ehkä jää silloin tällöin turvalliselle alueelle. Katsotaan nyt. Toinen vaihtoehto olisi tietenkin vain kirjoittaa häpeämättömiä hypetyksiä aina kun jokin kääntämäni Hämähäkkimies-julkaisu ilmestyy. Mikä tietenkin edellyttäisi sitä, että pysyisin ajan tasalla siitä, milloin mitäkin on ilmestymässä…

Toisin sanoen — pitäkää odotuksenne riittävän alhaisina, niin eiköhän tästäkin kriisistä selviydytä. Ainakin kaikkien innolla odottamia tulevien sarjakuvakirjojen listoja aion kirjoittaa enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Ja ehkä jotain muutakin.

Tagit: Meta.

Katuojan päivittäinen julkaisusykli valitettavasti loppuu toistaiseksi. Helmikuun yhdeksäntenä päivänä alkanut kokeilu päättyy nyt, kolme kuukautta myöhemmin. Jokseenkin urakan puolessa välissä toivoin, että ehtisin sataan artikkeliin, mutta lähden maasta huomenna ja palattuani saan sarjakuvan saralla keskittyä uusiin haasteisiin, pääasiassa Helsingin 22. sarjakuvafestivaalien organisointiin.

Sadan kirjoituksen tavoitteesta siis jäädään, mutta olen tyytyväinen siihen, että pystyin ylläpitämään tahtia näinkin pitkään. Sarjakuvaneuvos Heikki Jokinen kertoo mielellään anekdoottia Sarjainfo-lehden alkutaipaleelta, jolloin satunnainen kulttuuritoimija ihmetteli neljästi vuodessa ilmestyvää lehteä katsoessaan, miten muka sarjakuvasta voi löytää noin paljon asiaa. Asetankin itseni jalustalle ja julistan nyt, että olen ensimmäisenä Suomessa todistanut, että sarjakuvasta voi veistää asiaa vaikka joka ikinen jumalan päivä kaiken muun säätämisen ohessa. (Maailmallahan tämä ei ole mitenkään uutta tai merkillistä.)

Päivittäinen blogaaminen on antanut minulle mahdollisuuden laajentaa Katuojan skaalaa arvioista esimerkiksi ajankohtaisten aiheiden kommentointiin, joka onkin mielekäs tämä hyödyntää välitöntä blogiympäristöä. Samalla olen tullut linkittäneeksi lukijoita ympäri suomalaisen sarjakuvan alati kasvavaa sarjisblogiverkostoa.

Omasta mielestäni ja myös palautteesta päätellen kiinnostavimmat tekstit ovat näemmä syntyneet, kun olen lähtenyt rikkomaan tuttua kaavaa kieli hieman posken puolella. Mainittakoon tässä Muumi-lehden dekonstruointi, artikkeli tupakoinnista sarjakuvissa ja faktapaketti Lex Luthorista ja Tohtori Doomista. Katuojaan usein kommentteja jättänyt nimimerkki “Ilja Rautsi Helsingin Kalliosta” on huolestunut mielenterveydestäni ja kysyy, jouduinko lunttaamaan edellä mainittua faktakoostetta kirjoittaessani. Luonnollisestikaan en, mitä nyt muutaman viitteen tarkastin. Mielenterveyteni on siis mitä mainioimmassa kunnossa!

Myönnettäköön, että aivan joka päivä en ole kirjoittanut sarjakuvasta. Toisinaan olen hairahtunut kirjoittamaan esimerkiksi popkulttuurista laajemminkin. Jostain syystä juuri artikkelit, jotka eivät ole suoranaisia sarjakuva-arvioita ovat houkutelleet eniten linkkejä ja kommentteja. Mitäs sarjakuvablogin lukijoita te muka oikein olette? Vakavasti puhuen, jos olen kirjoittanut ohi aiheesta, olen tehnyt sen vain, kun minulla on ollut mielestäni kiinnostavaa tai hauskaa sanottavaa. Arvioita olen saattanut tehdä rutiinillakin ilman sen merkillisempää inspiraatiota.

