Valkoista unta

8.09.2004 - 15:30 / Otto Sinisalo.


BONE

Cartoon Books

Jeff Smith

1344 sivua, mustavalkoinen

Tervetuloa Katuojaan. Tällä viikolla arvioidaan suurin koskaan Katuojassa käsitelty sarjakuva. Arviossa on hienoisia JUONIPALJASTUKSIA, mutta tarinan loppua en paljasta.

Jeff Smith sai hiljattain päätökseensä suurtyönsä Luupäät, tai alkuperäkielellä BONE. Kaikki Bonen viisikymmentä numeroa on nyt koottu valtavaan kirjaan.

Bone: One Volume EditionEnnen kuin puutun sisältöön, on käytettävä hetki kuvailemaan, kuinka valtava Bone-kokoelma oikein on. Se ei ole sarjakuva-albumi, se on sisustuselementti. Tai ase: yli 1300-sivuisella järkäleellä voisin murhata täysikasvuinen miehen. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään luksuspainos, päinvastoin. Jättikokoelman paperi on halpaa, jopa osittain läpinäkyvää ja kannet ohutta pahvia. Esimerkiksi suomalaisten Luupäiden laatu on parempaa. Laitoksen etu on sen hinta: noin viidelläkymmenellä eurolla saa luettavakseen Jeff Smithin elämäntyön, 13 vuotta kestäneen sarjakuvaeepoksen yksissä kansissa. Silkka hinnan ja sisällön määrän suhde on häkellyttävä.

Bonen tarina on vaikea tiivistää, jo pituutensakin takia. Smithin tarina alkaa hassuna seikkailusarjakuvana ja polveilee moniin suuntiin, päättyen eeppisenä fantasiakertomuksena. Kolme “Luupäätä”, hämärästi muumeja muistuttavaa oliota pakenee kotikylästään laaksoon, jossa isoäiti Ben ja tämän hoidokki Thorn ottavat otukset huostaansa. Nähdään maaseudun elämänmenoa, jota Luupäät sekoittavat parhaansa mukaan. Pikku hiljaa tarinan fantasiaelementit hiipivät mukaan: paljastuu, että Thorn on laakson kadonneen kuningasperheen perillinen ja että muinainen paha on heräämässä. Vuorilta laskeutuu rottaolioiden ja barbaarien laumoja vainoamaan laakson ihmisiä. Ennen laaksoa suojelleet muinaiset lohikäärmeet eivät aio puuttua asiaan, vaikka näyttäytyvätkin Luupäille. Thornin on kasvettava tätä odottavaan pelastajan rooliin uhkaavan maailmanlopun edessä.

Noin kirjoitettuna Luupäiden tarina kuulostaa suorastaan irstaan perinteiseltä fantasiaeepokselta. Etenkin nuoren tytön matka kohtalonsa toteuttavaksi pelastajasankariksi on ikiaikainen tarina-aihio, huonosti käsiteltynä nolo klisee. Samoin esimerkiksi lohikäärmeet menneen maailman symbolina ovat tuttuja monesta fantasiatarinasta. Fantasiakertomuksena Bone onkin kuin suoraan marketin hyllyltä poimittu: “Fantasiaeepos, lisää vain patetiaa”.

Smithin kyvyt ovat kuitenkin muualla kuin eeppisen juonen kirjoittamisessa. Ne ovat hahmoissa ja kerronnassa, joissa hän loistaa. Bone ei ole juonivetoinen sarjakuva. Suuri tarina etenee hitaasti, kun Smith keskittyy hahmoihin, ja siihen miten ne reagoivat toisiinsa ja eri tilanteisiin. Hahmojen piirtäjänä Smith onkin ensiluokkainen. Luupää-hahmot on hahmoteltu muutamalla viivalla, mutta silti niiden ilmeet ja eleet välittyvät lukijalle lähes täydellisinä. Yhtä hienosti toimivat myös Smithin ihmishahmot, vaikka ovatkin todellisempia kuin karikatyyrimäiset luupäät.

