Tagiarkisto ‘Egmont’

* 2004: Egmont

Kirjoitettu 8.08.2005 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.


(Katsokaa, mitä löysin kuolleen pummin peräaukosta – se on puoli vuotta sitten lupaamani Egmont 2004 -retrospektiivi! Osa tekstistä on kirjoitettu nyt elokuussa 2005, joka selittänee tietyn tarkkanäköisyyden joka olisi puuttunut tekstistä jos olisin saanut sen julkaistua tuoreeltaan.)

Palatkaamme vielä kerran vuoteen 2004. On jälleen aika kirjoittaa vuotuinen lukijakirjeeni Egmont kustannukselle, tehdä yhteenveto vuoden aikana julkaistusta supersankarisarjakuvasta.

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, on muistettava että Egmontin julkaisuohjelmasta päättävät toimittajat ovat ammattitaitoisia ihmisiä, joilla on – pääasiassa – todistettavasti hyvä maku. Tämä on enemmän kuin voi sanoa heidän yhdysvaltalaisista kollegoistaan, jotka varsinkin Marvelilla näyttävät julkaisevan nykyään aivan mitä tahansa.

Valitettavasti ostavan yleisön maku on huono, tai ainakin yleisö näyttää olevan pääasiassa välinpitämätön julkaisujen laadusta (tarkoitan juuri sinua siellä, sinua sen Witchblade/Darkness -lehden viimeisen numeron kanssa). Egmont näyttää tietävän tämän, ja julkaisee aivan mitä tahansa kökköä, jos sen voi olettaa myyvän. Mikään muu ei voi selittää merkillistä päätöstä lisätä kohtuullisesti myynyttä mutta lukijoiden ja kriitikoiden lähes yksimielisesti tuomitsema Wolverine: The End ensi vuoden julkaisuohjelmaan. Täysin läpitunkemattoman idioottimaiseksi kehutun sarjakuvan käsikirjoituksesta vastaa muuten Paul Jenkins, johon palaan myöhemmin.

Voiton maksimointi ei ole tietenkään ole tuomittavaa toimintaa kaupalliselta yhtiöltä. On kuitenkin ilahduttavaa nähdä Egmontin julkaisevan sarjakuvia, jotka ovat aidosti hyviä ja jotka eivät nojaa tunnetun hahmon vetovoimaan. Toimittajien hyvä maku näkyi vuonna 2004 lähinnä erikoisjulkaisuissa.

Suosikkini Egmontin vuoden 2004 julkaisuista ja suomennetuista sarjakuvista yleensä oli luonnollisesti Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga -sarjakuvan toinen osa, josta olen jo monesti aiemmin suustani vaahtoa pyyhkien kirjoittanut. Alan Mooren ja Kevin O’Neillin viktoriaaninen fiktio on seikkailusarjakuvaa juuri kaltaiseni lukijan makuun: tarpeeksi kyyninen huvittaakseen, tarpeeksi itsetiedostava välttääkseen liian patetian mutta lopulta tarpeeksi sentimentaalinen liikuttaakseen. Mooren ja O’Neillin ymmärrys sarjakuvakerronnasta on monoliittinen. On ilo katsoa, kuinka tekijät tuhoavat aikaisemmassa albumissa huolellaan rakentaman maailman. Liiga on yksi harvoja sarjakuva-albumeita, jota lukiessani olen aidosti liikuttunut. Olen vanha ja kyynistyvä mies, joten tällaiset teoksen aiheuttamat ääritilat ovat harvinaisia.

Toinen merkki kunnianhimosta Egmontilla oli Mike Mignolan mainion Hellboyn julkaiseminen järeänä, lähes 300-sivuisena pakettina. Hellboy on taiteilijan sarjakuva, ei käsikirjoittajan. Piirrettyään vuosia muiden tekijöiden käsikirjoituksia, Mignola pääsi lopulta irrottelemaan kunnolla Hellboyssa. Paranormaaleja uhkia tuhoavasta paholaisesta kertovassa sarjakuvassa näkyvät tekijänsä innostus pulp-kuvastoon ja erilaisiin myytteihin, joita hän kuvittaakin antaumuksella. Hellboyssa vampyyrit, natsit, demonit, supersankarit ja H. P. Lovecraftin tarinoista karanneet jumaluudet riehuvat sellaisella intensiteetillä, että juonessa ei paikoin ole juuri tolkkua. Tarina kulkee sangen tajunnanvirtamaisesti, Mignolan piirtäessä nähtävästi mitä milloinkin huvittaa. Tällä ei lopulta ole merkitystä, sillä Mignolan huumorintaju on pistämätön ja hänen kertojantaitonsa virtuoosimainen. Hellboyta ei ole tarkoituskaan ottaa kovin vakavasti: se on anteeksipyytelemätöntä toimintaviihdettä, yhden Yhdysvaltojen taitavimpien sarjakuvagraafikoiden kuvittamana. Albumi on julkaistu mustavalkoisena, mutta Mignolan piirros toimii myös ilman värejä.

Samoin toimii värittömänä myös tanskalaisen Peter Snejbjergin taide albumissa Valon Prikaati, joka on hetkeen ainoa suomennettu DC:n Vertigo -alanimikkeen sarjakuva. Valon Prikaati -minisarja liikkuu samoilla linjoilla kuin Hellboykin: mytologinen hörhöily yhdistyy pulp-henkiseen seikkailuun, kun joukko jenkkisotilaita päätyy ratkaisemaan Taivaan joukkojen ja vihaisten enkeliäpäirien sodan. Kirjoittaja Peter Tomasi ei vältä kliseitä tai suoranaista jeesustelua: teema uskon löytämisen tärkeydestä aiheuttanee närää ainakin kaltaisissani palavasilmäisissä jumalankieltäjissä. Snejbjerg pelastaa paljon: kuten Hellboykin, Valon Prikaati on täynnä juttuja, joita on ollut ilmeisen hauska piirtää: natseja, splatteria, sotilaita, zombeja ja lentskareita. Hauska on tarinaa lukeakin, vaikkei Snejbjerg mikään Mignolan kaltainen virtuoosi olekaan.

