Katuoja

Kemin tullimakasiinit, lauantai-aamu. Kaulassani on laminoitu nimikyltti. Lopultakin, olen joku. Lisäksi on hyvä, että minulla on dokumentti, josta voin tarkastaa nimeni koska totta puhuen, en ole juuri nyt täysin varma mistään.

Neljän tunnin yönien jälkeen hysteria alkaa hiipiä aivoihini. Milloin romahdus tulee? Milloin mieleni ilmoittaa, että ei, ei enää? Ei enää näyttelyiden avajaisia, karaokebaareja ja pussikaljaa neljältä aamuyöstä. Ryömin sikiöasentoon hotellihuoneeni nurkkaan halamaan puolityhjää Doris-pulloa (kenen tämä on?) ja yritän nukahtaa, mutta en uskalla: liskot odottavat aivan näkökenttäni rajoilla. Mutta ei vielä. Tämä on festivaalien ensimmäinen päivä.

Kemissä asiat tehdään toisin. Tämä on lepakkoseutua. Näyttelyiden avajaisiin ei vain kutsuta, sinne viedään. Perjantaina Ilpo Koskela johdattaa kaupunkiin laskeutuneet vieraat kaikkiaan neljän näyttelyn kautta. Tullimakasiinien lepakkoluolassa vaanivat jättimäiset Hämähäkkimiehet. Ville Rannan Kajaanin originaalit koristavat Pohjolan sanomien aulaa. Matti Hagelbergin taulut ovat kognitiivis-dissonanttisesti ruokaravintolan seinillä kuin. Jaana Suorsan sikafiguureja komeilee Kulttuurikeskuksen vitriinissä.

Viimeisin muutos totuttuihin Kemin perintesiin on sarjakuvakilpailun uudet järjestelyt. Tänä vuonna kisailtiin nettisarjakuvalla. Fyysistä kilpailualbumia ei siis julkaista, joka kieltämättä vie osan kisan hohdosta. Toisaalta nyt voittajatyöt ovat ilmaiseksi luettavissa Kemin sivuilta.

Myöhemmin perjantaina sarjakuvaskene paljastaa jälleen kammottavan julkisen salaisuutensa, alakulttuurin alakulttuurissa: alkaa Corner-baarin karaoke-ilta. Kenties kyse on jonkinlaisesta puhdistautumisriitistä: sarjakuvien piirtäminen on yksinäistä työtä ja karaokebaari antaa ainakin illuusion yleisöstä, jota piirtäjä kuitenkaan harvemmin kohtaa. Joka tapauksessa, osanottoni Maj Karmalle. Sodankylä-kappaleen arvostus saattoi hiljattain laskea Kemissä. Satunnainen ajatus: jos mangaharrastajat arvostavat japanilaista popkulttuuria laajemminkin, missä on cosplay-karaoke? AnimeCon, oletteko kuulolla?

Perjantaina ulkopaikkakuntalaiset saavat olla lähinnä keskenään – tai oikeammin kemiläiset saavat olla ilman seuraamme. Lauantaina on toisin. Pohjois-Suomen mangaharrastajat parveilevat kulttuurikeskuksella. Tullimakasiineilla liikkuu paikallisia perheitä lapsineen. Kamppailen tukahduttaakseni halun pysäyttää vanhemmat ja anella: viekää lapsenne pois sarjakuvan luota, sanoisin, osoittaen ryytyneitä piirteitäni. Heille käy näin! Menkää! Menkää, kun vielä voitte!

Toisaalta Paul Gravett palauttaa uskoni sarjakuvaan ja ihmisiin yleensä. Gravettin esitelmä historiastaan supersankareiden parissa on elähdyttävä ja on myös ilmeistä, että mies olisi voinut jatkaa tunteja. Yleisö vastaavasti tuntui myös valmiilta seuraamaan vilpittömän innostuneen miehen puhetta vaikka loppuiltapäivän. Jack Kirby -sarjakuvia brittiläisistä lehtikioskeista metsästäneestä pojasta on kasvanut yksi englanninkielisen maailman parhaista ja tuotteliaimmista sarjakuvatietokirjailijoista. Kun asiantuntemu ja intohimo kohtaavat, voi sen todistaminen olla inspiroivaa.

Alan tuntea itseni ihmiseksi jälleen. Katson nimikylttiäni. Nimeni päällä lukee “vieras”.

Kategoria: Kolumni.
Tagit: Kemi, turismi