2004: Parhaat englanninkieliset

22.12.2004 - 10:54 / Otto Sinisalo.


Yhdysvaltojen sarjakuvavuosi 2004. Aika mitäänsanomaton, eikö?

Vuonna 2004 näytti entistä selvemmältä, miten surullisen pienet ja sisäsiittoiset amerikkalaiset sarjakuvamarkkinat ovat. Sarjakuvat, joissa ei ole Teräsmiestä, Batmania, Ryhmä-X:ää tai Hämähäkkimiestä, myyvät naurettavan pieniä määriä. Amerikkalaiset sarjakuvamarkkinat ovat toki elpymässä lisääntyneen kirjakauppamyynnin ansiosta, mutta suositut sarjakuvat eivät ole amerikkalaisia, ne ovat japanilaisia. Niin sanotun “direct marketin”, sarjakuvia sarjakuvakauppoihin toimittavat jakeluverkoston, myyntilukujen seuraaminen muistuttaa vuosi vuodelta enemmän mädäntyvän ruhon tuijottamista – masentavaa, hieman noloa ja jossain vaiheessa katsojan on kysyttävä itseltään mitä on oikeastaan tekemässä, elleivät ohikulkijat ole jo hakeneet merkillistä raadontuijottajaa hoitoon, kenties jonkinlaiseen hermoparantolaan, jossa hänelle näytettäisiin kuvia elävistä eläimistä, esimerkiksi iloisina niityllä, ei-mädäntyvässä tilassa. Myös: lääkkeitä.

Kuitenkin.

Amerikkalaisilla markkinoilla Peter Milliganin kaltaisen kirjoittajaveteraanin erinomainen Human Target myy hädin tuskin 10000 kappaletta kuukaudessa. Ensi vuonna hän siirtyy kirjoittamaan X-Men-lehteä, joka myy todennäköisesti kymmenen kertaa enemmän – ei siksi, että se on Milligan, vaan siksi että se on X-Men. Kustantajat ovat näyttäneet hyväksyneen markkinoiden realiteetit ja ovat käyneet entistä kyynisimmäksi markkinoinnissaan. Marvel otti kolmen vuoden tauon jälkeen käyttöön jälleen inhotun “cross-overin” Avengers Dissassembled -kokonaisuudessaan. DC-yhtiön rankasti hypetetty Indentity Crisis -tarina levisi myös useisiin DC:n sarjakuviin. Molempia myytiin shokkitehoilla: “Tässä numerossa: Kostaja kuolee!” “Tässä numerossa: Oikeuden puolustaja raiskataan! Ja hän kuolee! Ja hänet raiskataan!” “Tässä numerossa: Wolverine on homo! Snikt!”

Valitettavan pieni osa mainoslauseista on sepitettä.

Muistelen kaiholla Marvelin entistä julkaisupäällikköä Bill Jemasta, joka myös myi sarjakuvia typerillä markkinointikikoilla, mutta jonka kaudella sarjakuvat olivat myös hyviä. Tämän vuoden suuria “sarjakuvatapahtumia” ovat kriitikot lähinnä pilkanneet. Vuosina 2001-2003 Marvel tuotti yllättävän paljon hyviä sarjakuvia. Tämän vuoden uusista Marvelin sarjakuvista ainoa jotenkin mieleen jäänyt on Dan Slottin kirjoittama hupaisa She-Hulk. DC:n tilanne oli yhtä masentava – ei juurikaan uusia, kiinnostavia sarjakuvia.

Kenties 2004 muistetaan vuotena, jolloin sarjakuvat päättyivät: viimeinen Luupäät ilmestyi, viimeinen Cerebus ilmestyi, Grant Morrisonin viimeiset New X-Menit ilmestyivät. Hyviäkin sarjakuvia julkaistiin. Dan Clowesin Eighball #23 -albumi edusti parasta indie-sarjakuvaa. Art Spiegelman teki eräänlaisen paluun näyttävällä taidesarjakuvakirjalla In the Shadow of No Towers. Chris Waren toimittama McSweeney’s #13 -antologia keräsi kehuja. Suomessakin käyneen Jeff Smithin Luupäät jatkoi loppuun saakka yhtenä parhaista kaikenikäisten sarjakuvista aikoihin.

