Katuoja

Ennen vuodenvaihdetta ilmestyneessä Tähtivaeltaja-lehdessä 4/2008 on kirjoittamani arvio Kieron Gillenin ja Jamie McKelvien Phonogram-sarjakuvasta. Alun perin vuonna 2006-2007 ilmestynyt Phonogram on siitä jännittävä sarjakuva, että se tuntuu aidosti tarjoilevan jotain uutta. Vaikka Gillen lainaakin Hellblazerin kaltaisista arkimaagi-tarinoista, Phonogram onnistuu kertomaan magiasta ja etenkin musiikista kiinnostavasti – temppu, joka sarjakuvassa on lähtökohtaisesti hankala. Uuden Phonogram-minisarjan ensimmäinen numero on ilmestynyt ja kokonaisuus vaikuttaa jälleen erittäin lupaavalta. Uusi kokoelma ilmestynee tänä vuonna.

Ennen vuodenvaihdetta ilmestyi myös Japan Pop -lehti, johon kirjoitin aukeaman mittaisen arvion Porco Rosso -animaatiosta. Silläkin uhalla, että minua syytetään sieluttomuudesta, pitää sanoa, etten olen koskaan ollut suuri Ghibli-animaatioiden ystävä. Animaatio on toki mestarillista ja Miyazakin elokuvien visuaalinen ulosanti muutenkin ensiluokkaista, mutta yleensä niiden päähenkilöt jäävät vähän yksiulotteisiksi sivustakatsojiksi. Kysymys voi olla samastumisesta: harvemmin näen itseäni pikkutyttönä taianomaisella seikkailulla, vaikka kuinka pinnistelisin. Porco Rosso on kuitenkin toista maata. Sen ryyppäävän ja syöpöttelevän nimihahmon kohtalo kiinnostaa merkittävästi enemmän, kuin maagisessa maassa mökeltävien kakaroiden toikkarointi.

Warda Ahmed perusasioiden äärellä

Viime vuonna työstin kourallisen sarjakuvakäsikirjoituksia eri tekijöille. Warda Ahmed on ensimmäinen, joka on saanut puristettua tekstistäni tolkullisen sarjakuvan. Hämmästyttävä neiti Ahmed kuuluu Nettinarttu-kollektiiviin ja itse sarjakuva, Miesten kesken, on osa Nettinarttujen viimeisintä teemanumeroa. On myös jollain tavalla oikein, että ensimmäinen koskaan julkaistu käsikirjoitukseni kertoo pillusta puhuvista luolamiehistä. (Käännös on Vanessa Jörgenin ja on paikoin alkutekstiä parempi. “Cock holder!”)

Kategoria: Hype.

The Amazing Spider-Girl #27

Vihreän Menninkäisen perijätär Fury putoaa yllättäen pois pelistä ennen loppuhuipentumaa. Tavallaan Fury olikin vain paikanpitäjä Vihreälle Menninkäiselle, eikä mitenkään kiinnostava hahmo itsessään. Peter Parkerin ja Norman Osbornin välinen konflikti jatkuu uudella tavalla, jatkaen temaattisesti Normanin henkiinherättämisen jälkeisistä tarinoista, joissa hän kaavaili Peteristä sukunsa jatkajaa edesmenneen, pettymyksen tuottaneen Harryn sijasta.

Toisaalta DeFalco on poiminut samalta aikakaudelta Mustan Tarantulan Hämähäkkitytön ikiomaksi vastavoimaksi. Tarantula ei ehkä kuitenkaan ole Hämähäkkitytön varsinainen arkkivihollinen, koska hänen tavoitteensa on saada Hämähäkkitytöstä itselleen arvoisensa puoliso. Enemmän Hämähäkkityttö on vaarassa hänen kanssaan kehoja vaihtaneen Arañan takia.

On sinänsä hupaisaa, että kun Araña alunperin luotiin, hän oli tietyssä mielessä Hämähäkkitytön pahin vihollinen. Spider-Girl -lehti ei ole ikinä myynyt kovin hyvin, ja sen sijaan, että Marvel olisi panostanut sen markkinointiin, sille luotiinkin suora kilpailija, jota päätoimittaja Joe Quesada itse selvästi suosi.

Hämähäkkitytön tulevaisuudessa entisestä teinisupersankarista on tullut keski-ikää lähestyvä moraalisesti epämääräinen hahmo, joka kadehtii Hämähäkkitytön nuoruutta ja kauneutta. Jos olisin aiemmin ollut Arañan fani, saattaisin paheksua sitä, miten DeFalco käyttää häntä – mutta kun en ollut.

Solomon Kane #3

Nyt juonessa alkaa olla tolkkua. Tarinan tarkoitettu rytmitys on selvästi aivan muu kuin mihin se on lehtimuotoon pilkkomisen takia päätynyt. Tuntuu todella oudolta, että kahden hyvin hillitysti ja salailevasti kerrotun numeron jälkeen tulee näin vuolas infodumppi.

Huono lehti tämä ei kuitenkaan missään nimessä ole. Scott Allie hahmottelee paroni von Stalerista todella kiehtovan pahiksen. Hän noudattaa ohjeita, joita jonkin ylimaallisen olennon muumioitunut keho lähettää hänen mieleensä telepaattisesti. Paronin vaimon ja Kanen matkakumppanin, John Silentin, välinen dialogi menee suoraan paronin edustaman ajatusmaailman ytimeen:

Judgment belongs to the Lord. The thing lied to Albrecht. If I heard a voice that I believed to be from Heaven, would I not obey?

Or is it some evil within your husband, ma’am, that robbed him of doubt, when the thing flattered him, promised him glory?

Final Crisis #5

Edelleen tuntuu, että suurin osa tästä tarinasta tapahtuu jossain muualla kuin tämän lehden sivuilla. Tapahtumat maapallolla eivät oikein jäsenny. Pahat jumalat ovat selvästi saaneet maailman sekasorron valtaan, mutta mitä supersankarit nyt tekevät? Mikä heidän tavoitteensa on? Kun kamppailuilla ei ole selkeää tarkoitusta, kaikki vaikuttaa ylvään mutta epätoivoisen taistelun sijasta pelkältä sähläykseltä.

