Hämähäkkivaistoni varoittaa

25.02.2010 - 2:24 / Otto Sinisalo.


SPIDER-MAN 2/2010
Mark Guggenheim, Barry Kitson, John Romita Jr.
Egmont
52 sivua, värillinen

Spider-Man -lehti on ollut viimeisen reilun vuoden ajan taas jotain merkillistä, jotain mitä se ei pitkään aikaan ole ollut: se on ollut kiinnostava.

Hämähäkkimies-sarjakuvaperhe oli pitkään sellaisessa kunnossa, että se ei olisi saanut edes suihinottoa spurgulta piriä vastaan Sörnäisissä. Käsikirjoittaja J. Michael ”Oscar-palkinto” Straczynskin rupeama hahmon kanssa alkoi 2000-luvun alussa lupaavasti, mutta ennen pitkää kirjoittaja näytti väsyvän pahasti ennen kuin romahti lopullisesti. Lopun aikojen Hämähäkkimies, joka asui lasitornissa superkavereidensa ja supermallivaimonsa kanssa oli suunnilleen yhtä tunnistettava ja arkkityyppinen kuin Hämähäkkimies, joka olisi Tuusulassa asuva astronauttiviikinki.

Jotain piti tehdä, ja niin kuin supersankarisarjakuvissa aina ”lopullisten muutosten” jälkeen tapahtuu, palautettiin status quo, eräänlainen ainakin. Straczynskin kauden aivovammaisuuden loppuhuipennuksena nähtiin tarina, jossa Hämähäkkimies… ei, en voi kirjoittaa tätä lausetta selvin päin. Hetkinen.

HETKINEN

No nyt: Straczynskin kauden aivovammaisuuden loppuhuipennuksena nähtiin tarina, jossa Hämähäkkimies myy avioliittonsa Mary Janen kanssa Saatanalle pelastaakseen kuolevan tätinsä. Seurauksena Hämähäkkimies-tarinat alkoivat uudestaan jonkinlaiselta puhtaalta pöydältä, jossa sankarimme ei ollut koskaan ollut naimissa ja tietyt sivuhahmot, mukaan lukien Spider-Man -elokuvissa monasti nähty Harry Osborn olivatkin taas hengissä.

Hämis myy avioliittonsa Perkeleelle. Tämä on jotain, mitä tapahtuu Hämähäkkimies-sarjakuvassa.

Ei niin, että niin yritykset palauttaa hahmoa juurilleen ja tehdä päähenkilöstä jälleen sinkkumies olisivat mitenkään harvinaisia. Viimeisen päälle 10 vuoden aikana olemme nähneet leski-Hämähäkkimiehen (vaimo ei ollutkaan kuollut!), asumusero-Hämähäkkimiehen (vaimo tuli takaisin!) ja teini-ikäisen Ultimate-Hämähäkkimiehen (vaimo on alaikäinen). 1990-luvulla oli lisäksi klooni-Hämähäkkimies (vaimo on naimisissa kloonin kanssa, joka onkin alkuperäinen!) ja John Byrnen retro-Hämähäkkimies (tappakaa minut).

Tarkemmin ajateltuna on esitettävä kysymys: mikä helvetti on vialla Hämähäkkimies-sarjakuvissa? Noin yleensä?

Hämähäkkimiehen myyttisen status quon etsintä ei rajoitu ainoastaan sarjakuviin. Spider-Man -elokuvasarjakuvakin palautetaan alkupisteeseensä sarjan neljännessä osassa, jossa Peter Parker on jälleen lukiossa. Eikä toivon mukaan naimisissa.

Tietysti hahmon ”juuret” ovat suhteellinen käsite. Suuri osa lukijoista on parinkymmenen vuoden ajan lukenut ainoastaan naimissa olevan Hämähäkkimiehen tarinoita, joten onnellisesti avioliitossa viihtyvä trikoohemmo on heille se tuttu versio ja 2000-luvun lopun merkillinen käänne varmasti siksi kaksin verroin ärsyttävämpi.

On tosin myönnettävä, että Straczynskin jäljiltä hahmo oli sellaisessa umpikujassa, että äärimmäiset keinot olivat tarpeen hahmon kuntouttamiseksi. Ymmärrän siis motiivit, joskin metodit olivat kammottavan epäonnistuneet.

Lopputulos, taasen, on oikein kelvollinen. Uutta sinkku-Hämähäkkimiestä kirjoittaa ja kuvittaa vuorotellen useampi tekijä ja kokonaisuus on pysynyt vuoden päivän hyvinkin vireänä. Yllättäen myöskin vuoden ympäri jatkuneet pitkät taustatarinat – muun muassa Hämähäkkimieheksi tekeytyvät murhaajat ja New Yorkin pormestarinvaalit, joihin superhahmot sekaantuvat – ovat avautuneet johdonmukaisesti, vaikka päätarinoita onkin ollut kirjoittamassa armada sinänsä kelpoja senttareita, muassaan Mark Guggenheimin, Mark Waidin ja Zeb Wellsin kaltaisia rutinoituneita kynäilijöitä. Kuvituspuolella on nähty niin sellaisia työhevosia kuin Barry Kitson ja John Romita Jr. kuin Marcos Martinin kaltaisia uusia kykyjä. Kerrankin luomistyö komitean kautta on ollut menestyksekästä. Siitäs sait, auteur-teoria!

Lapsi saattoi mennä pesuveden mukana viemäriin kun Hämähäkkimiehen historia kirjoitettiin uusiksi, mutta ainakin amme on puhdas. Ongelmiin on kuitenkin törmätty aina, kun hahmon menneisyys tulee puheeksi tarinoissa. Näyttää nimittäin siltä, että kirjoittajatkaan eivät ole aivan kartalla siitä mitkä osat hahmon historiaa on muutettu ja mitkä ovat pysyneet samoina. Kaikki yritykset selvittää hahmon melkein 50-vuotisen historian hätäisesti uudelleenkirjoitettua sotkua ovat kuin pyöreän palikan hakkaamista kolmikulmaiseen reikään laatikossa, joka on täynnä pernaruttoa.

Tämä on johtanut tahattoman koomisiin kohtauksiin, jossa hahmot ikään kuin tiedostavat elefantin huoneessa ja yrittävät nolona väistellä aihetta. Jotan tällaista, siis:

– Muistatko, Peter, kun minä kuolin ja minut haudattiin?
– Toki, Harry. Onneksi olitkin vain monta vuotta Euroopassa kertomatta kenellekään!
– Entä se yksi kerta, jolloin kuolleeksi luultu isäni varasti sinun ja vaimosi –
– Tyttöystäväni. Tai avovaimoni, en tiedä?
– …tyttöystäväsi lapsen, korvasi tätisi näyttelijällä, joka kuoli ja tappoi lapsenne?
– HÄMÄHÄKKIVAISTONI VAROITTAA thwipp

Tiivistääkseni: kunhan Hämähäkkimies-tarinat eivät mainitse sitä yhtä asiaa – hahmon historiaa – jonka vuoksi valtaosa faneista lehtiä ostaa, on menestys taattu … hetkinen.

HETKINEN

Kategoria: Arvio.
Tagit: , ,



Trackback URI | Kommenttien RSS

Jätä vastaus