Katuoja

Olen tuottanut sisältöä. Arvioini Neverwhere-sarjakuvasta, tai tarkemmin “Neil Gaimanin Neverwhere” -sarjakuvasta, käsikirjoittajanaan Mike Carey, on luettavissa ilmaiseksi Lumonetin sivuilta.

Gaiman on kiinnostava kirjoittaja, mutta monin tavoin ongelmallinen. Olen nauttinut Gaimanin Miraclemanista ja tarpeettoman harvoin muistetusta Mr. Punch -sarjakuvasta sekä tietysti Sandmanista, joskin vain osittain. Gaimanin tuotanto ei kuitenkaan ole niinkään epätasaista, mutta tasapaksua. Gaiman lasketaan sarjakuvakirjoittajien mestariluokkaan, mutta Sandmanin parhaiden osien ohella hän ei lopulta ole tuottanut mitään ikimuistoista. Hänen viimeisimmät sarjakuvansa, Marvelin julkaisemat 1602 ja Ikuiset saivat välttäviä arvioita eivätkä lopulta olleet edes kummoisia myyntimenestyksiä.

Kenties Gaiman on jäänyt Sandmanilla luomansa maineen vangiksi. Häneltä odotetaan uutta, vastaavantasoista teosta, mutta englanninkielisen sarjakuvien tärkeimpiin lukeutuvan sarjakuvan jälkeen on vaikea ylittää itsensä. Katsokaa vaikka Art Spiegelmania.

Tagit: Linkit.

ELÄTTI I/II
Mikko Jylhä
36 sivua, mustavalkoinen
4 €
jylhamikko (at) gmail.com

Lehden takakannessa Mikko Jylhä kertoo, että alunperin tarina oli tarkoitus julkaista albumina, mutta kustannussyistä se päätyi lehtimuotoon. Tämän lehden pitäisi siis sisältää ensimmäinen puolisko koko tarinasta, mutta itse asiassa se vaikuttaa sitäkin pienemmältä osuudelta, pelkältä prologilta. Jylhän varsinaiset tarkoitusperät selvinnevät sitten, kun koko tarina on luettavissa, mutta nyt vaikuttaa siltä, että juonen sijasta pääpaino on ollut tiheän, romaanimaisen kerrontatavan luomisessa.

Tarina sijoittuu nähtävästi feodaaliajan Suomeen, jossa päähenkilö Sammakko huolehtii linnan vähäpätöisimmistä askareista. Hän jakaa ruoat sotilaille sekä vangeille, jotka taistelevat areenalla sotilaita vastaan. Taistelujen jälkeen Sammakko siivoaa jäännökset pois. Myös muuhun linnan väkeen tutustutaan Sammakon näkökulmasta. Juonen käänteet koskevat lähinnä areenalla menestyvää vankia, Ilaria, mutta tarinaa kantava jännite on Sammakon maailman rajoittuminen linnan seinien sisäpuolelle.

Kerronta noudattaa tiukasti Sammakon näkökulmaa. Ainoa merkittävä poikkeus tästä on se, kun Sammakko menee nukkumaan, ja seuraavalla aukeamalla nähdään perhosen esiintulo kotelostaan. Sammakko liittyy tähänkin tapahtumaan vain yhden asteen erolla, sillä perhosta katseleva keittäjä mainitsee sen Sammakolle, kun hän tulee toivottamaan huomenia. Kaikki muu tarinassa tapahtuu yhtäjaksoisesti Sammakon läsnäollessa. Sattuneesta syystä täällä Katuojassa uskotaan vakaasti Scott McCloudin teoriaan, jonka mukaan kaikki sarjakuvassa tapahtuu ruutujen välissä. Ajallisen jatkuvuuden tavoittelullaan Elätti tavallaan taistelee sarjakuvan kieltä vastaan. Äärimmäinen ilmentymä tästä on Jylhän muutamassa kohdassa käyttämä kolmen tai useamman samankaltaisen ruudun sarja, jonka on tarkoitus vain tuoda esille jokin hienovarainen liike tai ele. Saman asian viestiminen elokuvassa tai proosassa olisi pikkujuttu, mutta sarjakuvakerronnassa se tuntuu töksähtävältä.

Yleisesti ottaen kuitenkin voimakas näkökulmallisuus on toimiva keino Elätissä. Linnan tapahtumat ja hahmot tulevat esille elävästi. Kovin syvällistä kuvaa tarinan maailmasta ei muodostu, mikä osittain selittyy Sammakon alhaisen aseman kautta. Lukija pääsee osalliseksi ainoastaan linnan elämän arkisimpiin aspekteihin. Juonen vähyys on siinäkin mielessä valitettavaa, että Sammakon näkökulma ei juurikaan ehdi muuttumaan.

Jylhän kuvitus kuljettaa tarinaa sujuvasti vaihtelevin kuvakulmin ja ilmeikkäin, karikatyyrimäisyyttä lähentelevin hahmoin. Ainoana varsinaisena kömmähdyksenä voi pitää sitä, että Sammakon saadessa ainoan silmäyksensä linnan ulkopuoliseen maailmaan maisemakuva jää varsin viitteelliseksi. Tilaa jäsentävistä yleiskuvista on lehdessä muutenkin puutetta näkökulman kurinalaisuuden takia, mutta erityisesti tuon hetken pitäisi olla yksi tarinan kohokohdista, ja suurpiirteisyys vie siitä kaiken tehon.

SUOSITUS: Aihepiirinsä puolesta Elätti saattaisi kiinnostaa Rooman ystäviä, mutta vastaavanlaista juonenkuljetusta on turha odottaa, ainakaan ennen toisen osan valmistumista.

Tagit: pienlehdet.

Tässä jotain julkaisematonta pöytälaatikostani. Jostain syystä tämä teksti ei laukaissut uraani TV-kriitikkona.

ROME THE COMPLETE FIRST SEASON
Ohjaus mm. Michael Apted
Pääosissa mm. Ciaran Hinds, Polly Walker
Tv-sarja

Keskinkertaisuuden suossa kisailevien kansainvälisten TV-yhtiöiden suossa yhdysvaltalainen HBO on onnistunut leimautumaan tuotantoyhtiöksi, joka tuottaa pelkkää laatua: samaisen suon kultaa paskantavaksi alligaattoriksi, tappaakseni vertauskuvani saman tien. HBO:n The Sopranos näytti uuden suunnan yhdysvaltalaiselle TV-viihteelle yhdistämällä älykkään käsikirjoituksen korkeisiin tuotantoarvoihin. HBO ja The Sopranos myös näyttelivät tärkeää roolia, kun TV-sarjojen DVD-kokoelmien markkinat avautuivat – asia, mistä Ritari Ässä -DVD-bokseja keräilevät ovat varmasti ikuisesti kiitollisia; ne friikit.

Kuitenkin, HBO on luonut itselleen maineen yhtiönä, jonka kaikki tuotannot parantavat syöpäsi ja antavat sinulle puoli tuntia kestävän orgasmin per jakso. Kukaan, joka on katsonut Mind of a Married Man -sarjaa, television vastinetta Hitlerille pureksimassa kiveksiäsi, voi helposti todeta tämän olevan fiktiota. HBO:n meriittilista on kuitenkin huomattava, sisältäen The Sopranosin ohella sellaiset merkkiteokset kuin Oz, Deadwood ja The Wire, kaikki genrejään ja TV-ilmaisua yleensä uudistaneita tuotantoja.

