Katuoja

TO TERRA … VOLUME 1
Vertical
Keiko Takemiya
344 sivua, mustavalkoinen

Vertical on japanilaisiin klassikoihin erikoistunut kirjallisuus- ja sarjakuvakustantaja. He julkaisevat esimerkiksi Ozamu Tezukan Buddha-sarjaa. Kustantamon tuorein uutuus on Keiko Takemiyan TO TERRA… , käännös vuosina 1977 – 1980 ilmestyneestä tieteisfantasiamangasta.

Takemiyan miljöökuvaus on viehättävästi vanhentunutta. Shojo-tyylisten hahmojen univormut olkatoppauksineen ja epätodennäköisine päähineineen sekä avaruusalusten kliinisen puhtaat sisätilat ankkuroivat To Terra… :n seitsemänkymmenluvun tieteisfiktioon. Takemiya on piirtäjänä ja kertojana moitteeton. Hänen avaruusmaisemansa ovat kauniita ja hahmonsa hauskasti ilmeikkäitä.

Tarina etenee sujuvasti, mutta valitettavasti se ei parhaimmillaankaan ole kovin kiinnostava. Huonoimmillaan se on suorastaan nolostuttavan pöljä.

Tarinan tulevaisuudessa maapallo on kertaalleen hylätty, mutta sittemmin asutettu uudelleen. Planeetan säilyttämiseksi yhteiskunta on tiukasti tietokoneiden kontrolloima. Lapset synnytetään koeputkissa ja koulutetaan erityisillä siirtokunnilla, josta heidät sitten lähetetään asuttamaan maata. Satunnaisesti syntyvät telepaattiset Mu-ihmiset ovat järjestelmän anomalia ja Mu-väestöä pyritään pitämään aisoissa kylmästi eliminoimalla kaikki telepaateiksi paljastuneet lapset. Sankarimme Jomy sattuu olemaan Mu-messias, joka rekrytoidaan johtamaan valittu kansa takaisin Maahan. Välillä seurataan ihmiskuntaa sääteleville tietokoneille uskollista Keithia, joka noussee myöhemmin Jomyn nemesikseksi.

Kylmä, teknokraattinen hallinto vastaan joukko itsenäisiä kapinallisia etsimässä ihmisyyttään; kliseistä, kyllä, mutta periaatteessa hyväksyttävää. Tunkkaisimmistakin, monasti kierrätetyistä fantasiaelementeistä voi koostaa kiinnostavan kokonaisuuden, jos hahmot ovat tarpeeksi kiinnostavia tai tarina riittävän jäntevä. To Terra… :sta puuttuu molemmat.

To Terra… on tieteisfantasiaa, joten sen maailmakuvaukselle voi antaa tiettyjä erivapauksia. Minä kuitenkin vedän rajan siihen pisteeseen, jossa kokonaisuudessa ei ole mitään järkeä. Meille kerrotaan, että ihmisiä koulutetaan kouluplaneetoilla teini-ikään asti, jonka jälkeen heidän muistonsa pyyhitään ja heidät lähetetään Maahan… koulutettaviksi. Fiksuimmat saattavat huomata loogisen aukon tulevaisuuden yhteiskunnan rakenteessa. Jos tarinan sisäisen logiikan imploosio jää kuitenkin huomaamatta, ei hätää! Sama älyttömyys toistetaan noin neljä kertaa kirjan aikana, kun hahmot kokevat pakottavaa tarvetta oksentaa informaatiota dialogissa tai sisäisissä monologeissaan.

Mu’iden suunnitelmakaan ei varsinaisesti vakuuta. Sitä, miten he aikovat päästä Maahan ja mitä ihmettä he aikovat tehdä planeetalle täynnä vihamielisiä ihmisiä, ei varsinaisesti kerrota. Jomyn valittu kansa lähinnä istuu avaruusaluksessaan ja ampuu telepaattisia rakkausaaltoja kohti maata. Tarinan viimeisessä kolmanneksessa on hypätty eteenpäin kymmenisen vuotta, Jomyn tehtävä ei ole edennyt käytännössä mihinkään eikä hän ole oikeastaan saanut voimiaankaan hallintaan. Toisaalta heillä on vastassaan järjestelmä, jonka mielestä on hyvä idea pyyhkiä avaruuskadettien mielet ennen kriittistä koulutusjaksoa, joten puntit ovat jokseenkin tasan.

Tarinan kaikki näkökulmahenkilöt ovat rasittavia tiskirättejä, joiden tehtävänä on joko toistella faktoja maailmasta tai havahtua rooliinsa siinä. Havahtumisia käsitellään tietysti itkemällä, huutamalla, juoksemalla tilasta toiseen, hallusinoimalla ja kiukuttelemalla. Näiden emo-poikien kyynelehtiviä jättisilmiä katsellessa alkaa katsella kaihoten keittiön pöydällä lepäävää leipäveistä tai vaihtoehtoisesti toivoa, että tarinan mielenpyyhintälaite olisi kätevästi käsillä todellisuudessakin. Joskin silloin olisi vaara, että pyyhittyäni mieleni lukisin To Terra… :n uudelleen.

SUOSITUS: To Terra… on tarina, jossa asioita tapahtuu niiden symbolisen arvon takia tai siksi, että hahmot pääsevät potemaan niitä silmät kostuen. Se on kauniisti piirretty ja tunnelmallinen ja paikoin lupailee kiinnostavia käänteitä, joita ei kuitenkaan nähdä. Yli 350 sivua epäloogisia käänteitä, hämärää symboliikkaa ja avaruuden emo-poikia riittää – en aio hankkia jatko-osaa.

Kategoria: Arvio.
Tagit: Arvio, manga