Katuoja

WALL•E
Ohjaus Andrew Stanton
Käsikirjoitus Andrew Stanton, Pete Docter, Jim Reardon
Pääosissa Ben Burttin tietokone, Elissa Knight, MacInTalk
Elokuva

Tuli viivyteltyä tämän kanssa turhankin kauan, mutta kokemus oli odotuksen arvoinen.

En ole ihan varma mistä se tuli, mutta olin jostain saanut päähäni ajatuksen, että WALL•E:n sanoma ei olisi minulle täysin mieluinen. Ehkä se johtui siitä, että WALL•E varoittaa meitä oman elinympäristömme tuhoamisesta. Tämä ei ole minulle ongelmallinen sanoma, mutta se tietenkin sai amerikkalaisen oikeiston hysterian valtaan jo kauan ennen kuin kukaan oli vielä elokuvaa nähnytkään. Epäilemättä olin tämän seurauksena lukenut Internetistä, että WALL•E on kapitalismin vastainen elokuva, materialismin vastainen, länsimäisen elämäntavan vastainen ja – mikä pahinta – teknologian vastainen.

Ei nyt keskitytä turhaan siihen, miten ihmeessä tietokoneanimaation terävintä kärkeä edustava elokuva voisi olla teknologian vastainen. Olin joka tapauksessa varautunut siihen, että WALL•E voisi edustaa maailmankatsomusta, jota en itse täysin allekirjoittaisi. Pixarin aiemmassa hittielokuvassa Ihmeperheessä oli nähtävissä aineksia Ayn Randin objektivismista, mutta se ei ollut vahingoksi elokuvalle, vaikka en Randin johtopäätöksistä juuri välitäkään. Hyvin tehdyssä elokuvassa maailmankuva on erottamaton osa tarinaa, ja jos tarina on vakuuttava, katsoja omaksuu sen maailmankuvan, ainakin katsomiskokemuksen ajaksi. Ja Pixarin elokuvat ovat yksi toisensa jälkeen osoittaneet, että studion käsikirjoittajat ovat ensiluokkaisia tarinankertojia.

Mutta WALL•E:n tapauksessa minun ei tarvinnut edes ottaa tällaista huomioon. Se sopi täydellisesti kaltaiselleni teknokraatille. On totta, että elokuvan alkaessa Maapallo on täyttynyt romusta, jota päähenkilö Wall•E puristaa kuutioiksi ja kasaa pilvenpiirtäjämäisiksi pinoiksi. Materialismin vastainen – todetaan syylliseksi. Ihmiset ovat joutuneet jättämään planeetan, ja kun myöhemmin elokuvassa Wall•E päätyy ihmisten keskuuteen, lajiamme ei esitetä kovin mairittelevassa valossa. Olemme lihavia, laiskoja ja tyhmiä. Länsimaisen elämäntavan vastainen – todetaan syylliseksi. Mutta yksi käänteentekevistä kohdista on se, kun erään päähenkilön valtaa kyltymätön tiedonjano. Ja uskon puhuvani kaikkien tieteenpalvojien puolesta sanoessani, että siinä oli mielestäni hyvin tärkeä sanoma. Jos olisimme uteliaampia, olisimme myös vähemmän lihavia, laiskoja ja tyhmiä.

Toinen elokuvan tärkeistä teemoista on Wall•E:n rakastuminen Maapalloa tutkimaan tulleeseen luotainrobotti Eve:en. Ennen Eve:n tapaamista Wall•E:n päivät täyttyvät romun kasaamisesta, hyödyttömän roinan keräilystä ja Hello Dolly -elokuvan katselusta. Tuo elämäntapa tuntuu hyvin tutulta kirjoittaessani tätä sarjakuvia ja DVD-levyjä täynnä olevien hyllyjen ympäröimänä. Kyse ei ole pelkästään siitä, että nörtin pitäisi hankkia oikea elämä. Wall•E on kuitenkin robotti. Hänellä ei pitäisi olla minkäänlaista elämää, ainoastaan ohjelma. Mutta koska jotain on mennyt vikaan, hänellä on oikkuja, hänellä on persoonallisuus. Vain siksi, että Wall•E on se, kuka hän on, hän kykenee rakastumaan Eve:en. Tai ainakin niin tämä nörtti haluaa uskotella itselleen.

Ennen kaikkea WALL•E on kuitenkin loistavaa elokuvataidetta. Pixarin edellinen, Ratatouille, oli virheetön koko perheen viihde-elokuva, mutta WALL•E:en verrattuna se oli suorastaan kunnianhimoton. WALL•E:n ensimmäisen 40 minuutin aikana mukana ei ole ihmishahmoja lainkaan, lukuunottamatta videoruutuja jotka taustoittavat Maa-planeetan tilannetta. Päähenkilöt Wall•E ja Eve kommunikoivat koko elokuvan ajan ainoastaan yhden sanan repliikeillä (joista Eve:n tapauksessa valtaosa on “Wall•E!”). Tarinankerronta on pelkistettyä ja vahvasti kuvallista, ja ne kuvat ovat sitäkin väkevämpiä. Wall•E:n avaruusmatka pois Maasta, alkaen uskomattoman eläväisesti kumpuilevasta rakettimoottorin savuvanasta, sisältää kauneimmat näkymät mitä olen tänä vuonna valkokankaalla nähnyt.

SUOSITUS: Käykää nyt hyvänen aika katsomassa se.

Tagit: elokuva.