Rome on HBO:n ja brittiläisen BBC:n yhteistuotanto, joka kuvaa nimensä mukaisesti Caesarin aikaisen Rooman mullistuksia. Yhdistelmä “BBC ja historiallinen draama” herättää lähinnä mielleyhtymän tunkkaisesti valaistuista kuvista peruukkipäisistä miehistä puhumassa politiikkaa parodiaksi asti korrektilla brittiaksentilla. Rome oli myös HBO:n kallein tuotanto. Italiaan rakennetut lavasteet maksoivat yhtensä noin sata miljardia dollaria ja rekallisen timantteja. Sarja päätettiin toisen tuotantokauden jälkeen – yllätys, yllätys – liian kalliina.

Kaikki tämä antaa odottaa sarjaa, jossa kaikki on hirvittävän tärkeää ja jonka jälkeen katsoja voi nojatuolissaan raapia partaansa tyytyväisenä siitä, että on katsonut jotain Älykästä. “Rooma kronikoi mullistusten ajan, jolloin Tasavalta kuoli ja Imperiumi syntyi”, lupaa DVD-kotelokin.

Rome (Suomi-julkaisuna loogisesti “Rooma”) seuraa Julius Caesarin (Ciaran Hinds) paluuta Gallian sotaretkeltä. Kun käy selväksi, että voittoisa kenraali ei aio laskea aseitaan, ajautuu kaupunki poliittiseen sekasortoon. Senaattorit ja Rooman mahtisuvut muodostavat hätäisiä liittoja joko Caesarin puolelle tai häntä vastaan minkä selkäänpuukotuksiltaan ehtivät. Lähempänä kadunmiestä ovat kaksi rintamalta palaavaa sotilasta, Lucius Vorenus (Kevin McKidd) ja Titus Pullo (Ray Stevenson), jotka onnistuvat kompuroimaan paikalle aina, kun jotain historiallisesti merkittävää tapahtuu.

Paperilla Rome kuulostaa todellakin kuivakalta historialliselta draamalta, mutta totuus on toinen. Yhtenä sarjan luojista, tuottajista ja kirjoittajista häärii John Milius. Milius muistetaan muun muassa merkkiteoksestaan “Conan Barbaarin kommenttiraita” ja Internetin mukaan “elokuvantekijä/ase-ekspertin” roolistaan History Channelin Modern Marvels -sarjassa. Miehen tuotantoon tutustuneille ei liene yllätys, että Rome sisältää yllin kyllin sotilaan elämän ylistystä, miehistä pullistelua ja mausteeksi hieman misogyniaa.

Toki näemme tämän tästä toogapukuisia miehiä puhumassa politiikkaa ja panssaroituja töyhtökypäriä katselevan päättäväisenä eteenpäin sotajoukkojen edessä, mutta aina näiden suvantojen jälkeen voi olla varma, että seuraavaksi jotain joko naidaan tai tapetaan ankarasti. Romessa on enemmän tissejä ja puukotuksia kuin Showgirls/Halloween -fanifiktioissa. Tekijät tuntuvat olettavan katsojien mielenkiinnon harhailevan puhuvien päiden aikana kilpailevalle kanavalle, joten saamme kavalkadin irtopäitä, pahoinpitelyjä, puukotuksia, kuristuksia, orgioita, insestiä ja ihan tavallista vanhaa kunnon nussimista, jota kuvataan pitkään, antaumuksella siten ja että katsoja varmasti näkee riittävästi. Kun tämän kaiken vielä yhdistää tarinalle keskeiseen kilvoitteluun kahden matriarkan, Atian (kulisseja hotkiva Polly Walker) ja Servilian (Lindsay Duncan) sukujen välillä, tuloksena ei ole niinkään historiallinen draama kuin ultraväkivaltainen saippuaooppera.

Caesar (Ciaran Hinds) poseeraa. Vasemmalla Titus Pullo (Ray Stevenson) valmistautuu puukottamaan jotakuta.

Romessa on toki ajatustakin. Politiikan kuvauksen yhdistäminen seksi- ja väkivaltaorgioihin tekee kokonaisuudesta paikoin sangen mainion poliittisen nihilismin kuvauksen: suuretkin ajatukset trivialisoituvat lopulta lihalliseksi pragmatismiksi ja konfliktit ratkaistaan joko sukuelimin tai miekoin. Tämän lisäksi Romeen kaadettu raha näkyy. Pieteetillä lavastettu Rooma on niin uskottava, kuin vaaleahiuksisten brittinäyttelijöiden kansoittama antiikin Italia vaan voi olla.

Mitä näyttelijöihin tulee, Romen kaartiin mahtuu monta pysäyttävää suoritusta. Ciaran Hinds tekee Caesaristaan kiehtovan yhdistelmän idealismia ja taitavasti piilotettua häikäilemättömyyttä. James Purefoy on sangen vetoava sikailevana Marcus Antoniuksena, samoin kuin on David Bamberin antiikin Paavo Väyrynen, Cicero. Show’n kuitenkin varastaa Ray Stevenson, jonka Titus Pullo on riemastuttavan inhimillinen ja traaginen jättiläinen, jossa temperamentti yhdistyy täydelliseen edesvastuuttomuuteen. Stevensonissa on parhaimmillaan huimaa eläimellistä karismaa ja kaiken lisäksi tälle on kirjoitettu sarjan mehukkaimmat kohtaukset. Useampia jaksoja katsottuaan syntyy suoranainen pavlovilainen yllyke hurrata aina, kun Pullo horjuu kameran eteen: tällöin tietää, että pian joku saa joko puukosta tai peniksestä tai molemmista. Stevensonia komppaa Kevin McKidd, jonka hillitty ja jäykkä Lucius Vorenus on se vastakappale, jonka ansiosta impulsiivinen Pullo toimii.

Yksityiskohtien ja visuaalisen ilmeen tasolla Romessa on panostettu historialliseen tarkkuuteen, mutta tarina ottaa luonnollisesti vapauksia esimerkiksi tapahtumien aikaskaalan suhteen. Ne eivät haittaa, jos malttaa olla välittämättä esimerkiksi nuoren Octavianuksen (Max Pirkis) hitaasta ikääntymisestä: pikku keisari kun viipyilee äänenmurroksen kynnyksellä noin 8 vuoden ajan. Romessa historialliset tapahtuvat toimivat lähinnä lavasteena brutaalille saippualle. Se viihdyttää häikäilemättömästi ja rullaa eteenpäin etevien näyttelijöiden ja silkan kyynisen, anteeksipyytelemättömän ja laskelmoivan shokeeraamisen voimalla. Romen tavoite ei missään tapauksessa ole toimia historiallisena dokumenttina: raakuus ja seksuaalisuus ovat eri asia kuin realismi. Siltikään en voi olla ajattelematta, että historialliset dokumentit olisivat vetoavampia, jos niihin lisättäisiin liberaalisti väkivaltaa ja alastomuutta. Sen jälkeen en taas voi olla ajattelematta alastonta Hitleriä jäytämässä jonkun kiveksiä Yle TV 1:lla sunnuntai-iltapäivänä, mutta se taas on minun, vodkapullon ja Ylen puhelinvaihteen välinen asia.

Tagit: popkulttuuri.

