Katuoja

THE BOYS VOL. 1: THE NAME OF THE GAME
Dynamite
Garth Ennis, Darick Robertson
144 sivua, värillinen

Garth Ennisin ja Darick Robertsonin THE BOYS -sarjakuvan julkaisuhistoria on ollut myrskyisä. Alun perin DC/WildStormin julkaisema sarjakuva lakkautettiin vuoden alkupuolella julkaisijan päätöksestä. Syynä ei ollut sarjakuvan myynti, vaan sen sisältö: The Boys on (eräänlaiselle) aikuiselle yleisölle suunnattu sarjakuva, joka sisältää runsaasti perversiota ja väkivaltaa. DC on julkaissut paljon sarjakuvia, joissa on perversiota ja väkivaltaa – muun muassa juurikin Garth Ennisin kirjoittaman Preacherin, mutta The Boysissa perversiota ja väkivaltaa kuitenkin harjoittavat DC:n Teräsmiestä ja Batmania muistuttavat supersankarikarikatyyrit. Ennis ja Robertson saivat kuitenkin luvat viedä sarjakuvansa Dynamite-kustantamolle, jonka julkaisemana se jatkaa edelleen ilmestymistään.

On tietysti kiinnostavaa, että supersankareita rienaava sarjakuva onnistuu edelleen aiheuttamaan reaktiota, mutta luojan tähden, eikö supersankarigenren dekonstruointi ole jo auttamattoman passé? Supersankarigenre on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana elänyt jo modernin, post-modernin, post-post-modernin, retron, uusklassisen ja nykyisen uustyhmän kautensa. The Boys lähinnä onnistuu todistamaan, että mitään dekonstruoitavaa ei enää ole.

Tarinassa eletään alati kasvavan supersankarijulkkisjoukon varjostamassa maailmassa. Kameroiden edessä viittasankarit ovat siivosti, mutta suljettujen ovien takana trikooukot irstailevat ja superroistojen kanssa nahistellessaan onnistuvat lähinnä tappamaan sivullisia. Skottilaisen Hughien tyttöystävä menehtyy supersankarien yhteenotossa ja CIA:n freelancer Butcher värvää hänet supersankareita valvovaan The Boys -tiimiin. Butcherin joukko tarkkailee kaksinaismoralistisia sankareita ja tarvittaessa läksyttää heitä fyysisesti. Idea on hyvinkin samankaltainen kuin Micah “US Army Ranger” Wrightin taannoisessa Team Achillesissa, vaikka Ennisin ja Robertsonin lähestymistapa on vieläkin räävittömämpi.

Periaatteessa The Boys seisoo täysin tyhjän päällä: sen keskeinen konsepti on kaluttu jo aikaa sitten ja se on oireellinen yhdysvaltalaista sarjakuvaa ympäröivästä itseinhon kulttuurista. En osaa nimetä montaakaan laulua, jossa lauletaan siitä, miten paljon musiikki inhottaa, mutta osaan kyllä luetella kohtuuttoman monta sarjakuvakonventioiden typeryyttä ruotivia sarjakuvia. The Boys ei edes ole kuvainraastossaan kovinkaan terävä: jos supersankaritiimin initiaatioriittinä on joukkoraiskaus tai kuolleen teinisankarin peräaukosta löytyy hamsteri, ei Nobelin rauhanpalkintoja älykkyydessä ole lähiaikoina jaossa.

Periaatteessa minun pitäisi vihata The Boysia. Mutta se on Garth Ennisin ja Darick Robertsonin sarjakuva.

The Boysin keskuskonsepti on keskenkasvuinen ja typerä, mutta sitä ympäröivä tarina on kiinnostava. Tämä ei ole lyhyt vitsisarjakuva, vaan 60-osaiseksi suunniteltu kokonaisuus ja Ennis selkeästi ja kiinnostavasti petaa tulevaa. Tarinan aloittava Hughien tragedia on järkyttävä ja koskettava. Butcherin hahmo on riittävän todentuntuinen ollakseen pelottava ja The Boysin muut jäsenet nousevat hitaasti karikatyyriä moniulotteisemmaksi. Sosiopaattiset supersankaritkin saavat ulottuvuuksia: Hughien kehityskaari vertautuu maailman ykkössankareihin liittyvän nuoren Starlightin kaareen, kun molempien illuusiot rapisevat yksi kerrallaan. Ennis saa kevyillä kosketuksilla, dialogilla ja hiljaisilla hetkillä, hahmot toimimaan. Ei konstekstin vuoksi, vaan siitä riippumatta. Haluan lukea heistä lisää, tietää miten heidän käy. Tämä on Garth Ennisin taituruutta: esimerkiksi Preacherin kammottivimmatkin ihmishirviöt muuttuivat kiinnostaviksi, kun Ennis antoi heille tarinassa tilaa.

Hughien määrittävä hetki. Darick Robertsonin kuvitusta The Boys #1:sta.

Suurin pettymys Ennisin tarinassa ovat oikeastaan toimintakohtaukset. Wrightin Team Achilles mielessäni annoin itselleni luvan odottaa, että The Boysin agentit käyttäisivät jotain erityisen nokkelia konsteja supersankareiden päihittämiseen. “Vedetään supersankariseerumia ja hakataan ne” ei ole erityisen kiinnostavaa. The Boysin väkivallassa on kyllä ihastuttavaa vimmaisuutta, mutta toimintakohtaukset eivät nouse koreografiassaan esimerkiksi Ennisin sotasarjakuvien tasolle.

Darick Robertsonin naturalistinen tyyli taipuu The Boysissa niin ihmisten reaktioiden, supersankaritoiminnan kuin irvokkaiden vitsienkin kuvittamiseen. Hänen päätöksensä piirtää Hughie tismalleen brittikoomikko Simon Peggin näköiseksi on outo, mutta tekijöiden onneksi Pegg on sarjakuvafani: albumin esipuhe on näyttelijän itsensä kirjoittama.

SUOSITUS: The Boysia on vaikea suositella kenellekään. The Boys raiskaa kuollutta hevosta. Sen keskeinen idea on auttamattoman väsynyt ja Ennisin vitsit paikka paikoin nolostuttavan tyhmiä. Se on itsetarkoituksellisen irstas ja väkivaltainen tarina. Mutta minä nautin siitä, kiitos Ennisin ja Robertsonin tarinakerrontataitojen.

Kategoria: Arvio.
Tagit: Arvio, Garth Ennis