KAPTEENI KUOLIO JA SUOMEN SALAINEN KUNINGAS
P.A. Manninen
Zum Teufel Kustannus
ISBN 978-952-5754-01-8
160 sivua

Sarjakuvaneuvos ja -tohtori P.A. Mannisen esikoisromaani kiteytyy tehokkaasti takakansisitaatissa, jossa Kapteeni Kuolio kommentoi Punaisen Ristin kirpputoria:

– Myyjillä ei välttämättä ole ammattitaitoa niin paljon, että he pystyisivät esimerkiksi erottamaan maagikon skitsofreenikosta…

Ne resuiset, hieman haiskahtavat ja omituisesti höpöttelevät hahmot, joita voi kirpputoreilla nähdä haalimassa pakkomielteenomaisesti muille merkityksemättömältä vaikuttavaa tavaraa, saattavat hyvinkin avohoitoon siirrettyjä skitsofreenikkoja. Tai ehkä he ovat Kapteeni Kuolio ja hänen tohtori Watsoninsa Kapteeni Kökkö.

Totta puhuen kaiken, mitä tiedän skitsofreniasta, olen oppinut elokuvista ja televisiodraamoista. Jos nyt oletetaan, että Kaunis mieli oli lääketieteellisesti tarkka elokuva, Kapteeni Kuoliota ja skitsofreenikkoja yhdistävä piirre on ylikorostunut taipumus nähdä säännönmukaisuuksia ja yhteyksiä toisiinsa liittymättömissä asioissa. Ainoastaan John Forbes Nashille se on antanut Nobelin palkinnon arvoisen matemaattisen intuition; useimmille se aiheuttaa vain vaikeuksia erottaa todellisuutta kuvitelmasta. Kapteeni Kuolio kuitenkin pystyy sen ansiosta estämään valkoista aukkoa tuhoamasta Tamperetta.

Valkoinen aukko edustaa tarinassa varsin tyylipuhdasta MacGuffinia: Se laittaa tapahtumat liikkelle, mutta sillä ei ole oikein mitään temaattista merkitystä. Seikkailu alkaa hieman latteasti, kun Kuolio ja Kökkö matkustavat maanalaiseen Tampereeseen tapaamaan Pyynikin Ukkoa, peikkoa joka antaa heille seuraavan vihjeen ongelman ratkomiseen. Peikkomaisen jupinan ihmisten syömisestä ohessa Ukko toteaa, että pahan alkulähde on Eteläpuistossa, ja sankarien matka jatkuu. Kiinnostavaksi juonikuponkien lunastaminen käy vasta siinä vaiheessa, kun tehtävänä on hankkia Marsiin jotenkin liittyviä tavaroita Tampereen kirpputoreilta. Burroughsin “Marsin sotavaltiaan” lisäksi mukaan tarttuvat hieman ennalta-arvaamattomammat Anni Voipion “Suomen marsalkka” ja Rebecca Wintersin “Marsipaaniprinssi”.

Muita omituisuuden kohokohtia ovat yliopistolla Kuolion ja professori Tarfeatherin välinen väittely, joka käydään sanattomasti tuomalla vuorotellen esiin rihkamaesineitä, sekä Kuolion selostukset Timpo-, Britains- ja Lone Star -yhtiöiden muoviukkeleista (joita Manninen itse tiettävästi harrastaa). Se, miten kaikki tämä edesauttaa Tampereen pelastamista, jää sangen maagisen ajattelun varaan. Kun Kuolio esittää teoriansa siitä, että heidän edistymisensä raportoidaan vessanpönttöön pudotettavilla paperilapuilla, joita viemäreissä asuvat nanorobotit lukevat, on tavallaan huojentavaa että Kapteeni Kökkö suhtautuu tähän sen ansaitsemalla skeptisyydellä.

Toisaalta Kuolio osoittaa olevansa todellakin aito maagikko, kun hän karkottaa Kökön silmien edessä ruokapöydän läpi päätään puskeneen kummituksen, ja hänen päätelmänsä myös johtavat lopulta tapaamiseen Suomen salaisen kuninkaan kanssa. Mutta ehkä taikuus ja skitsofrenia eivät ole täysin toisensa poissulkevia ilmiöitä.

SUOSITUS: Kapteeni Kuolion sarjakuvaseikkailuista nauttineet saavat luultavasti eniten irti tästä varsin lyhyestä romaanista, mutta myös kaikenlaisen mystiikan, pseudotieteen ja muun hörhöilyn ystävät se sopinee mukavaksi välipalaksi.

Tagit: romaani.

Sellaiset olivat siis Helsingin 23. sarjakuvafestivaalit. Kiitos jos kävitte! Ja nyt, muuta hypeä.

Hei, Jokeri – onko sinulla pommeja?

Palataan asiaan, Jokeri!

Tulkaa ostamaan jäämistöäni: lauantaina 4.10 kello 10 – 16 olen Helsingin sarjakuvakeskuksella (Kolmas linja 17, Kallio) myymässä pois vanhoja sarjakuviani sarjakuvakirppiksellä. Tule hakemaan itsellesi kaikki se pseudomanga, jota et tiennyt haluavasi! Lisäksi poistan kokoelmastani erinäisiä supersankarinimikkeitä, joita en enää viitsi katsella. “Kokoelmallani” tarkoitan epämääräistä kasaa asuntoni lattialla, mutta siltikin lehdet ovat suhteellisen hyvässä kunnossa.

Huomaan, etten ole muistanut nostaa taannoista artikkeliani Lumonetissä. Kyseisessä tuplapläjäyksessä arvioin sekä Yön Ritarin paluun – taas kerran – sekä Tex Willer -kokoelma Luurankoylängön. Olen pitkään ajatellut westernin olevan koko lailla kuollut genre, etenkin sarjakuvissa, joissa sen ydinyleisö tuntuu koostuvan nostalgiannälkäisistä sedistä. Silti alun perin 50-luvulla ilmestynyt Luurankoylänkö jaksoi viihdyttää, ei vähiten riemastuttavan ylimalkaisen rasisminsa ja täysin umpikaheleiden “mystisten” elementtiensä vuoksi.

Seuraavassa numerossa: neekereitä ja rättipäitä!