Juoneen alkaa kuitenkin tulla vähän ryhtiä, kun Vihreät Lyhdyt saavat nujerrettua omia joukkojaan vastaan laaditun salajuonen ja lähtevät pelastamaan Maata.

Morrison pääsee myös selvästi omaan elementtiinsä, kun lehden lopulla hullujenhuoneelle heitetty, ihmisen muotoon toistaiseksi kahlittu monitori Nix Uotan saa kosketuksen todelliseen luonteeseensa, ja koko lehden huipentava Darkseidin saarna antaa kuvan siitä, miltä todellinen pahuuden jumala näyttää.

Kategoria: Arvio.
Tagit: Dark Horse, DC, Marvel

ASTONISHING X-MEN VOL. 2 HC
Joss Whedon, John Cassaday & Laura Martin
Marvel
320 sivua, värillinen

Kun Grant Morrisonin New X-Men päättyi, Ryhmä-X oli minun puolestani ohi. Tavallaan tämä on vain vitsi. Ryhmä-X ei ollut ennen Morrisoniakaan ollut erityisen tärkeä sarjakuva minulle enää moneen vuoteen, muutamia ilonpilkahduksia (mm. Alan Davisin tarinat) lukuunottamatta. Tietenkin oli odotettavissa, että Morrisonin jälkeinen Ryhmä-X ei kiinnostaisi enää yhtä paljon.

Mutta karu totuus on se, että kaksi viimeistä Ryhmä-X:n numeroa olivat jääneet minulta lukematta tähän päivään saakka. Ne eivät vain tuntuneet niin tärkeiltä. Näin ei olisi käynyt, jos Joss Whedonin ja John Cassadayn ASTONISHING X-MENin loppupuolisko olisi nähty täkäläisessä Ryhmä-X:ssä. Tätä ei tule tapahtumaan, koska Tanskassa sen julkaisi joku muu kuin Egmont, ja pelkän suomijulkaisun painattaminen ei olisi kannattavaa.

Tämän valitettavan tilanteen ei pidä estää ketään lukemasta Astonishing X-Meniä, ja jos suinkin mahdollista, se pitää lukea tässä kovakantisessa, isokokoisessa formaatissa. John Cassaday on ehdottomasti yksi parhaista supersankarisarjakuvan piirtäjistä. Tällä hetkellä. Ikinä, ehkä. Cassadayn kuvituksessa yhdistyy pikkutarkka realismi, ilmeikäs karrikointi, elokuvamaiset asetelmat ja ennen kaikkea huikea selkeys, sekä elegantissa viivankäytössä että tehokkaassa sarjakuvakerronnassa.

Lisäksi Cassadayn värittäjänä Astonishingissa on Laura Martin, jonka kanssa hän on tehnyt yhteistyötä ainakin Planetarysta lähtien viime vuosituhannen puolella. Martin tietää tarkalleen, miten Cassadayn kuvituksen saa näyttämään mahdollisimman hyvältä.

Periaatteessa kuvitus olisi jo riittävä syy ostaa tämä kokoelma. Mutta täytyy myöntää, että Joss Whedon ei ole täysin avuton kirjoittaja. Joku Marvelilla ainakin uskoo hänen kykyihinsä, koska Whedonin nimi on kannessa isommalla kuin itse sarjakuvan nimi. Hyvin pienellä lukee, että hän on Buffy, vampyyrintappajan luoja. Ilmeisesti oletetaan, että tämä on yleisesti tunnettu asia.

Whedonin tv-fiktion pahin puoli, itseironiaan hukkuva pikkunäppärä dialogi, ei muodostu haitaksi sarjakuvassa. Ehkä vain sen takia, että keskinkertaisten näyttelijöiden maneerisen replikoinnin sijasta välineenä ovat neutraalit puhekuplat, joille ei mielessään tarvitse antaa sen enempää painoa kuin on pakko.

Hahmot Whedonilla on täysin hallussaan. Kitty Pryde on tietenkin Astonishingin keskushahmo, hyvin klassisen whedonilainen nörttityttö joka osaa myös taistella ja rakastaa. Whedon nostaa kuitenkin hyvin vahvasti esille myös Ryhmä-X:n pitkään kaltoinkohdellun kenttäjohtajan, Kykloopin. Ensitöikseen Whedon murskaa Kykloopin täysin. Hänen naisystävänsä Emma Frost, Helvetintulen klubin Valkoinen kuningatar, kääntyy Ryhmä-X:ää vastaan ja poistaa Kykloopin pelistä selittämällä, että hän ei ikinä ansainnut johtajan asemaansa. Psykologisesti kuohittu Kyklooppi menettää supervoimansa kokonaan.

Kyklooppia on vuosien varrella kirjoitettu niin huolimattomasti, että Whedonin Emman suuhun laittamat syytökset ovat täysin vakuuttavia. Miksi ihmeessä kukaan on ikinä arvostanut Kyklooppia millään tavalla? Miten hän voi ikinä enää olla uskottava Ryhmä-X:n johtajana? Whedon ei turhaan yritä laatia perusteluja sille. Hän vain näyttää sen.

Astonishingin viimeinen tarinakokonaisuus kokoaa yhteen juonenpätkät, jotka kolmessa ensimmäisessä pantiin alulle: Kolossin paluu kuolleista, ennustus Murtomaailman tuhosta, tietoisuuden kehittänyt Vaarahuone ja Kykloopin voimattomuus. Lopulta koko Maapalloa uhkaa tuho, ja kaikki planeetan supersankarit hälytetään apuun. Ja Whedon pitää juonen kasassa vaivattomasti.

Erityisesti pitää ihailla sitä, miten Whedon pelaa lopussa yhden nappulan pois laudalta. Kuolemasta on tullut vitsi Marvelin universumissa: kirjoittajat yrittävät napsia halpoja draamapisteitä listimällä hahmoja, joista muut kirjoittajat ovat vaivannäöllään tehneet lukijoille tärkeitä. Whedon ansaitsee paatoksensa omin avuin, eikä yritä lukita ovea takanaan muilta kirjoittajilta. Mitä nyt telkeää sen jättimäisellä, raskaalla esineellä.