Tämä kolmikuukautiskauden, joka tullaan epäilemättä muistamaan Kolmen naamoja rokanneen kuukauden dynastiana, mittavin yksittäinen hanke oli Viisi valhetta mangasta -juttusarja, joka myös esitettiin livenä Tampere kuplii -tapahtumassa. Alun perin vartin tietoiskuksi ideoitu polemiikki paisui viisiosaiseksi kokonaisuudeksi ja tunnin luennoksi. Täydellinen se ei ole ja varsinkin sarjan loppua kohti käy ilmeiseksi, että valheita oli alun perin neljä. Palaute on kuitenkin ollut laadukasta sekä runsasta ja luento oli jonkinasteinen yleisömenestys. Joskin luotettavien lähteiden mukaan osa Tampereen yleisöstä ei niinkään keskittynyt sisältöön vaan sen esittäjään, koska olen ilmeisesti vastustamattoman ihana. Sääli särkeä sydämenne, tytöt ja pojat, mutta tämä bishounen on varattu!

Päivittäiset tekstit ovat myös näkyneet kävijätilastoissa. Kolmen kuukauden aikana on sivuille rekisteröity reilusti yli 10 000 käyntiä ja päivittäinen kävijämäärä on kaksinkertaistunut. Kiitoksia myös kaikille kommentteja jättäneille – palaute on aina tervetullutta. Samoin pitää kiittää kaikkia Katuojaan linkittäneitä, muun muassa nimimerkki “Toni Jerrmania”, nimimerkki “Egmontin Janne Suomista” ja nimimerkki “Zum Teufel! -kustantaja Petteri Ojaa, jonka tulevaan julkaisuun olen juuri tehnyt esipuheen”.

Erityiskiitos kuuluu myös Rami Rautkorvelle, joka paikkasi artikkeleillaan poissaolojani ja sai minut pohtimaan, minkälaista sisältöä tuottaisin Katuojan uuteen erektio-artikkelikategoriaan.

Ja nyt, loppu on lähellä. Ja niin kohtaan viimeisen verhon! Ystäväni, sanon sen selkeästi: esitän asiani, josta olen varma. Olen elänyt täysillä, käynyt kaikki valtatiet. Ja enemmän, enemmänkin! Kyllä, oli aikoja – kuten tiedättekin – jolloin yritin haukata enemmän kuin pystyin pureksimaan. Mutta aina, epäilyksen hetkinäkin, jauhoin kaiken ja syljin sen ulos. Kohtasin haasteet ylväänä seisten; ja tein sen omalla tavallani.

Lopuksi, iso Jack Kirby -käsi kaikille teille lukijoille:

Otto Sinisalo kuittaa Katuojasta.

Tagit: Meta.

Miksi kukaan meistä tekee mitään? Jos ei ole pakko, joko elääkseen, elättääkseen tai muusta väistämättömästä velvollisuudesta? Miksi emme vain istu kotonamme ja tuijota seinää?

Syytän muusaa. Teen aina niin.

Kun puhun muusasta, en välttämättä tarkoita ihmistä, vaan inspiraatiota yleensä, oli se lihallinen tai ei. Kun pyörii keskellä yötä sängyssä puiden juuri ennen nukkumaan menoa saamaansa ideaa, muusa puhuu. Kun aloittaa työskentelemään jonkin hankkeen parissa eikä suostu lopettamaan, ennen kuin se täydellinen? Muusa, jälleen.

Kyseessä ei tarvitse olla taiteen tekeminen. Muusa voi inspiroida tekemään parempia putkiremontteja, vakaampia tietokoneohjelmia tai, poimiakseni satunnaisen, täysin sepitteellisen esimerkin, parempia vitsejä Hämähäkkimies-sarjakuvista.

Joskus voimme olla onnekkaita ja muusa ei olekaan ainoastaan abstrakti mielentila, vaan ihmishahmoinen inspiraatio: lihaa ja verta. Joku, jonka kanssa voimme puhua; joku, jota voimme koskettaa.

Yli vuoden ajan olen ollut onnekas.

