Sotaratsu liimatehtaalla

19.05.2007 - 10:00 / Rami Rautkorpi.


FURY
Marvel
Garth Ennis, Darick Robertson, Jimmy Palmiotti
144 sivua

Legenda kertoo, että George Clooneyn agentti katkaisi neuvottelut Nick Fury -elokuvan pääosasta saatuaan käsiinsä tämän minisarjan. Ei sen takia, että se sisältää hillittömän ylilyötyä väkivaltaa, vaan sen takia, että tarinan nimihahmo tilaa itselleen puoli tusinaa vaaleaa — ei, aasialaista! — huoraa. Kuvittelin pitkään, että kyseessä oli virhearvio, joka johtui yhden kohtauksen irrottamisesta asiayhteydestään. Prostituoitujen käyttäminen ei tietenkään ole tyypillistä käytöstä valkokankaalle siirrettävälle Marvel-sankarille, mutta Garth Ennisin kirjoittamalta sarjakuvalta voi hyvin odottaa monisyistä ja pohjimmiltaan sympaattista kuvausta ikääntyvästä sotasankarista.

Olin itse asiassa aivan väärässä. Jos Clooneyn agentilla oli syy uskoa, että Marvel halusi elokuvaversion pohjautuvan Ennisin tulkintaan, hän todennäköisesti teki päämiehelleen palveluksen estämällä häntä yhdistämästä imagoaan Ennisin Furyyn, joka on epäinhimillinen kuvotus. Siinä missä Ennisin MAX-versio Tuomarista on traaginen musta aukko, jonka tilalla oli joskus ihminen, Ennisin MAX-versio Nick Furysta on irvokas sotahulluuden karikatyyri, joka ei aivan onnistu tavoittamaan inhimillisyyttä, edes negaation kautta.

Ennisin Preacherissä oli kohtaus, jossa antagonisti Herr Starr pelastautuu sisäsiittoisten kannibaalien kynsistä pakottamalla itsensä pyyhkimään jälkeenjääneen vartijansa perseen, jotta saisi huijattua tältä pistoolin. Tämä koettelemus on Starrille niin kauhea, että hän vannoo jonain päivänä kostavansa sen itse Jumalalle. Kuitenkin joka päivä kaikkialla maailmassa äidit, ja näinä tasa-arvon päivinä epäilemättä useat isätkin, pyyhkivät lastensa perseet ilman, että se saa kosmisen järjestyksen antropomorfisaation polvia tutisemaan. Se ei ehkä ole kenenkään suosikkiaskare — pyydän, älkää oikaisko minua — mutta se on jotain, mitä ihmiset tekevät toistensa hyväksi. Starrin epäinhimillisyyttä kuvaa se, kuinka kauhistuttavana loukkauksena hänen arvolleen hän pitää tämän inhimillisen tarpeen kohtaamista. Ennisin Fury ilmentää samaa ajatusmaailmaa, kun hänen kuolleen armeijakaverinsa hidasälyinen poika saa poikkeuksellisen hirvittävän tyrän. Furyn ensireaktio on tappaa poika — “päästää hänet kärsimyksistään” — ja päätyessään tekemään oikeasti sitä, mitä oli ystävälleen luvannutkin, eli huolehtimaan hänen pojastaan, Fury kokee olevansa epäonnistuja. Vain tappaminen on hänestä mielekästä.

Fury pääsee toteuttamaan itseään, kun hänen kylmän sodan aikainen venäläisvastineensa järjestää Tyynenmeren saarivaltiossa sotilasvallankaappauksen ihan vain huvin vuoksi. Fury kokoaa iskujoukon, hyökkää saarelle ja silmitön verilöyly seuraa. Fury oivaltaa itsestään jotain järkyttävää: Hän taitaa tykätä sotimisesta!

Ennis ei onnistu puristamaan hahmosta mitään sen kiinnostavampaa. MAX-linja sallii satiirin laventamisen estottomaksi grand guignoliksi, ja Ennis yrittää myös ylittää Preacherin ikimuistoisen Arseface-hahmon vielä epämuodostuneemmalla luomuksella nimeltä Fuckface. Puuttumaan jää Ennisin tarinoiden tärkein ominaisuus, sydän (tai Tuomarin tapauksessa hyvin tarkasti sydämen muotoinen reikä).

Darick Robertson on kuvittajana väliinputoaja. Jos verrataan Ennisin parhaisiin yhteistyökumppaneihin, Robertsonilla ei ole Steve Dillonin pelkistyskykyä tai Glenn Fabryn tarkkuutta muodon hahmottelussa. Välillä hän näyttää tavoittelevan fotorealistisuutta, mutta yleensä lipsuu karrikoituun mutta melko persoonattomaan tyyliin. Robertsonin kuvakerronta on kuitenkin suvereenia, eikä häntä voi syyttää teoksen pilaamisesta.

SUOSITUS: Garth Ennisin tuotannosta löytyy parempiakin esimerkkejä sotaseikkailun ja mustan huumorin yhdistelystä, kuten Authorityn spinoffina syntynyt WildStormin Kev-sarja. Muutakin kuin kyynisyyttä ja räävittömyyttä Ennisiltä kaipaavat voivat suosiolla jättää tämän väliin.

Kategoria: Arvio.
Tagit: , ,



Trackback URI | Kommenttien RSS

Jätä vastaus