Nämä kolme erikoisjulkaisua osoittavat minulle näkemystä, toimituksellista kunnianhimoa. Samoin on nostettava hattua Ihmesarja-pokkareille, joissa uudelleenjulkaistaan mustavalkoisena supersankarigenren klassikkoinakin pidettyä materiaalia: vuonna 2004 vanhaa Hämähäkkimiestä, vanhaa Ryhmä-X:ää sekä Tomb of Draculaa. Jos tarkkoja ollaan, viimeksi mainittu ei kantanut Ihmesarja-leimaa, mutta julkaisuformaatti oli sama. On hauskaa, että vanhat genresarjakuvat ovat tässä muodossa myös uusien lukijoiden saatavilla, mutta on myönnettävä että klassikot ovat kestäneet aikaa vaihtelevasti. Etenkin Dracula oli erityisen puisevaa törmäilyä, lajityyppinsä kliseiden surullinen vanki. Vaikka voinkin ymmärtää, miksi Marv Wolfmanin ja Gene Colanin kauhuilu upposi aikanaan yleisöön, on vaikea kuvitella sillä olevan paljoakaan annettavaa modernille yleisölle.

Erikoisjulkaisuista, ei sen enempää. Miten säännöllisesti ilmestyvät supersankarijulkaisut voivat vuonna 2004?

Minä rakastan supersankarigenreä kuin vajaaälyistä pikkuveljeä. Ilman supersankareita en lukisi sarjakuvia. Edelleenkin lukuisat suosikkisarjakuvani kuuluvat genreen: vaikka teoriassa supersankarit ovat lastenfiktiota, käytännössä hyvät tekijät osaavat tehdä genressä ajatuksia herättävää viihdettä. Silti kun selaan läpi Egmontin viime vuonna julkaisemia sarjakuvia, kevyt epätoivo hiipii mieleeni.

Aloitetetaan kuitenkin hyvistä. Edelleen skitsofreenisesti nimettyä RYHMÄ-X/X-MEN -lehteä ilmestyi 6 numeroa. Lehden taso on nykyisellään korkea, joten luonnollisesti lopetin sen ostamisen.

Totta puhuen en osta lehteä, koska omista lehdessä parasta aikaa julkaistavat Grant Morrisonin tarinat englanninkielisinä laitoksina. Käsittelen lehden tilan tästä syystä pintapuolisesti.

Olen kirjoittanut tämä aiemmin, ja kirjoitan sen uudestaan: Morrisonin Ryhmä-X on modernin supersankarisarjakuvan merkkipaalu. Morrison ymmärtää Ryhmä-X:n keskeisen konseptin ja laajentaa sitä, nostaen osiltaan sarjan siitä päättymättömien cross-overeiden ja lamaannuttavien saippuaoopperajuonien suosta, johon se upposi viimeistään viime vuosikymmenellä. Kokonaisuutta vaivaavat vaihtelevantasoiset kuvittajat, mutta nyt ollaan Suomessakin päästy vaiheeseen, jossa jokaisella tarinakokonaisuudella on oma kuvittajansa. Tämä antaa sarjalle miellyttävää jatkuvuutta. Morrisonin tarinoiden pitäisi jatkua vuoden 2005 loppuun ja voin vakuuttaa niiden tason vain paranevan loppuhuipennuksen lähestyessä.

Morrisonin tarinoiden ohella on julkaistu Chris Claremontin kirjoittamaa X-Treme X-Men -nimihirvityksellä varustettua sarjaa. Se lienee joidenkin 80-lukua kaipailevien traditionalistien mieleen, mutta minulle sarja näyttäytyi lähinnä koomisena anakronismina. Herää kysymys – miellyttääkö lehti, joka julkaisee rinnakkain sekä Morrisonin että Claremontin tarinoita täydellisesti ketään? Kompromissina se lienee todettu toimivaksi, koska sama linja jatkuu vuonna 2005.

Kuten mainitsin, lehteen päätyy myös Wolverinen viimeisiä vaiheita kronikoiva The End. On surkuteltavaa, että j
ulkaisuohjelmaan päätyy yksi pilkatuimmista Ryhmä-X-tuoteperheen sarjakuvista vuosiin, vaikka lukukelpoiseksikin todettua Wolverine-materiaalia olisi olemassa. Jätetään silti lopullinen tuomio loppuvuoteen, jolloin pääsen itsekin tutustumaan sarjaan.

Wolverine: The Endin kirjoittaneen Paul Jenkinsin luovaa syöksykierrettä pystyi kuitenkin todistamaan vuoden 2004 SPIDER-MAN-lehdissä. Jenkinsiltä julkaistiin kaksi pitkää tarinaa, joissa kummassakin keskityttiin yhteen Hämähäkkimien suosituista roistoista. Molemmat olivat kammottavia. Jenkins paisutti yksikertaiset, ehkä pariin numeroon sopivat tarinat viisiosaisiksi patsasteluiksi. Yritykset syventää roistohahmoja olivat surkuhupaisia: Venom kuolee – muttei kuolekaan. Tohtori Mustekalan isä oli ankara – mutten välitä.

Silloin kun kukaan muu ei kyennyt, Paul Jenkins kirjoitti hyviä Hämähäkkimies-tarinoita. Lyhyitä, humoristisia ja sympaattisia: ominaisuuksia, jotka kaikki puuttuvat Jenkinsin uusista käsikirjoituksista. Syitä Jenkinsin syöksykierteeseen voi arvailla. Marvelin johtoportaan vaatimus kirjoittaa viisi-kuusiosaisia tarinioita tuskin sopi tiivistämisestä pitävälle kirjoittajalle. Kerrotaan myös Jenkinsin sairastaneen pitkään. Oli syy mikä vain, oli sääli nähdä yhden viime vuosien parhaista Hämähäkkimieskirjoittajista rypevän alamaissa.