SUOSITUS: Ryhmä-X, vielä kerran, niin kuin sen muistatte lapsuudestanne, vaikka se ei ikinä oikeasti näin hyvä ollutkaan. Te tiedätte, että te haluatte sitä.

Kategoria: Arvio.
Tagit: Marvel, x-men

Thunderbolts #126

Kirjoittaja Andy Diggle ja kuvittaja Roberto De La Torre ottavat Ukonnuolet haltuunsa. Toimintapainoitteisten Secret Invasion -numeroiden jälkeen palataan Warren Ellisin mallin mukaiseen verkkaiseen juonitteluun.

Digglellä näyttää olevan hyvä käsitys hahmoista. Ainoa yllättävän tuntuinen käänne on se, että Miekkamies suunnittelee kostoa Norman Osbornille. Christos Gage jätti sen vaikutelman, että Osborn oli onnistuneesti uskotellut skrullien olevan syyllisiä Miekkamiehen sisaren kloonin kuolemaan. Ehkä Diggle ajatteli, että ryhmässä ei olisi oikeastaan ketään, josta olisi vastusta Osbornin nerokkuudelle, ellei itsensä paroni von Struckerin poika pystyisi näkemään hänen juonittelujensa lävitse.

De La Torre edustaa paluuta Mike Deodaton synkän ja teknisesti taidokkaan kuvituksen suuntaan, mutta välillä hän lipsahtaa Top Cow -tyylisten maneerien puolelle. Lopun hyytävät hetket Laululinnun ja Napakympin välillä hän kuitenkin kuvaa aivan erinomaisesti.

Conan the Cimmerian #5

Tim Truman vie juonta eteenpäin hitaasti mutta määrätietoisesti. Conanin tarinaa kiinnostavampi on kuitenkin Richard Corbenin kuvittama Conanin isoisän saaga.

Vilkaistuani Corbenin huoliteltua piirrosjälkeä Marvelin tuoreessa H.P. Lovecraft’s Haunt of Horror -kokoelmassa en voi olla erään lukijakirjeen kirjoittajan kanssa samaa mieltä, että Corben olisi Conanissa parhaimmillaan, mutta hätäisesti tuherrettunakin Corbenin kuvituksessa on taikaa. Ei niin, että Tomás Giorellon kuvituksessa päätarinassa olisi mitään varsinaisesti pielessä, mutta jotenkin se jää kaikessa jäyhyydessään Corbenin varjoon.

Kategoria: Arvio.
Tagit: Conan, Dark Horse, Marvel

Lumonetti on julkaissut suuressa viisaudessaan kirjoittamani arvion, jossa paloittelen Stephen Kingin romaaneihin perustuvan Musta torni -sarjakuvan toisen osan sekä Lordi 3: Verensininen -albumin. Rami Rautkorpi kirjoitti kolmannesta Lordi-sarjakuvasta jo aiemmin Katuojaan ja hän myös piti sarjakuvasta enemmän kuin minä. Mahdottoman kehno ei Verensininen kuitenkaan ollut ja vertailussa täysin tarpeettomaan Mustaan torniin, Lordi suorastaan loistaa.

Anime-lehden numerossa 32 jatkuu kolumnisarjani Bedefiili muistelee. Ja kyllä, annoin palstalleni nimen viimeisenä aamuyönä ennen ensimmäisen kolumnin deadlinea, ja se näemmä kelpasi. Sarjan kolmannessa osassa jaan vinkkejä manga-tapahtumia järjestäville tahoille ja yritän varmistaa, ettei minua kutsuta enää yhteenkään mangapaneeliin, ikinä, siinä todennäköisesti onnistumatta.

Tässä kuussa olen myös vieraillut Amerikan Yhdysvaltojen jännittävässä fantasiamaailmassa, New Yorkin maagisessa kaupungissa. En nähnyt Hämähäkkimiestä, ja lentoyhtiö kieltäytyy silti antamasta rahojani takaisin. Englanninkielisen matkaraporttini voi lukea Af-Riikka -blogista.

Kategoria: Arvio, Hype.
Tagit: Linkit, manga, turismi

Ensimmäinen romaanini, Fiktiopolis, on valmis.

“Valmis” voi tässä tapauksessa olla törkeää liioittelua. Vajaassa kolmessa viikossa kirjoitettu proosateelmä on tuskin millään mittarilla “valmis”, vaikka NaNoWriMo-standardien mukaan olenkin voittaja:

Haluaisin kiittää äitiäni ja isääni ja akatemiaa

Tekstini pituus ylitti kisan vaatimat 50 000 sanaa viime sunnuntaina. Valvoin lauantaiyön läpi tekstini kanssa ja väänsin tarinan loppuun sunnuntaina, Sillä Sen Täytyi Kuolla. Kokonaisuus on 50 889 sanaa, 412386 merkkiä ja 160 A4-tulostesivua pitkä (fontti 12, riviväli 1,5, ei sisennyksiä) ennen kunnollista oikolukua. Tekstimassa on suurempi, kuin mitä kirjoitan kokonaisen normivuoden aikana. Romaanin pituuteen mahtuu esimerkiksi parisen sataa sarjakuva-arvioita.

NaNoWriMo on näin jälkikäteen tarkasteltuna koko lailla älyvapaa hanke. NaNoWriMo on huono massiivimoninpelaajaroolipeli, jossa leikitään kirjailijaa. Välillä pysähdytään vertailemaan high scorea. 10 000! 35 000! 50 000! Voitto! Lisäksi käytössä on erilaisia palkkeja ja käyriä, jotka nousevat sitä mukaan, kun pelaaja hakkaa näppäimistöä. Kenellä on suurin? On vaikea kuvitella, että romaanin pikakirjoittaminen opettaa kenestäkään parempaa kirjoittajaa.

