Katuoja

Nettijulkaisu Katuojaan on vaihteeksi jäänyt vähemmälle – syytän Vulkaanista Tuhopilveä ja sun mutsiasi. Olen myös vienyt suomalaista kulttuuria mm. Arkangeliin, jossa puhuin sarjakuvasta venäläisyleisölle. Jos ihmettelette, missä suomalainen kulttuuri on, vein sen Vienanmeren rannalle!

Otto Sinisalo -vieroitusoireita voi kuitenkin lievittää paperimedian parissa sekä valikoiduissa webbiportaaleissa.

Sarjainfo 1/2010 - Hannele Richertin kansikuva

Suomen Sarjakuvaseura RY:n Sarjainfo-lehti on uudistunut. Numero 1/2010 edustaa Sarjainfon uutta linjaa, jossa uusiksi on pantu kaikki, taitosta paperiin ja kirjoittajista artikkelikonsepteihin. Ensimmäisessä Mari Ahokoivun ja Vesa Saarisen toimittamassa numerossa on kuitenkin tekstejä myös kaltaisiltani vanhoilta pieruilta – minulta ainakin pari arviota kevään uutuusalppareista, jotka ovat luettavissa myös netissä: tällä kertaa sivalletaan Ville Rannan Paratiisisarjaa ja Jean-Philippe Peyraudin Kauneuspilkkuja -minialbumia.

Hiljattaen ilmestyi myös Sarjainfo 4/2009, tuon edellisen päätoimittajan ja yli-ihmisen, Vesa Kataiston, viimeiseksi jäänyt numero. Siihen onkin jäänyt joukko toinen toistaan mehukkaampia feature-juttuja, mukana kirjoittamani “Rasismia, pedofiliaa ja jumalanpilkkaa – sarjakuvakohujen lyhyt historia”, jossa retostellaan 2000-luvun sensuuri- ja kauhisteluidiotismilla monen sivun verran. Lue ja tuohdu!

Taitto on myös uudistunut Tähtivaeltaja-lehdessä, joka muuten tykittää totutun scifistisellä linjalla. Numerossa 1/2010 on kirjoittamani arvio Joe Abercrombien fantsuromaanisaagan ekasta kirjasta. Se olikin yllättäen muikea viihde-elämys, vaikka muuten saankin näppylöitä perinteisestä fantasiamiekkahipasta.

Internetin ihmemaasta kirjoitan Lumonetti-portaalin viihdesivuilla, joilla hehkutan paria viime aikojen suosikkinettisarjistani. Jos et ole lukenut Axe Copia tai Nedroid Picture Journalia, saatat olla tyhmä!

Seuraavaksi paneudun mm. leffa-arvioihin, joita etelän mediamogulit vonkaavat. Listalla on esimerkiksi mainio Kick-Ass -leffa, joka ansaitsi paikan sydämessäni jo pelkästään Nicholas Cagen hysteerisellä Adam West -imitaatiolla. Leffa on kuitenkin jakanut maailmalla mielipiteitä, vastaanoton ollessa kaikkea holtittoman ihkutuksen ja jyrkän moralistisien tuomioiden välillä. Nille, jotka eivät tajua, mistä Mark Millarissa on kyse, Marc-Oliver Frisch muistuttaa, mikä oikein saa Skotlannin lahjan maailmalle tikittämään.

Tagit: Hype, Linkit.

Tänään tarjoan linkkejä. Alla on lista relevanteista linkeistä ja lähteistä, joita käytin Tampere Kuplii -tapahtuman luennossani. Mutta ennen niitä, Bachelor Frog tiivistää tutkimusmetodini viimeisen kuukauden ajalta:

Englanninkielisten nettisarjakuvien määrän pohjasin The Web Comics Listin yhteenvetoon. Tämän top kympistä löytyvät siis tämän hetken kuumimmat fetissi- ja nörttivitsisarjakuvat. Omavaraisten nettisarjakuvien lista on Wikipediasta, joten sen totuusarvo voi olla aavistuksen kyseenalainen. Wikipedian arvaus osunee kuitenkin jokseenkin kohdilleen.

Hilarity Comics edustaa hyvää, suurilta osin peliaiheista vitsisarjaa, tai ainakin aseistariisuvan kajahtanutta sellaista. Kertaluontoinen Loser Nerd Math Comics piikittelee nöröjen suosimalle XKCD-sarjikselle.

Loputtomasta kankaasta ja mikromaksuista kirjoitti Scott McCloud. Vaikka hän ennusti monta asiaa väärin, on hän silti yksi harvoista jotka edelleen viitsivät tutkia – ja ohjata – sarjakuvan tulevaisuutta.

Paras lähde tutustua kuvamarkoihin ja muihin meemeihin on Know Your Meme, kattava meemitietokanta. Sieltä löytyy artikkeleiden lisäksi myös mainioita meemejä ja niiden historiaa taustoittavia videoita.

Karvinen miinus Karvinen on edelleen päivittyvä nettisarjakuva, jota saa nyt myös painettuna albumina. Axe Cop on 5-vuotiaan Malachain Nicollen kirjoittama tarina poliisista, joka löytää “täydellisen palokirveen” – ja myös vuoden 2010 ehdottomia sarjakuvalöytöjä.

Hyvä kokoelma järjettömiä nettisarjakuvia esitellään Cracked.comin artikkelissa “The 5 Circles of Baffling Web Comic Hell”. Suomalaisiin folio-propellihattuihin ja heidän MS Paint -sarjakuviinsa voi tutustua Hommaforumilla.

Esimerkkeinä keskinkertaisuudesta käytin kotimaista Sosiaalisesti rajoittuneet -sarjakuvaa ja silkasta huonoudesta pahamaineista Ctrl+Alt+Del -sarjakuvaa, etenkin sen vallatonta keskenmenotarinaa. Huonoille nettisarjiksille ilkkuu, joskus oikeutetusti, The Bad Webomics Wiki. Huonoille pelisarjikselle on ansiokkaasti irvaillut myös Ben Croshaw Zero Punctuation -videossaan. Abhay Khosla tarjoilee hänkin tutustumisen arvoisen, aavistuksen psykoottisen katsauksen nettisarjakuviin vuonna 2010.

“Paras sarjiksissa” on Kate Beaton. Suomalaiset sarjakuvablogiesimerkkini löytyvät – yllätys, yllätys – Sarjakuvablogit.comin etusivulta. Tämän hetken lempinettisarjakuvani on Nedroid Picture Journal.

Tagit: Linkit, nettisarjakuva.

Kuten nokkelimmat lukijat ovat saattaneet havaita, Katuojan uusi ulkoasu on tehty hätäisesti ja näyttää jokseenkin kuppaisen hevosen peräpukamilta. Vaikka työskentelenkin IT:n parissa, en ole web designer. Sarjakuvistani “nauttineet” tietävät, että visuaaliset kykyni ovat samaa tasoa kuin säkillisellä lekasoraa.