THE GOON: CHINATOWN AND THE MYSTERY OF MR. WICKER
Dark Horse
Eric Powell
128 sivua, värillinen

Elämän salaisuus on siinä, että mitään ei oikeastaan koskaan tapahdu. Kuule herätyskello, paina torkkunappia, nukahda uudestaan. Syö, mene töihin tai kouluun ja teeskentele tekeväsi jotain merkittävää. Rämmi kotiin, romahda sohvalle, ulkoiluta koira, suutele vaimoa, peittele lapset. Mene nukkumaan ja yritä epätoivoisesti tuntea jotain, ihan mitä tahansa, kun valmistaudut toistamaan saman seuraavana päivänä, jolloin taas tarvot vastatuuleen pimeässä kohti uutta mutta täysin samanlaista päivää vakuuttaen itsellesi että asiat voisivat olla pahemminkin. Voisit antaa suihinottoja porttikongeissa senttejä vastaan tai herra paratkoon kirjoittaa sarjakuvakritiikkejä nettisivuille. Toki huippuhetkiäkin on, mutta satunnaisten orgasmien tai niiden siunattujen viinanhuuruisten aamuöiden – niiden, joina et muista kuka olet – jälkeen odottaa paluu normaaliin. Ja päivät toistuvat samankaltaisina, paitsi joka aamu olet vanhempi, heikompi ja tyhmempi, kun liu’ut edelleen alaspäin viettävää spiraalia kohti unohdusta.

Joten: hurraa elämä. Suuri seikkailu, todellakin.

Onneksi meillä on taide. Taide on olemassa antamaan meille jotain mitä tuntea kaiken yhdentekevän jälkimodernin eksistentialistisen ahdistuksemme keskellä. Taide vaatii meitä tuntemaan ja toisinaan se onnistuukin. Vastaavasti tarinoiden hahmot elävät usein elämää, joka lähemmin tarkasteltuna muistuttaa todellisuutta yhtä paljon kuin vesiskootteri muistuttaa majavaa. Hahmojen elämässä, toisin kuin todellisessa elämässä, on tapahtumia ja merkitystä. Harvemmin nämä tapahtumat ovat kuitenkaan hyviä tai miellyttäviä. Päinvastoin, fiktiivisen hahmon elämä on sarja vastoinkäymistä, tuskaa ja tragediaa. Mutta se on OK, sillä kaikki nämä kauheudet tapahtuvat niille, jotka ne ansaitsevat: muille ihmisille. Toki jollain tasolla voimme samastua tarinan hahmoihin, mutta jos joutuisimme kokemaan osankaan siitä ulostemyrskystä, minkä keskelle keskiverto fiktiivinen hahmo sysätään, menettäisimme järkemme sekunneissa.

Tästä pääsemmekin THE GOON -sarjakuvan ensimmäisen varsinaisen sarjakuvaromaanin kolmannen näytöksen alkuun. Nimihenkilön elämän rakkaus on juuri kävellyt ulos ovesta ja Goon katsoo peiliin. Seuraa viiden sivun sarja sivun kokoisia sanattomia potretteja, joissa Goonin kasvot muuttuvat asteittain täydellisen, kaiken menettäneen epätoivon naamioksi. Se on fantastinen kohtaus ja vaikka tiesimmekin näin käyvän – kyseessä on niin ilmeinen tragedia, että lopputulos on vääjäämättömän selvä jo alkumetreiltä – se onnistuu koskettamaan. Sitä seuraava brutaalin väkivallan purkaus onkin sitten poikkeuksellinen katharsis.

Eric Powellin Goon-sarja on aina tasapainotellut komedian ja tragedian välimaastossa, kuin trapetsinuoraa polkupyörällä ylittävä apina. Nyt polkupyörä on sytytetty tuleen ja apina jonglööraa moottorisahoja, kun Powell syöksee karikatyyrihahmonsa täysiveriseen murhenäytelmään. “This ain’t funny”, lupaa kirjan alkusivu ja pitää lupauksensa: Goonille tyypillinen verinen slapstick-huumori ja absurdit pilat ovat poissa ja tilalla on tyylikäs fantasia-noir.

Silkkaa kurjuutta. The Goon aamutoimissaan.

The Goon on omalla nyrjähtäneellä logiikallaan toimiva sarja friikkien, zombejen ja hullujen tiedemiesten kansoittamasta kaupungista, jossain myyttisessä Yhdysvaltojen menneisyydessä. Kaupungin alamaailmaa johtaa arpinaamainen ja kovaotteinen Goon pallopäisen apurinsa Frankien kanssa. CHINATOWN AND THE MYSTERY OF MR. WICKER kertoo takautuvasti, mistä Goonin arvet ovat tulleet samalla, kun nykyhetkessä Goonin valta-asemaa uhkaa uusi haastaja.

Vaikka Goon onkin aina ollut hahmovetoinen tarina, ovat sen päähenkilöt jääneet sekä kuvan että tekstin tasolla lähinnä vitseiksi – erittäin hauskoiksi vitseiksi, mutta vitseiksi yhtä kaikki. Osittain juuri näitä ennakko-odotuksia vasten Powellin tyylivaihdos on niin tehokas. Vähän niin kuin klovni itkisi, tai oikeammin kuin klovni itkisi ja sitten hakkaisi jonkun pään sisään rautakangella.

The Goon on kuvitusta, väritystä ja tekstausta myöten Powellin visio. Tämä erottaa sen englanninkielisen edukseen sarjakuvan liukuhihnatuotannosta ja on tärkein syy siihen, miksi kokonaisuus toimii niin saumattomasti. Chinatown on myös kaunis kirja: takautumat on maalattu lannistavalla harmaalla, joista siirrytään vaivattomasti nykyhetken murrettuihin sävyihin. Vaikka varsinaisia vitsejä ei kirjassa olekaan, jaksaa Powell silti välillä leikitellä sarjakuvakerronnalla ovelasti.

Kuitenkin tärkein syy suositella Chinatownia ovat juuri nuo mainitut viisi sivua. Fiktiivinen hahmo menettää kaiken, ja hetken aikaa lukija tuntee olevansa elossa.

SUOSITUS: Hurraa elämä. Hurraa Goon.

Tagit: Dark Horse.

BATTLER BRITTON – HITON HIENO SAVOTTA
Egmont Kustannus
Garth Ennis, Colin Wilson
112 sivua, värillinen

Muistatteko, kun sota oli vielä hauskaa? Kun pojat lähtivät yhdessä vanhalle kunnon tervehenkiselle sotaretkelle? Silloin hyvät olivat hyviä ja pahat pahoja: hyvät haavoittuivat enintään olkapäähän mutta vasta tapettuaan ensin pahiksia niin paljon, että oli pakko ihmetellä miksi sodat yleensäkään kestivät kahta viikkoa kauempaa. Hyville sotilaille sota oli astetta raaempi partioleiri, jossa vihollisten tappaminen taivaaseen asti nouseviin verisiin kasoihin oli reipashenkistä puhdetoimintaa, josta sai kunniamerkkejä ja pannareita jälkkäriksi, mutta vasta kun hernekeitto oli syöty.

Puhun tietysti perinteisestä sotafiktiosta, jota sarjakuvan puolella edustaa Suomessa etenkin Korkeajännitys-sarja. Ajatus “sotaseikkailusta” tuntuu näinä aikoina hivenen moraalisesti kyseenalaiselta viihdemuodolta. Sodasta on viimeistään tällä vuosituhannella tullut kyynistä liiketoimintaa ja sitä on vastaavasti hankala sovittaa viihteeksi, jos ei ole satu olemaan täysi hirviö. Kuvitelkaa huviksenne viihdesarjakuva, jossa reippaat turvallisuusyhtiön miehet tulittavat siviilijoukkoja konekivääreillä ja jälkeenpäin taputtelevat toisiaan selkään hyvin tehdystä työstä niin tiedätte, mitä tarkoitan.