Olen neurootikko, joka analysoi asioita puhki. Useammin kuin en, tiedostan missä tilanteessa olen ja mitä ihmiset ympärilläni ajattelevat. Tällä on tapana halvauttaa päätöksentekoani. Yksin minun pitää ponnistella saavuttaakseni keskinkertaisuuden huimaavat korkeudet.

On olemassa valokuva, minusta ja hänestä. Se on poikkeuksellinen, mutta ymmärtääksenne miksi, katsokaa vaikka muita minusta otettuja kuvia. Kun linssi osoitetaan minuun, kiusaannun, alan tiedostaa tilannetta. Kyräilen; valokuvissa hymyilen ani harvoin. Tässä valokuvassa kuvaaja on kuitenkin onnistunut kaappaamaan hetken, jossa olen unohtanut itseni, eksynyt kerrankin jonnekin muualle kuin omaan päähäni. Se on harvinaista, mutta muusa voi antaa sen minulle. Hänen kanssaan voin nousta keskinkertaisuuden yläpuolelle. Jos teen jotain poikkeuksellisen hyvää tai poikkeuksellisen oikein, hän on todennäköisesti vaikuttanut asiaan.

Syytän muusaa. Teen aina niin.

Tagit: Meta.

Tämä ei käy laatuun: Kvaak.fi -portaalin “Parhaat konnat” äänestyksen on voittamassa Mustakaapu. Ryhdistäytykää, ihmiset!

Tämän äänestyksen saa voittaa ainoastaan jompi kumpi kahdesta maailmankaikkeuden parhaasta hahmosta: Tohtori Doom tai Lex Luthor.

DOOM!

LUTHOR!

Perustelen valintani sarjalla naamaa rokkaavia faktoja – lähteet sulkeissa:

Doom-fakta: Tohtori Doom ei ole alias: hänen nimensä on Victor von Doom. Tuollaisella nimellä ei ryhdytä lastenlääkäriksi.

Luthor-fakta: Lex Luthorilla ei ole supervoimia, mutta hänen nemesiksellään Teräsmiehellä on kaikki maailman supervoimat. Johtopäätös: Lex Luthorilla on teräksiset pallit.

Doom-fakta: Tohtori Doom on rakentanut toimivan aikakoneen. Jos alat Doomille, hän voi matkata menneisyyteen ja potkaista isääsi metallisaappaalla kiveksille ennen siittämistäsi. (Vihje: älä ala Doomille.)

Doom-fakta: Friedrich Nietche oli oikeassa: Jumala on kuollut, mutta ainoastaan siksi että Doom varasti tämän voimat (Salatut sodat). Doom on päihittänyt myös Galactuksen, Hopeasurffaajan ja joukon muita kosmisia olentoja.

Luthor-fakta: Luthor on maailman etevin liikemies. Hän on muun muassa myynyt kuoleman inkarnaatio Doomsdayn kuoleman inkarnaatio Darkseidille. (Batman/Superman) Epäilemättä hän teki diilistä houkuttelevamman antamalla Apokalips-planeetalla asuvalle Darkseidille mukaan lämmittimiä.

Doom-fakta: Doom on valloittanut maailman, mutta kyllästyi sen hallitsemiseen ja antoi sen pois (Emperor Doom). Hän on myös valloittanut Käänteis-Maan (Doom), mutta kyllästyi ja lähti pois.

Luthor-fakta: Lex Luthor: presidentti, jonka Yhdysvallat ansaitsivat. Luthorin johtama Yhdysvaltain armeija voitti avaruuden hyökkääjät (Our Worlds at War) siinä missä nykyisellä presidentillä on vaikeuksia voittaa luolassa istuvaa miestä.

Doom-fakta: Tohtori Doom haastaa rasistiset ennakkoluulot: hän on romani, jolla on tohtorin tutkinto ja oma valtio, jonka yksinvaltias hän on.