Katuojan vanhaa leiskaa hallitsi Rami Rautkorven suunnitelema mainio logopalkki:

Katuoja - vanha logo. Taide: Rami Rautkorpi

Uuden Vuosikymmenen Katuojaan on päätetty kuitenkin tilata uusi logo. Nyt minulla onkin ilo julkistaa…

SUURI KATUOJA-LOGOKILPAILU
Suunnittele Katuoja-blogille logo. Voittaja saa fantastisen palkinnon. Logon voi lähettää osoitteeseen otto.sinisalo@gmail.com .

Joitain ohjenuoria:
– logon tulee olla alle 540px leveä
– logon tulee olla reunoiltaan valkoinen (tai muuten valkoiselle taustalle sopiva)
– logossa voi käyttää Katuojan linkkiväriä #5588AA (vaaleansininen) teeman eheyden vuoksi

Kilpailuaikaa on maaliskuun 7. päivä 2010 asti. Pidätän oikeuden julkaista kaikki kilpailuun osallistuneet työt kertaalleen tässä blogissa. Voittajatyö kohotetaan blogin otsikkopalkkiin. Kuvan käytöstä t-paidoissa, julisteissa tai Senaatintorille rakennettavissa näköispatsaissa neuvotellaan erikseen.

Jos kilpailutöitä ei kuulu, olen pakotettu piirtämään logon itse. Lupaan, että lopputulos ei tule miellyttämään ketään.

Katuoja - logo 3.0, ensimmäinen luonnos

(Yllä oleva kuva saattaa olla tahaton alluusio tähän. Kuten Ilja Rautsi havaitsi viime merkinnän kommenteissa, todennäköisesti anastan kaikki ideani asiaa itse huomaamatta.)

Tagit: Meta.

Olen Otto Sinisalo. Luen sarjakuvia, ja siksi minä juon.

Olen kirjoittanut sarjakuvista nyt kahdeksisen vuotta. Merkittävä osa teksteistä on julkaistu Katuoja-blogissa, ensin Kalaksikukko-verkkolehden alaisuudessa, sittemmin Blogger-blogipalvelun kautta. Nyt Katuoja muuttaa jälleen, tällä kertaa Suomen sarjakuvaseura RY:n Sarjakuvablogit.com -palveluun.

Blogger-palvelu on lopettamassa tuen FTP:n yli julkaisulle, joten Katuojan päivittäminen nykyisessä osoitteessaan muuttuu mahdottomaksi. Katuoja siirtyy nyt WordPress-sovelluksen päälle rakennetun Sarjakuvablogit.com -sivuston alaisuuteen. Ja totta puhuen, oli jo aikakin.

Lukuisista keksinnöistäni Sarjakuvablogit.com saattaa olla paras. Se on vähän päälle vuoden ikäisenäkin kerännyt merkittävän joukon eteviä kotimaisia sarjakuvapiirtäjiä julkaisemaan luonnoskirjojaan ja nettisarjakuviaan. Sellaisena palvelu on tärkeä osa suomalaista sarjakuvakenttää. Puhun “keksinnöstäni”, koska satuin eräänä krapulapäivänä Sarjakuvakeskuksen takahuoneessa ehdottamaan, että voisimme Sarjakuvaseuran nimissä tarjota sarjakuville räätälöidyn vaihtoehdon Vuodatus.net:ille ja vastaaville kotimaisille blogipalveluille. Muutaman päivän kuluttua kommentistani palvelin oli hankittu, blogialusta asennettu ja ensimmäiset blogit perustettu – kaikki ilman minkäänlaista työpanosta minulta. Sarjakuvablogit.com -palvelua ylläpitää joukko eteviä Sarjakuvaseuran työntekijöitä, mutta olenkin aina pitänyt itseäni enemmän ideamiehenä kuin toteuttajana. (Tämä ei estänyt minua ottamasta vastaan Kemin sarjakuvapäivien Lehti-Lempi -palkintoa, tosin.)

Joten: alkaen tästä viikosta, Katuojaa julkaistaan osoitteessa katuoja.sarjakuvablogit.com. Päivittäkää kirjanmerkkinne.

Tagit: Linkit.

Yksi 24h-sarjakuvamaraton on jälleen takana. Tällä kertaa suolsin Quantum Discourse -otsikolla viitisenkymmentä sivua, iltapäiväneljästä aamuyhdeksään. Rehellisyyden nimissä täytyy todeta, että verrattuna viime vuoteen en ole kehittynyt käytännössä lainkaan, joskaan en toisaalta ole myöskään harjoitellut. Laiskuuttani toistin viime vuoden rutiinit metodeita ja välineitä myöten: tarina pohjautui jälleen Rami Rautkorven poimimiin lehtileikkeisiin. Sisällytin kaikki aihiot tarinaan tavalla tai toisella. Ulkoisesti lopputulos muistuttaa jopa hahmoja myöten viime vuonna piirtämääni Etusivu-tarinaa. Kiireessä on näemmä helppoa takertua tiettyihin maneereihin. Tällä kertaa tosin kirjoitin tarinan englanniksi, koska nyt se tuntui luontevammalta.

Koska kello käy vielä, ajattelin kirjata viime vuoden tapaan annotaatiot Katuojaan. Alla ovat kootut selitykseni ja huomioni sivu kerrallaan. Valmiin työn voi lukea 24tuntiasarjakuvaa.info -galleriasta, jahka se skannataan loppuun.

Etu- ja takakansi: Nämä tein viimeisenä. Etukansi syntyi vahingossa: alareunan kuva on paperin läpi imeytynyttä mustetta, joka tarttui hauskan näköisesti aluspaperille. Takansi on väsynyt Stan Lee -imitaationi.

Sivu 3: Aloitin numeroinnin ikään kuin suunnittelisin valmista lehteä. Otin välittömästi käyttöön huomiovärit, koska luottamukseni kykyihini piirtää sama hahmo tunnistettavasti useita kertoja on rajallinen.

Sivu 4: Päähenkilömme Aldous Lund. Hän on ruskea, koska minulla oli ruskea tussi.

Sivu 5: Tahaton alluusio levynkanteen. Musta banaani oli yksi Ramin arpomista aihioista. Otsikko syntyi, kun tein tarinan yleislinjauksen maratonin alkuhetkillä. Ei vetävin mahdollinen, myönnettäköön. “Graphic novella” kuulostaa sopivan turhantärkeältä.

Sivu 6 – 7: Loputon banaanikeskustelu alkaa. Esittelemme myös näkökulmahenkilön ja protagonistin suhteen.

Sivu 8: Kun et tiedä mitä piirtää, piirrä lähikuva kasvoista. Näitä on paljon.

