Tagiarkisto ‘Garth Ennis’

* Seitsemän vuoden kutina

Kirjoitettu 4.02.2009 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Hype, Meta.


Minä olen Otto Sinisalo. Tervetuloa Katuojaan.

Tänään olen kirjoittanut sarjakuvasta 7 vuotta päivälleen. Ensimmäinen Katuoja-palsta ilmestyi Sfnetin uutisryhmiin 4.2.2002 ja sarjakuvaharrastukseni on sittemmin sanotaanko nyt vaikka laajentunut hieman. Mutta sen sijaan, että märehtisimme nostalgiassa, katsomme tulevaisuuteen. Alla on joitain satunnaisia poimintoja sarjakuvavuodelle 2009.


Hyvältä näyttää, 2009.

Sarjakuvat ovat olleet ideapolttoainetta Hollywoodille jo vuosia eikä sarjakuvasovitusten määrä tunnu ainakaan vähentyvän satunnaisista flopeista huolimatta. Toissaviikolla minulla oli kyseenalainen kunnia nähdä Rami Rautkorven siipimiehenä Frank Millerin esikoisohjaus The Spirit, joka jää elokuvahistoriaan hämmentävässä epäpätevyydessään. The Spirit on elokuva, joka ei tule unohtumaan, niin poikkeuksellisen käsittämätön se on. Sillä ei ole väliä, että se perustuu Will Eisnerin arvostettuun sarjakuvaan. Spirit ei koskaan hahmona ollut merkittävän ikoninen – hän on tyyppi, jolla on hattu – vaan tärkeintä oli Eisnerin kyky tehdä näkemyksellisiä sarjakuvatarinoita. Sillä on väliä, että elokuva koostuu kohtauksista, jotka sukeltavat niin syvälle nolostuttavaan campiin, että syöksyvät kaiken hyvän ja oikean läpi jonkinlaiseen pelkästä huonoudesta koostuvaan meta-maailmankaikkeuteen. The Spirit on merkkipaalu sarjakuvaelokuvissa ja kenties elokuvassa yleensä. Se on niin järjetön, että sille ei yksinkertaisesti löydy vertailukohtaa.

Vuoden 2009 kenties tärkein filmatisointi on Zack Snyderin Vartijat-sovitus. Olen varovaisen optimistinen mitä hankkeeseen tulee, vaikka sarjakuvakerrontaa uudistaneen Watchmenin sovittaminen elokuvaksi on ideana yhtä mielekäs kuin minun sohvani sovittaminen musikaaliksi. Snyder on kuitenkin tehnyt jo kaksi sovitusta – Kuolleiden aamunkoiton ja 300:n – ja molemmissa hän on todistanut ymmärtävänsä alkuperäismateriaalia. Vartijoiden ensi-ilta on maaliskuussa ja minä olen jo nyt hieman innoissani.

Leffojen menestyksestä huolimatta yhdysvaltalaisten valtavirran sarjakuvakustantamojen tulevaisuus näyttää juuri nyt sangen ankealta. Ainakin Marvelia ja DC:ta uhkaa taloudellinen ahdinko lukijamäärien pudotessa ja yksittäisten lehtien hinnan kasvaessa. Nostamalla 22-sivuisen läpyskän kansihinnan neljään dollariin ovat kustantajat tuominneet perinteisen jenkkisarjakuvan syvemmälle marginaaliin.


Eiffel-torni on menettänyt järkensä! (Umbrella Academy)

Sekä Marvel että DC ovat jo pitkään tarponeet myös luovassa konkurssissa, siirtyen aavistuksen epätoivolta haiskahtaen megacrossoverista toiseen. Huolestuttavampaa on, että ainakin DC:n kymmeniin lehtiin levinneet tarinapökäleet ovat näemmä onnistuneet mahdottomassa: ne ovat tehneet Grant Morrisonista keskinkertaisen. Sekä Morrisonin kirjoittamat Final Crisis ja Batman R.I.P ovat saaneet murska-arvioita kautta linjan. Naurettavinta tässä on se, että Morrison on vastuussa 90-luvun lopun JLA:sta, yhdestä kaikkien aikojen parhaasta mainstream-supersankarisarjakuvasta.