Luthor-fakta: Lex Luthorilla on eläimellinen vetovoima, jota hän käyttää häikäilemättä naisten kaatamiseen. Hänellä on ollut kahdeksan vaimoa sekä laaja joukko nuoria naisavustajia, joiden kanssa hän harrastaa pervoa superroistoseksiä aina ruutujen välissä. Lex Luthor käyttää charmiaan myös taistelussaan Teräsmiestä vastaan: hän on maannut sekä Teräsmiehen serkun kanssa (Action Comics) ja Teräsmiehen tyttöystävän kanssa (Smallville). Kun Lex Luthor päättää kostaa sinulle, hän ei ainoastaan tuhoa elämääsi: hän makaa kaikkien sukusi naisten kanssa ja laittaa ehkä isänsä viettelemään äitisi (Smallville) ja sitten ilmestyy kiitospäivän aterialle kotiisi. Luthorilla on Teräsmieheltä puuttuva super-libido.

Luthor-fakta: Lex Luthor on kuollut ja noussut kuolleista kolmasti useammin kuin Jeesus!

Doom-fakta: Tohtori Doom on kuollut ja noussut kuolleista kolmasti useammin kuin Lex Luthor!

Doom-fakta: Tohtori Doom voi ainoana kuolevaisena ihmisenä nostaa Thorin vasaran. Hän on käyttänyt sitä lyömään itsensä ulos Helvetistä (Fantastic Four). Tämän jälkeen Tohtori Doom lähti Disneylandiin.

Doom-fakta: Tohtori Doom on tehnyt puvun entisen tyttöystävänsä ihosta. Jos seurustelet Tohtori Doomin kanssa, pohdi vielä uudestaan, jos harkitset eroa!

Luthor-fakta: Jos yrität sotkea multiversumin asiat, Luthor lähettää Jokerin kaatamaan happoa naamallesi ja ampuu sinua päähän (Infine Crisis). Toisinaan klassikot toimivat.

Luthor/Doom -fakta: Sekä Tohtori Doom että Lex Luthor ovat molemmat myyneet sielunsa. Kaupan hävisivät demonit, sillä Luthor ja Doom eivät tarvitse sieluja!

Ja nyt menkää! Menkää, ja äänestäkää oikein! Niin käskee Sinisalo!

.

BEYOND!
Marvel
Dwayne McDuffie, Scott Kolins
144 sivua

Yksi Marvelin viime aikojen vähemmälle huomiolle jääneistä minisarjoja on päätynyt kovien kansien väliin. BEYOND! kokoaa Suomessa lähinnä Deathlokin kirjoittajana tunnetun Dwayne McDuffien kirjoittaman ja Scott Kolinsin kuvittaman version vanhoista kunnon Salatuista sodista.

Nuoremmat lukijat eivät välttämättä muista 80-luvulla ilmestynyttä Marvelin maksisarjaa, joka luotiin lanseeraamaan uusi sarja Marvel-aiheisia leluja. Siinä joukko Marvelin sankareita ja roistoja tempaistiin kosmisen Tuonpuoleisen toimesta kaukaiselle planeetalle mittelemään voimiaan. Kahdentoista numeron aikana kymmenien hahmojen henkilökaarti nahisteli keskenään ja pelissä oli luonnollisesti maailmankaikkeuden kokoiset panokset. Salatut sodat oli keskinkertainen, mutta minulle henkilökohtaisesti merkittävä sarjakuva, sillä olin kahdeksanvuotias enkä vielä tiennyt supersankareista mitään. Hämähäkkimiehen jatkosarjana ilmestynyt Salatut sodat kuitenkin esitteli minulle Marvel-maailman hahmot ja kas vain: olin koukussa.

Noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin McDuffien tarinassa värvätään jälleen joukko sankareita ja roistoja kamppailemaan keskenään kauas avaruuteen kosmisen superolennon käskystä. Hahmokaarti on tällä kertaa pienempi ja panokset kevyemmät, mutta alkuasetelma aiheuttaa silti miellyttävää nostalgista värinää.