Lehden toinen kirjoittaja J. Michael Straczynski puolestaan lähinnä polki seisovaa vettä. Nähtiin kelvollisia, muttei mitenkään ikimuistoisia tarinoita. Straczynskia on parjattu hänen tavastaan heittää mystisiä elementtejä verrattain maanläheisenä pidetyn hahmon tarinoihin. Hän kuitenkin osaa kirjoittaa Hämähäkkimiestä ja asettaa tapahtumat hahmon perspektiiviin. Straczynskin tarinat ovat hengeltään Hämähäkkimies-tarinoita, vaikkeivät hyödynnäkään konseptia aina perinteisesti. Siltikään, ei voi välttyä tunteelta, että Straczynski tyytyy pyörittämään posetiivia; että räväkän alun jälkeen hän ei yritäkään tehdä hahmolla mitään varsin uutta tai kiinnostavaa. Piirtäjäveteraani John Romita Jr:n tasokas kuvitus pelastaa paljon.

(Vuonna 2005 olemmekin voineet todeta, että Straczynskin yrityksen järkyttää sarjan status quota ovat – kauniisti sanottuna – jakaneet mielipiteitä.)

Vuonna 2004 Spider-Manin taso ylsi surkuhupaisasta keskinkertaisen huimaaviin korkeuksiin. Ei syytä järjestää paraatia, siis.

MEGA oli vuonna 2004 sangen jakomielitautinen esitys. Kuuden numeron sarjakuvavalintoja väritti kompromissi. Jokseenkin puolelle tarinoista en pysty kuvittelemaan muuta syytä, kuin hahmot jotka niissä esiintyvät. Merkki siitä, että joku, jossain, ajattelee kyynisesti: “Siinä on Wolverine. Se myy.”

Pahin rikkoja tässä suhteessa on numero 5/2004, jossa nähdään Tuomarin ja Wolverinen yhteisseikkailu. Minun täytyy tunnustaa, etten koskaan kyennyt lukemaan sitä loppuun. Minä yritin. Vannon käsi Alan Moore -sarjakuvalla, että yritin. Kannoin lehteä mukanani viikkoja, tarkoitukseni lukea se. Sen kerran kun pääsin yli puolivälin, nukahdin.

Se on banaali. Se on tylsä. Se on tympeästi kuvitettu. Kaiken lisäksi se on viisi vuotta vanha: tarinassa nähdyt hahmot ovat ehtineet muuttua monasti. Miksi esitellä jo aikaa sitten haudattu status quo Tuomarille? Laajemmin, miksi tämä tarina on julkaistu, kun olisi löytynyt merkittävästi parempia sarjakuvia, joissa nähdään Tuomari ja Wolverine?

Toinen “Wolverine kanteen ja nauraen pankkiin” -ajattelun tuotos lienee numero 3/2004. Sinällään Bruce Jonesin tarina on pätevä jännäri ja Scott Kolinsin taide miellyttävää, mutta kokonaisuus on suloisen yhdentekevää törmäilyä. Jonesin kirjoittama ja Lee Weeksin kirjoittama numero 2/2004 oli omistettu pelkästään Hulkille. Jälleen, Jones kertoo kelpo jännitystarinan mutta kyseessä on vain yksi episodi pidempää tarinakokonaisuutta joka esittää enemmän kysymyksiä kuin mihin ehtii vastata.

Megan parasta sisältöä olivat Ultimate-sarjat Ultimates ja Ultimate Spider-Man. Kumpikaan sarjoista ei lopulta tähtää kovin korkealle. Ultimate Spider-Man mukailee teinisaippuaoopperoiden juonikuvioita, Ultimates taas pyrkii olemaan ison budjetin aivoton toimintaelokuva paperilla. Suurempien teemojen tai merkittävän taiteellisen kunnianhimon etsiminen kummastakaan olisi liiankin anteliasta. Spider-Manin Brian Bendis ja Mark Bagley sekä Ultimatesin Mark Millar ja Bryan Hitch ovat viihdyttäjiä, ja mainioita sellaisia ovatkin. Ei ole millään tavalla merkillistä, että tätä nykyä herrat Bendis ja Millar kirjoittavat sekä perus-Marvelin että Ultimate Marvelin suosituimpia sarjoja. Kun suurin osa supersankarisarjakuvasta on kovin puisevaa, puuduttavaa ja omasta myytistään humaltunutta, on ilo lukea niin sanotusti puhtaalta pohjalta aloittavia sarjoja jotka viihdyttävät pyytelemättä anteeksi olemassaoloaan.

Puisevasta ja puuduttavasta puheen ollen, DC-SPESIAALI teki debyyttinsä vuonna 2004.

DC-Spesiaalin kolme jatkosarjaa olivat kuvituksensa puolesta laadukkaita sarjakuvia, joihin kustantamo oli panostanut. Batman-tarina Hush oli ilmestyessään kuvittaja Jim Leen näyttävä paluu piirtopöydän ääreen, Synnyinoikeus jälleen uusi versio Teräsmiehen alkuperästä ja Valtakunta ja Voima jo jonkinlaiseksi klassikoksi muodostunut “loppunäytös” koko DC-maailmalle. Kaikkia yhdistää tietty surkea huumorittomuus.

Hush on joukon heikoin esitys. Toistakymmentä osaa sisältänyt kokonaisuus on kaavamainen potpuri, jossa käydään läpi tunnetuimmat Batman-viholliset ja Jim Lee pääsee toteuttamaan intohimoaan piirtää Batmanin kengänpohjia henkeäsalpaavalla yksityiskohtaisuudella. Tarinaa koossa pitävässä mysteerijuonessa on lopulta riemastuttavan vähän järkeä.

Synnyinoikeus yrittää päivittää Teräsmiestä 2000-luvulle. Kirjoittaja Mark Waid tavoittaa paikoin olennaisen hahmosta, mutta ottaa tarinansa liian vakavasti. Waid ei kerro, vaan selittää; hän keskittyy perustelemaan, miksi Teräsmies voi olla olemassa tarinan maailmassa eikä oikeastaan kerro mistään mitään. Kesken jätetty Synnyinoikeus vaikuttaa lähinnä yritykseltä ylläpitää Teräsmiehen “legendaa” eikä niinkään oikealta tarinalta.