Toisaalta minun on myös vaikea kuvitella, millä muulla tavalla romaanin voisi kirjoittaa. Romaanin työstäminen tarkoittaa, että kirjoittajan pitää kuljettaa mukanaan tarinan hahmoja, teemoja ja tapahtumia kaiken aikaa. Minä aloin kyllästyä niihin jo parin viikon jälkeen. Kyllästyin selittämään lukijalle, mistä tarinassa on kysymys. Kyllästyin odottamaan, koska pääsisin kirjoittamaan kiinnostavia juonenkäänteitä ja kun lopulta pääsin kirjoittamaan niitä, toivoin että pääsisin nopeasti seuraavaan kohtaukseen. Ja kyllästyin hahmoihin, jotka harhailivat kohtauksesta toiseen puhuen latteuksia, ryypätäten, tupakoiden, nussien, itkien, kusten housuunsa ja tappaen toisiaan. Jos joutuisin pyörittämään kokonaisuutta päässäni esimerkiksi vuosia, yrittäisin ennen pitkään lobotomiaa ruosteisella haarukalla.

(Ovatko romaanit avain kirjailijan ajatuksiin? Jos näin, hahmoistani päätellen vihaan ihmisiä. Kaikki romaanin hahmot tuntuvat olevan epäpäteviä häviäjiä, jotka ovat näemmä alati purskahtamassa itkuun. Kiitos fiktio, tunnen itseni todella kypsäksi juuri nyt.)

Mutta onko Fiktiopolis hyvä romaani? Totta puhuen, ei harmainta aavistusta. Olen edelleen täysin sokea omille kyvyilleni tai niiden puutteelle.

Jos haluat lukea tekstini – anteeksi, romaanini – laita sähköpostia tai jätä kommentti yhteystietoinesi, niin lähetän sen. En julkaise sitä Katuojassa, vielä ainakaan. Ajattelin lähettää sen käsikirjoituksena valikoiduille kustantamoille.

Kaikesta huolimatta on parempi olla hylätty kirjailija kuin pöytälaatikkokirjaija.

Kategoria: Fiktio, Meta.

Thunderbolts #125

Christos Gage sai epäkiitollisen tehtävän luotsata Ukonnuolten seikkailuja Warren Ellisin jälkeen. Tämä on ilmeisesti hänen viimeinen numeronsa. Täytyy sanoa, että hän suoriutui hienosti. Hän ei ole mikään Warren Ellis, mutta kukapa olisi? Elliskin joutuu yleensä pinnistelemään ollakseen legendansa arvoinen.

Gagen numerot käsittelivät Marvelin megacrossovertapahtuma Secret Invasionia ikään kuin sivurajalta, ja se sopikin minulle mainiosti. Thunderbolts on ollut ainoa kosketukseni Secret Invasioniin. Sen sijaan, että olisin joutunut käristämään aivoni yllättävillä paljastuksilla siitä, kuinka kauan mikäkin Marvelin supersankari on oikeasti ollut todellisuudessa skrullisoluttautuja (ja mitä jatkumomokia tämän pitäisi muka selittää pois), olen päässyt nauttimaan itse asiasta: Skrullien valtausarmeijan listimisestä.

Jujuna on se, että skrullien valtaussuunnitelmaan kuului Tony Starkin teknologian tekeminen toimintakelvottomaksi, mutta Ukonnuolten johtaja Norman Osborn oli pitänyt huolen, että hänen alaisensa käyttävät pelkästään Oscorpin teknologiaa. Tämän ansiosta Osbornista ja Ukonnuolista tulee skrullien vastaisen taistelun yllätyssankareita.

Gage leikittelee mukavasti Ukonnuolten ihanteellisella julkisuuskuvalla ja raadollisella todellisuudella. Samaan aikaan kun televisiotoimittaja ylistää Manhattanille lähdössä olevia Ukonnuolia maailman pelastajiksi, Osborn joutuu hätistämään Venomia lentokoneeseen:

… Brains…
Shut up and get in there.

Kuvittaja Fernando Blanco hallitsee hyvin toiminnan kuvauksen, mutta hänen tyylinsä ei ole kovin vakuuttava. Välillä näyttää siltä, kuin hän vain plagioisi huonosti Ron Limiä.

The Amazing Spider-Girl #26

Ällistyttävintä Tom DeFalcon Hämähäkkityttö-tarinoissa on se, kuinka hän onnistuu sisällyttämään viihdyttävällä tavalla niihin elementtejä, jotka ovat alunperin olleet ärsyttäviä, tarpeettomia tai jopa haitallisia lisäyksiä Hämähäkkimiehen maailmaan. Tässä numerossa esiintyvät Hämähäkkitytön klooni ja etninen Hämähäkkinainen Araña. Lisäksi Hämähäkkitytön tajunta seikkailee astraalitasolla mystisen suojelusenkelin (varmaankin hänen kaimansa May Parker) opastamana. Ja minä pidän siitä.

DeFalco ilmeisesti valmistelee muutaman numeron päästä päättyvän TASG:in loppuhuipentumaa, kun Hämähäkkitytön liittolaiset kerääntyvät yhteen taistellakseen Vihreän Menninkäisen perijätärtä Furya vastaan. Hämähäkkitytön seikkailujen luvataan jatkuvan ensi vuonna Amazing Spider-Man Family -lehden sivuilla, mutta silti ikävää, että Hämähäkkimiehen tyttären tarina on jatkuvasti lakkauttamisuhan alla.

Thor: The Truth of History

On hieman vaikea käsittää, miksi Marvel on julkaissut tämän one-shotin Alan Davisilta, tai miksi Davis on halunnut tehdä sen. Minisarjat, jotka voi julkaista kirjakauppoihinkin sopivina kokoelmina, ovat ymmärrettävämpiä formaatteja. Vähän pelottaa, että Davis on oikeasti vakavissaan siitä pseudohistoriallisesta spekulaatiosta, joista Ohukaisen ja Paksukaisen näköiset tutkijat kiistelevät kehyskertomuksessa. Tiedemaailman kaatopaikalla on tilaa vain yhdelle Neal Adamsille.