Siltikin, olen pettynyt amerikkalaiseen sarjakuvaan vuonna 2004. Haluan jenkkisarjiksiltani genrefiktiota, johon englanninkielisen maailman sarjakuvantekijät ovat vuosia erikoistuneet: supersankareita, sci-fiä, kauhua, fantasiaa. Nykyisin DC:n Vertigo-alamerkki on eksyksissä, Marvel on palannut vanhoihin huonoihin aikoihin ja Alan Mooren luotsaama ABC-linjakin on häipymässä pois, joten valikoima on supistunut.

Joitain minuun vaikutuksen tehneitä genresarjakuvia ilmestyi kuitenkin. Tässä niistä parhaat.

PARAS ENGLANNINKIELINEN SARJAKUVA 2004: Grant Morrison, Chris Weston: The Filth (DC/Vertigo)

The FilthGrant Morrisonin kirjoittama ja taitavan naturalistin Chris Westonin kuvittama 13-osainen maksisarja THE FILTH koottiin yksiin kansiin vuonna 2004. The Filth yhdistelee kekseliäästi tieteiskuvitelmaa, agenttijännäriä ja silkkaa psykedeliaa. Yksiössään pornokokoelmansa kanssa viihtyvä Greg Feely saa kuulla olevansa Ned Slade, The Hand -järjestön superagentti. Todellisuuden halkeamissa piileksivä The Hand ratkoo tapauksia, jotka ovat liian käsittämättömiä tavallisille lainvalvojille. Kissansa kuolemaa sureva vastahakoinen Slade/Feely – ilmeinen Morrisonin omakuva, muuten – kiskaistaan mukaan luovimaan läpi ihmiskunnan kollektiivisesta tajunnasta kumpuavaa saastaa. Tarinan episodeissa nähdään muun muassa jättiläissiemennesteen hyökkäys, väkivaltaiseksi kultiksi kieroutettu utopia, paperilta todellisuuteen kiskottuja, rampautuneita supersankareita ja liuta muita Westonin hienosti kuvittamia häiriintyneitä visioita.

Voisi valittaa, että The Filthissä Morrison käsittelee jälleen tuttuja teemojaan: identiteettiä, metatekstuaalisuutta, todellisuuden luonnetta. Nämä teemat eivät kuitenkaan ole loppuun käsiteltävissä: Morrison pystyisi tahkoamaan samoja lemmikkiaiheitaan vaikka uransa loppuun ja ne silti voisivat pysyä tuoreina. The Filthissä on enemmän ideoita kuin monella kirjoittajalla on elinaikanaan, lähestyttävämmin käsiteltynä kuin moni kirjoittaja koskaan pystyisi. The Filth kertoo saastasta, pahuudesta ja pelosta, mutta siinä on lämmin inhimillinen ydin, suorastaan omaelämäkerrallisen henkilökohtainen ulottuvuus, joka tekee siitä merkkiteoksen.

The Filthin lukeminen tekee minut kiitolliseksi siitä, että Grant Morrison on olemassa. Morrison on yksi englanninkielisen sarjakuvan tuotteliaimpia, kekseliäimpiä ja hulluimpia kirjoittajia. The Invisibles oli kokonainen maailmanselitysjärjestelmä sarjakuvan muodossa. Animal Man ja Doom Patrol auttoivat määrittelemään supersankarigenren uudelleen. JLA:ssa hän tiivisti olennaisimman DC-maailman supersankareista. New X-Men oli toistaiseksi paras tulkinta jo väsyneestä Ryhmä-X-konseptista. Morrison ei ole aina onnistunut (The Mystery Play? Arkham Asylum?), mutta hänen saavutuksensa jättävät varjoon hänen epäonnistumisensa.

Vuonna 2005 Morrisonilta nähdään kokoelmamuodossa ainakin kolme kehuttua minisarjaa. Näiden lisäksi hän kirjoittaa seitsemän (!) uutta minisarjaa Seven Soldiers of Victory -otsakkeen alla ja ilmeisesti alkaa kirjoittamaan Teräsmiestä, kuvittajanaan virtuoosimainen Frank Quitely. Tämä saattaa tarkoittaa jopa yli kymmentä uutta albumia englanninkielisen maailman tämän hetken kenties parhaalta käsikirjoittajalta vuoden aikana. Silkka ajatus saa takapuoleni hikoamaan. Toivon, että pilailisin.

