Tagiarkisto ‘Batman’

* Batman: Karvarintainen rakkauden jumala

Kirjoitettu 18.02.2009 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Uncategorized.


“The fanbase for superhero comics in this day and age tends to be a devolved group clinging to degrading psychosexual power fantasies that take them away from their daily powerlessness. White males on the sidelines of society who are attached to juvenile escapades and repetitive, stunted storytelling.”
Devin Faraci, C.H.U.D, 15.2.2009

Batman, senkin sonni. Lisää tähän oma “Bat-voide” -vitsisi.

Otto Sinisalo: Ajattelen Batmania joka päivä. Kaikista alentavista psykoseksuaalisista voimafantasioistani Batman on suosikkini. Batman on mahtava. Batman on kaveri, jonka ainoa supervoima on se, että hänen vanhempansa ovat kuolleet. Silti Batman pieksee kaikkivoipia avaruusjumalia, on maailman paras etsivä ja kovin naistenmies. Batman on Sherlock Holmes, James Bond, kapteeni Kirk ja Jumala yhdessä miehessä. Batman on, yksinkertaisesti muotoiltuna, maailman paras fiktiivinen hahmo. Tai olkoon, ei olla nuivia: Batman on maailman paras hahmo.

Joskus toivoisin, että olisin Batman. Tai edes Robin. Ei Jason Todd kuitenkaan. Hän on ääliö.

Grant Morrison on puolestaan yksi parhaita koskaan eläneitä sarjakuvakäsikirjoittajia. Monipuolinen kirjoittaja muistetaan muun muassa happoisesta THE INVISIBLES -saagastaan sekä pitkästä rupeamastaan NEW X-MEN -lehdessä. Morrison on myös kirjoittaja, joka ymmärtää näiden psykoseksuaalisten voimafantasioiden päälle. Hänen supersankaritarinansa, ehkä parhaana esimerkkinä riemastuttava All-Star Superman, eivät ole olleet turvallisesti ironisen etäännytettyjä tai parodisia, vaan sekä vilpittömän innostuneita tulkintoja että parhaimmillaan koko genreä uudistavia merkkiteoksia. Morrison todistettavasti rakastaa supersankareita ja sitä kautta myös Batmania.

Alan paras kirjoittaja kohtaa genren suosituimman hahmon: minun näkökulmastani täältä yhteiskunnan laitamilta oli täysin anteeksi annettavaa ajatella, että Grant Morrisonin Batman olisi ollut merkittävin teos länsimaisen kulttuurin historiassa, kun Morrisonin ilmoitettiin aloittavan Batman-lehden kirjoittajana vuonna 2006. Lisäksi Morrison oli kirjoittanut ikimuistoisen jäänviileän tulkinnan Batmanista JLA-sarjakuvaansa 90-luvulla. (Tässä vaiheessa olin ilmeisen tietoisesti unohtanut myöskin 90-luvulla ilmestyneen Morrisonin ja Dave McKeanin Batman-albumi ARKHAM ASYLUMIN, jossa laahaava juoni yhdistyi paikoin läpitunkemattomaan kuvitukseen.)

Sarjan saamasta kritiikistä päätellen Morrisonin Batman ei yltänyt erityisiin sfrääreihin. Varsinkin sarjan loppua on kehuttu juosten kustuksi ja käsittämättömäksi.

Katuojassa perehdytään nyt Morrisonin Batman-sarjakuviin useamman artikkelin ajan. Luemme Batman-albumit BATMAN & SON, THE BLACK GLOVE ja BATMAN R.I.P ja katsomme, mikä oikein meni vikaan.

Seuraani artikkelisarjan ajaksi liittyy Internetin välityksellä, suoraan Tampereelta, kustannustoimittaja ja piirtäjä Jouko Ruokosenmäki. Jouko, kertoisitko aluksi Batmania kohtaan tuntemistasi psykoseksuaalisista tunteista?