Sivu 9: Lundin banaanimonologi miellyttää minua jostain syystä.

Sivu 10: Halusin sisällyttää Foucault-teemoja, koska tulin hiljattain puhuneeksi aiheesta useastikin. Tuntemukseni diskurssianalyysistä on toki olematon, joten bluffaan kaikki tarinan “tieteelliset” faktat.

Sivu 11: Pöllin tämän vitsin koomikko Demetri Martinilta.

Sivu 12 – 13: Lopulta pääsemme eteenpäin. Isot otsikkosivut sisällytin laiskuuttani.

Sivu 14: Puuvärejä! Ajattelin niiden erottavan Lundin lapsuuskuvat nykyhetkestä, mutta unohdan sen pian ja käytän tussia kuten muuallakin. Hippivanhemmat oli yksi aihioistani.

Sivu 15: Teennäinen puheen ja kielen kanssa pelehtiminen saattaa johtua Paul Austerin kirjoista, joita olen lukenut hiljattain.

Sivu 16: Tästä sivusta pidän. Vanhempien ilmeet onnistuivat puolivahingossa.

Sivut 17 – 19: Tämä skenaario perustuu viime viikolla valmistujaisjuhlissa käymääni dialogiin tutkimusmetodeista.

Sivu 20 – 21: Rouva Lundin puheet tulevat suoraan aihioista. Oudosti makaava epämuodostunut koira johtuu siitä, että piirsin sen ensi ja sitten huomasin piirtäneeni itseni pussiin sommitelman kanssa.

Sivu 22: Tässä tunsin hetkellisesti saavani kirjoitettua jotain samastuttavaa. Viimeistään tässä vaiheessa olin päättänyt että Lundin epäkieli on puuvärisuhruja.

Sivu 23: Täysin järjetön sommitelma yläruudussa. Vaikutelma päihtyneestä valokuvaasta, joka on ottanut kehnosti rajatun kuvan on täysin kohtuullinen. Sommittelu voi johtua piirtämishetken mielentilastani. Kello lähestyi tässä vaiheessa puolta yötä.

Sivu 24 – 25: Tämä oli kohtuuttoman työläs piirtää, varsinkin ottaen huomioon, että se ei edes näytä kovin hyvältä.

Sivu 26: Ensimmäinen kultakalani, joka näyttää edes vähän kalalta.

Sivu 27: Tarinan ehkä onnistunein yksittäinen sivu. Syynä mahdollisesti se, että jaksoin värittää tätä muita sivuja pidempään.

Sivu 28: Yritin piirtää rouva Lundin tuhoamassa kultakalamaljaa, mutta tekstilaatikot olivat tiellä, joten rouva riehuu geneerisesti. Tarina on muutenkin kohtuuttoman tekstiraskas ja se sotkee sommittelua enemmän kuin kerran.

Sivu 29: Kultakalojen syöminen oli siis yksi aihioista. Olin päättänyt nimetä kappaleet välimerkkien mukaan, tämän ollessa kappale “puolipiste”. Tämä varmasti vaikutti hyvältä intertekstuaaliselta idealta jossain vaiheessa.

Sivu 30 – 31: En näemmä osaa päättää, onko tämä luento vai seminaari vai puhe.

Sivu 32: Diktaattorin diggaaminen oli yksi aihioista. Huomatkaa tahaton symmetrinen high five.

Sivu 33: Miltä näyttävät halaavat ihmiset? Eivät tältä.

Sivu 34 – 35: Nenäbingo! Ilmeisesti Suomen televisiossa tulee tällainen ohjelma, mutta väitän minun versioni olevan parempi.

Sivu 36: Raksamies saa täyttää “roudarin” rooli.

Sivu 37: Kuvataiteilija Sinisalo yrittää piirtää asioita perspektiivistä aamuneljältä. Lopputulos arvattavissa.

Sivu 38-39: Laaja ymmärrykseni kvanttimekaniikan luonteesta käynee tästä ilmi selvästi. Kvantit ovat pieni asioita. Joihin liittyy epävarmuutta.

Sivu 40: Otsikko mainittu! Kuolleet filosofit ja fyysikot ympäri maailman pyörivät haudoissaan.

Sivu 41: Laskekaa “end” -sanojen määrä tästä eteenpäin. Saatoin olla väsynyt.

Sivu 42: Tässä lainataan arvatkaa ketä skottikirjoittajaa! En ole varma, onko termiä “unlanguage” käytetty aiemmin fiktiossa, mutta jos ei, Unlanguage on (C) ja (R) Otto Sinisalo 2009.

Sivu 43: Tyhjä puhekupla oli varmaankin ennalta-arvattava ratkaisu epäpuheelle.

Sivu 44: Alun perin ajattelin, että saisin valkoista tekstiä vihreän vahaliitupohjan päälle, mutta olin väärässä. Tarinan maailmankaikkeudessa käytetään sitten paljon mustia liituja.

Sivu 45 – 47: Miksiköhän aamukuuden jälkeen piirretyt sivut näyttävät parhailta? Johtunee väreistä. Sivun 47 epäonninen herra on cameo Etusivusta.

Sivu 48: Kirjoitin tähän alun perin “Lind lives”. Hyvä merkki, jos unohdan tarinan ainoan nimetyn hahmon nimen.

Sivu 49: Pidän mysteereistä, joissa pengotaan erikoisten hahmojen jäämistöä. Siksi tämä oli mukava piirtää ja kirjoittaa.

Sivu 50: Tämän loppukoukun keksin jossain vaiheessa prosessin aikana. Liitutauluteema täsmentyi puolessavälissä, mutta myöhemmin laajensin sen myös loppuratkaisuun.

Sivu 51 – 52: Näiden sivujen piirtäminen tuntui aidosti hyvältä. Jonkinlainen oma katharsiksen tunteeni saattaa kenties välittyä tästä lukijallakin.

Appendix A: Tässä muistoksi kaikki lähdeaihiot Metro-lehdestä.

Ja nyt, ulos. Miksi aurinko on noin kirkas?

.

Täytin 30 ja ainoa mitä sain, oli tämä henkilökultti:

Klikkaa suuremmaksi, tulosta ja ripusta ala-asteesi tai seurakuntasi ilmoitustaululle! (Taide: Pertti Jarla)

Kulteista puheenollen, voit nyt alkaa “seuraajakseni” Twitter-mikroblogipalvelussa, joka on suosittu tapa välittää tarpeettomia tiedonmurusia, päivityksiä syömistäsi voileivistä ja muuta tekstisaastetta. Yritän käyttää ko. palvelua kirjaamaan lyhyitä päivityksiä ja linkkejä, jotka liittyvät – aivan, arvasitte! – sarjakuviin. Päästöjäni voi lukea kirjautumatta palveluun Twitter-sivuni kautta.

