Katuoja

On kulunut päivälleen neljä vuotta siitä, kun julkaisin ensimmäisen sarjakuvakritiikkini. Kirjoitan edelleen. On kulunut kuusi päivää siitä, kun lähdin Angoulêmesta. Näen edelleen unia sarjakuvista.

Ensimmäistä kosketustani Angoulêmen sarjakuvafestivaaleihin on vaikea kuvalla. Neljä päivää, 200.000 kävijää, tuhansia kutsuvieraita, satoja kustantajia. Vanha kaupunki on koristeltu sarjakuvalla ja festivaalien aikana kadunkulmasta ei voi kääntyä törmäämättä kustantajan telttaan, sarjakuvanäyttelyyn, vaihtoehtotapahtumaan tai sarjakuvapuotiin. Viikon ajan kaupunki elää ja hengittää sarjakuvaa. Angoulêmessa kodittomat eivät kerjää, he myyvät omakustanteitaan.

Erilaisten impulssien määrä on suorastaan väkivaltainen. Aisteja rasitetaan jatkuvalla tulvalla: tässä on uusi albumi, tässä on maailmantähti signeeraamassa, tässä on näytteillä orginaaleja, tässä on luonnollista kokoa oleva Tintti-patsas. Se on tungosta, se on hysteriaa, se on festivaali.

Ranskalainen sarjakuva on oikeaa, ammattimaista teollisuutta. Se on suuri, kovaääninen kone, joka sylkee ulos 2000 albumia vuodessa. Suurten kustantajien osastot ovat persoonattomia kuin kodinkonemessujen kojut. Kauppojen hyllyt ja telttojen pöydät pursuavat uusia sarjakuvia, jotka on toteutettu paikallsella laadulla: kaikki suuria, kovakantisia, kauniita laitoksia. Käännösalbumit ovat säännöstään paremman näköisiä kuin alkuperäiset.

Ja silti toistuvasti puhutaan “sarjakuvan kriisistä”: ranskalaista sarjakuvaa uhkaavat milloin manga, milloin videopelit, milloin apatia. Kone on nälkäinen, se tarvitsee alati uutta: Japanilaisen sarjakuvan jälkeen korealainen sarjakuva on marssinut ranskalaisille sarjakuvamarkkinoille. Nyt kiinalaiset ilmoittavat seuraavansa perästä. Ja Suomi? Tänä vuonna suomalaistekijät ovat joukolla esillä niin näyttelyissä kuin festivaalin puheohjelmassa. Verrattain uusia, nuoria tekijöitä on julkaistu käännöksinä. Ville Ranta on piirtänyt Lewis Trondheimin käsikirjoituksen pohjalta albumin. Albumin kymmenentuhannen kappaleen ensipainos myytiin loppuun viikossa. Kuuletteko koneen käyvän?

Festivaalien silkka valtava skaala on myös tavallaan demokratisoiva: kaikki ovat pieniä Angoulêmessa. Kukaan ei pääse olemaan diiva. Kustannusmogulit, piirtäjäsupertähdet, toimittajat ja fanit kohtaavat samassa pöydässä. Juon drinkin lapsuuteni piirtäjä-idolin kanssa.

Lauantaipäivänä Angoulême on lumen peitossa. Paikalliset leikkivät lumisotaa, autot ajelevat päin seiniä, bussit eivät kulje, junat myöhästelevät. Iltapäivällä kävelen pois festivaaleilta kapeita, jäätyneitä katuja vanhan kaupungin laidalle. Istun kahville ja tupakalle, viivyttelen paluuta keskustaan. En osta yhtään sarjakuvaa.

Kategoria: Kolumni.