Jouko Ruokosenmäki: Kiitoksia, Otto! Tuo Faracin sitaatti päätyi muuten omienkin silmieni eteen tänään netissä vieraillessani, pitäisi varmaan lukea koko artikkeli jossakin vaiheessa. Miekkonen, jonka mielestä uudet IHMENELOSET-elokuvat ovat olleet onnistuneempia kuin BATMAN BEGINS, on eittämättä juuri oikea taho kertomaan minulle keskenkasvuisista voimafantasioista!

Mitä itseeni tulee, minä olen digannut Batmania aina. No, jos en nyt ennen syntymääni, ainakin kauan ennen kuin edes tiesin, että hahmo on sarjakuvasankari. Nelivuotiaana lahjaksi saamani Batman-pelikortit vakuuttivat minut siitä, että tuo harmaaseen ja siniseen asuun pukeutunut mies (kuten myös muut pakan hahmot, erityisesti Jokeri, joka syystä tai toisesta oli piirretty kääpiöksi) olivat mahdollisesti hienoin juttu, mitä missään on ikinä ollut. Kun sitten yhdeksänvuotiaana viimein sain kätösiini Lepakkomies-sarjakuvalehden, saatoin todeta, että näinhän se tosiaankin on. Värikkäiden huligaanien kansoittama Gotham City oli kaupungeista parhain, ja sen asukkien kummalliset maniat ja roistojen toimintatavat (alkuaikoina olin varsin otettu Signaalimiehestä!) ohjasivat omatkin ajatukset mielenkiintoisemmille laduille kuin vanhat tutut Tintit tahi Ankat.


Signaalimiehen kuolettavuus oli todella vähäinen 15 vuotta sitten.

Batmanissa tiivistyi kaikki sarjakuvan ja mielikuvituksen mahtavuus! Samaa mieltä olen edelleen, luettuani n. 99% kaikista Batman-sarjakuvista, jotka on 70-luvun alun jälkeen julkaistu. Näistä sarjoista osa on parempia, osa huonompia, mutta lähes poikkeuksetta kaikki Batman-sarjisten parissa työskennelleet immeiset ovat ylittäneet aiemmat (ja usein myös myöhemmät) saavutuksensa, joten luonnollisesti minäkin olin varovaisen innoissani, kun kuulin Morrisonin ryhtyvän sarjan vakikirjailijaksi. Tähän väliin lienee syytä mainita, että minulle Morrisonista tulee aina ensimmäisenä mieleen TUHOPARTIO. En tiedä miksi, ehkä sen vuoksi, että tuo sarja tutustutti minut ukon tuotantoon. Tai ehkä se vain tiivistää kaikista mukavimmalla tavalla Grantin sarjakuvalliset ansiot? Joka tapauksessa, minusta Morrison on aina ollut vahvimmillaan kirjoittaessaan Vertigon sarjoja (joko omia luomuksiaan tahi sitten muiden keksintöjä), ja tuumasin, ettei hänellä varmaan Batmanin kanssa tule olemaan samaa vapautta kuin vaikkapa Animal Manissa tai Filthissä. Toiveeni eivät siis ehkä olleet aivan yhtä korkealla kuin sinun, Otto… mutta monin tavoin Morrison onnistui ylittämään tai ainakin kiertämään odotukseni.

Aluksihan Morrison uhosi palauttavansa sarjakuvien sivuille 70-luvun karvarintaisen, naisia kaatavan sekä ennenkaikkea elämänmyönteisen Batmanin, ja kun kuvittajaksikin oli valittu Andy Kubert, varauduin jonkinasteiseen kepeämpään O’Neil/Adams -henkiseen tulkintaan. Ja ensimmäinen tarinakokonaisuus, neliosainen BATMAN & SON, vastasi minusta melko lailla tätä mielikuvaa…

SEURAAVAKSI: Batman & Son!

Tagit: , , .