Katuoja

SUPERMAN/BATMAN: SUPERGIRL HC
DC Comics
Jeph Loeb, Michael Turner
168 sivua, värillinen

Arviossa on JUONIPALJASTUKSIA.

“Miten kukaan voi pitää tästä?” on huono tapa esittää kritiikkiä retorisen kysymyksen muodossa. Ei ole kriitikon tehtävä kyseenalaistaa yleisön makua. Se on alentuvaa ja varsinkin supersankarigenre saa siitä aimo osan, ei vähiten supersankarifanien oman alemmuuskompleksin takia.

Tällä kertaa teen kuitenkin poikkeuksen. SUPERMAN/BATMAN -kokoelman lukeneena minun on kysyttävä: Michael Turner -fanit, mikä teissä on vikana? Juuri niin, te jotka ostitte Turnerin Witchbladea. Tiedän, että te olette siellä. Menkää hoitoon.

Myönnän auliisti, että puran turhautumista koska juuri äskettäin käytin 24 euroa kovakantiseen kokoelmakirjaan, joka sisältää siis 168 sivua Turnerin taidetta, tai sanotaanko vaikka mieluummin Turnerin kuvitusta. Puolustuksekseni on todettava, että Superman/Batman -sarjan ensimmäinen kirja, Public Enemies, oli vastustamattoman pöljä supersankaritarina, johon en voinut olla ihastumatta. Siinä Lepakkomies ja Teräsmies taistelivat presidentti Lex Luthoria ja jokseenkin kaikkia DC-maailman superroistoja vastaan. Aiemmin Batman: Hushin kaltaisia pöhöttyneitä kökköjä kirjoittava Jeph Loeb on nähtävästi vaihtanut lääkitystä, sillä vaikka Superman/Batmanissa ei ole järjen häivääkään, Loeb pitää tarinan liikkeessä ja vyöryttää sivulle hengästyttävällä tahdilla toinen toistaan pöhkömpiä juonenkäänteitä.

Toinen Superman/Batman -kokonaisuus jatkaa samoilla linjoilla. Uusi Terästyttö saapuu Maahan! Ihmenainen hyökkää! Armeijallinen Doomsday-klooneja hyökkää! Darkseid hyökkää! Teräsmies ja Batman hyökkäävät Apokalipsille! Teräsmies heittää Darkseidin aurinkoon! Pow! Wham! Zam!

Loeb on ottanut tehtäväkseen esitellä jälleen uuden Terästytön DC-maailmaan. Vanha Terästyttö tapettiin 80-luvulla ja tämä korvattiin jonkinlaisella muodomuuttaja-plasmaoliolla tarinassa, joka on liian typerä muistettavaksi. Terästyttö lienee lähinnä jonkinlainen ukkosenjohdatin Teräsmieheen ihastuneiden, heteroseksuaalisuutensa kanssa kamppailevien miespuolisten fanien seksuaalisille fantasioille, mutta hahmo näyttää jääneen sarjakuvafanien kollektiiviseen alitajuntaan siinä määrin vahvasti, että tämä on tuotava takaisin säännöllisin väliajoin. Loeb tekee oikein yksinkertaistamalla Terästytön alkuperän äärimmilleen: Teräsmiehen serkku Kryptonilta, samat voimat, sama puku. Jos on oltava Terästyttö, tämä versio ei ole kehno. Pääseepä Loeb myös puristamaan Teräsmiehestä tunnereaktioita, kun supersankarisarjakuvan vaeltava juutalainen kohtaa lopulta sukulaisen.

Tarina on siis kelpo viihdykettä. Mutta miksi, luojan tähden, sen pitää olla Michael Turnerin kuvittama?

Lapsikin osaa nauraa vaikkapa Rob Liefeldin kyvyttömyydelle piirtää mittasuhteita tai miehiä, joilla ei ole valtavia daisareita. Turnerin skatologista taidon puutetta lienee vaikeampi havaita, sillä mies kuuluu nähtävästi edelleen yhdysvaltalaisen mainstream-yleisön suosikkeihin. Superman/Batman -sarjakuva on jatkuvasti Diamond-jakeluyhtiön myydyimpien lehtien listan kärkipäässä, ja Terästyttö-tarinan aikana myynti vain nousi. Turner on kuvittajasupertähti. Tämä täyttää pääni apokalyptisillä ajatuksilla.

Turnerin kuvituksessa yhdistyvät 90-luvulla pinnalle nousseiden Image-koulukunnan kuvittajien pahimmat maneerit. Hänen ruutusommittelunsa on kaoottista, turhien poseerauskuvien yleensä tunkeutuessa pienempiin ruutuihin. Hän ei piirrä taustoja, ellei se ole aivan välttämätöntä – miksi piirtää tausta, jos sen voi korvata Photoshopin liukuväriefektillä? Taustojen puutteen takia Turnerin hahmot näyttävät seisoskelevan usein jonkinlaisella diskovaloilla valaistulla aavikolla. Hän käyttää lähikuvia lähinnä rikkomaan kuvakerrontansa rytmiä. Hän käyttää koko sivun ja koko aukeaman kuvia vailla harkintaa.