Kokonaisuus on lopulta suloisen yhdentekevä, mutta viihdyttävä yhtä kaikki. Suurin ongelma on juuri alkuasetelmassa. Tilanne, jossa pieni hahmokaarti kohtaa epämääräisen kosmisen tehtävän johtaa tarinaan, jossa hahmot patsastelevat paikallaan, pohtien mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Geneerinen ympäristö ei auta: päähenkilöillä ei ole mitään muuta, minkä kanssa vuorovaikuttaa kuin toisensa. Tarina tapahtuu jonkinlaisessa supersankariumpiossa. Myöskään tarinan roistot eivät ole erityisen kiinnostavia saati sitten oikeastaan kaiken vaivan arvoisia: kosminen pahuuskin väistyy pienen bluffin edessä.

McDuffien vahvuus on hahmojen kirjoittamisessa. Hän ottaa esimerkillisesti haltuu lähinnä b-luokan sankareista ja roistoista koostuvan hahmokatraan ja virittää heidän välilleen kiinnostavia jännitteitä. Tarina saattaa tapahtua umpiossa, mutta ainakin kiinnostavalla hahmodynamiikalla ladatussa sellaisessa.

Kolinsilta olen nähnyt merkittävästi parempaakin kuvitusta. Varsin tarinan loppua kohti alkaa näyttää siltä, että Kolins on työskennellyt kiireessä. Esimerkiksi hahmot näyttävät turhankin usein suun kautta hengittäviltä hölmöiltä ja hänen kuvistaan ei välity käsikirjoituksen vaatimien kosmisten näkyjen massiviisuutta.

SUOSITUS: Beyond! on kelvollinen, peräti vanhanaikainen supersankaritarina, jonka vahvuudet ovat erilaisten hahmojen vastakkainasettelussa ja hiljaisemmissa hetkissä. Tavoitellessaan alkuperäisten Salattujen sotien kahelia mittakaavaa, jää yritys valitettavasti puolitiehen.

Tagit: Arvio, Marvel.

INLAND EMPIRE
Ohjaus David Lynch
Pääosassa Laura Dern, satunnaisia hahmoja, jäniksiä
Elokuva

David Lynchin uusin elokuva on jakanut vahvasti mielipiteitä. Sitä on haukuttu epäkoherentiksi sekoiluksi, toisaalta ylistetty mestariteokseksi. Itse kallistun edelliseen, vaikkei se olekaan vailla ansioita.

INLAND EMPIREN kutsuminen mestariteokseksi halventaa mestariteoksen käsitettä yleensä. Pelkastään leikkaamalla ylimääräisen läskin kaksi ja puolituntisesta elokuvasta voisi ratkaista kehitysmaiden ruokaongelman tarjoilemalla läskisoosia nälkäisille vuosien ajan. Jäntevä elokuva Inland Empire ei ole: harvoin olen nähnyt elokuvissa näin paljon nukkuvia ihmisiä.

Lynch on haastatteluissaan säännöllisesti esittänyt kahta väittämää. Toisen mukaan hänen elokuvansa ovat arvoituksia, jotka voi ratkaista seuraamalla tarkasti niissä esitettyjä vinkkejä. Toisen mukaan Lynch tekee elokuvansa ilman käsikirjoitusta. Jompi kumpi näistä väitteistä on mitä todennäköisemmin epätosi.

Inland Empire on Lynchin versio vanhasta Hollywood-standardista: elokuva elokuvan tekemisestä. Näyttelijätär (Laura Dern) värvätään esittämään pääosaa elokuvassa, jolla on hämärä tuotantohistoria. Sitä on aiemmin yritetty filmata, traagisin tuloksin. Keskeneräisen hankkeen taustalla kummittelee vanha puolalainen tarina. Dernin hahmo sukeltaa lavasteiden takaoven kautta sisään fiktion maailmaan. Mystiset vihjeet ja siirtymät johdattavat häntä syvemmälle metatasoihin.

Inland Empiren maailma on kirjaimellisesti skitsofreeninen. Kuten mielisairaan mielessä, kaikki tuntuu liittyvän kaikkeen. Irrationaaliset vihjeet ja houreisen näyt yhdistyvät kokonaisuudeksi, joka muistuttaa koherenssia, jos katsoja on valmis antamaan paljon anteeksi tai hyväksymään tarinan mielipuolisuuden.