Muutenkin yhdysvaltalainen popsarjakuva näyttää sangen ankealta ainakin minun näkökulmastani. Suosikkikirjoittajani ovat joko väsähtäneet kuten Morrison, kadonneet kuten Alan Moore tai jääneet polkemaan paikoilleen kuten Garth Ennis ja Warren Ellis. Tämä surettaa minua, koska pidän hyvästä genresarjakuvasta ja tietyntyyppiset genretarinat toimivat parhaiten juuri sarjakuvina.

Pystyn kylmiltäni nimeämään ainoastaan kourallisen amerikkalaisia sarjakuvia, joiden ilmestymistä odotan aidosti. Kieron Gillenin ja Jamie McKelvien Phonogramin ensimmäinen osa oli jotain merkillisen uutta ja jatko-osa The Singles Club tuntuu vieläkin kiinnostavammalta. Viimeaikainen ihastukseni on ollut Bryan Lee O’Malleyn Scott Pilgrim -sarja, josta aion myöhemmin kirjoittaa pidemmin. Sarjan viimeiset 3 osaa ilmestyvät ilmeisesti kaikki vuonna 2009. Lisäksi tänä vuonna nähdään jatkoa Gerard Wayn ja Gabriel Bán Umbrella Academylle, joka oli paras viime vuonna lukemani englanninkielinen sarjakuva. Tapa, jolla Way ottaa supersankarigenren haltuun ei ole vähempää kuin ilmiömäinen: jos pidät supersankarigenrestä, lue Umbrella Academy tai lyö itseäsi, koska olet tyhmä. Aion myös antaa Grant Morrisonille uuden mahdollisuuden, koska olen heikko: jatko-osa vuoden 2004 sydäntäsärkevälle Seaguylle ei voi olla huono, eihän?

Jenkkimainstreamia suomessa julkaiseva Egmont kustannus jatkaa Spider-Manin ja X-Menin julkaisua. Paradoksaalista kyllä, suomalaisissa Marvel-julkaisuissa on viime aikoina nähty kohtalaisen hyvää viihdesarjakuvaa. Hämähäkkimiehessä hiljattain tapahtunut konseptin osittainen uudelleenkeksiminen on ärsyttänyt faneja, mutta sen jälkeen on nähty toimivimpia Hämähäkkimiestarinoita vuosiin. Samoin Ryhmä-X:ssa käynnistynyt pitkä tarinakokonaisuus tuntuu pitkästä aikaa seuraamisen arvoiselta. Toisaalta koska Egmont julkaisee suomessa vain murto-osan yhdysvalloissa ilmestyneistä tarinoista, kustantamon on mahdollista poimia kirsikat kakusta ja jättää yhdentekevät täytesarjat julkaisematta.


Ei, ei Daada books!

Suomessa sarjakuvavuosi alkoi lopetusilmoituksilla: Marko Turusen ja Annemari Hietasen luotsaama Daada books on lopettamassa kustannustoimintaansa ja samoin pillit pussiin laittoi Happy Horse -kollektiivi. Daada on potkinut jo vuosia tutkainta vastaan tuoden markkinoille eurooppalaista laatusarjakuvaa, jota kukaan ei ole edes osannut toivoa: Martin tom Dieckia, Anke Feuchtenbergeria, Yvan Alagbéa. Happy Horse on puolestaan jaksanut viihdyttää vilpittömällä halullaan järkyttää sarjakuvilla, kuin yli-innokas sarjakuvia piirtävä koiranpentu. Toisinaan kollektiivi on onnistunut julkaisemaan kirotun terävää mustaa huumoria, parhaimpina ehkäpä Jukka Tiluksen välähdyset nyrjähtäneestä sielunmaisemasta. Happy Horsen tekijät onneksi jatkavat sarjakuvien tekemistä omilla tahoillaan ja Daada julkaisee loppuun vinkeän Ufoja Lahdessa -lehtisarjan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kiinnostavaa suomenkielistä materiaalia olisi tulossa myös vuonna 2009. Yhdeksänkymmenluvun lopun totaalisen käännössarjakuvalaman merkkejä ei ole ainakaan vielä ilmassa. Esimerkiksi Like kustannus on julkaisemassa Alison Bechdeli
n Fun Home -sarjakuvan suomeksi nimellä Hautuukoti. Bechdelin omaelämäkerralinen muistelmateos saattaa paperilla kuulostaa toivottoman kliseiseltä omakustannesarjakuvalta: Fun Home maalaa rehellisen kuvan tekijän vaikeasta isäsuhteesta ja heräämisestä homoseksuaalisuuteen. Bechdel on kuitenkin riittävän hauska ja terävänäköinen nostaakseen kokonaisuuden merkittävästi triviaalia muistelmateosta kiinnostavammaksi.

