Katuoja

PVP
Scott Kurtz
Webbisarjakuva

Scott Kurtzin PVP on seitsemän ilmestymisvuotensa aikana voittanut tylsyydellään ja keskinkertaisuudellaan puolelleen koko joukon lukijoita. PVP on myös loikannut omaan sarjakuvalehteensä, jota kustantaa alun perin tylsillä ja keskinkertaisilla supersankarisarjakuvilla itsensä läpi lyönyt Image-kustantamo.

Olen ilkeä, koska välitän. PVP on yksi ensimmäisistä webbisarjakuvista, jota olen seurannut säännöllisesti. Alun perin pidin siitä paljonkin. Alkuvuosinaan PVP oli netin lukemattomista nörttisarjakuvista definitiivisin: se tavoitti sen sukupolven – minun sukupolveni – tunnot, jolle Tähtien Sota on tutumpi kuin Raamattu, Batman läheisempi kuin C.G.E Mannerheim ja fantasiaroolipelit kiinnostavampia kuin kyykkä ja muu pallourheilu. PVP puhutteli suoraan ihmisiä, joita on rintaruokittu pop-kulttuurilla ja kasvatettu television äärellä. PVP onkin eräs suosituimmista webbisarjakuvista.

Sarjakuvan PVP (“Player vs. Player”) on kuvitteellinen pelilehti, jonka toimituskunnan arkea seurataan neljän ruudun stripeissä. Hahmojoukkoon mahtuu erilaisia variaatioita nörttistereotyypeistä: roolipelaajia, urheilupelifanaatikkoja, verkkopelaava teinipoika ja kyllä, yksi Mac-käyttäjä (Macit ovat hauskoja). Eräänlainen näkökulmahahmo ja sarjan symboli on Skull, maaginen peikko ja toimituksen maskotti. Kurtz käyttää taitavasti tämän kaltaisia kevyen surrealistisia ja metasarjakuvallisia keinoja. Hahmot usein tiedostavat olevansa sarjakuvassa ja muuttuvat vaivattomasti karikatyyreiksi tutuista hahmoista tietokonepeleistä, tieteissarjoista tai vaikka muista sarjakuvista. Kurzin yksinkertainen piirrostyyli on vuosien varrella hioutunut toimivaksi ja kiitettävän ilmeikkääksi käyttökuvitukseksi.

Alun perin PVP:n vitsit käsittelivät enemmän erilaisia nörtti- ja pelikulttuurin lieveilmiöitä ja pelaamista yleensä oivaltavastikin. PVP-lehden ensimmäisten numeroiden ilmestymisen aikoihin sarja alkoi menettää teemaansa, siirtyen peliaiheista vahvemmin kohti hahmovetoista komediaa. Oireellista on, että kun yritin etsiä kuvituskuvaksi ruutua tuoreesta peliaiheisesta stripistä, minun piti penkoa arkistoja vartti.

Uskon, että vahva teema on oikein käytettynä vahvuus säännöllisesti ilmestyvälle strippisarjakuvalle, kun lukija tietää mitä saa odottaa päiväannokseltaan. Käyttöviihteen pitää olla jossain määrin ennalta-arvattavaa. Teeman merkityksen väheneminen ei olisi ongelma muuten, mutta PVP:n stereotyyppejä lähestyvät hahmot eivät ole riittävän kiinnostavia kannettelemaan hahmoihin perustuvia vitsejä ilman pelikontekstia. Odotan kauhulla, mihin suuntaan tuorein saippuaoopperajuoni kehittyy. Tuntuu, etteivät hahmot kiinnosta oikein Kurtziakaan. Vakava oire tästä ovat hiljattain esitellyt puhuvat eläinhahmot, lukemattomista muista strippisarjakuvista tuttu klisee.