Sota on tietysti aina ollut eri tavoin kammottavaa, kun kansakuntien parhaat ovat lyöneet päänsä yhteen keksiäkseen mielikuvituksekkaita tapoja murhata mahdollisimman paljon ihmisiä. Toinen maailmansota on tietyssä erityisasemassa, lähinnä sen takia että sen muttuminen viihteeksi alkoi jo sodanaikaisissa propagandateoksissa sekä siksi, että kollektiivisessa tajunnassa sodalla on selkeä syyllinen, jota vastaavasti rangaistiin. Kyse on tietysti myös voittajan sanelemasta sodan tulkinnasta: Korkeajännityksen alkuperäisjulkaisu Commando on brittiläinen eikä esimerkiksi saksalainen. Mietitäänpä kaikki yhdessä, miksiköhän.

Viimeistään Vietnamin jälkeen sotaa kuvaavan populaarikulttuurin on ollut käytännössä pakko ainakin edes nyökätä pasifismin suuntaan. “Kylläpä sota hirveää”, saattavat karskit sotamiehet todeta samalla kun tanssivat juoksuhautojen yli räjäyttäen konekivääripesäkkeitä ja siemaillen iltapäiväteetään. Vaikka on olemassa oikeasti sodanvastaista sotafiktiota, on kuitenkin turha väittää että pasifismi on olennainen osa genreä. Ihmiset, jotka todella voivat pahoin sodan kuvauksia katsellessaan eivät yksinkertaisesti etsi käsiinsä genren teoksia. Meille sotagenren kuluttajille sotajuttujen näennäinen pasifismi antaa hienon tekosyyn hakeutua lajityypin pariin vaikuttamatta täysiltä mielipuolilta. “Todellakin, ihminen on ihmiselle susi”, toteamme raapien leukapartaamme samalla kun katselemme ulvovia pommikoneita, vyöryviä tankkeja, räjähtäviä päitä ja piilottelemme erektiotamme.

Sota on kiinnostavaa ja jännittävää, varsinkin jos ei koskaan joudu mihinkään tekemisiin aidon asian kanssa. Kaikki tämä jorina sodanvastaisuudesta tai, herran tähden, “sodan kauheuksien raadollisesta kuvauksesta” on vain perustelua sille, että haluamme nähdä ihmisiä syöstynä äärimmäiseen tilanteeseen ja no, niitä tankkeja ja räjähtäviä päitä. Sinänsä BATTLER BRITTON – HITON HIENO SAVOTTA on nimeänsä myöten virkistävä poikkeus. Se ei edes vahingossa teeskentele olevansa pasifistinen manifesti vaan vanha kunnon poikain sotaviihdelukemisto. Vaikka sarjakuvan hahmot välillä sivulauseenomaisesti saattavatkin myöntää, että sota on vähän ikävää, on tarinan keskiö jossain muualla.

Battler Britton on yli 50 vuotta vanha hahmo, joka ampui hunneja alas taivaalta hävittäjällään 50- ja 60-luvuilla brittiläisessä sarjakuvassa. Battler Brittonin sotaa nähtiin aikanaan myös suomalaisissa lehtipisteissä. Garth Ennis, yksi tämän hetken parhaista englanninkielisen sarjakuvan kirjoittajista on saanut tilaisuuden herättää hahmon henkiin. Alun perin DC/Wildstormin julkaisemassa minisarjassa Battler Britton johtaa lentolaivuetta Pohjois-Afrikassa Toisen maailmansodan aikaan. Kitkaa syntyy, kun linjojen takaa lentävään brittiläisten veteraanien yksikköön yhdistetään kokemattomia amerikkalaisia vapaaehtoisia.

Ennis on viime vuosina profiloitunut erityisesti sotasarjakuvan kirjoittajaksi. Hän on likkuunut lajityypissä hyvinkin suvereenisti, kirjoittaen sekä parodiaa, satiiria, nihilististä väkivaltaooppeeraa tai vain kelpo ajankuvaa. Battler Britton on Ennisin sotasarjakuvista selkeästi kevyimpiä ja viihteellisimpiä. Se on hyvin vilpitön kuvaus taistelutoveruudesta ilman kyynisyyden häivääkään. Ainoastaan hetkittäin Ennis väläyttää sodan julmempaa puolta, mutta pääosin tarina kuvaa sotaa jännittävänä, joskin vaarallisena toimintaseikkailuna. Esimerkiksi tarinassa tapettavat saksalaiset eivät saa edes puolikasta ominaisuutta ennen kuin ottavat kuulan kalloonsa.

Juurikin ilmasodankäynnin kuvaus tekee Battler Brittonista kiinnostavan, mutta ainoastaan, jos aihepiiri yleensäkään kiinnostaa lukijaa. Vaikka tarinan päähenkilöt yltävätkin paikoin yli-inhimillisiin suorituksiin, ovat Ennis ja kuvittaja Colin Wilson suorastaan insinöörimäisen omistautuneita kuvaamaan ilmasotaa mahdollisimman tarkasti. Ja toden totta, aina kun lentokoneet nousevat ilmaan lähtee myös tarina rullaamaan. Maan pinnalla puoli tusinaa toisiaan muistuttavaa päähenkilöä eivät jaksa kiinnostaa, mutta kun ihailtavalla pieteetillä kuvatut sotakoneet pörräävät toistensa kimpussa Afrikan aavikon päällä Battler Britton toimii. Ennis ja Wilson saavat toimintakohtauksissa hyvän tuntuman taistelutilanteen välittömään, hektiseen epätoivoon.

SUOSITUS: Battler Britton on sotaviihdettä, genreä, joka on kaikesta “sota on ikävää, eikös vaan” -väistelystään huolimatta hivenen kyseenalainen lajityyppi. Mutta minä pidän sotafiktiosta, enkä pelkää myöntää sitä: Battler Britton tekee sodasta dynaamista ja hauskaa viihdettä, jota lukiessaan ei tarvitse pohtia kuka on oikeassa, kuka on väärässä ja onko sota oikeutettua – voi vain ottaa mukavan asennon ja nauttia valoshow’sta.

Tagit: Egmont, Garth Ennis.

PEACH FUZZ
Pauna Media Group
Lindsay Cibos, Jared Hodges
176 sivua, mustavalkoinen

Lindsay Cibosin ja Jared Hodgesin PEACH FUZZ on osa Pauna Media Groupin julkaisuohjelmaa. Luin hiljattain PMG:n kaikki julkaisut Sarjainfo-lehden artikkelia varten ja jos joudun lukemaan enää yhtäkään tarinaa maagisesta prinsessasta fantastisessa satumaassa, kaivan silmät päästäni paistinlastalla.

Prinsessasatu-yliannostukseni ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettäkö tuomitsisin PMG:n julkaisuhankkeet. PMG julkaisee pääasiassa yhdysvaltalaisen TokyoPopin niin sanottua OEL-mangaa. “Original english language” -manga on siis pseudojapanilaista sarjakuvaa, jota ei olla tehty japanissa saati sitten japanilaisten tekijöiden toimesta. Puristeille, joiden mielestä kaikki kaunis ja hyvä tulee japanista OEL on tietenkin kauhistus, mutta jos asiaa tarkastelee yhtään vähemmän mielipuolisesta perspektiivistä, voi todeta tekijöiden kansallisuuden olevan yhdentekevä. OEL-artistit tekevät vain sitä, mitä nuoret taiteilijat ovat tehneet kautta historian: nappaavat vaikutteet töihinsä omista suosikeistaan. Se, että PMG ja TokyoPop käyttävät japanilaisen sarjakuvan suosiota hyväkseen markkinoidessaan länsimaisten tekijöiden työtä on lähinnä merkki siitä, että japanilaisella sarjakuvaestetiikalla on entistä enemmän kysyntää. Siitä vain on tulossa myös länsimaisen sarjakuvan estetiikkaa. Osamu Tezuka haki vaikutteensa yhdysvalloista, Katsuhiro Otomo puolestaan euroopasta ja nyt ne tulevat takaisin kierrettyään ensin Tyynenmeren ja Atlantin.