Huuda Huuda -pienkustantamo on nousemassa täyttämään muun muassa Daadan jättämää aukkoa linjakkaalla kustannusohjelmallaan. Kustantamon maaliskuun uutuuksista kiihottavin on Ruppert ja Mulot -kaksikon Uhkapeliä. Sen sisällöstä en tiedä käytännössä mitään, mutta herrojen ensimmäinen suomennos Apinatarha kirvoitti minut aikanaan puhumaan siitä vuoden 2007 käännössarjakuvatapauksena. Kiinnostavaa on myös se, että Huuda Huuda on julkaisemassa Yong-Deuk Kwonin Yölinjalla-sarjakuvan, ollen harvinainen esimerkki suomalaisesta sarjakuvakustantamosta, joka julkaisee aasialaista indieta.

Mainstream-mangaa nähdään edelleen kioskihyllyjen täydeltä. Alkuvuoden tärkeimpänä käänteenä suomalaisessa mangakentässä oli Punainen Jättiläinen -pienkustantamon myynti Sangatsu manga -linjan omistavalle Tammelle. Toivon mukaan resurssien keskittäminen johtaa uskaliaampiin julkaisuhankkeisiin. Tällä hetkellä seuraamisen arvoisia mangasarjoja suomessa ovat lähinnä jännäri Death Note (Egmont) ja klassinen ekoscifi Tuulen laakson Nausicaä (Sangatsu).

Mitä tulee suomalaiseen sarjakuvaan, henkilökohtaisena suosikkinani jatkaa lannistumaton Jyrki Nissinen, jonka jokaisessa Borgtron-lehdessä on jotain naivistisen nerokasta. Lehteä julkaisee Zum Teufel -kustantamo, joka on myös vastuussa viime vuoden parhaasta kotimaisesta albumista, Nissisen Yli 10 000 koiran koiranäyttely -sarjakuvaromaanista.

Muuten kotimaisen sarjakuvan kiinnostavimmat laineet liplattavat Internetissä. Sarjakuvablogista on muodostumassa eräänlainen uusi sarjakuvan underground, paitsi ainoastaan esteettisessä mielessä. Suosituimpien blogien päivittäiset kävijämäärät kun saattavat hyvinkin olla nelinumeroisia. Marraskuussa esitelty Sarjakuvablogit.com -sivusto on nykyisellään tärkein keskus suomalaiselle nettisarjakuvalle.

Vuoden 2009 ankeat talousnäkymät eivät ainakaan toistaiseksi ole vaikuttaneet kotimaisiin sarjakuvatapahtumiin. Tampere kuplii -tapahtuma poreilee keskuuteemme jälleen maaliskuussa, 27.3 – 29.3. Olen jälleen osallistumassa tapahtuman ohjelmaan.

Samoin tulen esiintymään FinnCon-AnimeConissa, joka järjestetään tällä kertaa Helsingin kaapelitehtaalla.10. – 12.7. Riemukseni mustapukuisten sci-fi-harrastajien ja nuorien cosplayaajien keskelle laskeutuvat kaksi kirjailijasuosikkiani, George R. R. Martin ja Alistair Reynolds.

Näiden ohella järjestetään jälleen Kemin sarjakuvapäivät sekä noin tuhat erilaista con-päätteistä tapahtumaa sekä tietysti henkilökohtainen silmäteräni Helsingin sarjakuvafestivaalit, jotka järjestetään 12. – 13.9 Gloriassa ja Lasipalatsissa. Olen juuri laittamassa niin sanotusti bändiä takaisin kokoon, festaritalkoot kun ovat jokseenkin ympärivuotiset. Jos puoletkaan suunnitelmistani toteutuvat, voin luvata, että kunniavieraslista tulee olemaan kerrassaan tavallistakin merkillisempi. Muina vuodenaikoina Helsinkiläisen sarjakuvakulttuurin sydämenä toimii Kallion Sarjakuvakeskus.

Katuojan ohella tekstejäni tulee myös vuonna 2009 ilmestymään säännöllisesti Anime-lehdessä, Sarjainfossa ja Tähtivaeltajassa. Kaikki ovat siis laatujulkaisuja!