Internet voi olla mainio keino markkinoida sarjakuvaansa, mutta usein tämä edellyttää, että tekijä laittaa itsensä likoon, astuu esiin sarjakuvansa takaa ja näyttäytyy yleisölle. Tietty etäisyys tekijän ja teoksen välillä on kuitenkin hyvästä, varsinkin jos teos ei lähtökohtaisesti ole tunnustuksellinen tai omaelämäkerrallinen. Kun tekijän ja teoksen raja häilyy, voi lopputulos olla intiimillä tavalla vaivaannuttava, nolo. Tietyllä tavalla näin on käynyt internetiä vahvasti hyödyntävälle Warren Ellisille, jota on nykyään vaikea erottaa sarjakuvahahmoistaan.

Ollakseen ilmeisen onnellisessa avioliitossa elävä mies, jolla on menestyvä sarjakuvabisnes Kurtz näyttäytyy paikoin merkillisenä internet-häirikkönä. Hän ajautuu blogissaan ja foorumeilla julkisiin riitoihin kollegoidensa kanssa eikä oikein näytä osaavan ottaa vastaan kritiikkiä. Nyt Kurtzin julkinen hahmo näyttäytyy sellaisena heikkoitsetuntoisena nörttinä, joista hän itsekin tekee pilkkaa, eikä tämä aina vaikuta tiedostetulta. Ei myöskään auta, että Kurtz piirtää toisinaan itsensä hahmoksi omaan sarjakuvaansa.

SUOSITUS: PVP on väsynyt, ennalta-arvattava ja aiheeltaan tutun turvallinen webbisarjakuva. PVP on nykytilassaan niin tylsä, että voisi jo kelvata sanomalehteen. Se on jotain se.

Tagit: nettisarjakuva.

ORDER OF THE STICK
Webbisarjakuva
Rich Burlew

Hyvä fantasia varastaa myyteistä. Keskinkertainen fantasia varastaa Tolkienilta. Huono fantasia varastaa roolipeleistä.

Onneksi siis Rich Burlew’n ORDER OF THE STICK ei yritä olla vakavaa fantasiaa, vaan parodioi Dungeons & Dragons -roolipeliä ja sitä kautta roolipelejä yleensä. Burlew pidättäytyy kommentoimasta pelaamiseen liittyvää kulttuuria ja keskittyy irvimaan itse pelille ja sen sisäisille kummallisuuksille. Sarjakuva seuraa pelihahmojoukon edesottamuksia geneerisessä fantasiamaailmassa. Tämän kaltaisia, yhteen hyvin spesifiseen aiheeseen keskittyviä strippisarjakuvia saateettiin aiemmin nähdä lähinnä vain erikoislehdissä, mutta webbisarjakuvien yleistyttyä hyvinkin pitkälle erikoistunut sarjakuva voi löytää oman, fanaattisenkin yleisönsä.

Epämiellyttävän suuri osa suosituista webbisarjakuvien tekijöistä on perinteisistä nörttiharrastuksista pakkomielteileviä fakki-idiootteja. Internet on täynnä Star Wars -vitsejä sekä viiltävän teräviä havaintoja siitä, miten Mac-käyttäjät ovat riemastuttavan erilaisia kuin muut tietokonenörtit. Roolipelejä itsekin suunnitteleva Burlew ei ole tässä suhteessa poikkeus. Perinteiset roolipelit ovat pienen marginaalin harrastus, mutta webbisarjakuvia lukemalla voisi luulla, että jokainen 70-luvulla syntynyt olisi jossain vaiheessa heitellyt äitinsä kellarissa 20-sivuisia noppia ja yrittäen kuvitella olevansa hobitti. Totuus on tietysti toinen, mutta roolipelaaja on keskimääräistä halukkaampi pakottamaan omia haltiafantasioitaan ohikulkijoille. Ja lukemaan niistä vitsejä, onhan parodia lopulta eräs hyväksynnän muoto. Voin väittää tietäväni mistä puhun, olen roolipelaaja itsekin.