Vuoden 2008 Muutoksen illuusio -luentokiertueeni palaa yllättäen, tällä kertaa Ouluun. Ensi torstaina 20.8, osana Oulun taiteiden yön ohjelmaa, luennoin supersankarisarjakuvien historiasta Oulun kaupunginkirjastossa. Paikalla on muutakin sarjakuvaohjelmaa, muun muassa Jaana Suorsan satutunti, Mikko Jylhän sarjispaja ja näytös Watchmen-elokuvasta.

Stahanovilainen tietotyön sankari ja kollaboraattorini Rami Rautkorpi on onnistunut korjaamaan Suomen sarjakuvaseura ry:n Sarjakuvablogit.com -palvelun tehokkuusongelmat, tai ainakin osan niistä. Nyt suomalaisen nettisarjakuvan ykkösportaali toimii taas jouhevasti!

Aikanaan kirjoittamani NaNoWriMo-romaani ei ole “yllättäen” vieläkään löytänyt julkaisijaa – minulla on vasta 7 hylkäyskirjettä eri kustantamoilta – mutta sitä on myös luettu. Tuoreeltaan teoksen arvioi Mari Ahokoivu blogissaan ja nyt arvostelun on tehnyt jäljittelemättömään tyyliinsä Tuukka Teponoja. Myönnettäköön, että molemmat hävisivät marraskuisen vedonlyöntimme siitä, kuka kirjoittaa pisimmän kirjan, häviäjien ollessa velvollisia kuvittamaan ja arvioimaan voittajan teoksen. Lyhyempään tulokseen päätyneet Ahokoivu ja Teponoja ovat nyt julkisesti maksaneet velkansa.

Ahokoivusta puheen ollen: taiteilijan esikoisalbumi ilmestyy syyskuussa. Ahokoivu on pitkäaikainen yhteistyökumppanini, joka on muun muassa kuvittanut kirjoittamani Anime-lehden kolumnit, joten suositukseni saattaa olla puolueellinen. Mutta silti: käykää ostamassa Löydä minut tästä kaupungista. Olen nähnyt luonnokset ja ne näyttävät fantastisilta.

Tagit: Linkit, Muutoksen illuusio.

Olen tänään kolmekymmentä vuotta vanha. Jos olisin syntymävuonnani ilmestynyt sarjakuva, olisin vessapaperille painettu, kellastunut pulp-lehti, joka kiinnostaisi lähinnä keräilijöitä.

Tämän kyseenalaisen merkkipäivän kunniaksi olen koonnut listan 30 mainiosta sarjakuvasta. Olen jättänyt suosiolla pois monet sarjakuvan vakiintuneet klassikot ja koostanut listan teoksista, joita suosittelisin itselleni, jos en olisi vielä lukenut niitä, niin vinksahtaneelta kuin se ehkä kuulostaakin.

Lista heijastelee paitsi mieltymyksiäni, mutta myös omaa lukuhistoriaani. Monet teokset ovat 2000-luvulta tai sellaisia, jotka olen lukenut 2000-luvulla. Kokoelmakirjojen yleistyttyä englanninkielinen sarjakuvamaailma muuttui omituisesta keräilyharrastuksesta edes jossain määrin järkeväksi toiminnaksi, jossa pystyin kävelemään kauppaan ja ostamaan minua kiinnostavan kirjan 22-sivuisen läpäreen sijaan.

Listassa on vääjäämättä paljon supersankareita. Supersankarisarjakuvat toivat minut sarjakuvan pariin ja olen edelleen genrelukija ja sinä päivänä, kun koen että minun pitää pyydellä sitä anteeksi, lopetan sarjakuvien lukemisen kokonaan.

Lista on aakkosissa.

1. 2001 NIGHTS (Hoshino)
2001 Nights on isojen ideoiden avaruusoopperaa – kenties genren paras edustaja sarjakuvassa. 2001 Nightsin kaltaista sense of wonderia tihkuu ani harva tieteisromaani ja vielä harvempi sarjakuva.

2. THE ADVENTURES OF LUTHER ARKWRIGHT (Talbot)
“Maailman ensimmäinen sarjakuvaromaani” yhdistelee 2000AD-henkistä tieteisfantasiaa Talbotin underground-ilmaisuun. Brittiläinen UG-sarjakuva levisi 1970-luvulla pilvikaupoissa. Luther Arkwrightia lukiessa tämä seikka ei jää epäselväksi.

3. AGE OF BRONZE (Shanower)
Eric Shanowerin hidastempoinen historiallinen eepos Troijan sodasta. Unohda Millerin hysteerinen 300 ja muut “historialliset” sarjakuvat – Shanower näyttää, mitä tapahtuu kun historiantutkija ja ensiluokkainen tarinankertoja pääsee käsiksi miekka- ja sandaaligenreen.

4. ALIAS (Bendis / Gaydos)
Nykyään taajaan pilkatun Brian Bendisin Marvel-maailmaan sijoittuva etsiväsarja Alias oli ensimmäisiä “aikuisia” Marvel-sarjakuvia, joskin aikuinen tarkoittaa tässä tapauksessa kiroilua ja peppuseksiä. Alias on kuitenkin Bendisia parhaimmillaan ja albumissa 4 päähenkilömme oksentaa ukkosen jumala Thorin kengille, joka on jo itsessään hieno asia.

5. ALL-STAR SUPERMAN (Morrison / Quitely)
Huikein ja olennaisin koskaan kerrottu Teräsmiestarina. Vain yksi monista tämän listan esimerkeistä siitä, miten kultasormi Grant Morrison onnistuu kerta toisensa jälkeen löytämään vuosikymmeniä vanhoista hahmoista jotain traagisen olennaista – ja samalla kertomaan hyvän tarinan.

6. THE AUTHORITY (Ellis / Hitch)
Ellis ja Hitch repivät supersankarit 2000-luvulle, unohtaen saippuaoopperan ja keskittyen spektaakkeliin. The Authority olisi Michael Bay -filmi sarjakuvana, jos Michael Bay osaisi ohjata elokuvia.

7. EVAN DORKIN: DORK
Maito ja Juusto -sarjakuvasta tuttu Dorkin revittelee nokkelasti tabuilla ja sarjakuvakliseillä räävittömässä huumoriantologiassaan. Varsinainen syöksylasku taiteilijan psyykeen nähdään sarjan toisessa albumissa, jossa Dorkin kuvittaa vavahduttavasti hermoromahduksensa reaaliajassa.

8. FILTH (Morrison / Weston)
Grant Morrison tekee oodin kuolleelle kissalleen ja onnistuu tekemään sarjakuvamestariteoksen. Tiivimpi vaihtoehto Morrisonin magnum opukselle, The Invisiblesille: The Filth tarjoilee samat teemat tiiviimmässä paketissa.