Itse tarina on tietenkin varsin moitteeton – ja kuvitteellinen, mutta eivätkö ne kaikki ole? – toimintaseikkailu, jossa Thor ja hänen ystävänsä Kolmoissoturit pelastavat muinaisen Egyptin hirviöiltä. Davisin kuvitusta katselee aina mielellään, vaikka käsikirjoitus ei mikään maailmojamullistava olisikaan.

Kull #1

Robert E. Howardin Conan ja Kull ovat hyvin samankaltaisia hahmoja, mutta alkuperäistarinoissa oli nähtävissä se ero, että Kull oli enemmän kotonaan mystiikan ja filosofian parissa. Tässä Dark Horsen uudessa lehdessä painotus ei ole aivan samanlainen, mutta jotenkin sillä on kuitenkin aivan oma identiteettinsä jo oman asemansa ja tyylinsä vakiinnuttaneen Conan-sarjan rinnalla.

Ehkä se johtuu harmaaseen ja punaiseen painottuvasta värimaailmasta, joka antaa jonkinlaisen goottilaisen kauhun tunnelman. Kun Kull lahtaa demonisen kentaurihirviön, se tuntuu paljon oopperamaisemmalta ja myyttisemmältä kuin vastaava taistelukohtaus Conanissa. Mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan sarja tulee etenemään.

Solomon Kane #2

Vielä on vähän vaikea edes käsittää, mistä tässä tarinassa on kyse, mutta miljöö ja tähän asti esille tulleet tarinaelementit ovat kyllä ihan omiaan Howardin puritaaniseikkailijalle. Mario Guevaran kuvitus on todella komeaa ja persoonallista, joten tätä kyllä viitsii lukea niin kauan että juonessa alkaa olla tolkkua.

JSA Kingdom Come Special: Superman

Alex Rossin ensimmäinen ihan itse kirjoittama, piirtämä ja tussaama sarjis ei ole jatko-osa Kingdom Comelle, vaan sen laajennus. Tämä tarkoittaa, että Kingdom Comen loppu oli sen tarinan päätöspiste, ja tähän tarinaan Teräsmies on lainattu eräästä Kingdom Comen kriittisestä kohdasta. Juonellisesti tämä liittyy jotenkin JSA:n oman sarjan tapahtumiin, ja tämä lehti tuntuu katkeavan kesken, koska kehyskertomuksessa ei oikeastaan tapahdu mitään merkittävää.

Varsinainen pointti onkin sen näyttäminen, mitä Kingdom Comen Lois Lanelle tapahtui. Pääpiirteittäin tämä tietenkin oli jo tiedossa – Jokeri tappoi hänet – mutta Ross halusi vielä kuvata Loisin ja Teräsmiehen viimeiset hetket yhdessä. Kovin mielekäs kokonaisuus tämä ei ole, mutta Rossin kuvitus on edelleenkin upeaa, ja toimii hieman paremmin tällä menetelmällä (Rossin harmaasävyt, Alex Sinclairin väritys) kuin Justice-maksisarjan menetelmällä (Doug Braithwaiten hahmotelmat, Rossin maalaus).

Final Crisis: Submit

Tämä Grant Morrisonin Final Crisisin oheisspesiaali ei tavoita aivan Morrisonin tavanomaisia trippailun tasoja, muttei varmaan ole tarkoituskaan. Parasta antia ovat Darkseidin Justifierien julistukset heidän vallatessaan maailmaa ihmisyydeltä:

What disagrees with Darkseid is heresy.
What agrees with Darkseid is superfluous.

Fire needs no teacher!
Flame needs no instruction!
Anti-life justifies my ignorance!

Ensimmäinen sitaatti on itse asiassa mukaelma vastauksesta, jonka kalifi Omar legendan mukaan antoi muslimiarmeijan vallatessa Aleksandrian vuonna 642, kun häneltä kysyttiin mitä kaupungin kuuluisalle kirjastolle pitäisi tehdä.

Final Crisis #4

Tässä vaiheessa alkaa tuntua siltä, että suurin osa Final Crisisista tapahtuu oheisspesiaaleissa. Pääsarjan tarina etenee hyvin kiireettömän oloisesti. Melkein alusta alkaen on ollut selvää, että Dan Turpin on muuttumassa Darkseidin avataraksi, mutta vasta tämän numeron lopussa hän saa kypärän päähänsä. Barry Allen palasi kuolleista jo kaksi numeroa sitten, ja nyt vasta hän ehtii edes käymään kotona. Maailman nopein mies muka!

Suurin pettymys on se, että J.G. Jones ei ole ehtinyt piirtämään koko lehteä. Osan taakasta on ottanut harteilleen Carlos Pachecon ja Jesús Merinon tiimi, mikä ei olisi mitenkään huono asia, jos Pachecon jälki olisi tavanomaisella tasollaan. Välillä oikeastaan näyttää siltä, että jopa Pacheco on delegoinut joitain sivuja alihankkijalle.

Kategoria: Arvio.
Tagit: Dark Horse, DC, Marvel

QUANTUM OF SOLACE
Ohjaus Marc Forster
Käsikirjoitus Paul Haggis, Neal Purvis & Robert Wade
Pääosissa Daniel Craig, Olga Kurylenko, Mathieu Amalric, Judi Dench
Elokuva

SISÄLTÄÄ SPOILEREITA

Kun edellistä Bond-elokuvaa, Casino Royalea, alettiin tehdä, odotukseni perustuivat yhteen asiaan: Se olisi ensimmäinen Bourne-elokuvien jälkeinen Bond (Medusan verkko ja Kuolema saa odottaa valmistuivat molemmat vuonna 2002). Bondin esittäjän vaihtuminen oli suhteellisen pieni muutos verrattuna siihen, että Bondin tuottajien täytyisi reagoida Bourne-elokuvien relevantin, itsetietoisen mutta silti populäärin ja viihdyttävän vakoojatoiminnan asettamaan haasteeseen.

