Katuoja

Tässä jotain julkaisematonta pöytälaatikostani. Jostain syystä tämä teksti ei laukaissut uraani TV-kriitikkona.

ROME THE COMPLETE FIRST SEASON
Ohjaus mm. Michael Apted
Pääosissa mm. Ciaran Hinds, Polly Walker
Tv-sarja

Keskinkertaisuuden suossa kisailevien kansainvälisten TV-yhtiöiden suossa yhdysvaltalainen HBO on onnistunut leimautumaan tuotantoyhtiöksi, joka tuottaa pelkkää laatua: samaisen suon kultaa paskantavaksi alligaattoriksi, tappaakseni vertauskuvani saman tien. HBO:n The Sopranos näytti uuden suunnan yhdysvaltalaiselle TV-viihteelle yhdistämällä älykkään käsikirjoituksen korkeisiin tuotantoarvoihin. HBO ja The Sopranos myös näyttelivät tärkeää roolia, kun TV-sarjojen DVD-kokoelmien markkinat avautuivat – asia, mistä Ritari Ässä -DVD-bokseja keräilevät ovat varmasti ikuisesti kiitollisia; ne friikit.

Kuitenkin, HBO on luonut itselleen maineen yhtiönä, jonka kaikki tuotannot parantavat syöpäsi ja antavat sinulle puoli tuntia kestävän orgasmin per jakso. Kukaan, joka on katsonut Mind of a Married Man -sarjaa, television vastinetta Hitlerille pureksimassa kiveksiäsi, voi helposti todeta tämän olevan fiktiota. HBO:n meriittilista on kuitenkin huomattava, sisältäen The Sopranosin ohella sellaiset merkkiteokset kuin Oz, Deadwood ja The Wire, kaikki genrejään ja TV-ilmaisua yleensä uudistaneita tuotantoja.

Rome on HBO:n ja brittiläisen BBC:n yhteistuotanto, joka kuvaa nimensä mukaisesti Caesarin aikaisen Rooman mullistuksia. Yhdistelmä “BBC ja historiallinen draama” herättää lähinnä mielleyhtymän tunkkaisesti valaistuista kuvista peruukkipäisistä miehistä puhumassa politiikkaa parodiaksi asti korrektilla brittiaksentilla. Rome oli myös HBO:n kallein tuotanto. Italiaan rakennetut lavasteet maksoivat yhtensä noin sata miljardia dollaria ja rekallisen timantteja. Sarja päätettiin toisen tuotantokauden jälkeen – yllätys, yllätys – liian kalliina.

Kaikki tämä antaa odottaa sarjaa, jossa kaikki on hirvittävän tärkeää ja jonka jälkeen katsoja voi nojatuolissaan raapia partaansa tyytyväisenä siitä, että on katsonut jotain Älykästä. “Rooma kronikoi mullistusten ajan, jolloin Tasavalta kuoli ja Imperiumi syntyi”, lupaa DVD-kotelokin.

Rome (Suomi-julkaisuna loogisesti “Rooma”) seuraa Julius Caesarin (Ciaran Hinds) paluuta Gallian sotaretkeltä. Kun käy selväksi, että voittoisa kenraali ei aio laskea aseitaan, ajautuu kaupunki poliittiseen sekasortoon. Senaattorit ja Rooman mahtisuvut muodostavat hätäisiä liittoja joko Caesarin puolelle tai häntä vastaan minkä selkäänpuukotuksiltaan ehtivät. Lähempänä kadunmiestä ovat kaksi rintamalta palaavaa sotilasta, Lucius Vorenus (Kevin McKidd) ja Titus Pullo (Ray Stevenson), jotka onnistuvat kompuroimaan paikalle aina, kun jotain historiallisesti merkittävää tapahtuu.

Paperilla Rome kuulostaa todellakin kuivakalta historialliselta draamalta, mutta totuus on toinen. Yhtenä sarjan luojista, tuottajista ja kirjoittajista häärii John Milius. Milius muistetaan muun muassa merkkiteoksestaan “Conan Barbaarin kommenttiraita” ja Internetin mukaan “elokuvantekijä/ase-ekspertin” roolistaan History Channelin Modern Marvels -sarjassa. Miehen tuotantoon tutustuneille ei liene yllätys, että Rome sisältää yllin kyllin sotilaan elämän ylistystä, miehistä pullistelua ja mausteeksi hieman misogyniaa.