Kuten Image-kollegansa, myös Turner piirtää runsaasti luonnottomiin asuihin ja asentoihin pakotettuja naishahmoja. Teoriassa tämän olisi varmaankin tarkoitus vedota nuorten lukijamiesten vietteihin, mutta jos joku oikeasti kiihottuu Turnerin siannaamaisista mongoloidinaisista, kyseessä on ihan uusi perversio seksuaalisuuden aikakirjoihin. Miksi yrittää piirtää pin-up-kuvia, jos ihmishahmon piirtäminen yleensä ei onnistu?

Turnerin suurin synti on lopulta hänen kerrontansa, joka onnistuu hukkaamaan tarinan dramaattisimmat hetket hämmästyttävällä säännöllisyydellä. Tarinan lopussa Teräsmies työntää Darkseidin maailmankaikkeuden reunan yli. Potentiaalisesti hieno kuva, tarinan huipennus. Miten sen kuvittamisessa voi epäonnistua? Turner demonstroi: ensin kuva Teräsmiehestä työntämässä Darkseidia kohti reunaa – tietysti suoraan sivulta kuvattuna – sitten leikkaus lähikuvaan Teräsmiehen kasvoista. Tarinan loppuhuipennus, mutta Turner ei piirrä sitä.

Hän. Ei. Piirrä. Sitä.

Liefeldin huonoudelle voi sentään nauraa. Turner kirvoittaa lähinnä kyyneleitä.

SUOSITUS: Superman/Batman: Supergirl on monumentti Michael Turnerin lahjattomuudelle ja ostavan yleisön kyvyttömyydelle nähdä sitä. Miten kukaan voi pitää tästä?

Egmontin julkaisemassa DC-Spesiaalissa nähdään tänä vuonna Superman/Batman -sarjakuvaa suomeksi. Kyseessä on aiempi, pätevän Ed McGuinnessin kuvittama tarina. Perinteisen supersankarihömpän ystävien kannattaa vilkaista sitä, mutta pitää silti mielessä mitä jatko-osassa on luvassa.

Tagit: DC.

En ole lukenut Brad Meltzerin DC:lle kirjoittamaa Identity Crisis -minisarjaa, mutta olen lukenut siitä Internetissä. Ei ole tietenkään täysin reilua arvioida sarjakuvaa sen perusteella, mitä muut sanovat siitä, joten tyydyn vetämään villejä johtopäätöksiä siitä, mitä Meltzer on itse sanonut sarjakuvastaan. Näin hän puhui viime kesän San Diego Comic-conissa Comicon Pulsen mukaan:

“We are reclaiming the Silver Age. All those stores (sic) people thought were stupid. We’ll pull them all back.”

Brad Meltzer halusi ottaa supersankareiden hopeakauden takaisin, kuin mainari anastetun valtauksensa. Keneltä? Pieneltä pojalta, joka rakastaa supersankarisarjakuviaan, eikä suostu luopumaan niistä. Sen pienen pojan nimi on Brad Meltzer.

En halua spoilata tarinaa keneltäkään, koska menee vielä puolisen vuotta, ennen kuin Identity Crisis kootaan yksien kansien väliin, mutta lyhyt johdatus tähän teokseen varmaankin antaa hieman perspektiiviä Meltzerin lausuntoon. Tapahtumien keskipisteessä on B-luokan sankari Kumimies, jonka vaimo Sue murhataan ja poltetaan karrelle — ei välttämättä siinä järjestyksessä — minkä jälkeen paljastuu, että Sue oli raskaana. Näin siis ensimmäisessä numerossa.

Toisessa numerossa Sue raiskataan.

Se on takauma.

Joka tapauksessa, vaikka hopeakauden sarjakuvat eivät olekaan erikoisalaani, en muista niissä olleen paljon raiskaamista ja raskaana olevien naisten murhaamista. Ilmeisesti juuri siinä oli ongelma. Kaikki ne tarinat joita ihmiset pitävät tyhminä — ja joita lapset rakastivat — täytyy vallata takaisin, lisäämällä niihin raiskaamista ja murhaamista.

Älkää ymmärtäkö väärin. Enhän minä suinkaan ole suvaitsematon — yksi suosikkisarjakuvistani sisältää raiskaamista ja murhaamista. Kaikki sarjakuvat eivät kuitenkaan voi olla Watchmenejä. Joidenkin sarjakuvien ei ollut ikinä tarkoitus olla Watchmenejä, vaan lapsille sopivaa viihdettä — joka ehkä sisälsi syvempiäkin merkityksiä, ainakin jos kysytään Grant Morrisonilta. Silloin kun hän on napsinut sieniä. Joka tapauksessa nuo sarjakuvat ehkä vaikuttavat tyhmiltä nykyään, mutta eihän se johdu siitä, että ne olisivat mitenkään muuttuneet. Muutos on tapahtunut lukijoissa. Nykyään he ovat useimmiten täysi-ikäisiä, tai kuten he haluaisivat itseään kutsuttavan, aikuisia.

“Minä olen aikuinen! Minä teen arvokasta työtä, maksan laskuja, äänestän poliittisesti valveutuneesti! En minä voi pitää lasten sarjakuvista, koska minä olen aikuinen!”