Sarjainfon numerossa 1/2008 – kyllä, “vuoden ensimmäisessä numerossa” – haastattelen Pertti Jarlaa hänen työstään markkinointiviestinnän parissa. Haastattelun voit lukea Sarjakuvaseuran sivuilta. Lisäksi lehdessä on myös pino kirjoittamiani arvioita sekä artikkelipuolella muuta asiaa liittyen sarjakuviin markkinoinnissa.

Liberossa 3/2008 haastattelen lyhykäisesti Mike Pohjolaa. Pohjolan esikoisromaani Kadonneet kyyneleet on jossain määrin Neil Gaiman -vaikutteinen nuorten fantasiakirja ja kelpo päänavaus aiemmin muun muassa roolipelejä kirjoittaneelta Pohjolalta. Lehden voi lukea myös netistä Liberon sivuilta.

Ensimmäisessä Anime-lehden kolumnissani käsittelen tapaa, jolla mangasta ja “perinteisestä sarjakuvasta” puhutaan. Olen todennäköisesti yksi harvoja, joita riepoo näin voimakkaasti mangan erottaminen kaikesta muusta sarjakuvasta sarjakuvakeskustelussa, mutta Anime-lehti antoi minulle ystävällisesti kokonaisen sivun tilaa rynnäköidä urheasti suoraan päin tuulimyllyn seinää. Lisäksi lehden taitto päätti käyttää lähettämääni kolumnistikuvaa kuvituskuvana, joten naamani irvistelee puolen sivun kokoisena lehden lukijaparoille. Tämä huvittaa minua, ja kenties yksin minua.

.

REVULSION
Deep Black Comics
Joona Nikinmaa, Sami Kivelä, Jussi Piironen
32 sivua, mustavalkoinen

Tässä vaiheessa olisi ehkä paikallaan pieni yhteenveto Deep Black Comicsin tähänastisesta tuotannosta:

Ensimmäinen silmiinpistävä seikka saattaa olla se, että esitettyjen muuttujien välillä ei tunnu olevan merkittävää korrelaatiota. Itse olisin kuitenkin valmis vetämään sen johtopäätöksen, että REVULSION osoittaa tärkeää edistysaskelta tekijöiden itseluottamuksessa. Nyt he tietävät pystyvänsä tekemään lukemisen arvoista sarjakuvaa ilman, että siinä täytyy olla paljaita tissejä.

Hyväksi koetussa kauhugenressä kuitenkin jatketaan. Revulsion ottaa käsittelyyn vampyyrit, mutta tuttua kuviota monimutkaistetaan tekemällä vampyyreistä hirviöitä vampyyreille (kuten Blade II:n Reaperit). Kummajaiskertoimen lisääminen pohjustetaan ironisesti prologissa, jossa hirviötarhan johtaja syyttää lipputulojen vähenemisestä liian tavanomaisia vampyyreja, ja lupaa sijoittajille friikkejä, selkäpiitä karmivia petoja.

Tarinan päähenkilö, kadottamaansa rakastaan jäljittävä vampyyri Antal joutuu epäsuorasti tuon suunnitelman uhriksi parantolassa, joka hoitaa verenhimostaan eroon haluavia vampyyrejä. Tarinassa on hieman liikaa pohjustusta tarinan pituuteen nähden, mutta kokonaisuus toimii. Jos sitä pysähtyy miettimään, koko juttu tuntuu varsin epätodennäköiseltä viritelmältä, mutta pelkästään päähenkilön näkökulmasta ajateltuna tarinassa on selkeä logiikka ja kaari. Juonenpätkiä ei kuitenkaan sidota kiinni aivan prologia myöten, vaan loppuratkaisu enteilee jatko-osaa. Ja täytyy myöntää, että odotan jatkoa mielenkiinnolla.

Käsikirjoittaja Joona Nikinmaa näyttää todella osaavan asiansa. Erityisen vaikuttavaa on lehden englanninkielisyys. Karu totuushan on se, että suomalaisille markkinoille on järjetöntä tehdä englanninkielistä sarjakuvaa. Jos tarkoitus ei ole markkinoida teosta ulkomaille, ei ole mitään syytä nolata itseään käyttämällä enemmän tai vähemmän sujuvasti hallitsemansa äidinkielen sijasta väistämättä heikommin sujuvaa vierasta kieltä. En tiedä, mihin Deep Black Comicsin miekkoset tällä julkaisulla tähtäävät, mutta siitä haittapuolesta ei tarvitse olla huolissaan. Nikinmaan englanninkielinen teksti on erinomaista. Hän onnistuu jopa antamaan hahmoille vakuuttavasti erilaisia puhetyylejä, joista hienovaraisimpana esimerkkinä päähenkilön tapa olla käyttämättä lyhennyksiä kuten “it’s”.

Sami Kivelän ja Jussi Piirosen kuvitus on huippuluokkaa. Tussausjälki saisi olla hieman siistimpää, mutta jos verrataan edelliseen julkaisuun, Sheriffi Alamon legendaan, Piironen ei pärjää tässä suhteessa yhtään sen huonommin kuin Kivelä itse. Luultavasti asia korjaantuisi vain antamalla tussaukselle kaiken sen ansaitseman ajan ja huomion.

SUOSITUS: Tätä on odotettu ensimmäisestä Drolicasta lähtien: taidot ovat kirineet kiinni innon. Rima on asetettu tarpeeksi korkealle, mutta myös ylitetty vaivatta. Pitäkää silmällä näitä tekijöitä.

Tagit: pienlehdet.

Virittäkää vastaanottimenne. Maanantaina 5.5. olen vieraana YleX Tänään -lähetyksessä klo 13.30. Tarkemmin sanottuna olen “YleX-leffavieraana” katsomassa Iron Man -elokuvaa jonkinlaisen supersankariasiantuntijan/kylähullun roolissa. Itse elokuva on sivumennen sanoen mainio. Yleensä supersankarileffoja painaa se, että ne yrittävät olla kaksi tarinaa: alkuperätarina ja jokin toinen tarina. Rautamiehessä alkuperätarina on koko tarina, joten se pysyy koossa esimerkillisesti. Mitä enemmän pohdin näkemääni, sitä enemmän minusta alkaa tuntua siltä, kyseessä saattaa olla toistaiseksi paras Marvel-filmatisointi.

