Katuoja

(Teksti on kirjoitettu lopputalvesta 2005, joka selittänee joidenkin viittausten epäajankohtaisuuden.)

Tämä tuskin tulee kenellekään yllätyksenä, mutta olen viime aikoina ajatellut sarjakuvia. Tarkemmin sanottuna olen pohtinut sitä, miten sarjakuva on taiteena marginalisoitunut; miten sarjakuva alakulttuurina suhteutuu muuhun kulttuuriin. Ymmärrän, että seuraavat havainnot ovat monille itsestäänselvyyksiä, mutta jokainen symbolinen märkä pyyhkeenisku vasten kasvoja on jonkun nuoren idealistin ensimmäinen.

Kuten ehkä tiedättekin, Alan Moore ja David Lloydin V for Vendetta -sarjakuva ilmestyy syksyllä suomeksi. Se on fantastinen sarjakuva, yksi suosikeistani.

Vietin hiljattain aikaa ihmisen kanssa, joka ei lue sarjakuvia. Tämä ei tietenkään estänyt minua puhumasta hänen kanssaan – tai pikemminkin hänelle – sarjakuvista. Puhe oli juuri V for Vendettasta. Näytin mukanani ollutta albumia.

Hänen nopea arvionsa? “Ruma”.

Tämä muistutti jostain olennaisesta. Kyse ei ole pelkästä makuasiasta. Kouliintunut sarjakuvan lukija kaikella todennäköisyydellä tunnistaa David Lloydin taidon, vaikkei välttämättä tämän tyylistä pitäisikään. Hän näkee ruutujaon eleganssin, siirtymien vaivattomuuden, sommittelun tasapainon.

Kerronnalliseen, pitkään sarjakuvaan tottumaton lukija näkee visuaalista kakofoniaa ja tylsän, latistavan melankolisen värityksen. Sarjakuva ei houkuttele, päin vastoin se voi olla jopa luotaantyöntävä, vaikka Lloydin tyyli ei edes merkittävästi poikkea sarjakuvan valtavirrasta.

Sarjakuvan lukeminen on taito, joka pitää oppia. Harrastajat ovat oppineet lukemaan sarjakuvia tiedostamatta, altistumalla nuoresta iästä lähtien pitkille sarjakuvatarinoille, siirtyen lastensarjakuvista ajan myötä haastavampiin teoksiin. Muistan omat virstanpylvääni. Brittiläisen 2000AD-yhtiön mustavalkosarjakuvat näyttivät kymmenvuotiaana silmissäni vastenmielisiltä, mutta varhaisteini-iässä Judge Dredd ja Nemesis -albumit alkoivat kasautua hyllyyni. Alan Mooren ja Eddie Campbellin Helvetistä oli ensisilmäyksellä visuaalisessa läpitunkemattomuudessaan suorastaan pelottava, mutta alkuvaikeudet ylitettyäni aloin nähdä ja arvostaa Mooren ja Cambellin kerronnan nyansseja.

En väitä, että kuvien sarjakuvien lukeminen sinänsä on vaikeaa. Miljoonat nauttivat päivittäin strippisarjakuvista, kuitenkin. Sarjakuvaan luotetaan opetus- ja jopa propagandavälineenä: uutisoitiinhan hiljattain Yhdysvaltain armeijan aikeista julkaista sarjakuvaa lähi-Idän nuorille. (Tosin ottaen huomioon, että Yhdysvaltalaista sarjakuvaa ei lueta Yhdysvalloissa, on ihailtava hanketta ajavien tahojen optimismia.) Sarjakuvan marginalisoitumisesta huolimatta välinettä pidetään edelleen helposti lähestyttävänä.

Kuitenkin on enemmän sääntö kuin poikkeus, että kunnianhimoinen sarjakuva on sitä vaikeammin lähestyttävä mitä vähemmän sarjakuvaa lukija tuntee. Kulttuurissa yleensä tämänkaltainen jako pienen marginaalin suosimaan taiteeseen ja suuren yleisön viihteeseen ei ole mitenkään epätavallista. Sarjakuva on kuitenkin äpärätaide, joka mielletään kertakäyttöiseksi päivittäistavaraksi. Tämän vuoksi – yleistäen – näyttää olevan vaikea hyväksyä että vaikeasti avautuva sarjakuva olisi taiteellisesti kunnianhimoinen tai monitasoinen; että kyse ei ole lukijan lukutaidon puutteesta vaan teoksen viasta. Sarjakuva ei ole vaikea, se on “ruma”.

Tarinan opetus? Sarjakuvakokoelmasi kaunein taidesarjakuvakukkanen on kaikella todennäköisyydellä satunnaiselle lukijalle epämiellyttävä rikkaruoho.

Kategoria: Kolumni.
Tagit: Alan Moore, DC