Tagiarkisto ‘turismi’

* Historian kaupunki

Kirjoitettu 16.05.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.


Lushun, sunnuntai. “William” on hermostunut, ymmärrettävistä syistä: Lushunkoun alue on suurilta osin sotilaskäytössä, joten pääsy alueelle on ulkomaisilta turisteilta rajoitettu. Riippuen mitä opaskirjaa uskoo, alueella liikkumiseen tarvitaan luvat poliisilta tai oikea kansallisuus: venäläiset pääsevät joillekin alueille, japanilaiset eivät millekään. Minulla ei ole lupia eikä edes passia mukana, mutta ilmeisesti käyn venäläisestä sillä ongelmia ei lopulta esiinny.

Alueen lähihistoria on verinen. Strategisesti tärkeä satama on portti Japaniin, Koreaan ja Venäjälle. Se on vaihtanut omistajaa useasti ja hinnan ovat maksaneet alueen asukkaat. Lushun on kuolleiden niemi.

Britit nimesivät alueen Port Arthuriksi “löydettyään” sen 1800-luvun puolivälissä. 1800-luvun lopulla kiinalainen ja japanilainen laivasto ottivat yhteen sen edustalla. Rantauduttuaan japanilaiset murhasivat teollisesti kaikki alueen 18 000 asukasta, vain 36:n hengen säästyessä. Muutamaa vuotta myöhemmin Japani hävitti Venäjän laivaston niemen edustalla ja miehitti alueen pysyvästi. Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto hallinnoi Lushunia aina 1950-luvun puoleenväliin saakka.

Astinkivenä toimiminen kolmelle monumentteihin ihastuneella imperiumille on jättänyt Lushuniin jälkensä. Todistaakseen ylivoimaisuuttaan japanilaiset rakennuttivat niemen korkeimmille kukkuloille patsaita todistaakseen paikallisväestölle ylivoimaisuuttaan. Kukkulan 203 valtaaminen venäläisiltä 1900-luvun alussa vaati (kiinalaisen historian mukaan) 17 000 japanilaista henkeä. Osoittaakseen suvereeniuuttaan japanilaiset pystyttivät paikalle monumentin, joka näyttää – luonnollisesti – valtavalta penikseltä.

Kuvassa: Kukkula 203 ja Lushunin pisin mulkku.

Neuvostomarttyyrien hautausmaa heijastelee kiinnostavasti Kiinan kaksijakoista suhdetta pohjoisnaapuriinsa. Valtavan sotilasmonumentin vartioimana lepää 1945 sodassa kuolleita puistossa, joka on myös Kiinan suurin ulkomaalaisten hautuumaa. Kalmiston etuosassa punatähdet koristavat hautoja ja muistopaasi kertoo paikan olevan “kunnianosoitus Neuvostoliiton ja Kiinan ystävyydelle”. Hautausmaan takana on viime vuosisadan alun sodissa kaatuneiden hautoja ja muistopaasi, joka kertoo paikan muistuttavan (nyt lainaan ulkomuistista) “Venäjän anteeksiantamattomasta aggressiosta Kiinaa vastaan”.

Neuvostomarttyyrien hautuumaan sisäänkäynti.

Neuvostosotilaiden hautoja.

Lushunin keskustaan rakennettu Kymmenen tuhannen marttyyrin mausoleumi on omistettu vuonna 1894 teurastetuille Lushunin siviileille. Hyvin surullinen paikka kiinalaisille, William selittää rikkonaisella englannillaan imitoiden kyyneliä käsimerkein. Kuvaaminen on kielletty, mutta paikan murheellisesta tausta ei estä rihkamakauppiaita kaupittelemasta tavaroitaan hautausmaan lehdossa.

Lushunin väkivaltaisen historian huomioon ottaen niemimaa on kiinnostava valinta paikaksi rakentaa “Maailmanrauhan puisto”. Vuonna 1994 valmistunut suurhanke on huvipuisto, jota reunustavat 96 näköispatsasta silloisista maailman johtajista. Sunnuntai-iltapäivänä puisto on tyhjä, lukuunottamatta paria paikallista, jotka ovat päättäneet uhmata viileää ilmaa ja pulahtaa lahteen iltapäiväuinnille. Tuuli puhaltaa puoliksi hylätyn puiston läpi ja teräkseen kaiverretut presidentit ja diktaattorit hymyilevät maailmanrauhaa julistavien kylttien vieressä.

Tagit: .



* Kasvun kaupunki

Kirjoitettu 14.05.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.


Tämä aamu: istun isäni autonkuljettajan kyydissä matkalla Lushuniin pohtimassa sitä, että tätä nykyä minun yleensäkin pitää kirjoitaa lauseita, joissa esiintyy fraasi “isäni autonkuljettaja”. William (Dalianlaisilla nuorilla on toisinaan tapana käyttää koulussa saamaansa englanninkielistä nimeä ollessaan tekemisissä länkkäreiden kanssa) soittaa autostereoissa Enyaa, joka ei varsinaisesti auta lieventämään jyskyttävää päänsärkyäni. Olen krapulassa tutustuttani Dalianin yöelämään edellisenä iltana.