Lumonetin puolella liityn Yotsuba&-sarjakuvaa ylistävien kuoroon. Arviossani käsittelen sarjakuvaa sen lukemisen vaivattomuuden kautta. Siinä tavassa, jolla Kiyohiko Azuma onnistuu tekemään kokonaisuudesta ikään kuin vahingossa luettavan on jotain lähes mestarillista. Lisäksi Yotsuba& on sarjakuva, jonka maailmankuvassa ei ole mitään negatiivista ja se on silti kiinnostava. Loputtomien keskikertaisten shojo- ja shounenmangojen tulvan keskellä Youtsuba& on se yksi kelluva puunpala, johon hukkuva voi takertua.

Tagit: Linkit, manga.

KOVA LÄNSI
Matti Hagelberg
Kreegah Bundolo
108 sivua, mustavalkoinen

Kirjoitin hiljattain nostalgiasta ja joudun nyt palaamaan aiheeseen uudestaan. Minua on kiehtonut jo jonkin aikaa epämääräinen kaipuu menneseen ja määrittelemätön tunne siitä, että jokin asia – viihde, elämä, kaikki – oli parempaa aiemmin. Nostalgian ohjaama fanius on jotain, joka sekä leimaa sarjakuvaharrastusta että jota Matti Hagelbergin KOVA LÄNSI käsittelee.

Ihmismielessä on jonkinlainen hirvittävä mekanismi, joka saa sen vastustamaan muutosta sitä enemmän, mitä vanhemmaksi tämä tulee. Kuin olemattoman jumalan sadistisena pilana ihminen kerää erilaista valtaa vanhetessaan, mutta samalla menettää pikku hiljaa kykyään nauttia mistään uudesta. Aivan kuin jonkinlaista henkistä kuona-ainetta kertyisi ihmisen mieleen vuosien saatossa. Ja siten meitä johtavat ja kasvattavat ihmiset, joiden mielestä Kekkonen oli ainoa hyvä presidentti, Metallica oli hyvä ainoastaan, kun he soittivat trash metalia, Trip-mehu oli hyvää vain pyramidinmuotoisissa paketeissa ja painukaa helvettiin minun nurmikoltani, kakarat. Aika ei ainoastaan kultaa muistoja; se myös paskoo nykyhetken päälle.

Sarjakuvaharrastuksessa fanit syntyvät nuorina. Alkaen noin kahdeksanvuotiaasta ja jatkaen teinivuosien läpi, fani rakentaa kuvan siitä, mikä on hyvää sarjakuvaa. Kun nämä skeemat ovat ylhäällä, on fani valmis. Sarjakuvan fani on siitä outo eläin, että hän saattaa fanittaa tekijän lisäksi myös konsepteja. Hän saattaa fanittaa Aku Ankaa tai Tex Willeria tai Ihmenelosia, riippumatta siitä, kuka niitä piirtää tai kirjoittaa. Fanille “fanituksen” kohteen puhdas muoto on se tila, missä se oli fanin ollessa juuri noin kahdeksanvuotias. Ideat kuitenkin muuttuvat, siinä missä ihmisten tulkinnat niistä jämähtävät paikoilleen. Kun konseptia muutetaan vuosien saatossa fanille tunnistamattomaksi samalla, kun nostalgiakuona kerääntyy fanin mieleen, syntyy konflikti.

Tästä Kova länsi kertoo julman terävästi ja hauskasti. Mikko Komu on suomalainen piirtäjä, joka pääsee piirtämään vuosikymmeniä vanhaa, italialaisen Fumante-kustantamon julkaisemaa Calamity Kid -sarjakuvaa. Ensin Komua kiitellään tai lähinnä kritisoidaan kateellisesti, mutta kun Komun Calamity-kaanonia radikaalisti muuttava tarina ilmestyy, saa piirtäjä fanien pyhän vihan päälleen. Hagelbergin yli satasivuinen albumi koostuu lähes kokonaisuudessaan puhuvista päistä, jotka käyvät läpi Calamity Kidin historiaa ja lopuksi sukeltavat voimattomaan nörttiraivoon kommentoidessaan Komun töitä. Komu itse nähdään vain vilaukselta. Syyntakeenton piirtäjä ainoastaan “tykkää piirtämisestä”.

Mikko Komu pilaa Suomen maineen!

Itse pidän fanikulttuuria sarjakuvassa lähinnä välttämättömänä pahana, joka parhaassa tapauksessa antaa alkusysäyksen laaja-alaisemmalle sarjakuvaharrastukselle. Hagelbergin tuomio on asteen tylympi. Hänen karikatyyrinsä Calamity Kid -faneista ovat suorastaan myrkyllisiä. Hän tiivistää julkeasti kärjistäen pakkomielteisen keräily- ja fanikulttuurin sarjaan hikoilevia, läskejä ja häiriintyneitä peräkammarin poikia. Inspiraatiota Hagelberg on hakenut Kvaak.fi -sarjakuvafoorumilta, jossa kaheleimmat harrastajat näyttäytyvätkin puhtaimmassa muodossaan. Paikoin hän laittaa hahmojensa suihin foorumihäiriköiden tekstejä melkeinpä suoraan. Kuvaavaa lienee, että Kovan lännen kaikkein mielipuolisimmat kommentit ovat suoria lainauksia.