9. THE GOON (Powell)
Eric Powellin hirviörieha on selkeästi Hellboyn henkinen perillinen – mutta hauskempi. The Goon on yksi niitä sarjakuvia, jotka voivat vaihtaa vaihdetta farssista tragediaan ilman, että se tuntuisi lainkaan luonnottomalta.

10. HUMAN TARGET (Milligan / Biukovic)
Peter Milliganin kirjoittama jännäri on toimintasarjakuvaa esimerkillisimmillään. Edvin Biukovicin varhainen kuolema oli todellinen menetys, vaikka myöhemmätkin Milliganin Human Targetit (sans Biukovic) olivat sangen vinkeitä.

11. LEAGUE OF EXTRAORDINARY GENTLEMEN (Moore / O’Neill)
Suomeksi nimellä Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga julkaistu sarja on Alan Mooren nokkela, nihilistinen ja intertekstuaalisiin viittauksiin hukkuva pulp-aarreaitta. Moore onnistuu myös yllättämään sentimentaalisuudellaan, ja toisen osan finaali ei olekaan vähempää kuin sydäntäsärkevä.

12. MARSHAL LAW (Mills / O’Neill)
Jos Miller ja Moore tappoivat supersankarit, Mills ja O’Neill tanssivat niiden haudoilla tässä ultraväkivaltaisessa kyberpunk-satiirissa. Vaikka myöhemmät osat häviävät hieman yhdentekevän satiirin suohon, FEAR AND LOATHING -albumi on brutaalin kylmää sarjakuvapunkkia.

13. MONSTER (Urasawa)
Naoki Urasawan sarjamurhaajatrilleriin kätkeytyy liikuttavaa humanismia. Urasawa on selkeästi sukupolvensa kirkkaimpia ääniä Japanissa – 21ST CENTURY BOYS näyttää ensimmäisten osien perusteella nousevan vielä Monsteriakin huikeammaksi eepokseksi.

14. NEMESIS THE WARLOCK (Mills / O’Neill / Talbot)
Goottilaisen tieteissarjakuvan nörttitaivas ja hienoin yksittäinen tarina, joka kuunaan nousi brittiläisestä 2000AD-antologiasta. Se tiivistää 2000AD:n parhaat puolet: satiirin, komedian ja julkean yhteiskuntakritiikin.

15. NEW X-MEN (Morrison / useat)
Vaikka Chris Claremont teki X-Men-tuoteperheestä sen jättiläisen joka se on nykyään, Grant Morrison kirjoitti parhaat Ryhmä-X-tarinat. Jo sarjan 1. ruutu kertoo, mistä tulee olemaan kysymys: siinä Kyklooppi toppuuttelee riehuvaa Wolverina ja kehottaa tätä lopettamaan tappelun – New X-Men on Morrisonin yritys kertoa pasifistisista supersankareista.

16. POWERS (Bendis / Oeming)
Bendisin puhelias poliisidraama supersankarimaailmassa, Oemingin jännällä art deco -tyylillä kuvittama. Bendisin keskusteluvetoista, hidastempoista ja kokeilevaa kerrontaa parhaimmillaan.

17. PREACHER (Ennis / Dillon)
Garth Ennisin läpimurtohitti, joka yhdistelee jumalanpilkkaa, väkivaltaa ja perversioita ollen silti yllättävän sentimentaalinen western-pastissi. Myös Ennisin ja Dillonin pitkä yhteistyö Hellblazer-sarjassa kestää hyvin aikaa.

18. PUNISHER (MAX) (Ennis / useat)
Uudempaa Ennisiä. Kymmenosainen Punisher on synkintä kostajafiktiota jota on kuunaan sarjakuvamuotoon tehty. Se saavuttaa nihilistisen huippunsa SLAVERS-albumissa, joka on niin kyynisen armoton rikostarina, että lukija kokee tarvitsevansa suihkun sen jälkeen.

19. SCOTT PILGRIM (O’Malley)
Videopelisukupolven toimintaromanssissa kung-fu-taistelevan nimihenkilön on päihitettävä mielitiettynsä 7 pahaa ex-poikaystävää. Super Mario kohtaa kakskyt-ja-risat sukupolven romanssit – hauskaa, absurdia mutta yllättävän totta. Eikö elämä olekin tasohyppelypeli?

20. SLEEPER (Brubaker / Phillips)
Kovaksikeitetty vakoilujännäri vie lukijan supersankarigenren hämärään alamaailman. Brubaker tekee mitä parhaiten osaa ja laittaa joukon kiehtovia sosiopaatteja juonimaan toisiaan vastaan.

21. TOP TEN (Moore / Cannon)
Alan Mooren poliisidraama yli-ihmisten täyttämästä kaupungista. Moore kuvittajineen pyörittää mestarillisesti kymmenien hahmojen kaartia ja palauttaa ihmissuhdedraaman onnistuneesti supersankarien fantasiamaailmaan.

22. TRANSMETROPOLITAN (Ellis / Robertson)
Warren Ellisin lä
pimurtotyö on rakkauskirje journalismille sekä hurmaavan hävytön kuvaus tulevaisuudesta, jossa mikä tahansa on mahdollista – sääli vain, että ihmiset ovat edelleen lyhytnäköistä roskasakkia.

23. SWAMP THING (Moore / useat)
Sarjakuva, joka synnytti Vertigo-alamerkin ja jota kaikki Vertigo-taiteilijat yrittivät vaihtelevalla menestyksellä imitoida. Swamp Thing olisi kenties parasta kauhusarjakuvaa, jonka tiedän, elleivät olisi olemassa…

24. UZUMAKI & GYO (Ito)
… Junji Iton kylmäävät kauhusarjat, joissa tekijä esittelee makaabereja kauhunäkyjään lukijalle suorastaan sadistisella vimmalla. Ito tietää parhaiten, miten herättää pelkoa ja inhoa sarjakuvan lukijassa.

25. UMBRELLA ACADEMY (Way / Bá)
Minua kaksi vuotta vanhempi Gerard Way on paitsi menestynyt rock-laulaja, myös sarjakuvakäsikirjoittaja, joka esikoisteoksellaan näytti, että voisi hyvinkin olla Grant Morrisonin manttelinperijä. Vihaan sinua, Gerard Way.

26. WAR STORIES (Ennis / useat)
Unohda Korkkarit: Ennis näyttää kuinka tehdään sotasarjakuvia. Englanninkielisen sarjakuvan virallinen sotahullu briljeeraa historiantuntemuksellaan, mutta ei säästele lukijaa sodan turhuudelta ja julmuudelta. Ennisin Battlefields-sarja jatkaa samoilla linjoilla.