Perusteltu PMG-kritiikki kohdistuu yhtiön vaihteleviin tuotantoarvoihin. Suomennokset eivät ole aina kelvollisia ja englanninkielisiä tekstejä on jätetty harhailemaan suomenkielisten julkaisujen sivuille. Tämä on tietysti lähinnä kauneusvirhe, mutta anteeksiantamaton yhtä kaikki.

Vastaavasti voi kritisoida yhtiön julkaisemien tarinoiden laatua: tusinaan julkaistuun sarjaan mahtuu vain pari kiinnostavaa viihdelukemistoa, muut ovat jotain suloisen yhdentekevän ja järjenvastaisen huonon shoojo-hiilikopion väliltä. Tästä joukosta Peach Fuzz on kenties kiinnostavin. En osaa sanoa, voinko suositella sitä, mutta se on ainakin jotain muuta kuin oletin.

Sarjan ensimmäisen pokkarin kannessa vaaleahiuksinen pikkutyttö katsoo vetoavasti lukijaan hymyillen. Hänen käsissään on lemmikkifretti joka myös nauraa. Tyttö on maalattu pastelliväreillä ja tausta hehkuu vaaleanpunaista. Peach Fuzz on valmiina viettelemään minut viattomaan pehmoeläinseikkailuun, murskaamaan minut vaahtokarkin makuiseen syleilyynsä!

Ja mitä vielä: vaahtokarkissa on partateriä sisällä. Peach Fuzz on ala-asteikäisille suunnattu kertomus siitä sadistista, joka elää jokaisen kärpäsen siipiä irrottavan ja muurahaisia suurennuslasilla polttavan lapsen mielessä.

Yhdeksänvuotias Amanda on hyljeksitty tyttö, joka ei saa huomiota edes kiireiseltä yksinhuoltajaäidiltään. Häntä kiusataan koulussa ja hänellä on yksi, tuskallisen pinnallinen kaveri. Hän saa äitinsä suostuteltua ostamaan itselleen lemmikkifretin, mutta terävähampainen elukka osoittautuu vaikeaksi hoidettavaksi.

Kun siirrytään kuvaamaan tapahtumia tarinan nimihenkilön, Amandan fretin näkökulmasta, kokonaisuudesta tulee vakavasti häiriintynyt. Omassa todellisuudessaan Peach kuvittelee olevansa prinsessa, joka julmasti kaapataan valtakunnastaan Amandan kotiin, jossa tämän elämästä tulee toistuvien koettelemusten helvetti. Fretti näkee tätä riepottelevien ihmisten kädet viisipäisinä hirviöinä, jotka keksivät toistuvasti uusia nöyryytyksiä, kun Amanda ystävineen kohtelee eläintä kuin lelua. Eläimen sisäinen monologi muuttuu alati harhaisemmaksi ja epätoivoisemmaksi, kun tämän maailmasta tulee satunnaisten kärsimysten sarja. Peach itkee yksin ja alkaa kuvitella liikkumattomien esineiden olevan sen uusia alamaisia – jotka nekin eläimen mielessä kääntyvät tätä vastaan. En olisi yllättynyt, jos sarja olisi päättynyt kohtaukseen, jossa järkensä menettänyt fretti makaa omissa ulosteissaan yrittäen purra raajojaan irti.

Nuoren fretin kärsimykset

Vastaavasti Peachia kurittava Amanda syöksyy suoraan ala-asteen helvettiin, kun luokkatoverit kiusaavat häntä ja tytön paras kaverikin päätyy puukottamaan Amandaa selkään. Peach Fuzz on lohduttoman tunnistettava kuvatessaan lasten lyhytnäköistä, satunnaista julmuutta, kohdistui se sitten eläimiin tai ihmisiin.

SUOSITUS: Osittain Peach Fuzzin kammottavuus perustuu siihen, että se on lähtökohtaisesti yli kuusivuotiaille suunnattu sarjakuva, joka on piirretty söpöin pehmein viivoin. Osittain taas se johtuu siitä, että se on oikeassa kuvatessaan lapset julmina kidutusautomaatteina: suurin osa lapsista on hirviöitä, jotka saattavat yhtä hyvin purra tai lyödä ilman järkevää syytä siinä missä aikuinen tervehtisi. Aion antaa Peach Fuzzin jollekin naperolle luettavaksi ihan vaan siksi, että voisin katsella sen itkevän. Pikku paskiainen todennäköisesti ansaitsee sen.

Tagit: manga.

THE NIGHTLY NEWS
Image
Jonathan Hickman
172 sivua, värillinen

“Älä ammu viestituojaa”, kehottaa sananlasku. Jonathan Hickman on eri mieltä.

Meidät on koulutettu uskomaan, että tiedotusvälineet ovat objektiivisia tiedonvälittäjiä, joilla ei ole agendaa. Kuka tätä viestiä välittää, paitsi tiedotusvälineet itse? Toki tämä on osittain viestinnän toimijoiden vilpitöntä uskoa omaan journalistiseen etiikkaansa, mutta ei vaadi erityistä älyllistä ponnistelua päätyäkseen vääjäämättömään lopputulokseen: uutisten objektiivisuuden ja erehtymättömyyden fiktio on elinikäisen sosiaalisen ohjelmoinnin tulos. Se on kollektiivinen sopimus, johon meidän pitää uskoa, jotta voimme toimia mielekkäästi yhteiskuntana.

Lukekaa vaikkapa uutisia Suomen NATO-lähentymisestä tai hoitajalakosta ja tulkaa sitten kertomaan, että journalistit ovat täysin objektiivisia. Vastaavasti lähettäkää joskus uutinen STT:lle. Sitten katsokaa ihmetyksen vallassa, miten toimiston muotoilema sähke aiheesta ilmestyy sellaisenaan – kirjoitusvirheineen kaikkineen – puolessa kymmenessä päivälehdessä ja kertokaa sitten, että lehdet tarkastavat lähteensä.

Todennäköisesti meidän päähämme kaadetaan aamusta iltaan arvoladattua ja totuusarvoltaan kyseinalaista dataa, joka meidän pitää ottaa todesta, sillä muuten maailmassa ei olekaan enää mitään järkeä. Ja koska tätä dataa jakavat tädit ja sedät kivasti leikatuissa puvuissaan TV-studiosta, joka on valaistu kuin Enterprisen kansi, sen on pakko olla totta, eikö?

Ei niin, että uskoisin “kansalaisjournalismiin” yhtään sen enempää. Blogimaailman foliohattujournalistit kaikella todennäköisyydellä referoivat ja kommentoivat valtauutisista poimimiaan pätkiä, jotka puolestaan ovat tarkastamattomia sähkeitä tietotoimistoilta.

En ole tekopyhä: todennäköisesti valehtelen teille juuri nyt. Tämäkin teksti on arvoladattua. Minulla on agenda ja yritän sosiaalisesti ohjelmoida sinua, lukija, kannattamaan sitä. Joten ota mukava asento, nojaa taaksepäin ja avaa suukki; täältä tulee lusikka. Miten niin “haisee”? Kyllä se on suklaata. Koska minä sanon niin.