Hagelberg on vaihtanut raapetekniikkansa siveltimeen ja nokkelana metsarjakuvallisena kommenttina nostaa itsensä kritiikin yläpuolelle piirtämällä raakaa ja huolittelemattoman oloista jälkeä. Kovan lännen lähikuvat, yksityiskohtien puute ja ruuduista ulos pursuava teksti voidaan kaikki lukea viittauksiksi Mikkon Komun albumissa saamaan kritiikkiin.

Uuden piirostekniikan lisäksi Hagelberg on löytänyt uuden tunteen: vihan. Hänen aikaisemmat B.E.M -sarjakuvansa olivat nerokkaan absurdeja mutta vieraannutettuja, etäisiä. Kova länsi kuitenkin uhkuu suoranaista vihaa. Juuri niin, sarjisfanit: Matti Hagelberg vihaa teitä koko mustasta sydämestään. Ja se tuntuu hyvältä.

SUOSITUS: Kova länsi on nostalgian värittämän fanikulttuurin ansiokas, terapeuttinen ruumiinavaus. Ainoastaan yhdessä Kovan lännen monologeista Hagelberg kompastuu: eräs sarjakuvan tuohtuneista fanikarikatyyreistä valittaa, että Calamity Kidin pitää olla “prikulleen samanlainen kuin vuonna 1976”. Juuri tästä on kysymys haitallisessa nostalgiassa, mutta kukaan siihen sairastunut ei sitä voi ymmärtää. He eivät käsitä, että ei ole enää vuosi 1976.

.

THE SPIRIT BOOK ONE
DC Comics
Darwyn Cooke
192 sivua, värillinen

Nostalgia on myrkyllistä. Jos sitä nauttii yliannostuksen lukija, hän päätyy vain vahingoittamaan itseään. Jos taas nostalgia myrkyttää tekijän sydämen, päätyy hän pahimmassa tapauksessa inspiroitumaan tästä haitallisesta aineesta ja edelleen myrkyttämään pahaa-aavistamattomia lukijoita. Sen sijaan, että katsoisi eteenpäin, nostalgian vaivaama katsoo taaksepäin; hän kierrättää, ei luo. Valmiissa maailmassamme saattaa tuntua siltä, että uutta ei voikaan enää kehittää ja nostalgialle on helppo antautua. Siltikin, vaikka kaikki tarinat olisikin jo kerrottu, on tekijän työ – velvollisuus! – edes yrittää luoda jotain uutta.

Koin eräänlainen kauhistavan, pikku hiljaa valkenevan herätyksen lukiessani James Robinsonin Starman -sarjaa. Aluksi kuvittelin lukevani jotain uutta, uudenlaista kertomusta, jossa supersankareiden sukupolvet vaihtuisivat taustallaan kiehtova, Robinsonin luoma maailma. Olin traagisen naiivi: saagan loppua kohti kävi tuskallisen ilmeiseksi, että joka ikinen Robinsonin käyttämä hahmo, joka ikinen tarina, johon hän viittasi oli jonkun muun vuosikymmeniä aiemmin sepittämä. Starmania ympäröi aluksi mystiikka, mutta lopulta ymmärsin sen olevan nostalgian myrkyttämää kierrätystä. Tarina siitä, miten hyviä muut tarinat ovat.

Nostalgiamyrkyn näkyvimpiä uhreja on sarjakuvamaalari Alex Ross, jonka lähes jokainen teos on kunnianosoitus – mikä vastenmielinen sanakin, “kunnianosoitus” – jonkun muun hahmoille. Kurt Busiekin kirjoittama Marvels vielä menettelee, vaikka onkin lopulta vain sarjakuvallista monumenttien rakentamista. Vastenmielisin Rossin teos on Mark Waidin kirjoittama Valtakunta ja voima, vihalaulu siitä, miten kurjia kaikki muut paitsi vanhat supersankaritarinat ovat.

Darwyn Cooken The New Frontier -sarjakuvaa lukiessani pohdin juuri Cooken suonissa kiertävää nostalgiamyrkkyä. The New Frontierissa Cooke siirtää tutut DC:n supersankarit 50-luvulle, kommunistiparanoian hallitsemiin Yhdysvaltoihin. Kyseessä oli kyllä vahvasti nostalgian värittämä tarina, joka korosti kierrättämiensä hahmojen arvokkuutta. Silti Cooke yritti jotain kertoa uutta, nousta pelkän tribuutin yläpuolelle.

Nyt Cooken käsittelyyn on annettu yksi länsimaisen sarjakuvan pyhistä lehmistä, Will Eisnerin THE SPIRIT. Sarjan alkupään tarinat on hiljattain koottu yksin kansien väliin. Ajatus jonkun muun kuin Eisnerin Spiritistä tuntuu sekä hävyttömältä että typerältä. Naamioetsivä Spirit ei ole hahmo, joka olisi Teräsmiehen, Aku Ankan tai Tex Willerin tavoin tehnyt pesäeron tekijöistään. The Spirit on aina ollut Will Eisnerin Spirit, siitäkin huolimatta että Eisner käytti aikanaan apulaisia hahmon tarinoita piirtäessään. “Darwyn Cooken Spirit” on vain paria astetta hävyttömämpi ajatus kuin vaikkapa “Jim Davisin Tenavat”.

Spirit ei myöskään varsinaisesti ole hahmo, jonka uusi tuleminen tuntuu erityisen houkuttelevalta. Hahmo on arkkityyppinen mysteerimies vailla erityisempiä ominaisuuksia. Eisnerin Spirit-sarjakuvat olivat nimen omaan tarinoita, eivät vain Spirit-tarinoita: suuressa osassa Eisnerin sarjoja nimihahmon olisi voinut korvata millä tahansa vigilantella ja lopputulos ei olisi juuri muuttunut. Katsokaa esimerkiksi Alan Mooren ja Rick Veitchin Spirit-pastissi Greyshirtia, jonka seikkailut voisivat olla yhtä hyvin olla Spirit-tarinoita. Spirit ei ole varsinainen hahmo. Hän on kulissi.