Valtakunta ja Voima puolestaan saavuttaa mainiosti tavoittelemansa maailmanlopun tunnelman. Vanhojen supersankareiden viimeisiä päiviä kuvittavassa eepoksessa on sellaista kuvitteellisen historian painoa, joka hyvissä DC-tarinoissa viehättää. Kun Waid marssittaa lukijan eteen sukupolven toisensa jälkeen supersankareita ja -roistoja, sarjakuvan maailma tuntuu paikoin elävältä. Vaikka tarina sijoittuukin kuvitteelliseen tulevaisuuteen, on kyse kuitenkin Waidin nostalgiatripistä. Tarinassa vanhat sankarit palaavat eläkkeeltä oikaisemaan nuorempien sankareiden pilaaman maailman vääryyden. Kyseessä on ilmeinen kommentti 90-luvun supersankarisarjakuvan alennustilalle. Siinä missä vertaisteos Marvels kertoo siitä, miten mainioita klassiset supersankarisarjakuvat olivat, Valtakunta ja Voima kertoo siitä, miten huonoja kaikki muut ovat. Se on tympeää, holhoavaa nostalgiaa. Valtakunta ja Voima on supersankarisarjakuva isällesi.

DC:n niin sanotut vaihtoehtonimikkeet – WildStorm, Vertigo – julkaisevat kokeilevaa ja kiinnostavaa genrefiktiota, mutta varsinaisen DC:n sarjakuvat unohtuvat liian usein ihailemaan vanhojen sankariensa ikonisuutta ja takavuosien sarjakuvia. Tuloksena on turhan usein sitä puisevaa ja puuduttavaa, vaikkakin pätevästi koottua sarjakuvaa. Onneksi vuonna 2005 DC-Spesiaalissa nähdään hysteerisen järkiheittoa Teräsmies & Batman -sa
rjakuvaa, jossa kirjoittaja Jeph Loeb vaihtaa vapaalle kahden DC:n suosituimman hahmon kanssa.

Vuosi 2004 ei ollut Egmontin parhaita. Turhan monta yhdentekevää julkaisua, muutama surkuhupaisan huono liikaa. Nyt, elokuussa 2005, kuluva vuosi näyttää paremmalta. Mega keskittyy mainioon Supreme Poweriin ja hyviin Ultimate-sarjoihin, Hämähäkkimiehessä nähdään loppuvuodesta Mark Millarin tarinoita, Ryhmä-X on parempi kuin koskaan ja DC-spesiaalissa nähdään Eduardo Risson ja Darwyn Cooken kaltaisia kiinnostavia kuvittajia. Hiljattain ilmestynyt Hellblazer-kokoelma tulee olemaan yksi vuoden käännösalbumeista, häviten tosin syksyiselle V for Vendetta -käännökselle, jonka suomentaminen on varsinainen uroteko. Mutta aiheesta enemmän – ensi vuonna!

Tagit: , , .



* Muutoksen illuusio

Kirjoitettu 15.06.2005 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


Katuojassa tällä viikolla:

RYHMÄ-X 3/2005
Egmont kustannus
Grant Morrison, Phil Jimenez, Chris Claremont, Salvador Larroca
100 sivua, värillinen

SPIDER-MAN 6/2005
Egmont kustannus
J. Michael Straczynski, Mike Deodato
52 sivua, värillinen

Tervetuloa Katuojaan. Aika jälleen vilkaista Egmontin lehtiuutuuksia. Arvioissa JUONIPALJASTUKSIA.

Suomessa julkaistavassa RYHMÄ-X:ssä lähestytään jo Grant Morrisonin kirjoittamien tarinoiden loppua. Vilkaisu kirjepalstoille ja internet-foorumeille paljastaa, että Morrisonin tarinoiden vastaanotto on ollut Suomessakin ristiriitainen. Itse kuulun heihin, joiden mielestä Morrisonin 41 numeroa muodostavat yhdessä kaikkien aikojen parhaan Ryhmä-X-tarinan. Vaikkei se missään nimessä täydellinen olekaan, kokonaisuus tiivistää olennaisen Ryhmä-X konseptista ja päivittää sen, luo uutta vanhan kierrättämisen sijaan. Kokonaisuus on esimerkillistä, uutta supersankarisarjakuvaa.

Vaikka Morrisonia on kritisoitu liiankin radikaaleista juonenkäänteistä pitää silti muistaa, miten hän käy suorastaan liikuttavan uskollisesti läpi kaikki sarjan nelikymmenvuotisen historian tärkeimmät teemat ja tarina-aihiot, joita aiemmat kirjoittajat ovat käyttäneet: vahdit, mutantteja vainoavat ihmiset, avaruusimperiumit, koulutettavat mutanttioppilaat, hallituksen salaiset aseprojektit ja supervoimaiset viholliset maailmanvalloitussuunnitelmineen ovat kaikki edustettuna.

Numerossa 6/2005 nähdään Morrisonin tarinoiden herkullisin käänne: pasifistinen Xorn riisuu metallinaamionsa ja paljastuu perivihollinen Magnetoksi joka rivakasti tuhoaa yllätetyn sankariryhmän. Lukemalla uudelleen aiemmat tarinat voi nähdä, miten mainiosti paljastusta on pohjustettu: vihjeet ovat olleet aivan lukijoiden nenän edessä kaiken aikaa. Itse tarinassa Morrison loistaa jälleen kriisin kuvaamisessa. Kuten hänen Oikeuden puolustajissaan, tarinan ensimmäisen kappaleen tapahtumien vyöry luo tunteen välittömästä vaarasta. Hänen otteensa tarinan päähenkilöistä on esimerkillinen. Aiemmin Morrison on onnistunut mahdottomassa ja tehnyt Kykloopista kiinnostavan, ensimmäistä kertaa hahmon historiassa. Vastaavasti Jeanin ja Wolverinen jakamat hetket varman kuoleman lähestyessä ovat vaikuttavat.