Tältä näyttää uusi sarjakuvavuosi ja Katuojan kahdeksas vuosi. Nyt: juhlitaan kuin olisi 2009.

Tagit: , , , , , .



* Vanha kunnon sota

Kirjoitettu 4.12.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


BATTLER BRITTON – HITON HIENO SAVOTTA
Egmont Kustannus
Garth Ennis, Colin Wilson
112 sivua, värillinen

Muistatteko, kun sota oli vielä hauskaa? Kun pojat lähtivät yhdessä vanhalle kunnon tervehenkiselle sotaretkelle? Silloin hyvät olivat hyviä ja pahat pahoja: hyvät haavoittuivat enintään olkapäähän mutta vasta tapettuaan ensin pahiksia niin paljon, että oli pakko ihmetellä miksi sodat yleensäkään kestivät kahta viikkoa kauempaa. Hyville sotilaille sota oli astetta raaempi partioleiri, jossa vihollisten tappaminen taivaaseen asti nouseviin verisiin kasoihin oli reipashenkistä puhdetoimintaa, josta sai kunniamerkkejä ja pannareita jälkkäriksi, mutta vasta kun hernekeitto oli syöty.

Puhun tietysti perinteisestä sotafiktiosta, jota sarjakuvan puolella edustaa Suomessa etenkin Korkeajännitys-sarja. Ajatus “sotaseikkailusta” tuntuu näinä aikoina hivenen moraalisesti kyseenalaiselta viihdemuodolta. Sodasta on viimeistään tällä vuosituhannella tullut kyynistä liiketoimintaa ja sitä on vastaavasti hankala sovittaa viihteeksi, jos ei ole satu olemaan täysi hirviö. Kuvitelkaa huviksenne viihdesarjakuva, jossa reippaat turvallisuusyhtiön miehet tulittavat siviilijoukkoja konekivääreillä ja jälkeenpäin taputtelevat toisiaan selkään hyvin tehdystä työstä niin tiedätte, mitä tarkoitan.

Sota on tietysti aina ollut eri tavoin kammottavaa, kun kansakuntien parhaat ovat lyöneet päänsä yhteen keksiäkseen mielikuvituksekkaita tapoja murhata mahdollisimman paljon ihmisiä. Toinen maailmansota on tietyssä erityisasemassa, lähinnä sen takia että sen muttuminen viihteeksi alkoi jo sodanaikaisissa propagandateoksissa sekä siksi, että kollektiivisessa tajunnassa sodalla on selkeä syyllinen, jota vastaavasti rangaistiin. Kyse on tietysti myös voittajan sanelemasta sodan tulkinnasta: Korkeajännityksen alkuperäisjulkaisu Commando on brittiläinen eikä esimerkiksi saksalainen. Mietitäänpä kaikki yhdessä, miksiköhän.

Viimeistään Vietnamin jälkeen sotaa kuvaavan populaarikulttuurin on ollut käytännössä pakko ainakin edes nyökätä pasifismin suuntaan. “Kylläpä sota hirveää”, saattavat karskit sotamiehet todeta samalla kun tanssivat juoksuhautojen yli räjäyttäen konekivääripesäkkeitä ja siemaillen iltapäiväteetään. Vaikka on olemassa oikeasti sodanvastaista sotafiktiota, on kuitenkin turha väittää että pasifismi on olennainen osa genreä. Ihmiset, jotka todella voivat pahoin sodan kuvauksia katsellessaan eivät yksinkertaisesti etsi käsiinsä genren teoksia. Meille sotagenren kuluttajille sotajuttujen näennäinen pasifismi antaa hienon tekosyyn hakeutua lajityypin pariin vaikuttamatta täysiltä mielipuolilta. “Todellakin, ihminen on ihmiselle susi”, toteamme raapien leukapartaamme samalla kun katselemme ulvovia pommikoneita, vyöryviä tankkeja, räjähtäviä päitä ja piilottelemme erektiotamme.

Sota on kiinnostavaa ja jännittävää, varsinkin jos ei koskaan joudu mihinkään tekemisiin aidon asian kanssa. Kaikki tämä jorina sodanvastaisuudesta tai, herran tähden, “sodan kauheuksien raadollisesta kuvauksesta” on vain perustelua sille, että haluamme nähdä ihmisiä syöstynä äärimmäiseen tilanteeseen ja no, niitä tankkeja ja räjähtäviä päitä. Sinänsä BATTLER BRITTON – HITON HIENO SAVOTTA on nimeänsä myöten virkistävä poikkeus. Se ei edes vahingossa teeskentele olevansa pasifistinen manifesti vaan vanha kunnon poikain sotaviihdelukemisto. Vaikka sarjakuvan hahmot välillä sivulauseenomaisesti saattavatkin myöntää, että sota on vähän ikävää, on tarinan keskiö jossain muualla.