Pelkään tosin, että lukijat saavat tarpeekseen Morrisonista silkan julkaistujen sarjakuvien määrän takia. Luotan kuitenkin, että hän näyttää vuonna 2005 tietä eksyksissä harhailevalla amerikkalaiselle valtavirtasarjakuvalle. Sillä hän on Grant Morrison, ja luottamukseni häneen tällä hetkellä sumentaa kaiken kriittisen kykyni. Jos Grant Morrison kysyy sinulta, montako sormea hän nostaa ylös, ja vastaus on “kaksitoista”, parempi uskoa, koska hän on Grant Morrison. Jos Grant Morrison ampuu sinua pyssyllä, jonka piipusta tuleekin esiin “Bang!” -lappu, hän voi silti haavoittaa sinua, koska on Grant Morrison.

Grant Morrison kirjoitti rakkauskirjeen kuolleelle kissalleen, ja siitä tuli vuoden paras sarjakuva.

KUNNIAMAININTA: Alan Moore, Zander Cannon, Andrew Currie: Smax (ABC)

SmaxMikä lista tämä olisi ilman yhtä Alan Moore -sarjakuvaa? Vaikka brittiläinen kirjoittajalegenda onkin virallisesti lopettanut valtavirtasarjakuvien kirjoittamisen, käydään hänen pöytälaatikkoaan tiuhaan läpi. SMAX on niin sanottu spin-off erinomaisesta Top Ten -sarjakuvasta. Moderniin maailmaan paennut pahansisuinen barbaari Smax palaa kotikonnuilleen kääpiöiden, lohikäärmeiden ja taikuuden keskelle. Moore tasapainottelee hienosti suoranaisen parodian ja eeppisen fantasiaseikkailun välimaastossa. Genren kliseistä tehdään oivaltavaa pilaa, mutta Moore saa kuitenkin lukijat välittämään tarinan hahmoista. Zander Cannon ja Andrew Currie vastaavat toimivasta ja tarkasta kuvituksesta. Smax on pirullisen hauska fantasiasarjakuva, hyvä muistutus Mooren taidoista, vaikkei kirjoittajan parhaisiin töihin lukeudukaan.

KUNNIAMAININTA: Brian Bendis, Michael Gaydos: Alias Vol. 4: The Secret Origins of Jessica Jones (Marvel)

Alias Vol. 4: The Secret Origins of Jessica JonesVuosi 2004 ei ollut hyvä Brian Bendisille. Suosikkikirjoittaja sai kokea fanien vastareaktion loppuvuodesta Avengers Dissassembled -sarjakuvan myötä. Kaikesta päätellen tuotteliaan Bendisin rajat tulivat vastaan. Hän kirjoitti liikaa, ja hänen tuotostensa taso alkoi laskea. Silti ALIAS-sarjakuvan viimeiset kappaleet tekivät vaikutuksen. Supersankarietsivästä kertova Alias päättyy tyylilleen uskollisesti: hauskana, traagisena ja inhimillisenä. Sarjan viimeisessä albumissa Michael Gaydos esittelee kykyjään mukauttamalla kameleonttimaisesti piirrostyyliään tarinan tarpeisiin ja Bendisin dialogi on yhtä ilahduttava naturalistista kuin aina. Alias on hyvä esimerkki sarjakuvasta, jollaista Marvel ei enää tee: se on fiksu, selkeästi vanhemmille, jo supersankareista vieraantuneille lukijoille suunnattu supersankarifiktio. Minulle se on Marvelin lyhyen kultakauden päättymisen muistomerkki. Toivon mukaan siitä ei tule Bendisin uran laskusuhdanteen alkamisen muistomerkkiä.

Aiempi arvio Aliaksesta

Ensi viikolla käydään läpi vuoden parhaat käännössarjakuvat ja vilkaistaan Katuojan vuotta 2004. Hauskaa joulua, sarjakuvahahmot.

Kategoria: Kolumni.



Trackback URI | Kommenttien RSS

Jätä vastaus