Sama ammattitaito näkyy Bonen kerronnassa. Smith rytmittää tarinat mestarillisesti. Hänen koominen ajoituksensa on pistämätön. Hän saa fyysisen tilannekomiikan toimimaan sarjakuvassa, joka on harvinaista. Bonessa nähdään lukuisia takaa-ajokohtauksia: itse asiassa tarinan lähes jokaisessa jaksossa juostaan jotain karkuun. Toistuvat takaa-ajot kävisivät tylsäksi, ellei Smith rytmittäisi niitä niin taitavasti. Paikoilleen toisinaan pysähtyvä “kamera” ja hurjan toiminnan katkaisevat liikkeettömät ruudut luovat illuusion vauhdista.

Nyt kun on mahdollista lukea Bone kokonaisuudessa, on hämmentävää huomata, miten Smithin tyyli on pysynyt muuttumattomana läpi vuosien, pientä tussijäljen ohenemista lukuun ottamatta. Harvalla taiteilijalla on kärsivällisyyttä säilyttää näkemyksensä yhtä yhtenäisenä yli vuosikymmenen ajan. Se tekee pitkästä kokonaisuudesta piirrokseltaan ilahduttavan yhtenäisen.

Bonen varsinainen juoni pyörii tarinan ihmishahmojen ympärillä, ja nimihenkilöitä lähinnä vedetään perässä paikasta toiseen kommentoimassa tapahtumia. Luupäät ovat luonteeltaan yhtä pelkistettyjä kuin ovat ulkoasultakin. Yksi on kiltti, toinen on ahne ja kolmas on yksinkertainen. Pelkistäminen muuttuu kuitenkin vahvuudeksi sarjan edetessä.

Vuosikymmenen ajan jatkunut Bone nähtävästi kasvoi lukijoidensa mukana. Tarinan ihmishahmot muuttuvat loppua kohti alati traagisimmiksi, yhteenotot hyvien ja pahojen välillä väkivaltaisemmiksi ja tunnelma synkemmäksi. Bonen viimeiset kappaleet eivät ole enää kaikenikäisten sarjakuvaa, vaikka alkupään episodeja voi niin luonnehtiakin.

Tässä kehyksessä Luupäät ovat hahmoina olennaisia kokonaisuudelle. Ne säilyttävät viattomuutensa läpi tarinan. Ne eivät ole niinkään inhimillisiä, mutta samastuttavia yhtä kaikki. Luupäähahmojen suhteellinen viattomuus – ahne Phoney Bonekin on ennalta-arvattavuudessaan tavallaan puhdas – kaiken ihmishahmoja ympäröivän tragedian keskellä antaa lukijalle kiintopisteen, näkökulman jonka kautta sisäistää tarinan eeppisetkin tapahtumat.

Luupäät ovat kuin unta: ne ovat kaksiulotteisia hahmoja kolmiulotteisessa maailmassa. Luupäät puhuvat kotikaupungistaan Luumäestä niin kuin se olisi lukijan maailma: hahmot tuntevat Moby Dickin, keskustelevat pikaruoasta ja ilmapalloista. Kontrasti keskiaikaiseen fantasiamaailmaan on huomattava. Tavallaan Luupäät ovat lukijan tai tekijän unta, joka on karannut fantasiamaailmaan. Luumäki on valvetila, laakso on unta. Ja hyvää unta onkin.

SUOSITUS: Omituinen sekoitus Aku Ankkaa ja Sormusten Herraa; Bone on enemmän kuin vaikutteidensa summa. Se on uniikki seikkailu, täynnä viatonta lämpöä ja hahmoja, joita tulee ikävä sarjakuvan päättyessä. Ajoittaisesta kliseisyydestään huolimatta Bone on ensiluokkaisen sarjakuvakertojan taidonnäyte.

Arvioidun sarjakuvan ostamista harkitseville tiedoksi: Bone-jättikokoelmaa myydään nimellä Bone: One Volume Edition, pelkkä “Bone” on kirjan sisäkannen antama nimi laitokselle.

Kategoria: Arvio.



Trackback URI | Kommenttien RSS

Jätä vastaus