Kelataan taaksepäin. Eilisilta: Wong-Kar Wai’n elokuvasta nimensä anastastanut yökerho 2046 on lauantai-iltana ammuttu täyteen. Kahden kerroksen klubilla soitetaan paikallisia diskohittejä, tanssilattia on täynnä ja baarimikot syöksevät tulta, kirjaimellisesti: tämä on ohjelmallinen ravintola. Olen paikan ainoa länsimaalainen ja naapuripöydän nuoret miehet miehet adoptoivat nopeasti yksin istuvan turistin, haluten ilmeisesti demonstroida kiinalaista vieraanvaraisuutta. Ei niin, että tietäisin, sillä korvia raiskaavan melun yli ei kuule omaansa, saati sitten naapurinsa ääntä. Kaadamme viski-jäätee-sekoituksia laseihimme ja “Kampai!” -huutojen säestyksellä kiskomme niitä alas ihan liian monta ns. raivolla. Drinkit eivät ole halpoja: maassa, jossa tehtaan insinöörin nettopalkat liikkuvat sadan euron tienoilla, kolme euroa juomasta on paljon. Kiinaan on kuitenkin syntynyt uusi sukupolvi, jolla on varaa ja halua käyttää rahaa itseensä – tai satunnaisiin honteloihin länkkäreihin, joiden kiskominen tanssilattialle epäilemättä huvittaa vielä seuraavanakin päivänä. Dalian on kasvun kaupunki, jossa tarpeeksi hyväosainen nuori voi saavuttaa länsimaisen elintason tai paremmankin.

Dalian: kaupunkikuvaa puistosta

Kelataan taaksepäin. Perjantai: lento Pekingistä Dalianiin kiertää kaupungin yllä. Alun perin sotilaskentäksi rakennettu lentoasema on aivan keskellä kaupunkia, joten ikkupaikalta avautuu huima näkymä Dalianin rahtisatamaan ennen kuin kone laskeutuu Mig-hävittäjien reunustamalle kiitoradalle. Lahdelle on ankkuroitu kymmeniä jos ei satoja kerrostalon kokoisia konttilaivoja odottamaan vuoroaan. Japanilaiset, venäläiset ja kiinalaiset alukset piirittävät satamaa, joka on rakennettu täyteen valtavia varastosiiloja aivan vesirajaan saakka. Dalianissa on kuusi miljoonaa asukasta ja kaksi miljoonaa ulkopaikkakuntalaista töissä täyttämässä kauppa- ja teollisuuskaupungin kasvavaa nälkää.

Kelataan taaksepäin. Edeltävällä viikolla olen Suomessa lukemassa Kiina-aiheisia faktoja lehdistä ja nettisivuilta sekä katselemassa Kiina-aiheisia dokumentteja. Länsimaisia kirjoituksia Kiinasta tuntuu hallitsevan jonkinlainen kunnioituksen sekainen pelko: Kiina on se maa, joka tekee kaiken paremmin, halvemmalla ja välittämättä kustannuksista ympäristölle tai kansalaisilleen. Kiina rakentaa puhelimesi, vie työpaikkasi ja nauraa alentuvasti päälle. Maailman vanhin sivilisaatio on noussut takaisin jaloilleen perimään velkojaan. Yhdysvaltojen on pakko lähentyä Kiinaa, koska maa on velkaa Kiinalle niin paljon, että Kiina voi romahduttaa Yhdysvaltain talouden pelkästään alkamalla periä saataviaan. Kiina etsii jalansijaa Afrikasta, koska Kiinalaiset tuotteet ovat tarpeeksi edullisia monille afrikkalaisille ja koska Kiina haluaa päästä osingoille esimerkiksi Nigerian huomattavista luonnonvarosta. Jättiläinen on nälkäinen.

BOW BEFOLE YOUL NEW CORONIAR MASTELS: Pekingin olympialaisten yhteistyökumppani mainostaa Pekingin lentoasemalla.

Tämä aamu: Lushun on Dalianin hallintoalue, joka sijaitsee 40 kilometriä kaupungin ydinkeskustasta. Vajaan tunnin automatkalla näen rakennustyömaan toisensa jälkeen, nostokurkien ympäröiviä pilvenpiirtäjiä, muovilla päällystettyjä keskeneräisiä kerrostalokomplekseja ja työporukoita kaivamassa viemäriputkia tien viereen. Lahdelman kala- ja katkarapúfarmeilla partioi kymmeniä kalastusaluksia.