Itse pystyin kokoamaan palasista jokseenkin mielekkään kokonaisuuden juurikin antamalla anteeksi paljon epäolennaiselta vaikuttavia käänteitä. Kenties antautumalla elokuvan harhaiseen todellisuuteen voisi saada irti jännittävän kokemuksen. Jos kuitenkin jättäisin huomiotta Lynchin väitteen tarinan “arvoituksesta” ja jättäytyisin mielipuolisuuden vietäväksi, voisin yhtä hyvin istua kotona, juoda vodkaa ja katsella tietokoneen näytönsäästäjää.

Tässä tulkintani, joka sisältää erilaisia juonipaljastuksia. Elokuvan luonteen vuoksi ne tuskin kuitenkaan pilaavat potentiaalista katsomiskokemusta.

Elokuvan avainkohtaus on luonnollisesti prologi, jossa Ellen Burstynin esittämä “nainen tiilitalosta” ts. noita ennustaa tulevaa: Dernin hahmo on “tyttö”, joka menee “palatsiin” (fiktion maailma) “teatterin takaoven” eli elokuvalavasteiden takakujan kautta. Burstynin ennustukset kellonajoista korreloivat elokuvan tapahtumiin: kun kello lopulta on “yli puolenyön”, alkaa tapahtua aavisteltuja murhia ja väkivaltaisuuksia. Fiktio, jossa Dernin hahmo on sirkukseen karkaavan miehen vaimo, on itse asiassa “47”, aikanaan kesken jäänyt elokuva, joka nyt haluaa valmistua. Alun itkevä nainen on oikea “47”:n vaimo, joka on jäänyt jonkinlaiseen limboon, kun filmi ei valmistunut. Mies “47”:sta on ennustuksen “poika” ja “The Phantom” on “pojan varjo”, joka on rikkonut “47”:n perheen. (Sivuhuomio leffaseuralaiseltani: onko Jeremy Ironsin avustaja tosimaailman “The Phantom”? Jos on, entä sitten?) Filmin “47” mies tekee ratkaisun kannalta olennaisen teon hankkiessaan aseen olleessaan Balttiassa. Hän sijoittaa sen asuntonsa pöytälaatikkoon, josta Dernin hahmo sen löytää. Erilaisen lamput tuntuvat merkitsevän väkivällan välineitä: kun Dern toteuttaa ennustuksen “lainan takaisinmaksusta”, hän noutaa usein tappoaseena toimivan ruuvimeisselin “The Phantomilta”, joka on syömässä hehkulamppua. Pyssy löytyy hehkulampun merkitsemästä lipastosta. Dern pakenee fiktion maailmasta, kun hänet puukotetaan ruuvarilla. Mutta nyt hänellä onkin tarvittava väline tarinan ratkaisuun: hän osaa mennä huoneeseen “47” ja hänellä on ase, jolla ampua “The Phantom”. Hän vapauttaa huoneen “47” naisen, joka pääsee takaisin fiktion miehensä luokse. Loppu on onnellinen ja kaikki päätyvät joraamaan suuressa musikaalinumerossa todellisten ja fiktiivisten hahmojen kanssa. Mukana on myös Naomi Wattsin hahmo Lynchin edellisestä elokuvasta, joka saattaa olla jollain tavalla nokkelaa.

Selvisikö? Hyvä. Ja älkää kysykö niistä helvetin jäniksistä.

Kuvassa: ne helvetin jänikset

Inland Empire on elokuva, jonka purkaminen on tuhannesti kiinnostavampaa kuin sen katsominen. Itse elokuva koostuu Dernista harhailemassa erilaisten lavasteiden välillä ja lähikuvista tämän kasvoista, kun hän juttelee houreisia. Lynch käyttää jännittäviä siirtymiä ja kameraefektejä, jotka tavallaan lisäävät tietoisuutta siitä, että katsoo elokuvaa, tai elokuvaa elokuvassa. Vieraantumisen tunne on vahva, mutta Inland Empire on kaksi ja puoli vitun tuntia pitkä. Kukaan ei tarvitse niin paljoa vieraantumista.