Siltikin hän on Will Eisnerin kulissi. Ja nyt DC Comics ja Darwyn Cooke kaivavat Spiritin esiin Eisernin maattua haudassaan vain pari vuotta; pari vuotta ennen Spirit-elokuvaa, jonka parissa Frank Miller häärii. Hankkeen ympärillä löyhkää nostalgian katku. Ovatko Cooken Spirit-tarinat tarinoita siitä, kuinka hyviä Will Eisnerin sarjakuvat olivat?

Cooke on yhdysvaltalaisen toimintasarjakuvan uutta mestariluokkaa ja on todettava, että Spiritissä hän on parhaimmillaan. Hänen sarjakuvansa ovat hienovaraisen näyttäviä. Cooke ei briljeeraa vaan käyttää sarjakuvasivun tilaa taloudellisesti, poikkeuksena Eisnerin alkuteoksiin viittaavat näyttävät otsikkoaukeamat. Hänen hahmoissaan on modernista animaatiosta lainaavaa dynaamisuutta. Cooke on kertojana taloudellinen: hän kertoo kahdessakymmenessä sivussa kokonaisen mysteeritarinan käänteineen, esitellen samalla joukon uusia hahmoja ja syventäen jo tuttuja. Tämä jo sinällään on harvinaisuus englanninkielisessä nykysarjakuvassa. Kaiken lisäksi Cooken tarinat kertovat jostain. Parhaana esimerkkinä ensimmäisen kokoelman tarina Almost Blue, jossa nuoren punkkarin patoutunut luomisvimma – yhdistettynä sinisen avaruuskiven huumaavaan vaikutukseen! – muuttuu ensin itsetuhoksi ja sitten vain tuhoksi.

Darwyn Cooke on epäilyistäni huolimatta syytön nostalgian rikokseen. Sen sijaan Darwyn Cooken pöyristyttävä rikos on, että hän tekee Spirit-tarinansa sekä hyvin että omalla äänellään. Hän vie Spiritin Eisnerilta, siirtäen hahmon kohti tekijänsä unohtaneiden sarjakuvasankareiden joukkoa. Eräänä merkkinä tästä on kokoelman tarina, jossa Spirit kohtaa Batmanin, toisen vuosikymmeniä vanhan hahmon, joka on jo aikaa sitten hylännyt luojansa.

SUOSITUS: Darwyn Cooken Spirit on A-luokan toimintasarjakuvaa. Silti Eisnerin tunnetuimman hahmon kierrättäminen tuntuu väärältä. Mitä todennäköisimmin tunne on nostalgiaa.

Tagit: DC.

Sinä, rakas lukija, elät onnellisia aikoja. Sinulla on mahdollisuus paitsi lukea tekstejäni sähköisestä Internetistä sekä paperille painetuista lehdistä sekä myös nähdä minut esiintymässä lihasta tehtynä ihmisenä. Todellakin, nämä ovat päiviä, joista vielä kerrot lastenlapsillesi tulevaisuudessa, titaniumista rakennetussa vanhainkodissa Kuun pinnalla.

Lumonetti on julkaissut kirjoittamani pitkän arvion Revolverimiehen alku -sarjakuvasta, joka pohjaa Stephen Kingin Musta torni -kirjoihin. Olen erityisen tyytyväinen siihen, että teksti sisältää vertauksen “jokseenkin yhtä romanttista kuin joku läiskisi kahta sisäfilepihviä vastakkain lukijan kasvojen edessä ja päästelisi pusutteluääniä”.

Japan Pop 2/2008 on ilmestynyt. Lehdessä on toinen osa päivitetystä Viisi valhetta mangasta -artikkelisarjastani. Numeron pääteemana on poikarakkaus mangassa; asia josta lehden kansikuvapoika tuntuu olevan vähemmän innoissaan.

Ensi viikonloppuna järjestetään ensimmäiset Lahden kirjamessut, jossa olen avustamassa lavaohjelmaa. Nykyään saattaa tuntua siltä, että jokaisella Suomen kaupungilla, niiden koirilla ja niiden kirpuilla on omat kirjamessunsa. Tämä on oikeastaan hyvä asia ja omiaan tasapainottamaan aiemmin vallalla ollutta, nyrjähtänyttä tilannetta, jossa vuoden kaikki uutuuskirjat ilmestyivät Helsigin kirjamessuille. Lahdessa haastattelen sunnuntaina 16.3 kello 15 Lahden parasta taiteilijaa Marko Turusta ja Lahden parasta ihmistä Solja Järvenpäätä Kirjakahvilassa.

Maanantaina 17.3 järjestetään Helsingissä toista kertaa Sangatsu-päivä, Tammi-kustantamon manga-alamerkin promo-, hengailu- ja puuhatapahtuma. Osallistun päivän ohjelmaan haastattelemalla Vartijat-suomimangan piirtäjää Elli Puukangasta aiheesta “kuinka tulla sarjakuvapiirtäjäksi”. (JUONIPALJASTUS: osta kynä, piirrä.)

Pelastakaa lapset -lehden numeron 1/2008 teema on lapsen seksuaalinen riisto. En ole mukana suinkaan varoittavana esimerkkinä, vaan olen kirjoittanut lehteen haastattelun ja taustoittavan jutun kenestäpä muustakaan kuin Milla Paloniemestä. Paloniemen uusi sarjakuva Minna alkaa ilmestymään Pelastakaa Lapset ry.:n lehdessä säännöllisesti.

Tässä olin minä, puhaltamassa omaan trumpettiini. Trumpetti on metafora.

.

MORTUM: SHERIFFI ALAMON LEGENDA
Deep Black Comics
Karo, Sami Kivelä, Jussi Piironen
32 sivua, mustavalkoinen
www.mortum.co.nr

Drolican ja Mortumin tekijät palaavat pitkän sarjakuvan pariin villissä lännessä käväisevällä zombitarinalla.