Tunne on outo: eurooppalaiseen stagnaatioon tottuneena – Europa universalis; olemme jo saavuttaneet kaiken, joten voimme istua muistomerkiemme ympäröimänä odottamassa (odottamassa mitä? Loppua?) ja pitämässä verisin kynsin ja hampain kiinni saavutetuista eduista – on hämmentävää olla kasvun monumenttien ympäröimänä. Ehkä Tulevaisuus näyttää tältä, ajattelen kun päänsärky alkaa väistyä.

Tagit: .



* Havaintoja matkustamisesta

Kirjoitettu 12.05.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.


Luulitte, että hävisin kokonaan? Voi teitä heikkouskoisia.

Kirjoitan tätä Pekingin lentoasemalla samalla, kun odotan jatkolentoa Dalianiin.

Pidän matkailusta, mutta en matkustamisesta. Käsitteissä on eroa: pidän vieraan kaupungin käymisestä jalan, uusista tuttavuuksista, eksoottisesta ruoasta, merkillisistä näyistä. Pidän siitä, että voin hahmottaa vierasta ympäristöä läheltä, sen toimiessa tulkkina, joka kääntää minulle uuden viestin siitä, minkälaisessa maailmassa elän.

Toisaalta määränpäähän matkustaminen on parhaillaan tylsää, pahimmillaan suorastaan vastenmielistä, varsinkin kun kyse on lentomatkailusta. Lentoasemat ovat sairaalan ohella kaikkein vieraimpia paikkoja minkäänlaiseen inhimilliseen toimintaan. Molemmat ovat limboja, joiden olennaisin kokemus on poispääsyn odottaminen, saappaat jalassa tai ilman. Pekingin kenttä on kolkko, mutta miellyttävän avara ja looginen, verrattuna esimerkiksi Pariisin Charles de Gaulleen, joka on arkkitehtuurista päätellen M. C. Escherin, Albert Speerin ja neliulotteisten avaruusolioiden yhteishanke.

Lentokentillä aikaansa voi tietysti kuluttaa juomalla liian kalliita drinkkejä ja tupakoimassa erityissä tupakointiloungeissa. Pekingin versio savuhuoneesta on kovin samanlainen kuin kaikkialla muuallakin: umpinainen huone täynnä vaitonaisia miehiä – lähes aina vain miehiä – imuroidessa savukkeitaan uskonharjoittajan hartaudella.

Erilainen byrokratia on tietysti riemastuttamassa lentomatkustajaa. Pitkät striptease-esitykset turvatarkastuksessa, toistuvat lentolipun esittelyt sekä erilaiset täytettävät lomakkeet ilahduttavat matkailijaa. (Olen mm. virallisesti luvannut olla tuomatta maahan tallenteita, jotka ovat vahingollisia “Kiinan poliittisille, kulttuurisille tai moraalisille intresseille”. Kai täällä julkaistaan jo Death Notea vai pitäisikö minun piilottaa pokkarini laukun pohjalle?) Tietysti kaikkiin näihin huvituksiin pitää jonottaa. Suosittelen kymmenen kilon käsimatkatavaroita mukaan jonotukseen; laukkukärryä ei tietenkään kannata hankkia.

Itse lentokonekokemus taas muistuttaa säännöstään mykkäelokuvafarssia. Aina myöhässä oleva kone seisoo kentällä samalla, kun kapteeni arvailee koska mahdollisesti pääsisimme nousemaan. Alussa nähdään tietysti myös pelastautumisdemonstraatio, jossa lentoemännät suorittavat absurdeja jumppaliikkeitä samalla, kun meille kerrotaan mistä happinaamarit putoavat. Hienoa: jos koneeni on syöksymässä tulipallona mereen, on tärkeää että voin hengittää normaalisti. En niin, että pelkäisin lentämistä, mutta räjähdän mielummin kappaleiksi ilman, että oranssit pelastusliivit ja happinaamari riistävät minulta sitä vähäistä arvokkuuttani.

Lentokonefarssin olennainen osa on tietysti ruokailu. Olen 190 senttiä pitkä, joten pelkkä koneessa istuminen tuottaa vaikeuksia. Sitten kun minun pitäsi ronkkia yksittäispakattuja ruoka-annoksia ilman, että työnnön kyynärpäätäni vieressä istuvan norjalaisrouvan naamaan, lopputulos muistuttanee Buster Keaton -komediaa. Tänään Finnar ilahdutti jonkinlaisella perunamuusin parodialla ja punaviinillä, jonka nimen olen unohtanut, mutta kutsutaan sitä vaikkapa Veriseksi virtsaksi. Oma lukunsa ovat tietysti tyhjiöpakatut juomat, joita kutsun viuhamiinoiksi viitaten siihen roiskekuvioon, jonka ne vääjäämättä tekevät avattaessa. Front facing enemy, todellakin.

Kuvassa: parodia ateriasta

Aika lähteä tiedustelemaan Dalianin lennon porttia. Farssi on pian ohi, määränpää häämöttää.

Tagit: .