SUOSITUS: Inland Empire on kiehtova, mutta pohjimmiltaan syvästi viallinen elokuva. Luulen ymmärtäväni, mitä Lynch hakee, mutta kiinnostavat ratkaisut kerronnan rikkomisessa ja katsojan vieraannuttamisessa eivät tarkoita lopputuloksen olevan kiinnostava.

Tagit: Arvio, elokuva.

Viettäkäämme hetki siinä väkevässä nerouden ahjossa, joka on Asterix. On kulunut hetki siitä, kun luin omistamani sarjan albumit läpi viimeksi, mutta nämä kolme kokoelmaa kontekstista irroitettuja ruutuja muistuttivat jälleen siitä, miten kirotun hauska Asterix oli, ja on edelleen.

René Goscinnyn ja Albert Uderzon sarjakuva edustaa edelleen parasta, jota keskieurooppalaisella pottunokkakoulukunnalla on tarjottavanaan. Goscinnyn kuolemaan päättyneen Asterixin kultakauden tarinat ovat toimintafarsseja väärällään nokkelia viittauksia, sanaleikkejä ja ensiluokkaista tarinankerrontaa. Niissä kevyt viihteellisyys yhdistyy rautaiseen ammattitaitoon ja ne on pakattu kannesta kanteen terävällä irvailulla politiikalle ja eurooppalaiselle kulttuurille yleensä. Lähes jokainen ruutu vie tarinaa eteenpäin ja lähes jokaisessa ruudussa on vitsi: Asterix on todellista kerronnan ekonomiaa.

Sarjakuvan klassikkolistoja kootessa Asterixin rinnalle – ja usein ohi – nostetaan Belgialaisen Hergén luoma Tintti. Vaikka ymmärrä Tintin historiallisen arvon ja Hergén kyvyt sarjakuvantekijänä, Tintti-sarjakuvat eivät vain ole erityisen kiinnostavia. Siinä missä Tintti tylsistyttää minut hengiltä, Asterix saa minut nauramaan. Ero on päähenkilöissä. Tintti on persoonaton, hajuton ja mauton ihmisen tahra joka elää vain suhteessa sivuhenkilöihinsä, Asterix ja Obelix ovat vereviä ja syvästi inhimillisiä. Ja Asterixin sivuhenkilötkin ovat hauskempia kuin Tintin.

Jos päätyisin baariin Tintin kanssa, yrittäisin vaivihkaa livistää paikalta. Asterixin ja Obelixin kanssa lähtisin koska vain viettämään pitkää viikonloppua. Villisikaa! Taikajuomaa! Orgioita!

Tagit: Linkit.

Peräänkuulutin taannoin sarjakuvamuotoisia sarjakuva-arvioita. Miksi ei käytettäisi sarjakuvaa sarjakuvakritiikin välineenä?

Huutooni on vastattu. Limingan sarjakuvalinjan blogissa on julkaistu sarja opiskelijoiden kurssilla piirtämiä harjoitustöitä, joissa kommentoidaan sarjakuvan välineillä tunnettuja laatusarjakuvia. Tulokset ovat vaihtelevantasoisia – jotkin julkaisuista ovat ilmeisen nopeasti kyhättyjä harjoitustöitä – mutta kiinnostavia yhtä kaikki.

Kurssin vetäjä Keijo Alhqvist on pyytänyt opiskelijoita käyttämään kohdesarjakuvan tyyliä ainakin yhdessä arvion ruudussa. Mikko Mäkelän Glömp 8 -arvio toimii tässä suhteessa hauskasti: koska hän käyttää kokoelman räikeää värimaailmaa, arvasin nopeasti mistä teoksesta oli kyse, vaikken sarjakuvan nimeä heti ensin Mäkelän työstä bongannutkaan. Joukon parhaassa arviossa, samaisen Mäkelän luennassa Doug Allenin Stevenistä käytetään niin Allenin piirrostyyliä kuin myös tämän tapaa rytmittää sarjakuviaan. Vielä kun Mäkelä ei erityisesti arvosta Allenin ulosantia, lopputulos on tyylipuhdas diss.

