Vierauden kaupunki

18.05.2007 - 12:00 / Otto Sinisalo.


Sofia Coppolan elokuva Lost in Translation kuvaa länsimaisen turistin kokemusta urbaanissa Japanissa. Bill Murrayn esittämän hahmon identiteetti uhkaa kadota vieraassa ympäristössä, jossa hän ei voi jakaa kokemuksiaan muun kuin Scarlett Johanssonin esittämän tyttösen kanssa. Lost in Translation on toisaalta perustojaan myöten syvästi rasistinen elokuva, jossa japanilaiset kuvataan käsittämättömiä molottavina, virnuilevina ali-ihmisinä – taustahälynä vieraassa ympäristössä, johon länsimaiset hahmot ovat eksymässä. Toisaalta sen kuvaama vieraantumisen kokemus on hyvin todellinen: aasiassa länkkäri ilman kielitaitoa menettää ei ainoastaan puhekykynsä myös lukutaitonsa. Kiinassa olen käytännössä vajonnut kognitiivisesti kaksivuotiaan tasolle. Lukemattomat kyltit ja kirkkaat valomainokset ilmoittavat minulle jotain, mitä en ymmärrä; kroonisesti hymyilevät vastaantulijat puhuvat minulle, mutta en kykene vastaamaan. Myös majapaikkani vaikuttaa kokemukseen: viiden tähden Swissôtelin 14. kerroksessa, valkoinen aave satojen palvelijoiden ympäröimänä (hissin oven auki pitäminen on ihan hyvä päivätyö), olen niin kaukana kadunmiehestä kuin inhimillisesti mahdollista.

Ainoa mielekäs tapa kokea Dalian – tai mikä hyvänsä kaupunki – on jalkautua ja kävellä sen katuja. Taustani, kieleni ja ulkomuotoni tietysti erottavat minut paikallisista. Hyvin pitkä, osoittelevat dalianlaiset minua käsimerkein. Kiitos, en tiennytkään. “Oletko malli? Näytät hyvin muodikkaalta”, tiedustelee eräs vastaantulija. Missä tahansa muussa kaupungissa – Dalian on Kiinan muotipääkaupunki ja kansainväliset mallikoulut ja muotimessut tuovat paikalle paljon ulkomaisia alan vierailijoita – ottaisin kohteliaisuuden lipevänä ruskeakielisyytenä; nyt se on vain lieveästi vaivaannuttavaa.

Dalian on työn kaupunki. Viikonloppuisin yöelämä saattaa olla aktiivista, mutta arkiöisin kaupunki uinuu odottaen huomista työpäivää. Kulttuuria on tarjolla verrattaen vähän: Dalian on maailman miljoonakaupunkien joukossa vastasyntynyt pienokainen, joka on vasta rakentamassa identiteettiään. Kävellessäni illalla ukkosmyrskyn piiskaamia katuja löydän puolityhjiä baareja, juuri ovia sulkeviaan karaokehalleja ja valtavia nettikahviloita täynnä hiljaisia nuoria miehiä paikallisen World of Warcraftin kimpussa. Ainoastaan katukeittiöt keräävät ympärilleen äänekkäitä joukkoja yökulkijoita. Joulukoristein somistetussa Santiago-baarissa yksinäinen laulaja kosketinsoittimineen soittaa puolen tusinalle paikalliselle samalla, kun tilaan baarimikolta drinkin, jonka valmistaminen kestää tuplasti pidempää kuin sen juominen.

Hotellin loungessa thaimaasta lennätetty tyttötrio laulaa syntikan komppaamana Celine Dion -covereita kahden japanilaisen liikemiehen yleisölle. Siemaillessani oluttani en voi olla hymyilemättä. Vieraantumisen ei välttämättä ole negatiivinen. Viikossa olisi naurettavaa olettaakaan saavansa kattavaa läpileikkausta mistään kaupungista, saati sitten kulttuurista. Uskaltamalla heittäytyä vierauden kokemukseen voi kuitenkin nostaa peilin ja katsoa itseään ja maailmaa 90 asteen kulmasta. Hävitköön käännöksessä mitä häviääkin, näen nyt enemmän.

Kategoria: Kolumni.
Tagit:



Yksi vastaus - “Vierauden kaupunki”

  1. Jukka Vuorinen Kirjoittaa:

    Piru sun kanssas. Herätät ahdistusta omaa jämähtänyttä staattisuuttani kohtaan. Koska minulla on ulkomaille lähtemiseen liian korkea kynnys, tulen kesällä jossain vaiheessa kiusaamaan sinua Helsinkiin… ;)

Trackback URI | Kommenttien RSS

Jätä vastaus