Casino Royale tietenkin onnistui tässä suhteessa loistavasti. Ero edelliseen Bondiin oli huomattava. Bondin konfliktit pysyivät hyvin henkilökohtaisina, ja niiden kuvaus tosimaailmaan ankkuroituna. Loppuyhteenoton sortuva talo oli jo suhteellisen spektaakkelimainen, mutta vanhalle Bondille se olisi ollut vasta alkulämmittelyä: Kuolema saa odottaa huipentui Bondin surffaukseen alas tietokoneanimoidusti murenevan jäätikön seinämää.

Casino Royalen jatko-osan haaste oli siis onnistua kaikessa, missä edeltäjänsäkin, vaikuttamatta kuitenkaan vanhan toistolta. Panoksia täytyy aina yrittää korottaa. Silti pidän vähiten QUANTUM OF SOLACEssa niistä asioista, jotka poikkeavat Bourne-elokuvien maanläheisestä mallista.

Lentokonetaistelu silmiinpistävine tietokone-efekteineen oli pahinta. Laskuvarjostuntti ei edes näyttänyt stuntilta ennen lopullista maakosketusta. Epäuskottavuuden lisääminen ei ole elokuvalle eduksi. Surullista tietenkin on, että vastaavanlaisia jaksoja on ollut aiemmissakin Bond-elokuvissa, ja niissä on onnistuttu paljon vakuuttavammin perinteisillä fyysisillä ja optisilla menetelmillä.

Myös tarinassa oli nähtävissä kehitystä huonompaan suuntaan. Perinteisesti Bond-elokuvissa on esitelty alussa pääpahis, jolla on piilopaikka jossain eksoottisessa ympäristössä, minne Bond sitten jotain mutkikasta reittiä kulkien päätyy ja lopulta tuhoaa koko paikan ja pääpahiksen jollain näyttävällä tavalla. Bourne-elokuvissa päämäärä ei ole selkeä, ja juonessa ei ole niinkään kyse johtolankojen seuraamisesta vaan tilaisuuksien hyödyntämisestä.

Quantum of Solacessa Bond seuraa Bournen mallia pitkään. Hän hyödyntää avautuvia mahdollisuuksia, vaikkei vielä ymmärtäisikään niiden merkitystä. Koko kuvio valjenee hänelle, ja yleisölle, vähitellen.

Mutta lopulta hän päätyy pääpahiksen piilopaikkaan ja tuhoaa sen näyttävällä tavalla. Paluu kuluneeseen Bond-kaavaan ei tietenkään ole hyväksi, mutta kaikkea edistystä ei heitetä hukkaan. Bondin loppukamppailu pääpahiksen kanssa ei huipennu vastustajan lahtaamiseen katsojien verenhimon tyydyttämiseksi. Bondin täytyy pitää hänet elossa, alistaa tappajan luontonsa tiedustelupalvelun työntekijän velvollisuuksilleen. Vasta sitten kun pahis on luovuttanut arvokkaat tietonsa, hänet voi ottaa hengiltä – mutta kameralta piilossa, runollisen oikeuden muttei väkivaltaviihteen tarkoituksien palvelemiseksi.

Quantum of Solace poikkeaa myös edellisistä Bond-elokuvista siinä, että se on suoraa jatkoa Casino Royalelle. Oikeastaan se vain solmii kiinni kaksi auki jäänyttä langanpätkää: Vesper Lyndin petturuuteen johtaneet olosuhteet ja Mr Whiten salaperäinen järjestö, joka välitti Le Chiffren palveluksia niitä tarvitseville. Casino Royale ja Quantum of Solace muodostavat kokonaisuuden, jonka jälkeen James Bond on valmistunut siksi legendojen supervakoojaksi. Trilogiaa tässä ei pedata.

Tosin siltä vaikutti myös Medusan iskun jälkeen. Jospa Bondin tuottajat iskevätkin sarjan kolmannen osan tapahtumat edellisen elokuvan kahden viimeisen kohtauksen väliin, kuten Medusan sinetissä häkellyttävän toimivasti tehtiin. Quantum of Solacessa olisi kyllä sopiva kolo siihen.

Nyt tietenkin voidaan kysyä, mitä virkaa on Bond-elokuvilla, jos vain haluan niiden olevan kaikin tavoin Bourne-elokuvien kaltaisia. Elokuvallisten tekniikoiden lainaaminen ei kuitenkaan ikinä voi muuttaa sitä, että James Bond on täysin eri hahmo kuin Jason Bourne. Monin tavoin he ovat toistensa vastakohtia, ja sen takia valkokankailla on tilaa molemmille.

Lisäksi tietenkin pitää panna merkille ne asiat, joita Bondin tekijät eivät ole lähteneet muuttamaan vain muutoksen takia. Jack Whiten ja Alicia Keysin Bond-tunnari kuulosti aluksi varsin omituiselta, mutta sen poljennossa on kyllä jotain hyvin klassisen bondmaista. Kappale toimii loistavasti alkutunnuksen kanssa, jonka suunnittelija ei ollutkaan enää Daniel Kleinman, joka oli perinyt pestin alkuperäiseltä Bond-tunnussuunnittelijalta, Maurice Binderiltä. Suunnittelufirma MK12 on naisvartalomaisemineen tehnyt oikeastaan paljon perinteisemmän tunnuksen verrattuna Kleinmanin Casino Royaleen, mutta mitäpä siitä. If it ain’t broke, don’t fix it, ja tässä suhteessa peukalosääntöä oli noudatettu hyvin.

SUOSITUS: Bourne-elokuvien fanien on ehkä helpointa pitää tästä Bondista. Paljon on puhuttu siitä, että tämä on kaikkien aikojen lyhyin Bond, mutta minusta se ei tuntunut siltä lainkaan. Quantum of Solace on Bond-leffa, josta on leikattu pois kaikki ne tylsät kohdat, jos vain voitte uskoa.

Kategoria: Arvio.
Tagit: elokuva

HANCOCK
Ohjaus Peter Berg
Käsikirjoitus Vy Vincent Ngo & Vince Gilligan
Pääosissa Will Smith, Jason Bateman & Charlize Theron
Elokuva

SISÄLTÄÄ SPOILEREITA

Olin seurannut Internetin kautta Hancockin edistymistä siitä lähtien, kun se oli käsikirjoitus nimeltä “Tonight, He Comes”, jonka ohjaaja Peter Berg (mm. The Rock -elokuva Pako viidakkoon) otti työstettäväkseen. Matkan varrella nimi vaihtui John Hancockiksi ja siitä vain Hancockiksi.