Minä en tunnistaisi hyvää uutisjournalismia omista, eroottisen karvaisista pakaroistani. Tämän vuoksi minun pitää kuunnella säännöllisesti median räksyttäviä vahtikoiria, olivat he oikeassa tai eivät. Tietysti hekin ovat vain uusia viestintuojia, mutta antavat parhaimmillaan ainakin uutta näkökulmaa ajankohtaisiin tapahtumiin ja siihen, miten niistä kirjoitetaan. Riittää, että rakit haukkuvat. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa Jari Lindholm, jonka uutisanalyysejä seuraan aina ehtiessäni.

Toinen räksyttävä mediavahtikoira Jonathan Hickman on muotoillut sapekkaan mediakritiikkinsä kiinnostavasti sarjakuvaksi. THE NIGHTLY NEWS on alun perin kuusiosaisena minisarjana ilmestynyt kokonaisuus, joka on osin poliittinen manifesti, osin protesti ja osin toimintajännäri. Tarina seuraa salaliittoa, joka aloittaa sodan toimittajia vastaan, tappaen mielivaltaisesti uutistentekijöitä. The Nightly News alkaa mainiolla kohtauksella, jossa sala-ampujat avaavat tulen New Yorkin keskustassa. Paikalle saapuu aina uusia toimittajia raportoimaan hirmuteosta ja kukin näistä saa vuorotellen kuulan kalloonsa.

Puhuvia, pian räjähtäviä päitä.

Hickman on graafinen suunnittelija, joka näkyy albumista ensivilkaisulla. Perinteinen ruutujako on hylätty ja korvattu risteävien kuvien virralla. Satunnaisen tuntuisia design-elementtejä leijuu sivuilla. Tekstiä on tiputeltu puhekupliin, alaviitteisiin ja taulukoihin mitä ilmeisimmin luomaan vaikutelmaa uutismaailman datavirrasta. The Nightly News on visuaalisesti erinomaisen kiinnostava sarjakuva, mutta helppolukuinen se ei ole. Kokonaisuuden määrittävän graafisen ilmeen hintana on muun muassa se, että tarinan hahmoja on usein vaikea tunnistaa kaiken visuaalisen kikkailun keskeltä.

Hickman on yhdysvaltalainen, joka osiltaan selittää The Nightly Newsin nuivan suhtautumisen tiedotusvälineisiin. Monien yhdysvaltalaisten mediatalojen journalismi näyttäytyy ainakin ulkomaiselle katsojalle pahimmillaan räikeiden ylilyöntien sarjana. Tämä antaa Hickmanille ladon seinän kokoisen maalitaulun, johon ampua. Silti hän ei tee kritiikkiään helpoimman mukaan, vaan tarinan taustalta paistaa sivistys ja taustatyö – joskus suoranaiseen rasittavuuteen asti, kun Hickman viljelee tilastoja, lähteitä ja kaavakuvia sarjakuvan sekaan. Samoin yksikään tarinan keskushenkilöistä – terroristiteista, poliitikoista tai toimittajista – ei ole erityisen sympaattinen. Tarinassa ei ole ketään, jota kannustaa.

The Nightly News herättää sekin kysymyksen viestin ja viestintuojan yhteyksistä. Paljonko Hickmanin faktoina esittämistä tiedoista pitää oikeasti paikkaansa? Missä määrin Hickman haluaa vaikuttaa lukijaan? Ja ennen kaikkea, mitä The Nightly News kertoo Hickmanista?

Albumista kertovissa teksteissä on usein analysoitu kokonaisuutta määrittämällä Hickman vihaiseksi. Hickman itse kieltää The Nightly Newsin funktion terapiana ja osittain uskonkin häntä. Vihaisesta taiteesta useimmiten puuttuu todellinen äly, joka taas paistaa The Nightly Newsista. Tämä ei ole punkia, tämä on propagandaa: Hickmanin satiirissa nivoutuvat niin mediakulttuurin evoluution tarkastelu, koulutusjärjestelmän kritiikki kuin analyysi kulttien toiminnastakin. Hickman ei ole vihainen, hän on fiksu.

SUOSITUS: Luettuani The Nightly Newsin jouduin pysähtymään ja ajattelemaan, miten sen lukeminen vaikutti ajatuksiini: olkoon tämä sitten suositus tai varoitus.

Tagit: Image.

INVINCIBLE, ULTIMATE COLLECTION VOL. 1
Robert Kirkman, Cory Walker, Ryan Ottley
Image
400 sivua, värillinen

Ideat ovat yliarvostettuja. Juuri äsken sepittäneeni tiedemiehet ovat tutkineet, että kaikki maailman tarinat jakautuvat noin kahteen arkkityyppiin: toinen on “poika tapaa tytön”, toinen “ninja puukottaa Hitleriä silmään”.

Invincible: Ultimate Collection -kirjan kansi

Hyväkin idea on täysin yhdentekevä, jos toteutus ontuu. Ja hyväkin idea on todennäköisesti vain variaatio vanhasta: juuri keksimäsi idea on luultavasti jo jossain muodossa toteutettu, ja paremmin.

Kaikki saavat ideoita. Mielisairaat saavat varmasti jatkuvasti uusia ideoita, joiden toteuttamisen esteenä on vain hoitohenkilökunnan ahdasmielisyys. Kuitenkin ainoastaan hyvät tekijät saavat tehtyä niillä jotain oikeasti mielenkiintoista. “Minulla on idea” on turha julistus, vähän niin kuin hihkuisi “heräsin juuri yöunien jälkeen” tai “ulostin onnistuneesti”. Ideoilla ei ole väliä, lopputuloksella on.

Ainoastaan harva kirjoittaja pystyy pitämään tarinansa liikkeessä pelkillä ideoillaan. Ilmeisin esimerkki sarjakuvan parissa työskentelevistä ideakirjoittajista on Grant Morrison, mutta hänkin hallitsee sarjakuvan muodon ja rytmin parhaimmillaan mestarillisesti. Hänen ideansa nivoutuvat teemaan ja tarinan kokonaisuuteen.

Yleinen supersankarisarjakuvaan kohdistuva kritiikki moittii genreä ideoiden puutteesta, siitä että se on pohjimmiltaan pysynyt muuttumattomana vuosikymmenet. Tämä on luonnollisesti täyttä hölynpölyä ja vaikka olisikin totta, on lähtökohtaisesti typerää vaatia genreä tai hahmoja uudistumaan. Viihteen viehätysvoima perustuu osin tuttuuteen; siihen, että lukija tietää, mitä on saamassa. Supersankarit pysyvät samankaltaisina, koska yleisö haluaa niin.

Myönnettäköön, että kun ensimmäistä kertaa kuulin INVINCIBLE-sarjakuvasta, ajatukseni oli samansuuntainen: maailma ei tarvitse taas yhtä uutta supersankarisarjakuvaa. Toisaalta olen oikeassa. Ei se tarvitsekaan. Mutta se ei tarkoita, etteikö se voisi olla hyvä. Jos joku olisi vakuuttanut Langalla-sarjan kirjoittajat siitä, että maailma ei tarvitse uutta poliisisarjaa, kenties paras koskaan tehty TV-sarja olisi jäänyt tekemättä.

Supersankareiden ei tarvitse uudistua toimiakseen. Sadat miljoonat viime vuosien supersankarifilmatisointien katsojat todistavat, että idea supersankareista on yhä kiehtova ja voimakas. Yhtä hyvin voisi esimerkiksi kritisoida Spider-Man-lehteä siitä, että sen pääosassa on edelleen Hämähäkkimies, eikä värejä piereskelevä kääpiö, joka on eläinlääkäri. Joskin Spider-manin viime aikojen numeroita tarkastellessa ei voi olla ajattelematta, että kyseinen uudistus on pian käsillä.