Jotenkin on päädytty sellaiseen tilanteeseen, että lapsille sopivia sarjakuvia pidetään aikuisille sopimattomina. “Kaikenikäisille tarkoitettu” aiheuttaa automaattisen hylkimisreaktion supersankarifanien keskuudessa. “Lapsille tarkoitettu” on jo suoranainen pedon merkki.

Ehkä tästä kaikesta voidaan syyttää Fredric Werthamia. Wertham syytti sarjakuvia viattomien lasten turmelemisesta, ja ennen pitkää Comics Code puhdisti amerikkalaiset sarjakuvat lapsille sopimattomista aineksista. Seurauksena oli huikean korkeakulttuurisen EC Comicsin kaatuminen ja sarjakuvien yleinen alennustila, joka myös supersankarien hopeakautena tunnetaan. Laatusarjakuvan ystävät eivät ole koskaan antaneet anteeksi tätä Werthamille, Comics Codelle, eivätkä ilmeisesti myöskään näiden lukemattomille rikostovereille — eli lapsille. Nykytilanne on siis seurausta siitä, että hopeakauden supersankarisarjakuvia ahmineet lapset ovat kasvaneet aikuisiksi, jotkut ovat päätyneet tekemään supersankarisarjakuvia ammattimaisesti, ja näistä jotkut ovat huomanneet, että ne sarjakuvat, joita lapsi heidän sisässään edelleen rakastaa, eivät ole sellaisia sarjakuvia, joista heidän on kypsinä aikuisina lupa pitää. He ovat nähneet vihollisen, ja he itse ovat se.

Sen vielä ymmärrän, että sarjakuvantekijät haluavat jättää lapselliset mieltymyksensä taakseen, ja tehdä sellaisia sarjakuvia kuin he nykyään itse haluaisivat lukea. Kategoria erikseen ovat nämä kirjoittajat kuten Brad Meltzer, jotka ovat julistaneet sodan itseään vastaan. He eivät tyydy kirjoittamaan sarjakuvien tulevaisuutta mieleisekseen, vaan he haluavat kirjoittaa menneisyydenkin uusiksi. Hopeakausi on vallattava takaisin lapsilta.

Supersankarifanin stereotyyppi on sosiaalisesti rajoitteinen täysi-ikäinen mies, joka ei halua päästää irti lapsuutensa suosikkiviihteestä. Se ei ehkä ole kovin mairitteleva mielikuva, ja minun olisi vaikea väittää, että se on epäreilu, mutta parempi kai on myöntää se, mikä on. Myöntää se, että pitää niistä lapsellisista tarinoista siitä huolimatta — tai ehkä juuri sen takia — että ne ovat niin lapsellisia, sen sijaan että yrittää retroaktiivisesti muuttaa niitä toisenlaisiksi. Samalla voisi myöntää sen, että sarjakuvateollisuus ei voi selviytyä palvelemalla pelkästään meitä stereotyyppisiä fanipoikia. Kyse ei ole kamppailusta lasten ja aikuisten välillä, tai matala- ja korkeakulttuurin välillä, vaan kyse on vain sarjakuvien selviytymiskamppailusta. Muutos on välttämätöntä, mutta ei riittävää, jos se muutos vain heijastaa saman vanhan — ja vanhenevan — fanikunnan tarpeiden kehitystä. Identity Crisis on patologinen esimerkki tästä kehityksestä. Tai ehkä minä en vain pidä siitä.

Pidin tai en, DC kuitenkin aikoo jatkaa tällä linjalla. Identity Crisis oli ilmeisesti vain alkusoittoa tänä vuonna ilmestyvälle DC Countdownille, jota on mainostettu kuvalla, jossa Batman esittelee Oikeuden puolustajille jonkun kuollutta ruumista. Siinä on mainoskampanja pähkinänkuoressa: “Joku kuolee.” Ja Countdown on nimensä mukaisesti vain lähtölaskenta seuraavalle isolle tapaukselle, jonka oletettavasti on “Crisis 2”, vuonna 1985 DC:n universumin uudistaneen Crisis on Infinite Earthsin uudelleenlämmittely. Ennustukseni mainoslauseeksi: “Lisää jengiä kuolee.”

Jonkinlaista metakommentaaria on jo tullut esille Kurt Busiekin JLA:ssa, jossa Oikeuden puolustajat taistelevat antimateriauniversumin vastinettaan, Rikossyndikaattia vastaan. Grant Morrisonin ja Frank Quitelyn loistavassa albumissa JLA: Earth 2 oli käynyt ilmi, että Rikossyndikaatin oli mahdotonta voittaa positiivisen materian universumissa, jonka luonteeseen kuuluu se, että hyvä päihittää aina pahan. Tämä metatekstuaalinen deus ex machina on sen verran vaarallinen ase kenen tahansa muun kuin Morrisonin käsissä, että Busiek ottaa sen esille vain todetakseen, ettei se enää päde. Universumien rakenteessa on jokin muuttunut, ja Rikossyndikaatti löylyttää yllättyneet Oikeuden puolustajat. Siinä vaiheessa, kun itse hopeakauden suojeluspyhimys Kurt Busiek tällä tavalla allekirjoittaa lapsekkaan optimismin kuolintodistuksen, on aika olla hieman huolissaan.