Totta puhuen vielä viime vuoden lopulla suhtauduin varsin kyynisesti Hancockiin. Will Smithin I Am Legend oli tuottanut minulle karvaan pettymyksen, siitä huolimatta että pidin Smithin roolisuorituksesta siinä. Hancockin markkinointikampanja tuntui rakentuvan täysin sen ympärille, että Smith esittää resuista juopposupersankaria, mikä ei sinänsä vedonnut minuun.

Kummallista tässä oli se, että ennakkotiedot olivat korostaneet täysin eri puolta käsiksestä: PR-mies tuo kotiinsa supersankarin, joka ryhtyy suhteeseen hänen vaimonsa kanssa. Kun elokuvan trailereissa tuskin näkyi vilaustakaan vaimosta, jota kuitenkin esittää Charlize Theron – Oscar-voittaja ja erittäin kaunis nainen – oli selvää, että elokuvantekijät oikeasti halusivat pitää jotain elokuvan juonesta salassa. Elokuvatraileri, joka ei paljasta koko elokuvan juonta alusta loppuun – mikä innovaatio!

Parasta elokuvassa oli kuitenkin se, mikä minulta oli pysynyt salassa siitäkin huolimatta, että olin lukenut siitä paljon Internetissä.

Ennakkovaikutelmani oli, että Hancock olisi supersankariparodia: Supervoimainen tyyppi tuhoaa paikkoja, viettelee ihmisten vaimoja ja yleisesti käyttäytyy niin kuin supersankarin ei pitäisi käyttäytyä. Naiivi PR-mies Ray yrittää uskotella hänelle, että hänen pitäisi ryhdistäytyä, ja hankkii hänelle höntin supersankaripuvun. Hilarity ensues.

Mutta Hancockissa otetaan supersankarius vakavasti. Hancock oikeasti ryhdistäytyy. Hän rupeaa käyttämään sitä supersankariasua. Ja koko tarinan ydin on siinä, mihin viittasin hiljattain kommentoidessani Barack Obaman sarjakuvamieltymyksiä. Supersankarit eivät vain päihitä pahiksia. Supersankarit uhraavat jotain itsestään.

Hancockissa tätä käsitellään niin suoraan, että se hieman häiritsi minua. Ikään kuin käsikirjoittaja olisi päättänyt, että Hancockin pitää uhrautua luopumalla rakastamastaan naisesta, Rayn vaimosta Marysta, koska hän ei voi olla tämän lähellä. Miksi? No siksi kun vain ei voi. Hancock ja Mary ovat toisilleen kryptoniittia.

Se on hyvin keinotekoinen viritelmä, ja se tuottaa loppuhuipentuman, joka on absurdi kirjoitettuna auki: Supersankari pelastaa päivän lähtemällä karkuun. Brave Sir Robin ja sen sellaista.

Mutta minusta se toimi. Osittain siksi, että se oli toimintaelokuvalle epätavanomainen loppuratkaisu, joka korostaa elämän varjelemista enemmän kuin vihollisen tuhoamista (vaikka ne vihollisetkin tuli tuhottua). Mutta lisäksi John Powellin musiikki toimi loistavasti siinä kohtauksessa.

Powell on ollut yksi suosikkielokuvasäveltäjistäni X-Men: Viimeisestä kohtaamisesta lähtien, ja Powellin Hancock on tämänvuotisista soundtrackeista suosikkini heti Yön ritarin jälkeen. Kuunnellessani sitä uudestaan ja uudestaan olen ajatellyt yhä enemmän erästä tulkintaa Hancockista, joka tuli mieleeni alunperin trailereiden perusteella.

Elokuvan alussa Hancock tekee kauheita tuhoja, mutta hän silti pitää itseään hyväntekijänä. Hän pelastaa henkiä, mutta häntä inhotaan, koska hän ei piittaa pätkääkään, millaisia menetelmiä hän käyttää. Kuulostaa hieman eräältä hyvin tunnetulta supervallalta.

Hancock on saanut nimensä John Hancockilta, yhdeltä Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajalta. Ja hänen tunnuksensa, joka esiintyy hänen pipossaan, hänen supersankaripukunsa selässä sekä elokuvan lopussa maskottina hänen vierellään, on valkopäämerikotka, Yhdysvaltain kansallislintu.

Elokuvassa ei kuitenkaan suoraan viitata tähän tulkintaan. Rayn poika Aaron kysyy Hancockilta: “Miksi päässäsi on kotka? Pidätkö kotkista?” mutta Hancock jättää vastaamatta kysymykseen. Ehkä sen on tarkoitus jäädä kummittelemaan yleisön mieleen. Allegoriana elokuvaa on vaikea pitää – jos Hancock on Yhdysvallat, niin mikä maa Mary on? – mutta voi siinä silti olla irrallisia, mutta merkityksellisiä yhteyksiä todellisuuteen.

Kun elokuvan lopussa Hancock on omaksunut täysin klassisen supersankarin roolin, Powellin musiikki yltyy puhtaaseen americanan maalailuun. Hancock lentää pilvenpiirtäjien editse, mutta jos sulkee silmänsä ja kuuntelee vain musiikkia, voi nähdä silmissään lehmipoikien ratsastavan viljapeltojen lomassa. Amerikan Yhdysvallat sellaisena, kuin se voi olla vain ihannekuvissa. Taidan lopettaa tähän, ennen kuin tästä tulee taas yksi Barack Obama -merkintä.

SUOSITUS: Yön ritarin vuonna hyvänkin supersankarielokuvan on helppo jäädä liian vähälle huomiolle. Teatteriversion nähneillä on myös oiva syy katsella juuri ilmestynyt DVD- tai Blu-ray-julkaisu, koska elokuvan pidennetty versiossa on mukana hauska kohtaus, joka on ottanut inspiraationsa Larry Nivenin klassisesta esseestä Man of Steel, Woman of Kleenex.