27. WATCHMEN (Moore / Gibbons)
Flippety floppety floo.

28. WE3 (Morrison / Quitely)
Söpöt kotieläimet muuttuvat kyborgitappajiksi Morrisonin kyberpunk-eläinsadussa. Viimeistään, kun kärsinyt koe-eläinkoira kohtaa emäntänsä, silmät kostuvat. GUD DOG.

29. X-STATIX / X-FORCE (Milligan / Allred)
Milliganin kirjoittama ja Allredin mestarillisen velmusti kuvittama mediasatiiri pitää sisällään vetoavan supersankarioopperan. X-Statix on surullinen muistutus Marvelin 2000-luvun alun kulta-ajasta, jolloin yhtiö oli valmis kokeilemaan uusia, radikaalejakin ideoita.

30. YLI 10 000 KOIRAN KOIRANÄYTTELY (Nissinen)
Listan ainoa kotimainen. Nissinen popkulttuurilukutaito tuntuu olevan samantyyppinen kuin itselläni, vaikka hänen sarjakuvansa eivät muistuta mitään tämän listan sarjakuvia. Siltikin Nissisen punk-sarjakuviin ei voi olla ihastumatta, paitsi jos on huumorintajuton hirviö – jollainen en vielä myönnä olevani. Katsotaan 10 vuoden päästä uudelleen.

Tagit: DC, Grant Morrison, Marvel, Warren Ellis.

Minä olen Otto Sinisalo. Tervetuloa Katuojaan.

Tänään olen kirjoittanut sarjakuvasta 7 vuotta päivälleen. Ensimmäinen Katuoja-palsta ilmestyi Sfnetin uutisryhmiin 4.2.2002 ja sarjakuvaharrastukseni on sittemmin sanotaanko nyt vaikka laajentunut hieman. Mutta sen sijaan, että märehtisimme nostalgiassa, katsomme tulevaisuuteen. Alla on joitain satunnaisia poimintoja sarjakuvavuodelle 2009.

Hyvältä näyttää, 2009.

Sarjakuvat ovat olleet ideapolttoainetta Hollywoodille jo vuosia eikä sarjakuvasovitusten määrä tunnu ainakaan vähentyvän satunnaisista flopeista huolimatta. Toissaviikolla minulla oli kyseenalainen kunnia nähdä Rami Rautkorven siipimiehenä Frank Millerin esikoisohjaus The Spirit, joka jää elokuvahistoriaan hämmentävässä epäpätevyydessään. The Spirit on elokuva, joka ei tule unohtumaan, niin poikkeuksellisen käsittämätön se on. Sillä ei ole väliä, että se perustuu Will Eisnerin arvostettuun sarjakuvaan. Spirit ei koskaan hahmona ollut merkittävän ikoninen – hän on tyyppi, jolla on hattu – vaan tärkeintä oli Eisnerin kyky tehdä näkemyksellisiä sarjakuvatarinoita. Sillä on väliä, että elokuva koostuu kohtauksista, jotka sukeltavat niin syvälle nolostuttavaan campiin, että syöksyvät kaiken hyvän ja oikean läpi jonkinlaiseen pelkästä huonoudesta koostuvaan meta-maailmankaikkeuteen. The Spirit on merkkipaalu sarjakuvaelokuvissa ja kenties elokuvassa yleensä. Se on niin järjetön, että sille ei yksinkertaisesti löydy vertailukohtaa.

Vuoden 2009 kenties tärkein filmatisointi on Zack Snyderin Vartijat-sovitus. Olen varovaisen optimistinen mitä hankkeeseen tulee, vaikka sarjakuvakerrontaa uudistaneen Watchmenin sovittaminen elokuvaksi on ideana yhtä mielekäs kuin minun sohvani sovittaminen musikaaliksi. Snyder on kuitenkin tehnyt jo kaksi sovitusta – Kuolleiden aamunkoiton ja 300:n – ja molemmissa hän on todistanut ymmärtävänsä alkuperäismateriaalia. Vartijoiden ensi-ilta on maaliskuussa ja minä olen jo nyt hieman innoissani.

Leffojen menestyksestä huolimatta yhdysvaltalaisten valtavirran sarjakuvakustantamojen tulevaisuus näyttää juuri nyt sangen ankealta. Ainakin Marvelia ja DC:ta uhkaa taloudellinen ahdinko lukijamäärien pudotessa ja yksittäisten lehtien hinnan kasvaessa. Nostamalla 22-sivuisen läpyskän kansihinnan neljään dollariin ovat kustantajat tuominneet perinteisen jenkkisarjakuvan syvemmälle marginaaliin.

Eiffel-torni on menettänyt järkensä! (Umbrella Academy)

Sekä Marvel että DC ovat jo pitkään tarponeet myös luovassa konkurssissa, siirtyen aavistuksen epätoivolta haiskahtaen megacrossoverista toiseen. Huolestuttavampaa on, että ainakin DC:n kymmeniin lehtiin levinneet tarinapökäleet ovat näemmä onnistuneet mahdottomassa: ne ovat tehneet Grant Morrisonista keskinkertaisen. Sekä Morrisonin kirjoittamat Final Crisis ja Batman R.I.P ovat saaneet murska-arvioita kautta linjan. Naurettavinta tässä on se, että Morrison on vastuussa 90-luvun lopun JLA:sta, yhdestä kaikkien aikojen parhaasta mainstream-supersankarisarjakuvasta.

Muutenkin yhdysvaltalainen popsarjakuva näyttää sangen ankealta ainakin minun näkökulmastani. Suosikkikirjoittajani ovat joko väsähtäneet kuten Morrison, kadonneet kuten Alan Moore tai jääneet polkemaan paikoilleen kuten Garth Ennis ja Warren Ellis. Tämä surettaa minua, koska pidän hyvästä genresarjakuvasta ja tietyntyyppiset genretarinat toimivat parhaiten juuri sarjakuvina.

Pystyn kylmiltäni nimeämään ainoastaan kourallisen amerikkalaisia sarjakuvia, joiden ilmestymistä odotan aidosti. Kieron Gillenin ja Jamie McKelvien Phonogramin ensimmäinen osa oli jotain merkillisen uutta ja jatko-osa The Singles Club tuntuu vieläkin kiinnostavammalta. Viimeaikainen ihastukseni on ollut Bryan Lee O’Malleyn Scott Pilgrim -sarja, josta aion myöhemmin kirjoittaa pidemmin. Sarjan viimeiset 3 osaa ilmestyvät ilmeisesti kaikki vuonna 2009. Lisäksi tänä vuonna nähdään jatkoa Gerard Wayn ja Gabriel Bán Umbrella Academylle, joka oli paras viime vuonna lukemani englanninkielinen sarjakuva. Tapa, jolla Way ottaa supersankarigenren haltuun ei ole vähempää kuin ilmiömäinen: jos pidät supersankarigenrestä, lue Umbrella Academy tai lyö itseäsi, koska olet tyhmä. Aion myös antaa Grant Morrisonille uuden mahdollisuuden, koska olen heikko: jatko-osa vuoden 2004 sydäntäsärkevälle Seaguylle ei voi olla huono, eihän?