Tässäkö se sitten oli? Onko sankareidemme peli pelattu? Ovatko he vihdoin kohdanneet voittajansa… vai löytyisikö Lepakkomiehen varustevyöstä pullo “psykoseksuaalisesti häiriintynyt fanipoika”-karkoitetta?

Tagit: DC.

HARD TIME: 50 TO LIFE

DC Comics

Steve Gerber, Brian Hurtt

144 sivua, värillinen

Katuoja on ollut hieman katkolla, josta pahoittelut teille molemmille säännöllisille lukijoille. Tällä viikolla otetaan hieman taukoa syksyn suomenkielisten uutuuksien arvioinnista ja käsitellään kiinnostava tuontisarjakuva.

HARD TIME on DC-yhtiön epäonnistumaan tuomitun Focus-alanimikkeen kriittisesti menestyneimpiä tuotoksia. Focus-nimikkeen kantava ajatus oli esitellä sarjakuvia, joissa supervoimaisten ihmisten edesottamuksia seurataan niin sanotussa “todellisessa” maailmassa: supervoimia ilman supersankareita, siis. Tuo ääni, jonka kuulette on pidempään amerikkalaista mainstreamia lukeneiden suusta pääsevä valitus. “Realistiset” superolennot olivat uusia idea sarjakuvassa 80-luvun alkupuolella. Lähestymistavassa itsessään ei ole mitään vikaa. Se vain siirtää sarjakuvan supersankarigenrestä lähemmäs kauhua tai tieteisfantasiaa. Mutta idea itsessään ei ole tarpeeksi uusi tai kiinnostava kannattelemaan kokonaista sarjakuvalinjaa. Kuvitteliko DC todellakin lukijoiden innostuvan Focuksesta?

Markkinoiden vastaus oli apatia. Focus-lehdet myivät ja myyvät edelleen maailmalla arviolta vähemmän kuin esimerkiksi Hämähäkkimies Suomessa. Vaikka sarjakuvat saivatkin jossain määrin hyvän vastaanoton kriitikoilta, markkinoinnillisesti Focus oli – puhun imperfektissä, koska ainakaan Hard Time -kokoelma ei kanna alamerkin leimaa – mahalasku.

Sääli sinänsä, sillä Hard Time ei ole lainkaan hullumpi jännityssarjakuva. Tarinan alku näyttää DC:n asenteiden muuttuneen. Aikanaan Warren Ellisin kirjoittama Hellblazer-tarina jätettiin julkaisematta, koska se käsitteli ampumavälikohtausta yhdysvaltalaisessa koulussa. Columbinen kaltaisten murhenäytelmien shokkiarvo näyttää laskeneen, sillä Hard Time alkaa kohtauksella, jossa 15-vuotias päähenkilö Ethan ja tämän toveri kaappaavat asein joukon luokkatovereitaan ja opettajiaan. Tilanne räjähtää luonnollisesti käsiin ja Ethan päätyy varoittavana esimerkkinä istumaan viidenkymmenen vuoden tuomiota.

Kaltaiseni Kylmä rinki -vankiladraamasarjan ystävät voivat tunnistaa vaikutteita sarjakuvasta. Muun muassa Howard the Duck -sarjakuvasta tuttu käsikirjoittajaveteraani Steve Gerber esittelee vankilan vaarallisena ryhmittymien ja liittoutumien verkostona, jossa uuden tulokkaan henki on halpa. Mutta koska Focus-nimikkeen mukaan kyseessä pitää olla yliluonnollinen draama, Ethanin apuna on näkymätön henkiolento, joka toisinaan irtautuu tämän ruumiista rangaisten Ethanin henkeä uhanneita. Tarinan hahmot eivät näe oliota, mutta lukijat kylläkin. Ratkaisu on kiinnostava ja toimii, joskin se etäännyttää lukijaa tarinasta, antaen tälle ikään kuin linnunsilmäperspektiivin sarjakuvaan.

Gerber käyttää surutta modernin vankilafiktion stereotyyppejä: mustia jengiläisiä, skinheadeja, uskonnollisia fanaatikkoja, vanhoja, viisaita veteraanivankeja. Hahmot eivät kuitenkaan ole yksiulotteisia, vaan kaikilla on omat tavoitteensa ja luonteensa. Syntyy kiinnostavaa saippuaoopperaa kun Ethan ja tämän henkisuojelija alkavat sekoittaa pakkaa. Gerber osaa kirjoittaa herkullisia tilanteita ja kokoelman lukee mielellään yhdeltä istumalta kuten hyvää kauhujännäriä yleensä.