Kategoria: Arvio.
Tagit: elokuva

Marvel julkaisee ensi vuonna joukon lehtiä nimikkeellä “Marvel Noir”. Linjan markkinointi alkoi loppukesästä salaperäisillä mainoksilla, joissa jylhän mustavalkoisiin hahmokuviin oli liitetty tekstinpätkä, joka jollain tavalla viittaa Marvelin universumiin.

Sittemmin linjasta on saatu jo enemmän tietoa. Puhuessaan Daredevil Noirista kustannustoimittaja Axel Alonson mukaan sarja kysyy kysymyksen: Miten asiat olisivat menneet toisin, jos Matt Murdockista olisi tunnut Daredevil kuohuvalla 30-luvulla?

Se, mitä Alonso ei käsittele suoraan, on kysymys hahmojen voimista. Erikoinen piirre mainoskuvissa on se, että kolmessa neljästä esiintyy ase, ja neljännessä näkyy luodinreikä, mutta yhdessäkään ei esiinny selviä merkkejä supervoimista. Voidaan siis hyvällä syyllä olettaa, että Marvel Noirissa hahmot ovat tavallisia ihmisiä, joilla on Marvelin supersankarien nimet.

Jos supersankarihahmolta poistetaan voimat ja hahmo siirretään toiseen aikakauteen, täysin eri ympäristöön, missä määrin voidaan enää ajatella, että kyseessä on sama hahmo? Tietenkin on mahdollista korostaa samankaltaisuuksia luonteenpiirteissä ja hahmokaartin keskinäisissä suhteissa. Pahimmassa tapauksessa kuitenkin tuloksena on sellainen teos kuin Batman: The Dark Joker – The Wild, jossa tarinaan on vain liimattu päälle tunnettujen hahmojen nimet, koska ne myyvät sarjakuvia.

Amerikkalaisessa showpainissa on käsite “cheap pop” – positiivinen yleisöreaktio, joka saadaan jollain helpolla tavalla, kuten mainitsemalla esiintymiskaupungin nimi. Yleisön tietenkin saa reagoimaan positiivisesti myös painimalla hyvin, mutta yleisön tunnesiteiden hyväksikäyttäminen on halvempaa.

Suosittujen hahmojen nimien käyttäminen antaa cheap popin. Marvel Noir saattaa osoittautua hyväksi noir-sarjakuvaksi, mutta cheap pop on sen myyntivaltti.

Tietenkin valtavirtasarjakuvassa turvaudutaan cheap popiin koko ajan. Kun tunnetut supersankarit käyttäytyvät epäluonteenomaisesti, koska kirjoittaja haluaa kertoa raflaavan poliittisen allegorian mahdollisimman huomiotaherättävällä tavalla, se on cheap pop. Kun kirjoittaja käyttää yhtiön tunnetuinta supersankaria, joka sattuu olemaan korkeintaan 30-vuotias, tarinassa jossa sankarin aikuiset lapset palaavat kostamaan hänelle äitinsä kuoleman, se on cheap pop.

Tekijät eivät vain halua hyväksyä kolikon kääntöpuolta. He haluavat hyödyntää yleisön tunteellisia, usein suorastaan ehdollistuneita reaktioita suosikkihahmojaan kohtaan, paitsi silloin kun se reaktio on negatiivinen. Fanien lojaaliutta arvostetaan niin kauan kuin he hyväksyvät ne tarkoitukset, joihin heidän suosikkihahmojaan käytetään. Jos he paheksuvat tekijöiden ratkaisuja, he ovat pakkomielteisiä friikkejä – kaikkea mikä fanikulttuurissa on vialla.

On myös se vaara, että cheap popin tavoittelu peittää alleen teoksen todelliset ansiot, tai jopa estää tekijöitä pyrkimästä parhaaseen mahdolliseen suoritukseen fanireaktion ennakoinnin takia. Olisiko Watchmenistä tullut suurmenestys, jos Moore olisi saanut käyttää Charltonin supersankareita, kuten alunperin oli tarkoitus? Kuinka paljon tiukemmin Moore olisi yrittänyt noudatella alkuperäisten hahmojen parametrejä? Kuinka paljon Charltonin hahmojen fanit olisivat vastustaneet sitä, kuinka paljon Moore olisi lopulta päätynyt poikkeamaan niistä parametreistä?

Monet merkittävimmistä Watchmenin jälkeisistä supersankarisarjakuvista ovat nimenomaan välttäneet cheap popia.

Kurt Busiekin Astro City on täynnä tutunoloisia supersankareita, mutta Busiek ei yritä uskotella, että Samaritan olisi Teräsmies tai Confessor olisi Batman. Hän hyödyntää tuttuja arkkityyppejä, mutta myös tekee töitä sen eteen, että hänen kertomuksensa muistuttavat tutuista supersankariseikkailuista ilman että tulee tunne, että kyse on hyväksikäytöstä tai häpäisystä.

Warren Ellis tuskin voisi vähempää välittää siitä, mitä tai ketä hän häpäisee, mutta Stormwatchin ja myöhemmin Authorityn hahmot olivat tuttuudestaan huolimatta omia olentojaan. Jotkut tahot, jopa DC Comicsin sisällä, eivät päässeet yli skandaalinomaisesta ajatuksesta Teräsmiehestä ja Batmanista homoparina, mutta Apollo ja Midnighter ovat loppujen lopuksi Apollo ja Midnighter.

Miten Ellis olisi edes voinut kirjoittaa Apolloa – Midnighterin kohdalla ero ei ehkä ole yhtä suuri – jos hän olisi joutunut esittämään tämän maailman suurimpana partiopoikana? Mitä järkeä toisaalta olisi ollut kirjoittaa Teräsmiestä, joka ei ole maailman suurin partiopoika? Ellisin ratkaisu toimi, koska hän ei yrittänyt päästä halvalla.

Kategoria: Kolumni.
Tagit: Marvel, Warren Ellis