Myös Morrisonin luenta Magnetosta kiehtoo. Aiemmissa tarinoissa kuolleeksi oletettu arkkivihollinen on toiminut symbolina väkivaltaiselle vallankumoukselle, vastakohtana Ryhmä-X:n pasifistiselle politiikalle. Kun Magneto lopulta onnistuu valloittamaan maailman – tai tässä tapauksessa New Yorkin – paljastuu että hän onkin sen johtamisessa katastrofaalisen huono. Hän ympäröi itsensä nuorilla idiooteilla, tiuskii äkkipikaisesti typeriä käskyjä ja vetää kaiken päälle huumeita vahvistaakseen itseluottamustaan ja voimiaan. Vaikka näin Magneton uhka osin trivialisoituukin, palvelee se hienosti yhtä Morrisonin tarinoiden teemoista: vallankumouksen idea on aina paljon viehättävämpi kuin vallankumouksen todellisuus.

Kuten Morrisonin tarinoissa yleensä, tarinan teemat ja ideat ovat vahvempia kuin tarina itse. Hieman liian paljon jää epäselväksi Magneton ja Ase-Plussan yhteyksistä. Tarina laahaa keskivaiheilla ja alun momentti osin hukataan. Myös kuvakerronnassa on puutteita. Vaikka kuvittaja Phil Jimenez suoriutuukin tehtävistään pääasiassa mallikkaasti, ei hän yllä kuin paikoin tarinan vaatimaan eeppisyyteen. Joitain yksittäisiä kohtauksia lukuun ottamatta Jimenez piirtää toteavasti. Spektaakkelin tuntu jää tavoittamatta varsinkin kun kuvituksessa tingitään usein taustoista ja hahmot kelluvat muuten tyhjissä ruuduissa. Yksittäisistä kuvituksen omituisuuksista hupaisimpia ovat kieltään suustaan ulkona roikuttaen puhuva Sammakko ja Professorin X:n mystisesti kupliva penis.

Lehden loppuun on ympätty yksi jakso Chris Claremontin ja Salvador Larrocan X-Treme X-Men -sarjaa. En ole seurannut sarjaa aktiivisesti ja varsinkin kun kyseessä on niin sanottu “hiljainen” sarjakuva, kokonaisuutta on vaikea ymmärtää. Jakso on osa Marvelin taannoista aloitetta, jonka kantavana ajatuksena oli pakottaa kaikki säännöllisesti ilmestyvien lehtien kirjoittajat kirjoittamaan tekstittömiä sarjakuvia kuukauden ajan. Ajatus ylhäältä käsin sanellusta kerrontakikasta oli luonnollisesti naurettava ja elinkelvoton. Tuloksena oli sarja tunnelmapaloja tai vettä polkevia täytesarjoja. Tämä on jälkimmäistä tyyppiä: kyseessä on pitkitetty taistelukohtaus. Claremont tunnetaan usein liiallisestakin selittävän tekstin käytöstä ja sanaton sarjakuva ei ole todellakaan ole hänen välineensä. Etenkin silloin, kun sarjakuva siirtyy kuvaamaan erilaisia hahmojen harhakokemuksia, on tarinaa kovin vaikea seurata. Suuremmasta tarinakokonaisuudesta irrotettuna ja älyttömän kerrontakikkailun rampauttamana lehden episodi on kelvoton, Larrocan pätevästä kuvituksesta huolimatta. Osana pidempää tarinakokonaisuutta jakso saattaa toimia merkittävästi paremmin.

SUOSITUS: Morrisonin verraton Ryhmä-X-tarina jatkuu yhdellä parhaista episodeistaan. X-Treme X-men ei vakuuta edelleenkään.

Muutoksen illuusio on ihmeellinen asia. Sarjakuvan – etenkin supersankarisarjakuvan – ystävä harvoin haluaa hahmojen muuttuvan. Tätä ei liioin toivo kustantajakaan, jonka myyntivaltti on tunnistettava hahmo. Muutos ajaa lukijat pois: he haluavat lukea hahmosta, jonka ovat oppineet tuntemaan.

Tämä on merkittävä ongelma jatkuvajuoniselle sarjakuvalle. Miten voidaan tehdä saippuaoopperamaisesti polveilevaa tarinaa, jos lopulta on palattava status quohon? Tarvitaan muutoksen illuusio. Tämä tarina, lukee lehden kannessa, muuttaa kaiken mitä luulit tietäneesi hahmosta X! Tämän jälkeen, meille kerrotaan, mikään ei tule olemaan entisellään! Mutta lopulta Teräsmies palaa kuolleista, Batman ei olekaan enää ranskalainen, Hal Jordan on Vihreä Lyhty ja kaikki mitä tiesimme Purppuranoidasta oli sittenkin totta.

Olennaisinta on muutoksen illuusio. Lukijan pitää uskoa, edes hetken, että tämä tarina muuttaa kaiken lopullisesti. Palatakseni Grant Morrisoniin: hän onnistuu tässä. Vaikka tiedän hyvin, että Morrisonin lopetettua hänen luomansa muutokset Ryhmä-X:ään lakaistaan maton alle ja Wolverine saa taas pitää päässään hiustensa muotoista kypärää, olen silti aidosti innostunut hänen tarinoitaan lukiessani. Hän ei pelkästään tyydy viittaamaan sarjakuvissaan aiempiin tarinoihin vaan rakentaa niiden päälle kokonaan uusia lisäten niihin omat teemansa. Hänen sarjakuvansa kertovat hahmoista, mutta niiden olemassaololle on muukin tarkoitus kuin supersankariposetiivin loputon pyörittäminen.

Toisin on esimerkiksi J. Michael Straczynskin uusimman SPIDER-MAN -tarinan laita. Numeron 6/2005 kannessa Hämähäkkimies yrittää yhtäaikaisesti hirttäytyä ja potkaista itseään päähän. Pidän tätä symbolisena. Lehdessä alkavassa tarinassa Straczynski kirjoittaa uusiksi 70-luvun Hämähäkkimiessarjakuvia. Lehden tarinassa lukijoille kerrotaan Hämähäkkimiehen edesmenneen tyttöystävän siinneen äpäröitä ympäri Eurooppaa.