Jenkkimainstreamia suomessa julkaiseva Egmont kustannus jatkaa Spider-Manin ja X-Menin julkaisua. Paradoksaalista kyllä, suomalaisissa Marvel-julkaisuissa on viime aikoina nähty kohtalaisen hyvää viihdesarjakuvaa. Hämähäkkimiehessä hiljattain tapahtunut konseptin osittainen uudelleenkeksiminen on ärsyttänyt faneja, mutta sen jälkeen on nähty toimivimpia Hämähäkkimiestarinoita vuosiin. Samoin Ryhmä-X:ssa käynnistynyt pitkä tarinakokonaisuus tuntuu pitkästä aikaa seuraamisen arvoiselta. Toisaalta koska Egmont julkaisee suomessa vain murto-osan yhdysvalloissa ilmestyneistä tarinoista, kustantamon on mahdollista poimia kirsikat kakusta ja jättää yhdentekevät täytesarjat julkaisematta.

Ei, ei Daada books!

Suomessa sarjakuvavuosi alkoi lopetusilmoituksilla: Marko Turusen ja Annemari Hietasen luotsaama Daada books on lopettamassa kustannustoimintaansa ja samoin pillit pussiin laittoi Happy Horse -kollektiivi. Daada on potkinut jo vuosia tutkainta vastaan tuoden markkinoille eurooppalaista laatusarjakuvaa, jota kukaan ei ole edes osannut toivoa: Martin tom Dieckia, Anke Feuchtenbergeria, Yvan Alagbéa. Happy Horse on puolestaan jaksanut viihdyttää vilpittömällä halullaan järkyttää sarjakuvilla, kuin yli-innokas sarjakuvia piirtävä koiranpentu. Toisinaan kollektiivi on onnistunut julkaisemaan kirotun terävää mustaa huumoria, parhaimpina ehkäpä Jukka Tiluksen välähdyset nyrjähtäneestä sielunmaisemasta. Happy Horsen tekijät onneksi jatkavat sarjakuvien tekemistä omilla tahoillaan ja Daada julkaisee loppuun vinkeän Ufoja Lahdessa -lehtisarjan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kiinnostavaa suomenkielistä materiaalia olisi tulossa myös vuonna 2009. Yhdeksänkymmenluvun lopun totaalisen käännössarjakuvalaman merkkejä ei ole ainakaan vielä ilmassa. Esimerkiksi Like kustannus on julkaisemassa Alison Bechdeli
n Fun Home -sarjakuvan suomeksi nimellä Hautuukoti. Bechdelin omaelämäkerralinen muistelmateos saattaa paperilla kuulostaa toivottoman kliseiseltä omakustannesarjakuvalta: Fun Home maalaa rehellisen kuvan tekijän vaikeasta isäsuhteesta ja heräämisestä homoseksuaalisuuteen. Bechdel on kuitenkin riittävän hauska ja terävänäköinen nostaakseen kokonaisuuden merkittävästi triviaalia muistelmateosta kiinnostavammaksi.

Huuda Huuda -pienkustantamo on nousemassa täyttämään muun muassa Daadan jättämää aukkoa linjakkaalla kustannusohjelmallaan. Kustantamon maaliskuun uutuuksista kiihottavin on Ruppert ja Mulot -kaksikon Uhkapeliä. Sen sisällöstä en tiedä käytännössä mitään, mutta herrojen ensimmäinen suomennos Apinatarha kirvoitti minut aikanaan puhumaan siitä vuoden 2007 käännössarjakuvatapauksena. Kiinnostavaa on myös se, että Huuda Huuda on julkaisemassa Yong-Deuk Kwonin Yölinjalla-sarjakuvan, ollen harvinainen esimerkki suomalaisesta sarjakuvakustantamosta, joka julkaisee aasialaista indieta.

Mainstream-mangaa nähdään edelleen kioskihyllyjen täydeltä. Alkuvuoden tärkeimpänä käänteenä suomalaisessa mangakentässä oli Punainen Jättiläinen -pienkustantamon myynti Sangatsu manga -linjan omistavalle Tammelle. Toivon mukaan resurssien keskittäminen johtaa uskaliaampiin julkaisuhankkeisiin. Tällä hetkellä seuraamisen arvoisia mangasarjoja suomessa ovat lähinnä jännäri Death Note (Egmont) ja klassinen ekoscifi Tuulen laakson Nausicaä (Sangatsu).

Mitä tulee suomalaiseen sarjakuvaan, henkilökohtaisena suosikkinani jatkaa lannistumaton Jyrki Nissinen, jonka jokaisessa Borgtron-lehdessä on jotain naivistisen nerokasta. Lehteä julkaisee Zum Teufel -kustantamo, joka on myös vastuussa viime vuoden parhaasta kotimaisesta albumista, Nissisen Yli 10 000 koiran koiranäyttely -sarjakuvaromaanista.

Muuten kotimaisen sarjakuvan kiinnostavimmat laineet liplattavat Internetissä. Sarjakuvablogista on muodostumassa eräänlainen uusi sarjakuvan underground, paitsi ainoastaan esteettisessä mielessä. Suosituimpien blogien päivittäiset kävijämäärät kun saattavat hyvinkin olla nelinumeroisia. Marraskuussa esitelty Sarjakuvablogit.com -sivusto on nykyisellään tärkein keskus suomalaiselle nettisarjakuvalle.

Vuoden 2009 ankeat talousnäkymät eivät ainakaan toistaiseksi ole vaikuttaneet kotimaisiin sarjakuvatapahtumiin. Tampere kuplii -tapahtuma poreilee keskuuteemme jälleen maaliskuussa, 27.3 – 29.3. Olen jälleen osallistumassa tapahtuman ohjelmaan.

Samoin tulen esiintymään FinnCon-AnimeConissa, joka järjestetään tällä kertaa Helsingin kaapelitehtaalla.10. – 12.7. Riemukseni mustapukuisten sci-fi-harrastajien ja nuorien cosplayaajien keskelle laskeutuvat kaksi kirjailijasuosikkiani, George R. R. Martin ja Alistair Reynolds.

Näiden ohella järjestetään jälleen Kemin sarjakuvapäivät sekä noin tuhat erilaista con-päätteistä tapahtumaa sekä tietysti henkilökohtainen silmäteräni Helsingin sarjakuvafestivaalit, jotka järjestetään 12. – 13.9 Gloriassa ja Lasipalatsissa. Olen juuri laittamassa niin sanotusti bändiä takaisin kokoon, festaritalkoot kun ovat jokseenkin ympärivuotiset. Jos puoletkaan suunnitelmistani toteutuvat, voin luvata, että kunniavieraslista tulee olemaan kerrassaan tavallistakin merkillisempi. Muina vuodenaikoina Helsinkiläisen sarjakuvakulttuurin sydämenä toimii Kallion Sarjakuvakeskus.