Zombigenre on itse asiassa minulle suhteellisen uusi tuttavuus. En nähnyt lainkaan zombileffoja teininä, saati sitten lapsena, joten hatariin mielikuviin perustuen kuvittelin sen olevan jokseenkin yhtä banaali veritehosteilla mässäilyyn tukeutuva genre kuin ns. slasherit. Nyttemmin olen nähnyt muutaman kunnon zombileffan – George A. Romeron Night of the Living Deadin, Tom Savinin uusintaversion siitä sekä Zack Snyderin uusintaversion Romeron Dawn of the Deadista – ja olen käsittänyt, että zombeissa on pohjimmiltaan kyse sivilisaation pintakerroksen murenemisesta ja ihmislajin nurjan puolen kohtaamisesta. Hyvä zombitarina ei pelottele ainoastaan aivojensyöjien laumoilla vaan myös sillä, miten “normaalit” ihmiset niihin reagoivat.

Sheriffi Alamon legenda ei ole sellainen tarina.

Tarinan ensimmäinen osa sijoittuu 1800-luvun loppupuolen Arizonaan, jossa mies nimeltä John Alamo toimii sheriffinä Tucsonin lähellä sijaitsevassa kaupungissa (tämä on varmaankin viittaus Forrest Gump -elokuvaan, jossa sotilas nimeltä Dallas oli kotoisin Phoenixistä, Cleveland Detroitista ja Tex – no, Tex oli jostain muualta). Kun intiaanipoppamiehen haudoistaan nostattamien ruumiiden armeija hyökkää kaupunkiin, sheriffi Alamo käy urhoolliseen taisteluun, jonka seurauksena hänen legendansa muistetaan vielä nykyäpäivänäkin.

Tarinan toisessa osassa sheriffin vaimon jälkeläinen Dana ja hänen opiskelutoverinsa lähtevät kesälomaretkelle sheriffin legendan syntysijoille. Danan näkemät unet elävistä kuolleista ennustavat reissulle kehnoa loppua.

Sheriffi Alamon legenda on tarina ilman keskikohtaa. Hyvä puoli on se, että siinä on kyllä alku ja loppu; huono puoli on se, että ne ovat väärässä järjestyksessä. Sheriffin yhteenotto elävien kuolleiden kanssa olisi kohtuullisen tyydyttävä huipentuma tarinalle, mutta sen jälkeen seuraa vielä yhtä monta sivua joutavien hahmojen esittelyä ja ennalta-arvattavan juonenkäänteen itseään toistavaa enteilyä. Siinä vaiheessa, kun jotain alkaa taas tapahtumaan, sivut loppuvat kesken. Jos zombitarina edellyttää minulta kiinnostusta tympeitä muotinukkehahmoja kohtaan, olisi kohtuullista, että pääsisin edes näkemään, kuinka heiltä popsitaan aivot päästä.

Täysin yllätyksettömäksi juonta en voi kutsua, sillä olin varsin äimistynyt häpeämättömän tökeröstä tavasta, jolla ennaltamäärätty lopputulos tehdään mahdolliseksi. Neljä kesälomailemaan lähtevää opiskelijaa ottavat autoonsa mukaan laatikollisen dynamiittia, koska “Eihän sitä koskaan tiedä, mitä kaikkea eräretkellä tarvitaan!” Täytyy myöntää, että keskustelu itseäni vähemmän suojattua elämää eläneiden kanssa paljasti, että aivan tavalliset ihmiset tekevät joskus varsin järjettömiä temppuja räjähteiden kanssa, mutta kuten Otto tähän totesi: Toisin kuin oikeassa elämässä, fiktiossa täytyy olla jotain järkeä.

Kuten edellisessä Mortumissa, Sami Kivelä ja Jussi Piironen ovat jakaneet piirrostyön keskenään. Kivelän karhean realistinen viiva tuo eloon menneisyyden ja Piirosen tyylitellympi, teräväreunainen kuvitus nykyhetken. Amerikkalaisen valtavirtasarjakuvan jäljittely on niin silmiinpistävää, että en edelleenkään voi olla miettimättä, ketä tässä oikein matkitaan. Luke Rossin muutaman vuoden takainen Jonah Hex ainakin muistuttaa kovasti Kivelän osuutta sekä villiin länteen sijoittumisen että kuvitustyylin puolesta, mutta joka tapauksessa Kivelä saa suorituksen vaikuttamaan luontevalta. Piirosen viivat sen sijaan eivät edelleenkään näytä olevan aivan oikeassa paikassa oikeasta syystä. Kummankin piirtäjän antaumuksellinen asenne kuitenkin näkyy johdonmukaisessa tasossa ja kerronnallisessa selkeydessä.

Painotyön yksityiskohtiin huomiota kiinnittäviä saattaa vaivata se, että muutamalla sivulla pitkin lehteä on yhdistelty harmaasävykuvitusta ja puhdasta mustavalkoista sisältäviä ruutuja siten, että myös mustavalkopiirrokset ovat rasteroituneita. Tältä olisi varmaankin voitu jotenkin välttyä, koska puhekuplien tekstit ovat näillä sivuilla kuitenkin rasteroitumattomia.

Viimeisen kiusallisen silauksen lehdelle antaa väkinäinen kirjoitustyyli, joka muistuttaa huonoa suomennosta – ja minä kyllä tiedän yhtä sun toista huonosta suomentamisesta.

SUOSITUS: Tehoton tarina toimii vain kehyksenä piirrostyölle, mutta edes tilaisuutta kunnon zombimässäilyyn ei hyödynnetä täysin. Genreä arvostavalle anti on varsin laiha: Muutama gorekohtaus, yhdet paljaat tissit ja huolettoman typerä käsikirjoitus. Riman voisi asettaa korkeammallekin.

Tagit: pienlehdet.