Straczynski on aiemmin tuonut uusia ideoita sarjaan, mutta uusimmassa tarinassaan hän kaivaa menneitä ja samalla tehokkaasti omaa hautaansa. Tarina, jossa esitetään kokonaan uusi tulkinta toisesta, vanhemmasta tarinasta ei käytännössä toimi kenellekään. Uudet lukijat ovat tuskin kiinnostuneita 30 vuotta vanhoihin tarinakokonaisuuksiin viittaamisesta. Fanit taasen vihastuvat, koska kirjoittaja kertoo heidän aiemmin lukemansa tarinan olevankin “valhetta”.

Henkilökohtaisesti en suuremmin välittäisi, vaikka tarinassa Gwen Stacy paljastuisi syylliseksi holokaustiin ja polyfoni
siin kännykän soittoääniin. Straczynskin sarjakuvassa inhottaa kuitenkin ilmeinen, laskelmoiva shokkitehojen etsintä. Kyseessä on sisäsiittoinen markkinointitemppu, jonka tarkoitus on tuohduttaa pitkäaikaisia lukijoita. Olennaisesti muuta sisältöä sillä ei ole.

SUOSITUS: Sen sijaan että loisi uutta, Straczynski penkoo menneitä tavalla, joka tuskin miellyttää ketään. Kuvituksesta vastaa pätevä Mike Deodato. Häneltä nähdään joitain tehokkaita kuvia, mutta kerronta on tasapaksua.

Tagit: , .



* Hämähäkki, sika

Kirjoitettu 19.11.2004 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


SPIDER-MAN 11/2004

Egmont kustannus

Paul Jenkins, Humberto Ramos, Fiona Avery, J. Michael Straczynski, John

Romita Jr.

52 sivua, värillinen

VIIVI JA WAGNER – SINAPPIHUNTU

Kustannusosakeyhtiö Otava

Juba

32 sivua, värillinen

Tervetuloa Katuojaan. Tällä viikolla olen jälleen myöhässä, ja kiireessä, joten käsitellään pari uutuutta nopeasti.

Spider-man 11/2004

Mitä tapahtui Paul Jenkinsille? Hän oli aikanaan hyvä. Nyt hänen kirjoittamansa sarjakuvat yltävät hyvänä päivänä “keskinkertaisen” huimaaviin korkeuksiin.

Eivätkä edes sinne asti SPIDER-MANIN numerossa 11/2004.

Viime numerossa näimme, kun Hämähäkkimies riisui naamionsa kameroiden edessä, josta leikattiin nopeasti reaktiokuviin. Tarinan roisto, tohtori Mustekala katsoo kauhistuneena: mitä hän näkee? Jos tarina oli muuten mielenkiinnoton, loppuhuipennus oli kiinnostava.

Tässä numerossa Mustekalaa järkyttänyt näky paljastuu: sankarilla olikin naamionsa alla toinen naamio. Moinen juonenkäänne on selvä nerouden merkki, jos neroudella tarkoitan jonkinlaista aivoverenvuotoa. Jenkins turvautuu ikävystyttävään keinotekoisen jännitteen luomiseen.

Jenkinsin viimeaikaisia Hämähäkkimies-tarinoita leimaa jonkinlainen tiedostettu toiston vaikutelma. Hahmot tunnustavat, että ovat nähneet tämän jo useita kertoja. Monologissaan Hämähäkkimies jopa myöntää, että tietää voittavansa. En voi olla tulkitsematta tätä merkkinä Jenkinsin väsymisestä hahmoon.

Kuten on monesti kirjoitettu, supersankarisarjakuvassa tärkeää on muutoksen illuusio, tunne siitä että jotain merkittävää tapahtuu, vaikka lukija tietäisikin status quon lopulta palaavan. Pätevimmän supersankarifiktion kirjoittajat osaavat tämän: Grant Morrison, Peter David, jopa usein pilkatut Markit Waid ja Millar. Paul Jenkins ei viitsi yrittää luoda muutoksen illuusiota, ja se tekee hänen tarinoistaan tympeitä. “Count Down” -tarina on tämän tympeyden viikon vanhojen kalsarien hajuinen huipennus.

J. M. Straczynskin ja Fiona Averyn kirjottamassa ja John Romitan piirtämässä tarinassa Hämähäkkimies tyrkätään jälleen lajityyppiin, johon hahmo soveltuu huonosti: maagiseen fantasiaan. Noita karkaa vieraasta ulottuvuudesta Hämähäkkimiehen maailmaan ja tämä liittoutuu Loki-jumalan kanssa päihittämään tunkeutujan. Seuraa nujakointia ja mahtipontista dialogia. Tarinan sankariksi sopisi kuka tahansa Marvelin sankareista, mikä ei ole koskaan hyvä merkki. Kenties nyt kun tarinan juoninut Straczynski saa kirjoittaa Tohtori Outo -minisarjaa Marvelille hänen ei tarvitse kirjoittaa tämän tyyppisiä “Tohtori Outo (ja Hämähäkkimies, jossain määrin)” -tarinoita.

SUOSITUS: Jenkinsin tarinan ansiosta suosittelen Spider-manin numeroa 11/2004 kuin suosittelisin kivuliaan sukupuolitaudin hankkimista. Hauskaa hetken, teoriassa, mutta lopulta harmittaa.

Viivi ja Wagner - SinappihuntuStrippisarjakuvastaan tunnetut VIIVI JA WAGNER nähdään ensimmäistä kertaa pitkässä tarinassa sarjakuvakirjasessa SINAPPIHUNTU.

Ilmiönä Viivi ja Wagner ilahduttaa. Juba Tuomola on vanha underground-piirtäjä ja hänen sarjakuvansa uhmaa mainstream-suosiotaan. Stripit eivät aina mahdu perinteiseen yksi-kaksi-vitsi -ruutujakoon ja välillä Juba heittelee sekaan elementtejä, jotka ammuttaisiin välittömästi alas esimerkiksi Yhdysvalloissa: mielenterveysongelmia, seksiä ja toisinaan täyttä tajunnanvirtaa. Se, että uudet Viivi & Wagner -albumit näkyvät nykyään maan ostetuimpien kirjojen listalla, saa minut ylpeäksi suomalaisuudestani, jollain perverssillä tavalla.