Battler Britton on yli 50 vuotta vanha hahmo, joka ampui hunneja alas taivaalta hävittäjällään 50- ja 60-luvuilla brittiläisessä sarjakuvassa. Battler Brittonin sotaa nähtiin aikanaan myös suomalaisissa lehtipisteissä. Garth Ennis, yksi tämän hetken parhaista englanninkielisen sarjakuvan kirjoittajista on saanut tilaisuuden herättää hahmon henkiin. Alun perin DC/Wildstormin julkaisemassa minisarjassa Battler Britton johtaa lentolaivuetta Pohjois-Afrikassa Toisen maailmansodan aikaan. Kitkaa syntyy, kun linjojen takaa lentävään brittiläisten veteraanien yksikköön yhdistetään kokemattomia amerikkalaisia vapaaehtoisia.

Ennis on viime vuosina profiloitunut erityisesti sotasarjakuvan kirjoittajaksi. Hän on likkuunut lajityypissä hyvinkin suvereenisti, kirjoittaen sekä parodiaa, satiiria, nihilististä väkivaltaooppeeraa tai vain kelpo ajankuvaa. Battler Britton on Ennisin sotasarjakuvista selkeästi kevyimpiä ja viihteellisimpiä. Se on hyvin vilpitön kuvaus taistelutoveruudesta ilman kyynisyyden häivääkään. Ainoastaan hetkittäin Ennis väläyttää sodan julmempaa puolta, mutta pääosin tarina kuvaa sotaa jännittävänä, joskin vaarallisena toimintaseikkailuna. Esimerkiksi tarinassa tapettavat saksalaiset eivät saa edes puolikasta ominaisuutta ennen kuin ottavat kuulan kalloonsa.

Juurikin ilmasodankäynnin kuvaus tekee Battler Brittonista kiinnostavan, mutta ainoastaan, jos aihepiiri yleensäkään kiinnostaa lukijaa. Vaikka tarinan päähenkilöt yltävätkin paikoin yli-inhimillisiin suorituksiin, ovat Ennis ja kuvittaja Colin Wilson suorastaan insinöörimäisen omistautuneita kuvaamaan ilmasotaa mahdollisimman tarkasti. Ja toden totta, aina kun lentokoneet nousevat ilmaan lähtee myös tarina rullaamaan. Maan pinnalla puoli tusinaa toisiaan muistuttavaa päähenkilöä eivät jaksa kiinnostaa, mutta kun ihailtavalla pieteetillä kuvatut sotakoneet pörräävät toistensa kimpussa Afrikan aavikon päällä Battler Britton toimii. Ennis ja Wilson saavat toimintakohtauksissa hyvän tuntuman taistelutilanteen välittömään, hektiseen epätoivoon.

SUOSITUS: Battler Britton on sotaviihdettä, genreä, joka on kaikesta “sota on ikävää, eikös vaan” -väistelystään huolimatta hivenen kyseenalainen lajityyppi. Mutta minä pidän sotafiktiosta, enkä pelkää myöntää sitä: Battler Britton tekee sodasta dynaamista ja hauskaa viihdettä, jota lukiessaan ei tarvitse pohtia kuka on oikeassa, kuka on väärässä ja onko sota oikeutettua – voi vain ottaa mukavan asennon ja nauttia valoshow’sta.

Tagit: , .



* Madonlukuja

Kirjoitettu 6.11.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


CHRONICLES OF WORMWOOD
Garth Ennis, Jacen Burrows
Avatar Press
144 sivua, värillinen

En ole, lievästi sanottuna, uskonnollinen ihminen. Uskonto on parhaimmillaan harmitonta ajanhukkaa, pahimmillaan ajatusrutto, joka usuttaa ihmisiä käyttäytymään mielipuolisesti. Älkää ymmärtäkö väärin, jotkut parhaista ystävistäni uskovat näkymättömiin ja kuolemattomiin avaruussupersankareihin, joita kiinnostaa kovasti muinaisen Lähi-Idän politiikka ja seksielämäni. Se ei tee heistä välttämättä huonompia ihmisiä, mutta ei kyllä parempiakaan.