Katuojan ohella tekstejäni tulee myös vuonna 2009 ilmestymään säännöllisesti Anime-lehdessä, Sarjainfossa ja Tähtivaeltajassa. Kaikki ovat siis laatujulkaisuja!

Tältä näyttää uusi sarjakuvavuosi ja Katuojan kahdeksas vuosi. Nyt: juhlitaan kuin olisi 2009.

Tagit: DC, Garth Ennis, Grant Morrison, Linkit, Marvel, Warren Ellis.

Ensimmäinen romaanini, Fiktiopolis, on valmis.

“Valmis” voi tässä tapauksessa olla törkeää liioittelua. Vajaassa kolmessa viikossa kirjoitettu proosateelmä on tuskin millään mittarilla “valmis”, vaikka NaNoWriMo-standardien mukaan olenkin voittaja:

Haluaisin kiittää äitiäni ja isääni ja akatemiaa

Tekstini pituus ylitti kisan vaatimat 50 000 sanaa viime sunnuntaina. Valvoin lauantaiyön läpi tekstini kanssa ja väänsin tarinan loppuun sunnuntaina, Sillä Sen Täytyi Kuolla. Kokonaisuus on 50 889 sanaa, 412386 merkkiä ja 160 A4-tulostesivua pitkä (fontti 12, riviväli 1,5, ei sisennyksiä) ennen kunnollista oikolukua. Tekstimassa on suurempi, kuin mitä kirjoitan kokonaisen normivuoden aikana. Romaanin pituuteen mahtuu esimerkiksi parisen sataa sarjakuva-arvioita.

NaNoWriMo on näin jälkikäteen tarkasteltuna koko lailla älyvapaa hanke. NaNoWriMo on huono massiivimoninpelaajaroolipeli, jossa leikitään kirjailijaa. Välillä pysähdytään vertailemaan high scorea. 10 000! 35 000! 50 000! Voitto! Lisäksi käytössä on erilaisia palkkeja ja käyriä, jotka nousevat sitä mukaan, kun pelaaja hakkaa näppäimistöä. Kenellä on suurin? On vaikea kuvitella, että romaanin pikakirjoittaminen opettaa kenestäkään parempaa kirjoittajaa.

Toisaalta minun on myös vaikea kuvitella, millä muulla tavalla romaanin voisi kirjoittaa. Romaanin työstäminen tarkoittaa, että kirjoittajan pitää kuljettaa mukanaan tarinan hahmoja, teemoja ja tapahtumia kaiken aikaa. Minä aloin kyllästyä niihin jo parin viikon jälkeen. Kyllästyin selittämään lukijalle, mistä tarinassa on kysymys. Kyllästyin odottamaan, koska pääsisin kirjoittamaan kiinnostavia juonenkäänteitä ja kun lopulta pääsin kirjoittamaan niitä, toivoin että pääsisin nopeasti seuraavaan kohtaukseen. Ja kyllästyin hahmoihin, jotka harhailivat kohtauksesta toiseen puhuen latteuksia, ryypätäten, tupakoiden, nussien, itkien, kusten housuunsa ja tappaen toisiaan. Jos joutuisin pyörittämään kokonaisuutta päässäni esimerkiksi vuosia, yrittäisin ennen pitkään lobotomiaa ruosteisella haarukalla.

(Ovatko romaanit avain kirjailijan ajatuksiin? Jos näin, hahmoistani päätellen vihaan ihmisiä. Kaikki romaanin hahmot tuntuvat olevan epäpäteviä häviäjiä, jotka ovat näemmä alati purskahtamassa itkuun. Kiitos fiktio, tunnen itseni todella kypsäksi juuri nyt.)

Mutta onko Fiktiopolis hyvä romaani? Totta puhuen, ei harmainta aavistusta. Olen edelleen täysin sokea omille kyvyilleni tai niiden puutteelle.

Jos haluat lukea tekstini – anteeksi, romaanini – laita sähköpostia tai jätä kommentti yhteystietoinesi, niin lähetän sen. En julkaise sitä Katuojassa, vielä ainakaan. Ajattelin lähettää sen käsikirjoituksena valikoiduille kustantamoille.

Kaikesta huolimatta on parempi olla hylätty kirjailija kuin pöytälaatikkokirjaija.

.

Olli Sulopuisto kirjoittaa Katuojan kommenteissa koskien 24 tuntia sarjakuvaa -tempaustani: “Mikset vaan tee samalla vaivalla romaania?”

Hyvä on, herra Sulopuisto. Hyvä on:

Olen kirjautunut National Novel Writing Month -tapahtumaan. Kyseessä on siis tätä nykyä kansainvälinen tapahtuma, jonka osallistujat yrittävät raapia marraskuun aikana kokoon 50 000 sanaa pitkän romaanin.

Proosan kirjoittamisessa kohtaan aivan toisenlaisia ongelmia kuin sarjakuvan piirtämisessä. Sarjakuvakriitikkona ja ko. median suurkuluttajana ymmärrän, miten sarjakuva toimii. Vaikka kuvat päässäni eivät käännykään sellaisina paperille, osaan jokseenkin koota ja rytmittää tarinan järkevästi. Mutta romaani? Olen kusessa: olen melko sokea, mitä tulee hyvän proosatekstin ominaisuuksiin saati sitten hyvin rakennetun romaanin ominaisuuksiin. Tiedän, jos nautin jostain kirjasta, mutta toisin kuin sarjakuvassa, en välttämättä tiedä miksi.

Kaiken lisäksi todennäköisesti tulen yrittämään välittää vaikeasti sanallistettavia konsepteja. On epätodennäköistä, että romaanini kertoo esimerkiksi 30-vuotiaan helsinkiläismiehen itkurunkkauksesta, niin helppoa kuin sen kirjoittaminen olisi ja niin varmasti kuin se toisikin minulle esikoiskirjapalkintoja. Lisähaastetta tuo myös kuun puoliväliin varaamani matka Atlantin toiselle puolelle, joka syö minulta viikon tehokasta kirjoittamisaikaa. Tämä tosin myös tarkoittaa sitä, että romaanin osia tulee suurella todennäköisyydellä sijoittumaan New Yorkiin.

Mutta ongelmat sikseen. Kuten muutkin kohtaamani haasteet, aion hakata päätäni tätä vasten kunnes jokin antaa periksi.

Hei, minä olen Otto Sinisalo. Kirjoitan romaanin marraskuussa. Siitä tulee uskomaton.

.