Sinappihuntu ei eroa merkittävästi Juban sanomalehtistripeistä rytmiltään tai piirrostyyliltään. Sarjakuvan pariskunta valmistautuu joulun viettoon. Viivi puuhastelee tyytyväisenä, mutta Wagner ei ole tapansa mukaan innostunut, varsinkaan kun kylään on kutsuttu Viivin öykkäriystävä.

Kyynikkona ilahduttaa, ettei Juba luovu joulutarinassa sarkasmistaan, eikä yritä tuputtaa minkäänlaista “joulun sanomaa” lukijalle. Joulu on syvältä, ainakin Wagnerin mielestä. On helppo olla samaa mieltä.

SUOSITUS: Sinappihuntu on kelpo pikku tarina, mutta kovakantinen minialbumi maksaa lähemmäs 20 euroa. Kyseessä on siis lahjakirja tai oivallinen hankinta Viivi & Wagner -faneille, joiden on vaikea hahmottaa “rahan” käsitettä.

Tagit: , .



* Kuin miljoona volttia

Kirjoitettu 3.11.2004 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


SPIDER-MAN 10/2004

Egmont kustannus

Paul Jenkins, Humberto Ramos

52 sivua, värillinen

VAARAN VUOSIEN KORKEAJÄNNITYS: 1961 – SAALISTAJAT NOOTTIKRIISIN VARJOSSA

Egmont kustannus

Samson, Jarkko Sipilä, Jouni Mölsä, Asko Alanen

84 sivua, mustavalkoinen

Tervetuloa Katuojaan. Tällä viikolla arvioidaan pari tuoretta sarjakuvaa Egmontilta.

Hard Time: 50 to LifeSPIDER-MANISSA juhlitaan lehden 300. numeroa, joka on sinällään hieman outoa, koska Suomessa lehtiä ei numeroida kuin vuosikerroittain. Ei niin, että juhlanumero keskeyttäisi viime numerossa alkaneen tarinakokonaisuuden. Lehteen on vain lisätty juliste, taitelijanimi Mail-Manin tervehdys sekä taiteilijanimi Jyrki 69:n haastattelu. Keskityn nyt kuitenkin sarjakuvaan, jossa ei ole juhlimisen aihetta.

Paul Jenkinsin pitkä Tohtori Mustekala -tarina jatkuu. Marvel-yhtiöllä yleistynyt politiikka, jossa itsenäisiä tarinakokonaisuuksia venytetään viisi- tai kuusiosaisiksi on näkynyt jonkin aikaa myös suomalaisissa lehdissä. Tapaa on suosittu siksi, että yli satasivuisesta tarinasta saa koottua kokoelma-albumin. Marvel on viime vuosina yrittänyt panostaa kokoelmiin, koska niiden uskotaan myyvän paremmin amerikkalaisissa kirjakaupoissa. Valitettavasti sarjallistettuna pitkien tarinoiden episodeissa tapahtuu kovin vähän.

Tarina on yksinkertainen: Tohtori Mustekala kaappaa Palestiinalaisen diplomaatin ja vaatii Hämähäkkimiestä paljastamaan henkilöllisyytensä tai diplomaatti kuolee. Viime vuosikymmenellä tämä olisi ollut 50-sivuinen tarina, jos niinkään pitkä. Tarinoiden pitkittäminen ei ole ongelma, jos se ei tunnu pitkittämiseltä. Esimerkiksi Grant Morrisonin New X-Men -tarinakokonaisuudet – monet viisiosaisia nekin – ovat täynnä hahmoja ja tapahtumia. Jenkins on joutunut pidentämään tarinaansa tunnelmoinnilla, joka vaikuttaa keinotekoiselta tarinan syventämiseltä.

Otetaan esimerkiksi tarinan antagonistin, Tohtori Mustekalan takautumat tämän traumaattiseen lapsuuteen. Näemme, miten ylihuolehtivainen äiti ja aggressiivinen isä traumatisoivat hahmon. Rikollisten tekojen selittäminen lapsuuden traumoilla on kulunut klisee ja se on entistä naurettavampi kun sitä sovelletaan metallilonkeroiseen superroistoon, jonka nimi on Tohtori Mustekala. Kaikkiin tarinoihin ja kaikkiin hahmoihin psykologisointi ei yksinkertaisesti sovellu. Samoin Palestiinan tilanteen hyödyntäminen tarinassa luo oudon kontrastin, etenkin kun Jenkins ei tyydyttävästi selitä, miksi Lähi-idän tilanne kuumenee jos amerikkalainen rikollinen kaappaa palestiinalaisdiplomaatin.

Tässä numerossa kuvittaja Humberto Ramosia ei vaadita piirtämään toimintakohtauksia, joten kokonaisuus pysyy luettavana. On outoa huomataRamosin kuvittavan hiljaiset kohtaukset kelvollisesti, koska ensivaikutelma hänen tyylistään on hyvin toiminnallinen.

SUOSITUS: Tarinan cliffhanger-loppu on kiinnostava, mutta muuten kokonaisuus ei miellytä. Jenkins yrittää lisätä tekovakavia elementtejä tarinaan, johon ne luonnollisesti sovellu. Loppuratkaisu tuskin voi pelastaa paljoakaan. On sääli nähdä Jenkinsin tekevän pakotetun pitkiä tarinoita, kun muistaa miten hyvin hän onnistui lyhyissä, yksiosaisissa Hämähäkkimiessarjakuvissa.

Suomalaisvoimin koottujen KORKEAJÄNNITYS-albumeiden sarja jatkuu. Jo yli 50 vuotta jatkuneet Korkeajännitykset ovat olennainen osa suomalaista sarjakuvakulttuuria, joskin osa sieltä populäärimmästä päästä. Suoraviivaiset sotaseikkailut näyttävät uppoavat perinteisesti muutenkin sotafiktioita ahmivaan suomalaiseen mieslukijaan. Suomeen sijoittuvien sota- ja agenttisarjakuvien julkaiseminen maassa, jossa Talvisodan muistolla voidaan myydä vaikka käytettyjä jääpaloja onkin varmasti hyvä liikeidea kustantamolle.