Hard Time ei ole erityisesti aikuisten sarjakuva, ainakaan varoitustekstin puutteesta päätellen. Tämä on hivenen naurettavaa. Sarjakuvassa on verisiä kuolemia ja viittauksia seksuaaliseen hyväksikäyttöön, mutta tarinassa ei kiroilla. Myöskään tarinan yliluonnollinen elementti – vaikka sen pitäisikin olla sarjan kantava idea – tuntuu kovin kömpelöltä. Ethanin haamukumppani on deus ex machina, joka ilmestyy aina tarvittaessa edistämään tarinaa, eikä kyseistä voimaa missään vaiheessa selitetä tyydyttävästi. Oletettavasti Gerber käsittelisi asian jossain vaiheessa sarjaa, mutta kokoelmassa ei kertaakaan edes vihjata Ethanin voiman alkuperään. Tämä on lievästi turhauttavaa, vaikka Gerber siirtääkin lukijan huomiota Ethanista myös sarjan suureen sivuhahmokaartiin. Takakannessa sarjaa verrataan Garth Ennisin ja Steve Dillonin Preacheriin. Epäedullista Hard Timelle sinänsä, että Preacherissa vastaava asetelma toteutettiin paljon kutkuttavammin. Preacherissa päähenkilön yli-inhimilliset voimat selitetään varhaisessa vaiheessa ja ne ajavat tarinaa eteenpäin. Hard Timessa ei päästä edes alkuun. Lukija ei tiedä, pitäisikö hänen olla kiinnostunut Ethanin voimista vai ei. Hard Time on vankiladraama, johon on pakotettu yliluonnillista kauhua. Sarja olisi voinut olla tyydyttävämpi kokonaan ilman supervoimia ja ilman tarvetta vältellä sensoreiden vaatimuksia.

Hard Timen kuvittaja on ainakin Queen & Countrysta tuttu Brian Hurtt. Hurttin lievästi karrikoiva mutta realismia tavoitteleva piirrostyyli sopii kokonaisuuteen hyvin. Brian Haberlinin ja Avalon-studion väritystyö on huomionarvoista. Hard Time on väritetty lannistavilla siniharmaan sävyillä. Ethanin käyttäessä voimiaan väritys muuttuu punasävyiseksi. Tehokeino on kiinnostava, vaikkakin monokromivärityksen takia sarjakuvan yleisilme on hieman tylsä.

SUOSITUS: Hard Time on kelvollinen sarjakuva, jonka ytimessä on mainio sarjakuva joka haluaa ulos. Gerber ja Hurtt ovat molemmat erinomaisia tarinankertojia ja kokonaisuus onkin viihdyttävä ja jännittävä. Hard Time kuitenkin tempoilee rajoitteitaan vastaan. Tasapainoa vankiladraaman ja yliluonnollisen kauhun välille ei löydetä, joten kokonaisuus jää vajaaksi. Stephen King -tyyppisen amerikkalaisen kauhuviihteen ystävät voivat löytää Hard Timesta varmastikin paljon tuttua.

Tagit: DC.

DC-SPESIAALI 4/2004

Egmont kustannus

Mark Waid, Leinil Yu, Jeph Loeb, Jim Lee, Alex Ross

100 sivua, värillinen

THE GOON: ROUGH STUFF

Dark Horse Comics

Eric Powell

100 sivua, värillinen

Tervetuloa Katuojaan.

Heille, jotka nääntyvät ilman säännöllistä annosta säkenöiviä verbaalisia kykyjäni on minulla lohdullisia uutisia. Turun sci-fi-seuran Spin-lehden numero 1/2004 on juuri ilmestynyt ja sisältää joukon kirjoittamiani arvioita. Käsittelyssä ovat muun muassa The Filth ja Batman/Superman. Samoin ensi kuussa ilmestyvässä Sarjainfo-lehden numerossa 2/2004 on lukuisia kirjoittamiani tekstejä. Silläkin uhalla, että kuulostan sutenööriltä on sanottava, että jos olet kiinnostunut sarjakuvista, mutta et lue Sarjainfoa, teet virheen. Parempaa sarjakuvajournalismia ei suomessa julkaista.

Yhden numeron tauon jälkeen DC-SPESIAALISSA palataan jälleen jatkosarjojen pariin.

Teräsmiehen nuoruusvuosia uudelleenkirjoittava Synnyinoikeus jatkuu ennalta-arvattavasti. Tällä kertaa Clark Kent suunnittelee vanhempiensa avulla tulevaa uraansa supersankarina. Kirjoittaja Mark Waid joutuu vuorostaan selittämään, miksi silmälasit ovat hyvä valeasu. Totta puhuen kukaan Teräsmiestä kirjoittaneista ei ole tässä onnistunut. Teräsmiehen kaksoishenkilöllisyys muuttuu ideana vuosi vuodelta epäuskottavammaksi kun lukijat kyynistyvät ja sarjakuvat mukautuvat ajan henkeen. Muistelen, että aikanaan virallinen selitys oli Clarkin silmälasien hypnoottiset ominaisuudet, joka on tietysti hilpeän mielipuolista, joskin hieman vähemmän älytöntä kuin Waidin tarjoama silmien värin muuttuminen.

Waid paikkaa selitystään ehdottamalla, että Teräsmies on opetellut näyttelemään siviiliminäänsä. Tämä vain kiinnittää enemmän huomiota siihen, että Teräsmiehen varovainenkin modernisointi on hankalaa. Hahmo on parhaimmillaan esitettynä naivina sankarina fantasiamaailmassa.