Toki näemme tämän tästä toogapukuisia miehiä puhumassa politiikkaa ja panssaroituja töyhtökypäriä katselevan päättäväisenä eteenpäin sotajoukkojen edessä, mutta aina näiden suvantojen jälkeen voi olla varma, että seuraavaksi jotain joko naidaan tai tapetaan ankarasti. Romessa on enemmän tissejä ja puukotuksia kuin Showgirls/Halloween -fanifiktioissa. Tekijät tuntuvat olettavan katsojien mielenkiinnon harhailevan puhuvien päiden aikana kilpailevalle kanavalle, joten saamme kavalkadin irtopäitä, pahoinpitelyjä, puukotuksia, kuristuksia, orgioita, insestiä ja ihan tavallista vanhaa kunnon nussimista, jota kuvataan pitkään, antaumuksella siten ja että katsoja varmasti näkee riittävästi. Kun tämän kaiken vielä yhdistää tarinalle keskeiseen kilvoitteluun kahden matriarkan, Atian (kulisseja hotkiva Polly Walker) ja Servilian (Lindsay Duncan) sukujen välillä, tuloksena ei ole niinkään historiallinen draama kuin ultraväkivaltainen saippuaooppera.

Caesar (Ciaran Hinds) poseeraa. Vasemmalla Titus Pullo (Ray Stevenson) valmistautuu puukottamaan jotakuta.

Romessa on toki ajatustakin. Politiikan kuvauksen yhdistäminen seksi- ja väkivaltaorgioihin tekee kokonaisuudesta paikoin sangen mainion poliittisen nihilismin kuvauksen: suuretkin ajatukset trivialisoituvat lopulta lihalliseksi pragmatismiksi ja konfliktit ratkaistaan joko sukuelimin tai miekoin. Tämän lisäksi Romeen kaadettu raha näkyy. Pieteetillä lavastettu Rooma on niin uskottava, kuin vaaleahiuksisten brittinäyttelijöiden kansoittama antiikin Italia vaan voi olla.

Mitä näyttelijöihin tulee, Romen kaartiin mahtuu monta pysäyttävää suoritusta. Ciaran Hinds tekee Caesaristaan kiehtovan yhdistelmän idealismia ja taitavasti piilotettua häikäilemättömyyttä. James Purefoy on sangen vetoava sikailevana Marcus Antoniuksena, samoin kuin on David Bamberin antiikin Paavo Väyrynen, Cicero. Show’n kuitenkin varastaa Ray Stevenson, jonka Titus Pullo on riemastuttavan inhimillinen ja traaginen jättiläinen, jossa temperamentti yhdistyy täydelliseen edesvastuuttomuuteen. Stevensonissa on parhaimmillaan huimaa eläimellistä karismaa ja kaiken lisäksi tälle on kirjoitettu sarjan mehukkaimmat kohtaukset. Useampia jaksoja katsottuaan syntyy suoranainen pavlovilainen yllyke hurrata aina, kun Pullo horjuu kameran eteen: tällöin tietää, että pian joku saa joko puukosta tai peniksestä tai molemmista. Stevensonia komppaa Kevin McKidd, jonka hillitty ja jäykkä Lucius Vorenus on se vastakappale, jonka ansiosta impulsiivinen Pullo toimii.

Yksityiskohtien ja visuaalisen ilmeen tasolla Romessa on panostettu historialliseen tarkkuuteen, mutta tarina ottaa luonnollisesti vapauksia esimerkiksi tapahtumien aikaskaalan suhteen. Ne eivät haittaa, jos malttaa olla välittämättä esimerkiksi nuoren Octavianuksen (Max Pirkis) hitaasta ikääntymisestä: pikku keisari kun viipyilee äänenmurroksen kynnyksellä noin 8 vuoden ajan. Romessa historialliset tapahtuvat toimivat lähinnä lavasteena brutaalille saippualle. Se viihdyttää häikäilemättömästi ja rullaa eteenpäin etevien näyttelijöiden ja silkan kyynisen, anteeksipyytelemättömän ja laskelmoivan shokeeraamisen voimalla. Romen tavoite ei missään tapauksessa ole toimia historiallisena dokumenttina: raakuus ja seksuaalisuus ovat eri asia kuin realismi. Siltikään en voi olla ajattelematta, että historialliset dokumentit olisivat vetoavampia, jos niihin lisättäisiin liberaalisti väkivaltaa ja alastomuutta. Sen jälkeen en taas voi olla ajattelematta alastonta Hitleriä jäytämässä jonkun kiveksiä Yle TV 1:lla sunnuntai-iltapäivänä, mutta se taas on minun, vodkapullon ja Ylen puhelinvaihteen välinen asia.

Kategoria: Arvio.
Tagit: popkulttuuri