Katuoja

Belgialaisen Implant-elektroyhtyeen “Was It Always This Way” on ihastuttava pala äänimaisemaa. Melankolinen konemusiikkimatto ja rumpulooppi säestää Anne Clarkea, joka lukee kuulaalla äänellään otteita William Gibsonin novellista The Gernsback Continuum. Neljä minuuttia, neljäkymmentäyksi sekuntia maailmanloppua.

Kyberpunkin isä Gibson on aina ollut haastava kirjailija. Hänen teoksissaan suuret ideat yhdistyvät niitä varten räätälöityyn, hektiseen ja tajunnanvirtaiseen proosaan. Gibson tekee väkevää mutta vaikeasti lähestyttävää sanataidetta, joka heijastelee hänen tarinoidensa fragmentoitunutta maailmaa. Gibsonin proosa muutettuna tanssimusiikin lyriikoiksi toimii yllättävän hyvin:

“A hologram has this quality:
Recovered and illuminated, each fragment will reveal the whole image of the rose. Falling toward delta, he sees himself the rose, each of his scattered fragments revealing a whole he’ll never know stolen credit cards a burned-out suburb planetary conjunctions of a stranger a tank burning on a highway a flat packet of drugs a switchblade honed on concrete, thin as pain.
Thinking: We’re each other’s fragments, and was it always this way?”

Implantin dystooppiset maalailut voi lomittaa jonnekin uuden elektronisen musiikin genreviidakkoon. Harva musiikin laji on kokenut vastaavaa pakonomaista tarvetta lokeroida itseään alakategoiden alakategorioiden alakategorioihin. Synthpop, futurepop, darkwave, EBM, electro-industrial, aggrotech, synthpunk: tarpeeksi penkomalla löytyy alagenrejä, johon tunnustautuu kuuluvaksi yhden käden sormilla laskettava määrä yhtyeitä.

Implant on futurepoppia, kyber- ja goottikulttuurista lainaavaa elektronista musiikkia. (Aristelen termiä “tanssimusiikki”, sillä yritykset tanssia osaa genren kappaleista muuttuvat pikaisesti spastiseksi nykimiseksi. Uskokaa pois, olen yrittänyt.) Futurepopilla ja sen sukulaisilla on vahva yhteys tieteisfiktioon; muukin kuin samanlainen tarve jakautua yhä uusiin genrekategorioihin. Futurepoppia värittää nimensä mukaisesti tietty futurismi, jos ei aina suoraan lyriikoissa niin kappaleiden tunnelmissa. Ja onhan tämä konemusiikkia: lähtökohtaisestikin se kuulostaa tulevaisuudelta.

Siinä mielessä Gibsonin The Gernsback Continuum on mitä osuvin valinta inspiraatioksi. Siinä missä novellin päähenkilö hallusinoi 30-luvun futuristien rakennuksista, futurepopparit laulavat maailman hitaasta itsemurhasta aivan kuin 80-luku ei olisi koskaan päättynyt. Se on toisaalta kovin itsetarkoituksellisen tärkeää ja huumoritonta, mutta toisaalta se on romantiikkaa; kaipuuta meille luvattuun maailmaan – tai maailmanloppuun – jota ei koskaan tullut.

Tällä kaikella ei ole varsinaisesti mitään tekemistä sarjakuvan kanssa, joskin haastattelussa Implantin nokkamies Len Lemeire tunnustautuu tieteisromaanien ohella lukevansa tieteissarjakuvaa. Luonnollisesti: missäpä muuallakaan lupaukset tulevaisuudesta enää olisivatkaan kuin genrefiktiossa?

Kategoria: Arvio.
Tagit: popkulttuuri