Waidilla on kuitenkin hyvä ote hahmosta ja kuvaa onnistuneesti tämän rajatonta optimismia ja luottamusta. Hänen Teräsmiehensä on uskottavasti hyvä. Hyvä idea on myös tuoda esille isä-Kentin epävarmuus superpoikansa edessä. Isän ja pojan konflikti ratkeaa tosin turhan helposti, kun Clark tarjoaa viiden sentin psykoanalyysia Jonathanille.

Batman-tarina Hushissa Jeph Loeb käy edelleen rutiininomaisesti läpi olennaista Batman-kuvastoa. Tällä kertaa Batman saa Yösiiveltä parisuhdeneuvoja. Koska Jim Lee haluaa piirtää kengänpohjia on mukana myös yhdentekevä taistelukohtaus. Tarinan ainoa lainkaan kiinnostava idea on hauska aukeamakuva Batmanin autotallista.

Hush ei vaikuta olevan mikään muu kuin tekosyy antaa Jim Leelle tilaa piirtää näyttäviä toimintakohtauksia tutulla tyylillään. Loeb yrittää uskotella että jotakin Batmanin kannalta merkittävää on tapahtumassa, joka – kuten sarjallisissa supersankarisarjakuvissa aina – on vedätystä. Se ei haittaisi, jos Loeb onnistuisi luomaan edes muutoksen illuusion, mutta vanhojen konventioiden väsynyt pyörittäminen leimaa kokonaisuutta rumasti. Samoin jatkuva lainaaminen klassisesta Yön ritarin paluusta saa lukijan tekemään vertailuja, joita Hush ei kestä.

Valtakunta ja voima -sarjakuvan arvioin kokonaisuutena jahka viimeinen osa ilmestyy suomeksi.

SUOSITUS: Keskinkertaisen tylsiä, mutta kauniisti kuvitettuja supersankaritarinoita.

Arvioidessani keväällä THE GOON -sarjakuvan toisen kokoelman, epäilin että sarjakuvan kuvittanut ja kirjoittanut Eric Powell olisi syntynyt valmiina: niin pätevältä jälki tuolloin vaikutti. Powellin varhaiskauden töitä kokoava ROUGH STUFF todistaa, ettei näin ole. Albumi sisältää alun perin Powellin itsensä julkaisemat kolme numeroa, jotka on nyt julkaistu uudelleen Dark Horse -kustantamon liitettyä sarjan alati laajenevaan joukkoonsa kauhusarjakuvia.

The Goon on huumorikauhua brutaaleimmasta päästä. Kaupunkinsa järjestäytynyttä rikollisuutta pyörittävä Goon taistelee zombilaumoja, merihirviöitä ja G-miehiä vastaan yksinkertaisin keinoin. Iso ruma heppu pieksee, ampuu ja moottorisahaa vastukset lakonisesti replikoiden.

Powellin maailmassa zombiapinat tai landepaukkuihmissudet eivät ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa, vaan hahmot suhtautuvat omituisuuksiin hyvinkin pragmaattisesti, etenkin kivikasvoinen Goon. Tästä ristiriidasta syntyy sarjakuvan huumori. Powellilla on silmää herkullisen absurdeille tilanteille, joissa hahmot käyttäytyvät niin kuin mitään ihmeellistä ei tapahtuisi. Tässä suhteessa Powellin huumori on sangen brittiläistä: toisin kuin amerikkalaisessa komediassa yleensä, hahmot eivät itse tajua vitsiä.

Amerikkalaista The Goonissa on puolestaan pidäkkeetön vauhti ja väkivalta. Powellin vitseille nauraminen edellyttää, että lukija voi nähdä huumoria silmien puhkomisessa puukolla. Mutta kukapa ei näkisi? Vastaus: joku, jota on puukotettu silmään.

Kuitenkin.

Rough Stuffin kuvitus on karumpaa ja vähemmän viimeisteltyä kuin Dark Horsen kautta julkaistuissa The Goon -sarjakuvissa. Kokoelman luonnososiosta käy ilmi, että Powell nähtävästi aloitti imitoimalla Arthur Adamsin tyyliä. Vaikuttaa siltä, että hän on kehittänyt piirrosjälkeään tietoisesti Adamsia vähemmän huolitelluksi ja tämän jälkeen jalostanut sen pohjalta uuden tyylin.

SUOSITUS: Hauskaa, raakaa sarjakuvaa. Suosittelen edelleen tutustumaan The Gooniin, jos esimerkiksi Hellboy kuuluu suosikkeihisi.

Tagit: DC.

WAR STORIES VOL. 1

DC / Vertigo

Garth Ennis, Chris Weston, Gary Erskine, John Higgins, Dave Gibbons, David Lloyd

240 sivua, värillinen

Tervetuloa Katuojaan. Arviot ilmestyvät päivän myöhässä, josta pahoittelut. Tällä viikolla arvioidaan sotajuttuja.

Eräs pitkäaikainen teema Garth Ennisin tuotannossa ovat olleet sotakertomukset. Niin Preacherissa, Hitmanissa, Tuomarissa kuin melkein kaikissa muissakin Ennisin kirjoittamissa sarjakuvissa on välillä siirrytty sotatantereille jos ei muuten, niin takautumissa. Siksi onkin hauska nähdä, että mies pääsee välillä purkamaan militariainnostustustaan puhtaisiin sotakertomuksiin WAR STORIES -sarjakuvanovelleissa.