Palatakseni teesiini ideoiden triviaaliudesta: minä, esimerkiksi, sain juuri idean.

Katsokaa, idea! Olen maaginen prinsessa. Nyt anteeksi, minun pitää pyyhkiä.

Invincible-sarjakuvassa ei todennäköisesti ole yhtä ainutta uutta ideaa. Se kertoo nuoresta Markista, joka perii Tom Selleckin ja Teräsmiehen äpärää muistuttavalta isältään supervoimat. Mark käy nuoren sankarin matkan: hän opettelee käyttämään voimiaan, hankkii superliittolaisia, hakkaa pahiksia ja käy ehtiessään koulua. Hämähäkkimies ilman angstia, Teräsmies ilman murskaavan ahdistavaa vastuuntuntoa. Invincible alkaa riemastuttavan lähestyttävänä, kevyenä supersankariviihteenä. Cory Walkerin ja Ryan Ottleyn kuvitus on selkeäviivaista ja funktionaalista. Bill Crabtreen pastellivärit siirtävät Inviciblen maailmaan, joka huokuu eilispäivän supersankarisarjakuvien viattomuutta. Kirkmanin käsikirjoitus on taloudellinen: hän ei juuri käytä selittävää tekstiä vaan pitää tarinan liikkeessä kuvilla ja dialogilla.

Invincible on ilmestynyt vuodesta 2003. Vuonna 2005 ilmestynyt kovakantinen kokoelmakirja kokoaa sarjan 13 ensimmäistä numeroa, jotka esittelevät sarjan status quon ja sitten hajottavat sen. Kirjan puolessavälissä on mainio koukku, jota en paljasta, mutta todettakoon, että vaikka tiesin etukäteen (kiitos Internet, senkin paskiainen) mitä tulee tapahtumaan, onnistui avainkohtaus silti yllättämään.

SUOSITUS: Robert Kirkman on kirjoittanut runsaasti ala-arvoista tai keskinkertaista sarjakuvaa, mutta Invinciblessa on jotain perin ihastuttavaa. Se ei tarjoa yhtään mitään uutta genreen eikä siinä ole oikeastaan mitään omaperäistä. Invincible on läpeensä viihdyttävä yhtä kaikki. Hyvä tarina ei tarvitse uusia ideoita. Se tarvitsee vain vanhoja ideoita, jotka toimivat.

TOINEN SUOSITUS: Vaikka saisitte mielestänne hyvän idean non sequitur -henkiseen vitsiin, ei teidän välttämättä kannata käyttää kahta tuntia opettelemaan kuvankäsittelyä toteuttaaksenne sen.

Tagit: Image.

CHRONICLES OF WORMWOOD
Garth Ennis, Jacen Burrows
Avatar Press
144 sivua, värillinen

En ole, lievästi sanottuna, uskonnollinen ihminen. Uskonto on parhaimmillaan harmitonta ajanhukkaa, pahimmillaan ajatusrutto, joka usuttaa ihmisiä käyttäytymään mielipuolisesti. Älkää ymmärtäkö väärin, jotkut parhaista ystävistäni uskovat näkymättömiin ja kuolemattomiin avaruussupersankareihin, joita kiinnostaa kovasti muinaisen Lähi-Idän politiikka ja seksielämäni. Se ei tee heistä välttämättä huonompia ihmisiä, mutta ei kyllä parempiakaan.

Minulla ei ole koskaan ollut henkilökohtaista suhdetta uskontoon, joten koen aiheen hieman etäiseksi. Vastaavasti minulla ei ole erityistä tarvetta hyökätä uskontoja vastaan. Toista maata on parantunut katolilainen Garth Ennis, jonka pääteos Preacher syntyi miehen rakkaudesta westerneihin ja suoranaisesta katkeruudesta kristinuskoa kohtaan.

CHRONICLES OF WORMWOOD -minisarjassa Ennis palaa uskontoteemojen pariin. Tarinan nimihenkilö on Antikristus, joka työskentelee yhdysvaltalaisen TV-yhtiön tuottajana. Hän hengailee puhuvan jäniksen ja aivovammaiseksi hakatun Jeesuksen toisen tulemisen kanssa baarissa. Wormwood yrittää olla ihmisiksi, mutta päätyy kuitenkin olemaan vähän mulkvisti. Asiaa ei auta Wormwoodin sorkkajalkainen isä, joka yrittää painostaa poikaansa aloittamaan Ilmestyskirjan povaaman maailmanlopun. Wormwoodia ei kuitenkaan voisi vähempää kiinnostaa, joten vihtahousu joutuu keksimään vaihtoehtoisia keinoja apokalypsin aloittamiseen.

Kokonaisuus on totta puhuen koko lailla kauhea sotku. Ennisillä on kaikkein tyhmimmissäkin töissään aina jotain sanottavaa, kuten on nytkin. Tarinassa on muun muassa hyvä tulkinta Jeesuksesta, joka palaa aina uudestaan ihmisten tapettavaksi sekä oivaltava retki tuonpuoleiseen, jossa kaikki saavat ansionsa mukaan – muun muassa itsemurhapommittaja, jonka luvatut 72 neitsyttä ovatkin lauma kirkuvia vauvoja hoidettaviksi. Tarinan ytimenä on kelpo teema vanhempiensa odotusten varjossa elämisestä sekä Preacheristakin tuttu kehotus heittää tuonpuoleiset auktoriteettihahmot romukoppaan ja ottaa vastuu omasta elämästään.

Näistä aineksista saisi aikaiseksi veikeän satiirin, eikä Ennis petä esimerkiksi kirjoittaessaan elävää dialogia hahmoilleen. Valitettavasti vain Avatar-kustantamo tuntuu olevan tyytyväinen vain saadessaan Ennisin kirjoittamaan heille eikä kukaan ole näemmä toimittanut kokonaisuutta millään tavoin. Tästä johtuen Ennis käyttää joka ikisen mahdollisen tilaisuuden alatyylisten vitsien kertomiseen. Kulli sitä ja perverssi tätä ja tissit ja mulkut ja perseet ja sperma ja Paavi nussimassa nunnia ja vetämässä huumeita. Ennisilla on jonkinlainen kirjoittajan Touretten oireyhtymä, jota hän ei ole tunnu edes yrittäneen hallita. Hän heittää joka ikisen keskenkasvuisen pilan tarinaan, haluten shokeerata pippuroimalla jumalpilkkansa härskeillä heitoilla, mutta onnistuu vain vittu hukuttamaan orgasmi kaikki mulkku ideansa pillu hälyääniin. Anaali ryntäät peppuseksi.

Ennis on tehnyt yhden epäonnistuneimmista käsikirjoituksistaan, mutta se ei silti ole suurin ongelmani Chronicles of Wormwoodin kanssa. Se on kuvittaja Jacen Burrows.

Maailma on täynnä huonoja piirtäjiä, joiden kyvyttömyydelle voi ilkkua. Kuka tahansa näkee, ettei Rob Liefeld osaisi piirtää tiekarttaa oman kotinsa vessaan, saati sitten sommitella sivua. Michael Turnerin persnaamaisille mongoloidi-ihmisille ja heidän otsastaan kasvaville korville voi vastaavasti hihitellä. Mutta Jacen Burrows on aivan omanlaisensa isku vasten kasvoja.