Samsonin kuvitusta Vaaran vuosien Korkeajännityksestä: paha kommari valmistautuu salamurhaanNiin kauan, kuin Suomi-Korkkarit ovat hyviä, myös sarjakuvaharrastaja voi myhäillä tyytyväisenä: suomalainen sarjakuva löytää uusia lukijoita. Esimerkiksi loppukesästä ilmestynyt Vänrikki Stoolin Korkkari oli sangen pätevää sotaviihdettä, vaikka tarina natisikin liitoksissaan kun tekijät halusivat kuvittaa koko Suomen sodan alusta loppuun.

SAALISTAJAT NOOTTIKRIISIN VARJOSSA on tarinaltaan kompaktimpi. Toimittajat Jarkko Sipilä ja Jouni Mölsä ovat kirjoittaneet fiktion noottikriisin aikana tapahtuvasta salajuonesta, jolla suomalaiset korpikommunistit ja heidän tukijansa Neuvostoliitossa yrittävät provosoida itänaapurin miehittämään Suomen. Kommunistinen kopla kaappaa Suomen läpi kulkevan Neuvostoliittolaisen kultalähetyksen samalla kun presidentti Kekkonen on kuululla Pohjois-Amerikan matkallaan. Suomalainen iskuryhmä ja amerikkalainen agenttijoukko ryhtyvät tahoillaan metsästämään varastettua kultaa tavoitteenaan estää selkkauksen laajentuminen avoimeksi sodaksi.

Mölsän ja Sipilän tarina on kelpo vakoiluviihdettä: tarpeeksi maanläheistä ja riittävän hyvin taustoitettua ollakseen uskottavaa, ja riittävän toiminnallista ollakseen kiinnostavaa seurata. Suurta henkilökaartia pyöritetään onnistuneesti, joskin henkilökuvat jäävät pakostakin ohuiksi. Osa hahmoista on tuttuja aiemmista Suomi-korkkareista, joten sarjaa pidempään seuranneet voivat saada enemmän irti karskeista mutta kovin samankaltaisista toimintasankareista.

Tarina toimii, mutta toteutus pettää. Nimimerkki Samsonin naturalistinen tyyli ei innosta. Hän piirtää kelpo ajankuvaa: tapahtumapaikat ja rekvisiitat näyttäytyvät aitoina ja tunnistettavina. Samsonin tarinankerronta on kuitenkin mielenkiinnotonta. Kuvasommitelmat eivät tuo toimintakohtauksiin kaivattua dramatiikkaa, vaan Samson tyytyy usein pitämään kuvakulman samassa tasossa hahmojen kanssa. Vähäinen varjostuksen ja mustan käyttö vähentää syvyysvaikutelmaa useista yksittäisistä kuvista.

Samsonin kuvitusta Vaaran vuosien Korkeajännityksestä: Presidentti Kennedy pohdiskeleeSamsonin kuvittamanakin Noottikriisi-Korkkari menettelisi, mutta Asko Alasen kirjoittama dialogi sabotoi kokonaisuuden lopullisesti. Myös Korkeajännitys-linjan vastaavana toimittajana työskentelevän Alasen teksti on kaikessa kömpelyydessään silkkaa camp-huumoria. Silloin kun hahmot eivät lauo ekspositiota, veistelevät ne nolostuttavia tekonokkeluuksia. Kaunein kielikukkanen löytyy kuitenkin dialogin sijaan alati tarinan rytmiä häiritsevistä tekstilaatikoista: “Aikapommin sytytyslanka oli lyhyt ja nopeasti palava polttavan kuumien todisteiden valossa”.

En tiedä onko teksti Alasta, mutta kolminkertaisesti epäonnistunut metafora on suoritus, josta pitäisi jakaa palkintoja. (Tämä kirjoitettuani olen varma, että saan sähköpostia kotikemisteiltä joissa minua valistetaan sytytyslangalla toimivista aikapommeista. Viestit ohjataan suoraan poliisille, terroristit.)

SUOSITUS: Uusi Vaaran vuosien Korkeajännitys on kelpo agenttijännäri, jota tuhoavat mielikuvitukseton kerronta ja paikoin sangen älyvapaa teksti. Voidaan tietysti väittää, että kömpelö kieli kuuluu olennaisena osana Korkeajännitys-sarjakuviin, mutta kontrasti Alasen tekstin ja Mölsän sekä Sipilän tarinan välillä on liian jyrkkä. Tarina ja teksti syövät toisiaan. Toivon mukaan tästä uskalletaan petrata, koska aikuisille voidaan tehdä viihdyttävää jännityssarjakuvaa, joka ei aliarvioi lukijoitaan – hyvänä esimerkkinä Katuojassa monesti kehuttu Greg Ruckan Queen & Country.

Vaaran vuosien Korkeajännityksen lehdistötiedote ja näytesivuja Egmont kustannuksen kotisivuilla

Koska hyvä kritiikki on rakentavaa, tutkitaan lopuksi hetki mahdollisuuksia viedä suomalaista Korkeajännitys-sarjaa uusiin suuntiin. Haastattelussa Mölsä ja Sipilä kertovat ideointimetodistaan: “[.]lähdetään pitsalle ja parille bisselle”. Tästä innostuneena lähdin parille tai seitsemälle oluelle ja kehitin yhdessä työryhmän kanssa seuraavat konseptit, joissa hyödynnetään suosittujen kotimaisten kirjailijoiden tuotantoa sarjakuvan pohjana lopputuotteen menestyksen maksimoimiseksi:

VOLTER KILVEN ALASTALON SALIN KORKEAJÄNNITYS

“Kirottua, olkapääni! Voin vielä rakentaa!”

KALLE PÄÄTALON KORKEAJÄNNITYS IIJOEN TÖRMÄSSÄ

“Iskee kuin miljoona sivua!”

TOMMY TABERMANNIN RAKKAUDEN KORKEAJÄNNITYS

“Rakkaani… AARGH!”

Ideat ovat vapaasti käytettävissä.

Tagit: , .