Modernin supersankarin mallikappale

22.11.2008 - 13:31 / Rami Rautkorpi.



HANCOCK
Ohjaus Peter Berg
Käsikirjoitus Vy Vincent Ngo & Vince Gilligan
Pääosissa Will Smith, Jason Bateman & Charlize Theron
Elokuva

SISÄLTÄÄ SPOILEREITA

Olin seurannut Internetin kautta Hancockin edistymistä siitä lähtien, kun se oli käsikirjoitus nimeltä “Tonight, He Comes”, jonka ohjaaja Peter Berg (mm. The Rock -elokuva Pako viidakkoon) otti työstettäväkseen. Matkan varrella nimi vaihtui John Hancockiksi ja siitä vain Hancockiksi.

Totta puhuen vielä viime vuoden lopulla suhtauduin varsin kyynisesti Hancockiin. Will Smithin I Am Legend oli tuottanut minulle karvaan pettymyksen, siitä huolimatta että pidin Smithin roolisuorituksesta siinä. Hancockin markkinointikampanja tuntui rakentuvan täysin sen ympärille, että Smith esittää resuista juopposupersankaria, mikä ei sinänsä vedonnut minuun.

Kummallista tässä oli se, että ennakkotiedot olivat korostaneet täysin eri puolta käsiksestä: PR-mies tuo kotiinsa supersankarin, joka ryhtyy suhteeseen hänen vaimonsa kanssa. Kun elokuvan trailereissa tuskin näkyi vilaustakaan vaimosta, jota kuitenkin esittää Charlize Theron – Oscar-voittaja ja erittäin kaunis nainen – oli selvää, että elokuvantekijät oikeasti halusivat pitää jotain elokuvan juonesta salassa. Elokuvatraileri, joka ei paljasta koko elokuvan juonta alusta loppuun – mikä innovaatio!

Parasta elokuvassa oli kuitenkin se, mikä minulta oli pysynyt salassa siitäkin huolimatta, että olin lukenut siitä paljon Internetissä.

Ennakkovaikutelmani oli, että Hancock olisi supersankariparodia: Supervoimainen tyyppi tuhoaa paikkoja, viettelee ihmisten vaimoja ja yleisesti käyttäytyy niin kuin supersankarin ei pitäisi käyttäytyä. Naiivi PR-mies Ray yrittää uskotella hänelle, että hänen pitäisi ryhdistäytyä, ja hankkii hänelle höntin supersankaripuvun. Hilarity ensues.

Mutta Hancockissa otetaan supersankarius vakavasti. Hancock oikeasti ryhdistäytyy. Hän rupeaa käyttämään sitä supersankariasua. Ja koko tarinan ydin on siinä, mihin viittasin hiljattain kommentoidessani Barack Obaman sarjakuvamieltymyksiä. Supersankarit eivät vain päihitä pahiksia. Supersankarit uhraavat jotain itsestään.

Hancockissa tätä käsitellään niin suoraan, että se hieman häiritsi minua. Ikään kuin käsikirjoittaja olisi päättänyt, että Hancockin pitää uhrautua luopumalla rakastamastaan naisesta, Rayn vaimosta Marysta, koska hän ei voi olla tämän lähellä. Miksi? No siksi kun vain ei voi. Hancock ja Mary ovat toisilleen kryptoniittia.

Se on hyvin keinotekoinen viritelmä, ja se tuottaa loppuhuipentuman, joka on absurdi kirjoitettuna auki: Supersankari pelastaa päivän lähtemällä karkuun. Brave Sir Robin ja sen sellaista.

Mutta minusta se toimi. Osittain siksi, että se oli toimintaelokuvalle epätavanomainen loppuratkaisu, joka korostaa elämän varjelemista enemmän kuin vihollisen tuhoamista (vaikka ne vihollisetkin tuli tuhottua). Mutta lisäksi John Powellin musiikki toimi loistavasti siinä kohtauksessa.

Powell on ollut yksi suosikkielokuvasäveltäjistäni X-Men: Viimeisestä kohtaamisesta lähtien, ja Powellin Hancock on tämänvuotisista soundtrackeista suosikkini heti Yön ritarin jälkeen. Kuunnellessani sitä uudestaan ja uudestaan olen ajatellyt yhä enemmän erästä tulkintaa Hancockista, joka tuli mieleeni alunperin trailereiden perusteella.

Elokuvan alussa Hancock tekee kauheita tuhoja, mutta hän silti pitää itseään hyväntekijänä. Hän pelastaa henkiä, mutta häntä inhotaan, koska hän ei piittaa pätkääkään, millaisia menetelmiä hän käyttää. Kuulostaa hieman eräältä hyvin tunnetulta supervallalta.

Hancock on saanut nimensä John Hancockilta, yhdeltä Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajalta. Ja hänen tunnuksensa, joka esiintyy hänen pipossaan, hänen supersankaripukunsa selässä sekä elokuvan lopussa maskottina hänen vierellään, on valkopäämerikotka, Yhdysvaltain kansallislintu.

Elokuvassa ei kuitenkaan suoraan viitata tähän tulkintaan. Rayn poika Aaron kysyy Hancockilta: “Miksi päässäsi on kotka? Pidätkö kotkista?” mutta Hancock jättää vastaamatta kysymykseen. Ehkä sen on tarkoitus jäädä kummittelemaan yleisön mieleen. Allegoriana elokuvaa on vaikea pitää – jos Hancock on Yhdysvallat, niin mikä maa Mary on? – mutta voi siinä silti olla irrallisia, mutta merkityksellisiä yhteyksiä todellisuuteen.

Kun elokuvan lopussa Hancock on omaksunut täysin klassisen supersankarin roolin, Powellin musiikki yltyy puhtaaseen americanan maalailuun. Hancock lentää pilvenpiirtäjien editse, mutta jos sulkee silmänsä ja kuuntelee vain musiikkia, voi nähdä silmissään lehmipoikien ratsastavan viljapeltojen lomassa. Amerikan Yhdysvallat sellaisena, kuin se voi olla vain ihannekuvissa. Taidan lopettaa tähän, ennen kuin tästä tulee taas yksi Barack Obama -merkintä.

SUOSITUS: Yön ritarin vuonna hyvänkin supersankarielokuvan on helppo jäädä liian vähälle huomiolle. Teatteriversion nähneillä on myös oiva syy katsella juuri ilmestynyt DVD- tai Blu-ray-julkaisu, koska elokuvan pidennetty versiossa on mukana hauska kohtaus, joka on ottanut inspiraationsa Larry Nivenin klassisesta esseestä Man of Steel, Woman of Kleenex.

Kategoria: Arvio.
Tagit:



Trackback URI | Kommenttien RSS

Jätä vastaus