Päällisin puolin hänen töissään ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Ihmiset näyttävät ihmisiltä, jakkarat jakkaroilta ja kuvien perspektiivit ovat jokseenkin kohdillaan. Burrowsilla on kuitenkin yliluonnollinen kyky asetella elementit ruutuihinsa siten, ettei kuvissa ole lainkaan jännitettä. Burrows voi piirtää enkeleitä noutamassa sieluja, näkymiä helvetistä tai maailmanlopun, mutta lopputulos on poikkeuksetta yhtä jännittävä kuin kuvitus budjettiriihestä Läyliäisten kunnantalolla. Burrowsin sivuilla leijuu kuvia ja tekstiä, mutta jotenkin silti ne ovat täysin tyhjiä.

Varoitus: Jacen Burrowsin kuvittama seksikohtaus saattaa aiheuttaa lukijassa pysyvää seksuaalista haluttomuutta

Burrows on mysteeri. Kuinka hän oikein tekee sen? Miten voi olla mahdollista tehdä jokaisesta kuvasta niin kliininen, niin vailla syvyysvaikutelmaa, niin täysin yhdentekevä? Chronicles of Wormwood on kuin jonkinlainen perverssi optinen harha. Burrowsin ansiosta se on sarjakuva, jonka jokaiselta sivulta huokuu tyhjyys, poissaolo. Kuin katsoisi peiliin, mutta ei näkisi itseään. Hyvin eksistantialistista.

SUOSITUS: Viiden pennin Preacher, kuvittajanaan negatiivisen ulottuvuuden Steve Dillon. Välttäkää.

Tagit: Avatar, erektio, Garth Ennis.

Tänä vuonna olen nähnyt poikkeuksellisen paljon elävää musiikkia, loistavan onnistuneista keikoista loistavan käsittämättömiin. Olen polkenut Roskilden mutavyöryssä nähdäkseni Arcade Firen, uhmannut humalaisia gootteja ja Tamperetta todistaakseni pistämättömän Das Ichin sekä valvonut Likefesteillä nähdäkseni Kakkahätä -77:n romahtavan alkoholihuuruiseen mustaan aukkoon Tavastialla. Ollakseni ihminen, joka sietää huonosti humalaisia läskipäitä, ahtaita tiloja, kovaa melua tai yleensä lievääkään epämukavuutta, olen rockhuorannut vuonna 2007 kuin mestari. Vuonna 2007 olen myös nähnyt kenties parhaat keikat, joita olen koskaan todistanut. Eilinen VNV Nationin saattaa olla niidenkin joukossa paras.

VNV Nation on vuodesta 1995 asti soittanut brittiläinen duo, joka lanseerasi futurepopin käsitteen. He soittavat konemusiikkia, jossa väkevä laulu yhdistyy vahvoihin melodioihin ja jyskyttävään jyskyttävään jyskyttävään konepaukkeeseen. VNV Nationin sanoitukset ansaitsevat erityishuomion. Yhtyeen kappaleiden lyriikat maalaavat dystooppisia visioita tulevaisuudesta, jota ei koskaan tullut. Ne ovat usein pateettisia, pahimmillaan auttamattoman banaaleja, mutta koukuttaviin, kohtalokkaisiin melodioihin yhdistettynä ja Ronan Harrisin herkänjylhällä äänellä laulettuina luovat ainutlaatuisen tunnelman. Ja vaikka VNV Nationin sanoitukset saattavatkin olla hivenen naurettavia, erottuvat ne edukseen siitä puurosta, joita laulujen sanoitukset tavallisesti ovat. Vinkki lauluntekijöille: ihmissuhteenne kiinnostavat minua yhtä paljon kuin koiranpaska, johon olen juuri astunut.

Olen kuunnellut VNV Nationia jo vuosia, mutta en ole koskaan nähnyt bändiä livenä, saati sitten katsonut ainuttakaan keikkavideota. En siis tiennyt, mitä odottaa. Pahimmillaan konebändit saattavat keikoilla lähinnä iskeä läppärin auki ja hajamielisesti sohia kosketinsoittimia – yhtä jännittävää, kun katsoisi nörttiä koodaamassa, mutta lisätyllä myötähäpeäelementillä. Hyvänä esimerkkinä tästä toimi VNV Nationia lämmitellyt yhdentekevä Solvent. Keikkaillan aloittaneen Koroshio Currentin onnistuin missaamaan, sillä toisin kuin ikinä, keikat alkoivat lippuun merkityllä kellonlyömällä. Mutta mitä tulee VNV Nationiin, minulle luvattiin show: baaritiskijonossa tuttu kertoi nähneensä bändin keikalla Saksassa ja kuulemma “solisti oli sen oloinen, että olisi vetänyt spiidiä”. Kuulostaa hyvältä!

Gloriaan astuminen kahden Sarjakuvafestivaalin jälkeen tuntuu pelottavasti kotiin saapumiselta. Tällä kertaa paikalla ei ole kuitenkaan sarjisyleisö, vaan gootteja. Gooteista on ikävästi tullut jonkinlainen musiikkipiirien kävelevä vitsi. Oikaistakoon nyt muutama kohtuuton väärinkäsitys luokan hitaimmille: gootit eivät ole kyynelehtiviä ranteenviiltelijöitä, vaan ainoastaan tyyppejä, jotka tykkäävät pukeutua nätisti, vetää viinaa ja bailata. Ja he kuuntelevat parempaa musiikkia kuin sinä. Sunnuntaina Gloriassa mustahuulia oli liikkeellä satapäin. Erinomaisen tasokkaan Synapsi-klubin järjestässä tapahtumassa yleisöä oli pysäyttävät 500. VNV Nation on niitä bändejä, joita saa fanittaa rauhassa yksinään, koska kukaan muu ei näytä heistä edes kuulleen. Viisisataa fania sunnuntai-iltana todisti kuitenkin päinvastaista. Tunsin eksyneen karitsan lämmintä, määkivää yhteenkuuluvuutta, kun näin paikalle saapuneen lauman.

Itse keikka, kuten todettu, oli fantastinen. Riemastuttavaa kyllä, Ronan Harris ei näytä lainkaan musiikiltaan saati sitten käyttäydy lavalla siten, kuin maailmalopun näkyjä maalailevan muusikon voisi olettaa. Harris on hyperaktiivinen, bodattu kalju kääpiö ja näyttää lähinnä hemmolta, jonka voi kuvitella tulevan haastamaan riitaa Itäkeskuksen räkälässä. Harris otti rennosti kontaktia kuulijoihin sekä laulatti ja huudatti yleisöä samalla kuin duon toinen puolikas, jättimäinen Mark Jackson paukutti rumpuja korokkeella seisten. Ja minä hoilasin mukana kuin ääliö. Onnellinen ääliö.

VNV Nation esitti maltillisesti uutta materiaalia aiempien levyjensä hittien seassa. Biisit toimivat livenä esimerkillisesti. Harrisin uljaat livetulkinnat yhdistettynä Jacksonin ja kahden kosketinsoittajan taustaryhmän jykevään soundiin piiskasivat katsojat poikkeukselliseen kiihkoon. Kun yleisö hurrasi eeppisille lauluille kostosta ja sovituksesta, tunnelma paikoin muistutti Nürnbergin puoluekokousta – paitsi että kajalia oli enemmän.

Yhtyekin vaikutti olevan otettu vastaanotosta ja soitti kokonaiset 2 tuntia. Toivon mukaan Harris pitää lavalla antamansa lupauksen yhtyeen paluusta Suomeen.

Tagit: popkulttuuri.