SHAZAM! THE MONSTER SOCIETY OF EVIL
DC Comics
Jeff Smith
240 sivua, värillinen

Kukaan meistä ei ole oikeasti aikuinen. Enkä puhu ainoastaan sarjakuvaharrastajista. Me olemme kaikki lapsia isojen ihmisten vaatteissa. Tietysti meillä on iän mukanaan tuomia vastuita: perhettä hoidettavanamme, töitä tehtävänämme ja laskuja maksettavanamme. Kuitenkin jos voisimme, viettäisimme todennäköisesti suuren osan aikaamme verkkareissa syömässä karkkia ja leikkimässä legoilla. “Sisäinen lapsi” on siitä huono vertaus, että sisällämme ei välttämättä ole mitään muuta kuin se lapsi. Sen sijaan että leikkisimme rallikuskeja tai ritareita, leikimme aikuisena akateemikkoja, LVI-asentajia tai yrityskonsultteja.

Minä esimerkiksi olen pelkästään viimeisen viikon aikana pelannut rooli- ja videopelejä, kuunnellut heviä, käynyt katsomassa rokkibändiä ja lukenut supersankarisarjakuvia. Ei mitään, mitä en olisi tehnyt – tai olisi halunnut tehdä – reilusti toistakymmentä vuotta sitten. Ja minä olen kaksikymmentäkahdeksanvuotias methuselah.

Seuraavan kerran, kun olette vaikkapa työpaikkanne palaverissa, katsokaa ympärillenne. Voin vannoa, että joka ikinen puhumies ja jakkunainen huoneessa leikkisi mielummin hippaa ulkona kuin keskustelisi työasioista. Ajatelkaa tätä ja yrittäkää olla nauramatta.

Vuonna 1940 debytoinut sarjakuvahahmo Kapteeni Ihme on määritelty usein lapsiin vetoavaksi fantasiaksi. Lausumalla taikasanan pieni orpopoika Billy Batson pystyy muuttumaan ylivertaiseksi aikuiseksi supermieheksi. Kapteeni Ihme voi kuitenkin näyttäytyä vanhemmalle lukijalle päinvastaisena: Kapteeni on aikuinen, jolla on harteillaan koko maailman pelastaminen, mutta hän pystyykin halutessaan muuttumaan pikkupojaksi.

Tämä tulkinta vahvana tulee mieleen lukiessa Jeff Smithin Kapteeni Ihme -sarjakuvaa SHAZAM! THE MONSTER SOCIETY OF EVIL. Mittava Luupäät-sarja nosti Smithin yhdysvaltalaisen sarjakuvan mestariluokkaan, mutta Luupäiden jälkeen Smith on julkaissut hyvin vähän. Shazamiakin hän työsti kokonaiset neljä vuotta. Smith on kuitenkin taas ajankohtainen, sillä Shazam! -kokoelma ilmestyi hiljattain ja viime viikolla nähtiin Smithin uuden Rasl-sarjan ensimmäinen numero.

Rasl on jälleen omakustanne, mutta Shazam on tilaustyö DC-yhtiölle. Smithille on kuitenkin näemmä annettu vapaat kädet tehdä oma tulkintansa Kapteeni Ihmeestä ja onneksi Smith on jättänyt DC:n nykyisen jatkumon omaan arvoonsa ja tehnyt hahmolle uuden syntytarinan puhtaalta pöydältä. Näemme, miten kurjuudessa elävä katulapsi Billy löytää muinaisen velhon luolan ja yhdistyy punatrikoiseen Kapteeniin. Smith ottaa innolla haltuun kaikki Kapteeni Ihmeen tavallistakin supersankarisarjakuvaa kahjomman mytologian elementit puhuvine tiikereineen, supervoimaisine pikkusiskoineen ja pahoine telepaattisine matoineen.

Kaikkine fantasiaelementteineen Shazam! on hyvinkin sadunkaltainen, lapsille sopiva sarjakuva. Mutta samalla tavalla kuin sen päähenkilökin, on myös Smithin luenta Kapteeni Ihmeestä kiinnostavalla tavalla kaksijakoinen. Smithin inspiraationa on toiminut vierailu syyskuun 2001 terrori-iskujen muistomerkillä ja tarina sisältääkin viittauksia nyky-Yhdysvaltoihin. Paha kääpiövihollinen Sivana on tarinassa Yhdysvaltain oikeusministeri ja “Heartland Security” -virasto valvoo kansalaisia. Samalla tavalla kuvaus kadulla asuvan Billyn arjesta ovat muuhun tarinaan verrattuna sangen raadollisia.

Sarjakuvapiirtäjänä Smith on verraton. Shazam!:in tarina on kevyt, mutta Smithin tavassa kuvata toimintaa – takaa-ajoja, taisteluita, piileskelyä – on mukaansatempaavaa energiaa. Kuten Luupäissäkin, Smith saattaa käyttää puolen tusinaa sivua kuvaamaan pelkästään hahmoa juoksemassa paikasta toiseen, mutta hän osaa luoda kuviinsa poikkeuksellisen hienon illuusion liikkeestä. Hienoja ovat myös Smithin piirtämät vieraan ulottuvuuden hirviöt, jotka muistuttavat tosin hieman Luupäiden rottaolioita.

SUOSITUS: Shazam! on mainio lastensarjakuva ja tervetullut uutuus harvakseltaan julkaisevalta Smithilta. Vaikka onkin väsynyt klisee kutsua lastensarjakuvaa kaikenikäisille sopivaksi, pitää se Shazam!:in tapauksessa paikkansa. Siinä tavassa, jossa “aikuisen” maailman vaikeudet kohtaavat voittajansa lapsenmielisessä ja maagisen voimakkaassa yli-ihmisessä on jotain, joka puhuttelee kaikkia aikuisen nahoissa piilottelevia kakaroita.

Tagit: DC.