Ennis ymmärtää sotafiktion ja sotahistorian päälle. Hänen sotatarinansa pohjaavat todellisuuteen, mutta korostavat sodan traagisuutta ja rivimiesten sankaruutta. Ennisin sotajutuissa on raadollisuutta ja kyynisyyttä siinä määrin, että mitään Korkeajännitys-sarjakuvia ne eivät ole.

Kokoelmassa liikutaan sotafiktion ylivoimaisesti suosituimmassa aikakaudessa, Toisessa maailmansodassa. Kuvittajakseen Ennis on saanut englanninkielisen sarjakuvan kokeneimpia veteraaneja.

Kokoelman ensimmäisessä tarinassa seurataan syyllisyyden painaman saksalaisupseerin ja hänen Tiger-tankkinsa miehistön pakomatkaa itärintamalta sodan viimeisinä kuukausina. Länteen loikkaamisesta haaveilevat sotilaat pakoilevat niin saksalaisia sotapoliiseja kuin neuvostoliittolaisiakin. Erinomainen Chris Weston tuo tankkitaistelut ja panssarimiesten hiljaisemmat hetket paperille tyylikkään realistisesti.

John Higginsin kuvittama D-Day Dodgers sijoittuu yhdelle maailmansodan unohdetulle rintamalle, Italiaan vuonna 1944. Liittoutuneiden sotilaat sitoivat saksalaisjoukkoja etelä-Euroopassa samalla kun Ranskaan maihin nousseet länsiliittoutuneet saivat kaiken kunnian. Ennisin tarinassa Ulsterilaisrykmentin sotilaat suorittavat vaikeita tehtäviä vihamielisissä olosuhteissa samalla kun Iso-Britanniassa nauretaan “D-päiväloikkareille”.

Yksikköä johtava kyyninen kapteeni opettaa vasta saapuneelle luutnantille sodan realiteetteja: he ovat kaikki yhdentekeviä nappuloita poliittisessa pelissä, mutta sotilaan velvollisuus on sotia.

Kolmas tarina on kokonaisuuden heikoin. Siinä seurataan muun muassa Taistelutoverit-kirjasta ja TV-sarjasta tutun 101. laskuvarjodivisioonan henkiin jääneiden vaiheita sodan loppumetreillä. Neljä miestä päättää ottaa muutaman päivän omaa vapaata, kun paljastuu että miehitetyllä alueella on natsikihojen huvila täynnä varastettuja taideaarteita ja viinikellarikin on täynnä juotavaa. Sotilaat elävät kuin viimeistä päivää, muistelevat vanhoja ja kiroavat esimiehiään. Tarina on hauska tunnelmapala, mutta se on teemaattisesti turhan lähellä D-Day Dodgersia: molemmissa käsitellään kunnollisten rivisotilaiden turhautumista käytäntöä ymmärtämättömien johtajien lyhytnäköisyyteen. Dave Gibbonsin kuvitus on erinomaisen pätevää, mitä nyt välillä jäin kaipaamaan tarkempia taustoja.

Viimeinen tarina on puolestaan paras. Kuvittajana on V for Vendetta -mestariteoksesta tuttu David Lloyd, joka piirtää armottoman meren, ahavoituneet sotilaat ja valtavat sotalaivat sellaisella intensiteetillä, että tarinaan uppoutuminen ei ole lainkaan haastavaa, vaikkei aihepiiri olisikaan tuttu. Kyse on kirouksesta ja pelastuksesta: Nightingale-hävittäjä on viimeinen selvinnyt laiva epäonnisesta Murmanskin saattueesta. Sen miehistö joutuu kantamaan selviytyjien taakkaa harteillaan, kunnes saa lopulta mahdollisuuden todistaa itsensä. Ennis ja Lloyd sykähdyttävät varsinkin tarinan epätoivoisimpina hetkinä. Kohtaus, jossa viestiupseeri kantaa uponneiden laivojen nimiä kapteenilleen on yksi huikeimpia, joita olen hetkeen lukenut.

Kuten voitte kenties päätellä, pidän sotafiktiosta. Annan paljon anteeksi, jos tarinassa nähdään hyvällä maulla sotatarinoiden standardeja kunniasta, uhrauksesta ja sodan mielettömyydestä. Ennisille nämä teemat eivät kuitenkaan ole mitään kainalosauvoja, hän kantaa niitä ylpeydellä. Ja selvästikin rakastaa sotahistoriaa ja sotafiktiota vähintään yhtä paljon kuin minä.

SUOSITUS: Unohda Korkkarit, ellet ole vain kiinnostunut harmittomasta viihteestä. War Stories on parasta lukemaani sotasarjakuvaa. Parhaina hetkinään se puhuttelee aidosti ja suoraan.

Minä lähden nyt kesälomalle ja vien Katuojan mukanani. En ole lainkaan varma, pystynkö tekemään uusia arvioita heinäkuun aikana. Elokuussa palaan jälleen säännölliseen aikatauluun, kuitenkin. Hyvää kesää, sarjakuvahahmot!

