Katuoja

PEACH FUZZ
Pauna Media Group
Lindsay Cibos, Jared Hodges
176 sivua, mustavalkoinen

Lindsay Cibosin ja Jared Hodgesin PEACH FUZZ on osa Pauna Media Groupin julkaisuohjelmaa. Luin hiljattain PMG:n kaikki julkaisut Sarjainfo-lehden artikkelia varten ja jos joudun lukemaan enää yhtäkään tarinaa maagisesta prinsessasta fantastisessa satumaassa, kaivan silmät päästäni paistinlastalla.

Prinsessasatu-yliannostukseni ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettäkö tuomitsisin PMG:n julkaisuhankkeet. PMG julkaisee pääasiassa yhdysvaltalaisen TokyoPopin niin sanottua OEL-mangaa. “Original english language” -manga on siis pseudojapanilaista sarjakuvaa, jota ei olla tehty japanissa saati sitten japanilaisten tekijöiden toimesta. Puristeille, joiden mielestä kaikki kaunis ja hyvä tulee japanista OEL on tietenkin kauhistus, mutta jos asiaa tarkastelee yhtään vähemmän mielipuolisesta perspektiivistä, voi todeta tekijöiden kansallisuuden olevan yhdentekevä. OEL-artistit tekevät vain sitä, mitä nuoret taiteilijat ovat tehneet kautta historian: nappaavat vaikutteet töihinsä omista suosikeistaan. Se, että PMG ja TokyoPop käyttävät japanilaisen sarjakuvan suosiota hyväkseen markkinoidessaan länsimaisten tekijöiden työtä on lähinnä merkki siitä, että japanilaisella sarjakuvaestetiikalla on entistä enemmän kysyntää. Siitä vain on tulossa myös länsimaisen sarjakuvan estetiikkaa. Osamu Tezuka haki vaikutteensa yhdysvalloista, Katsuhiro Otomo puolestaan euroopasta ja nyt ne tulevat takaisin kierrettyään ensin Tyynenmeren ja Atlantin.

Perusteltu PMG-kritiikki kohdistuu yhtiön vaihteleviin tuotantoarvoihin. Suomennokset eivät ole aina kelvollisia ja englanninkielisiä tekstejä on jätetty harhailemaan suomenkielisten julkaisujen sivuille. Tämä on tietysti lähinnä kauneusvirhe, mutta anteeksiantamaton yhtä kaikki.

Vastaavasti voi kritisoida yhtiön julkaisemien tarinoiden laatua: tusinaan julkaistuun sarjaan mahtuu vain pari kiinnostavaa viihdelukemistoa, muut ovat jotain suloisen yhdentekevän ja järjenvastaisen huonon shoojo-hiilikopion väliltä. Tästä joukosta Peach Fuzz on kenties kiinnostavin. En osaa sanoa, voinko suositella sitä, mutta se on ainakin jotain muuta kuin oletin.

Sarjan ensimmäisen pokkarin kannessa vaaleahiuksinen pikkutyttö katsoo vetoavasti lukijaan hymyillen. Hänen käsissään on lemmikkifretti joka myös nauraa. Tyttö on maalattu pastelliväreillä ja tausta hehkuu vaaleanpunaista. Peach Fuzz on valmiina viettelemään minut viattomaan pehmoeläinseikkailuun, murskaamaan minut vaahtokarkin makuiseen syleilyynsä!

Ja mitä vielä: vaahtokarkissa on partateriä sisällä. Peach Fuzz on ala-asteikäisille suunnattu kertomus siitä sadistista, joka elää jokaisen kärpäsen siipiä irrottavan ja muurahaisia suurennuslasilla polttavan lapsen mielessä.

Yhdeksänvuotias Amanda on hyljeksitty tyttö, joka ei saa huomiota edes kiireiseltä yksinhuoltajaäidiltään. Häntä kiusataan koulussa ja hänellä on yksi, tuskallisen pinnallinen kaveri. Hän saa äitinsä suostuteltua ostamaan itselleen lemmikkifretin, mutta terävähampainen elukka osoittautuu vaikeaksi hoidettavaksi.

Kun siirrytään kuvaamaan tapahtumia tarinan nimihenkilön, Amandan fretin näkökulmasta, kokonaisuudesta tulee vakavasti häiriintynyt. Omassa todellisuudessaan Peach kuvittelee olevansa prinsessa, joka julmasti kaapataan valtakunnastaan Amandan kotiin, jossa tämän elämästä tulee toistuvien koettelemusten helvetti. Fretti näkee tätä riepottelevien ihmisten kädet viisipäisinä hirviöinä, jotka keksivät toistuvasti uusia nöyryytyksiä, kun Amanda ystävineen kohtelee eläintä kuin lelua. Eläimen sisäinen monologi muuttuu alati harhaisemmaksi ja epätoivoisemmaksi, kun tämän maailmasta tulee satunnaisten kärsimysten sarja. Peach itkee yksin ja alkaa kuvitella liikkumattomien esineiden olevan sen uusia alamaisia – jotka nekin eläimen mielessä kääntyvät tätä vastaan. En olisi yllättynyt, jos sarja olisi päättynyt kohtaukseen, jossa järkensä menettänyt fretti makaa omissa ulosteissaan yrittäen purra raajojaan irti.

Nuoren fretin kärsimykset

Vastaavasti Peachia kurittava Amanda syöksyy suoraan ala-asteen helvettiin, kun luokkatoverit kiusaavat häntä ja tytön paras kaverikin päätyy puukottamaan Amandaa selkään. Peach Fuzz on lohduttoman tunnistettava kuvatessaan lasten lyhytnäköistä, satunnaista julmuutta, kohdistui se sitten eläimiin tai ihmisiin.

SUOSITUS: Osittain Peach Fuzzin kammottavuus perustuu siihen, että se on lähtökohtaisesti yli kuusivuotiaille suunnattu sarjakuva, joka on piirretty söpöin pehmein viivoin. Osittain taas se johtuu siitä, että se on oikeassa kuvatessaan lapset julmina kidutusautomaatteina: suurin osa lapsista on hirviöitä, jotka saattavat yhtä hyvin purra tai lyödä ilman järkevää syytä siinä missä aikuinen tervehtisi. Aion antaa Peach Fuzzin jollekin naperolle luettavaksi ihan vaan siksi, että voisin katsella sen itkevän. Pikku paskiainen todennäköisesti ansaitsee sen.

Kategoria: Arvio.
Tagit: manga