Burlew ansaitsee kuitenkin hyväksyvän nyökkäyksen rehellisyydestään. Hän tekee roolipeleille irvailevaa vitsisarjakuvaa, hän tekee sen pätevästi, eikä hänellä ole harhaluuloja tekevänsä mitään sen merkittävämpää. Sinänsä kunnianhimossa ei ole mitään tuomittavaa, mutta turhan monet strippisarjakuvantekijät jossain vaiheessa hallusinoivat tekevänsä esimerkiksi ihmissuhdedraamaa, useimmiten noloin tuloksin. Suutari, lesti, ja niin poispäin.

Tiukoissa raameissaan Order of Stick on paikoin oivaltavakin, vaikka suurin osa vitseistä aukeaakin vain peliharrastajille. Burlew tuntee aiheensa läpikotaisin ja julkaistun kahdensadan stripin jälkeenkin sarjakuva jaksaa toisinaan hymyilyttää. Kahden vuoden ilmestymisen aikana Burlew’n strippien graafinen ulospano on kehittynyt luettavammaksi. Kehittyminen on tässä tapauksessa suhteutettava Burlew’n valitsemaan hyvin minimalistiseen tyyliin: hahmot ovat sarjan nimen mukaan tikku-ukkoja, joskin ilmeikkäitä ja tunnistettavia sellaisia. Tyyli toimii: vaikka Burlew juuttuukin liian usein käyttämään puhuvia päitä, sarja liikkuu pääasiassa jouhevasti.

SUOSITUS: Order of the Stick tähtää helppoon maaliin ja osuu. Kunnianhimoinen se ei missään mimessä ole, mutta Burlew tuntee yleisönsä ja palvelee sitä kelvollisesti.

Tagit: nettisarjakuva.

Tiedätkö sen webbisarjakuvan, josta tykkäät? Sen, jota luet aina joka arkiaamu? Se on kaikella todennäköisyydellä mielestäni tosi huono, ja aion kohta kertoa miksi.

Hyvä on, kärjistän. En ole kirjoittanut Katuojaan webbisarjakuvista koskaan. Syitä on monia. On vaikea erottaa arvioitavaa yksikköä webbisarjakuvaa. Yhden tarinakokonaisuuden irrottaminen arvioitavaksi on hankalaa, yksittäisen sarjakuvan arvostelu todennäköisesti typerää. Toisaalta sarjakuvan arkistojen lukeminen putkeen ja sitten arvioiminen on sekin kyseenalaista, koska yleensä internetissä ilmestyvää sarjakuvaa on tarkoitus lukea sitä mukaan kuin sitä ilmestyy. Analyyttisyyteen pyrkivien yleiskatsausten kirjoittaminen on vaikeaa.

Suurin syy siihen, miksen ole kirjoittanut webbisarjakuvista on kuitenkin kaunistelematta se, että pidän niitä keskimäärin vähempiarvoisina kuin painettuja sarjakuvia. Vaikka usein ne ovatkin usein innovaativisempia kuin pöhöttyneet, sisältä mädät kollegansa sanomalehtien sarjakuvasuossa, todellinen näkymys on verkossakin harvinaista. Usein sarjakuva ei ole webbisarjakuva tekijän tahdosta, vaan ainostaan siksi, että se on liian kehno löytääkseen julkaisijaa tai yleisöä verkon ulkopuolella. Menestyksekkäimpiä webbisarjakuvia saa oireellisesti myös painettuna. Tähän toki liittyvät myös taloudelliset seikat: webbisarjakuvalla tienaaminen on näitä ikuisuuskysymyksiä, jotka jätän Scott McCloudin ja kumppaneiden pohdittavaksi.

Olen kuitenkin lukenut useita webbisarjakuvia, niis suosittuja kuin vaihtoehtoisempiakin, säännöllisesti noin vuoden ajan. Surukseni olen voinut todeta että kyllä, merkittävä osa niistä on huonoja. Ilokseni olen kuitenkin löytänyt myös aidosti kekseliäitä, kokeellisia ja hauskoja sarjakuvia.

Internet on täynnä sarjakuvia, joita sadat tuhannet ihmiset lukevat päivittäin. Koen, että nyt minulla on perspektiiviä kirjoittaakseni niistä kriittisesti. Aika näyttää, olenko oikeassa.

Tagit: nettisarjakuva.