Tagit: DC, Garth Ennis.

DC-SPESIAALI: BATMAN – ETSIVÄ 27

Egmont kustannus Oy

Michael Uslan, Peter Snejbjerg

100 sivua, värillinen

Tervetuloa Katuojaan. Tällä kertaa tehdään trippi vaihtoehtomenneisyyteen Batmanin kanssa. Arviossa on JUONIPALJASTUKSIA.

Tai ei oikeastaan Batmanin, vaan Bruce Waynen kanssa. DC-SPESIAALIN Elseworlds-tarinassa Wayne ei ota Batmanin manttelia harteilleen, koska inspiraation antava lepakko mäjähtää kartanon ikkunaan, kun Bruce on avaamassa ovea vieraalle. Ei, en pilaile.

Tämä ei onneksi ole kuitenkaan ole tarinan kantava idea vaan yksi näppäristä pääsiäismunista, joita kirjoittaja Michael Uslan on tarinaan piilottanut. ETSIVÄ 27 on DC-maailman hahmoja hyödyntävä historiallinen fantasia, jossa etsivien salaseura yrittää estää katkerien etelävaltiolaisten 75 vuotta hautoneen salajuonen.

Amerikkaan oppivuosiltaan palaava Bruce Wayne värvätään salaseuran etsiväksi numero 27. Kyseessä on viittaus Detective Comics -lehden numeroon 27, jossa Batman teki ensiesiintymisensä. Tarinan pääosa sijoittuukin vuoteen 1939, jolloin myös Batman-hahmo teki ensiesiintymisensä. Pääsiäismunia, kuten mainitsin.

Kirjoittaja Michael Uslan on työskennellyt animaatio-Batmanin parissa, joten hahmon mytologia on Uslanille tuttua. Hän poimiikin perus-Batmanista tuttuja hahmoja ja sekoittaa niitä hilpeästi historiallisten henkilöiden kanssa. Sarjakuvassa vilahtavat muun muassa Jokeri, Teräsmies, Sigmund Freud ja Babe Ruth! Cameoista huolimatta supersankarielementit on häivytetty taustalle ja kokonaisuus on viehättävän nostalgisessa hengessä liikkuva mysteeritarina.

Kuvituksesta vastaan muun muassa Books of Magickia ja Starmania kuvittanut tanskalainen Peter Snejbjerg. Hän on yksi näitä suuren mainstream-suosion kynnyksellä pitkään viihtyneitä kuvittajia, joiden suuri läpimurtoteos antaa odottaa itseään. Pidän kuitenkin Snejbjergin tyylistä. Hän käyttää vahvaa, pyöreää viivaa sekä voimakkaita varjostuksia, jotka tekevät kuvista tunnelmallisia. Hän liioittelee hahmojen kasvonpiirteitä hauskasti ja onnistuu elävöittämään tarinan humoristisempia hetkiä. En ole pitänyt humoristisuutta koskaan Snejbjergin vahvana puolena, mutta Etsivä 27:ssa hän onnistuu hauskuttamaan hyvin. Piirtäjä on erityisen ajankohtainen, koska hän on saapumassa Helsingin sarjakuvafestivaaleille syyskuussa. Tämä lienee osasyynä siihen, miksi Egmont keskeytti yhden numeron ajaksi DC-spesiaalin jatkuvat sarjat.

Vertailu toiseen tuttuja hahmoja ja historiallista epookkia sekoittavaan sarjakuvaan, Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liigaan lienee välttämätöntä. Etsivä 27 on viihdyttävä mutta lopulta melko yhdentekevä tarina, jossa ei ole mitään lainkaan niin ravistelevaa kuin Liigan inhimillinen, raadollinen ydin. Siinä missä Liigassa pääsiäismunat ja viittaukset historiaan ja fiktioon ovat selkeästi toissijaista maustetta, Uslan näyttää viehtyneen näiden erilaisten viittausten viljelemiseen. Ne ovat toki hauskoja, mutta eivät anna tarinaan mitään niin paljon että niiden suoranainen ryöstöviljely olisi perusteltua.

Uslan on pätevä tarinankertoja, mutta pidempään tarkasteltaessa tarinan runkona toimivasta mysteerijuonesta paljastuu aukkoja. Onko salaliittolaisten 75 vuotta kehittämä juoni todellakin vain päästää myrkkykaasua Pohjoisen suurkaupunkeihin? Hienoinen antikliimaksi. Ja jos näin, miksi naurettavan monimutkainen suunnitelma piilottaa myrkky pesäpallo-ottelun palloihin? Miksi salaliittolaiset ovat itse paikalla? Haluavatko he kuolla? Ja jos he ovat itse paikalla, miksi he eivät vain kanna myrkkytölkkiä otteluun ja avaa sitä? Uslan kirjoittaa näyttäviä ja dramaattisia tilanteita juonen johdonmukaisuuden kustannuksella. Etsivätarinassa tämä on melko vakava rike.

SUOSITUS: Juonen epäloogisuudesta huolimatta Etsivä 27 on viihdyttävä mysteeritarina, jossa tavoiteltu nostalginen henki on saavutettu hyvin niin tarinan kuin kuvituksenkin osalta.

Tagit: DC.