Rami “You can’t believe it’s not Ville Ranta” Selinin Chris Ware -arvostelu liikkuu kiinnostavasti eri linjoilla. Pidän Selinin jäljestä ja minulla oli ilo olla mukana valitsemassa häntä viime vuonna Kemin sprinttistrippikisan voittajaksi, mutta hänen päätöksensä arvioida Waren teosta käyttämällä ominta tyyliään ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Se välittää Selinin lukukokemuksen arvion lukijalle, mutta ei kerro Waresta juuri mitään. Kritiikkinä se jää hyvin subjektiiviseksi. Mäkelän ja Selinin vertailu on kiinnostavaa: vaikuttaa siltä, että sarjakuvamuotoinen sarjakuvakritiikki on terävämpi, kun sen piirtäjä lainaa visuaalisia koukkuja arvioinnin kohteesta.

Arvioita sarjakuva-arvioista – en ole välttämättä ollut koskaan lähempänä insestiä. Limingan blogista löytyy myös lukuisia muita metasarjakuvallisia kokeiluja – nyt jo yli 100 kappaletta.

Tagit: Arvio, Linkit, nettisarjakuva.

(Syyskuu) SUPERMAN: THE DEATH AND RETURN OF SUPERMAN OMNIBUS HARDCOVER / Dan Jurgens, Louise Simonson & Co. / Dan Jurgens, Jon Bogdanove & Co.
Mainostekstin mukaan tämän kokoelman on tarkoitus juhlistaa Teräsmiehen kuoleman 15. vuosipäivää, mutta käsittääkseni Superman #75 ilmestyi hieman lähempänä vuoden 1992 joulua. Relevantimpi ajankohta lienee Superman: Doomsday -animaatioelokuvan DVD-julkaisu, joka on Yhdysvalloissa 18. syyskuuta.

NEXTWAVE: AGENTS OF H.A.T.E. VOL. 2 – I KICK YOUR FACE PREMIERE HC / Warren Ellis / Stuart Immonen
Ensimmäinen Nextwave-kokoelma on vielä lukematta (pitänee laatia makro tuota muotoa olevan tekstinpätkän tuottamiseksi), joten viimeisin referenssini Ellisin tuotannon laadulle on Desolation Jones, joka oli hyvin yllätyksettömästi kyynistä rankistelua. Laitan uskoni Immoseen.

X-FACTOR VOL. 2: LIFE AND DEATH MATTERS TPB / Peter David / Ariel Olivetti, Dennis Calero & Roy Allan Martinez
Ensimmäinen %1-kokoelma on vielä lukematta (tuo oli vain simulaatio), mutta tuskin Peter David pettää luottamustani.

(Syyskuu) CONAN THE PHENOMENON / Paul Sammon
Tämä ei ole sarjakuva, mutta se on mainostekstin mukaan yltäkylläisesti kuvitettu katsaus Robert E. Howardin Conanin historiaan eri medioissa.

(Syyskuu) THE PERRY BIBLE FELLOWSHIP: THE TRIAL OF COLONEL SWEETO AND OTHER STORIES / Nicholas Gurewitch
Wikipedian PBF-sivulla on tulkittu Gurewitchin vastaus webbiarkistosta puuttuvia strippejä koskevaan kysymykseen siten, että nimenomaan tässä kirjassa julkaistavat stripit olisi poistettu, mutta se voi olla virhepäätelmä. Tunnustan, etten itse osaa edes sanoa, mitä strippejä arkistosta mahtaisi puuttua, joten en myöskään tunne pakottavaa tarvetta hankkia tätä kokoelmaa.

AGE OF BRONZE, VOL. 3: BETRAYAL TP / Eric Shanower
Kaikkien pitää ostaa tämä, jotta Shanowerilla on varaa kertoa koko Troijan sodan tarina loppuun asti. Pelottaa ajatella, kuinka paljon sitä on vielä jäljellä. Ilmeisesti tässäkään kirjassa ei vielä päästä hyökkäämään Troijaan.

Lähteet:
Comic Book Resources

• Marvel
• DC
• Dark Horse
• Image

Diamond Previews

Tagit: tulevia julkaisuja.