Minulla ei ole koskaan ollut henkilökohtaista suhdetta uskontoon, joten koen aiheen hieman etäiseksi. Vastaavasti minulla ei ole erityistä tarvetta hyökätä uskontoja vastaan. Toista maata on parantunut katolilainen Garth Ennis, jonka pääteos Preacher syntyi miehen rakkaudesta westerneihin ja suoranaisesta katkeruudesta kristinuskoa kohtaan.

CHRONICLES OF WORMWOOD -minisarjassa Ennis palaa uskontoteemojen pariin. Tarinan nimihenkilö on Antikristus, joka työskentelee yhdysvaltalaisen TV-yhtiön tuottajana. Hän hengailee puhuvan jäniksen ja aivovammaiseksi hakatun Jeesuksen toisen tulemisen kanssa baarissa. Wormwood yrittää olla ihmisiksi, mutta päätyy kuitenkin olemaan vähän mulkvisti. Asiaa ei auta Wormwoodin sorkkajalkainen isä, joka yrittää painostaa poikaansa aloittamaan Ilmestyskirjan povaaman maailmanlopun. Wormwoodia ei kuitenkaan voisi vähempää kiinnostaa, joten vihtahousu joutuu keksimään vaihtoehtoisia keinoja apokalypsin aloittamiseen.

Kokonaisuus on totta puhuen koko lailla kauhea sotku. Ennisillä on kaikkein tyhmimmissäkin töissään aina jotain sanottavaa, kuten on nytkin. Tarinassa on muun muassa hyvä tulkinta Jeesuksesta, joka palaa aina uudestaan ihmisten tapettavaksi sekä oivaltava retki tuonpuoleiseen, jossa kaikki saavat ansionsa mukaan – muun muassa itsemurhapommittaja, jonka luvatut 72 neitsyttä ovatkin lauma kirkuvia vauvoja hoidettaviksi. Tarinan ytimenä on kelpo teema vanhempiensa odotusten varjossa elämisestä sekä Preacheristakin tuttu kehotus heittää tuonpuoleiset auktoriteettihahmot romukoppaan ja ottaa vastuu omasta elämästään.

Näistä aineksista saisi aikaiseksi veikeän satiirin, eikä Ennis petä esimerkiksi kirjoittaessaan elävää dialogia hahmoilleen. Valitettavasti vain Avatar-kustantamo tuntuu olevan tyytyväinen vain saadessaan Ennisin kirjoittamaan heille eikä kukaan ole näemmä toimittanut kokonaisuutta millään tavoin. Tästä johtuen Ennis käyttää joka ikisen mahdollisen tilaisuuden alatyylisten vitsien kertomiseen. Kulli sitä ja perverssi tätä ja tissit ja mulkut ja perseet ja sperma ja Paavi nussimassa nunnia ja vetämässä huumeita. Ennisilla on jonkinlainen kirjoittajan Touretten oireyhtymä, jota hän ei ole tunnu edes yrittäneen hallita. Hän heittää joka ikisen keskenkasvuisen pilan tarinaan, haluten shokeerata pippuroimalla jumalpilkkansa härskeillä heitoilla, mutta onnistuu vain vittu hukuttamaan orgasmi kaikki mulkku ideansa pillu hälyääniin. Anaali ryntäät peppuseksi.

Ennis on tehnyt yhden epäonnistuneimmista käsikirjoituksistaan, mutta se ei silti ole suurin ongelmani Chronicles of Wormwoodin kanssa. Se on kuvittaja Jacen Burrows.

Maailma on täynnä huonoja piirtäjiä, joiden kyvyttömyydelle voi ilkkua. Kuka tahansa näkee, ettei Rob Liefeld osaisi piirtää tiekarttaa oman kotinsa vessaan, saati sitten sommitella sivua. Michael Turnerin persnaamaisille mongoloidi-ihmisille ja heidän otsastaan kasvaville korville voi vastaavasti hihitellä. Mutta Jacen Burrows on aivan omanlaisensa isku vasten kasvoja.

Päällisin puolin hänen töissään ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Ihmiset näyttävät ihmisiltä, jakkarat jakkaroilta ja kuvien perspektiivit ovat jokseenkin kohdillaan. Burrowsilla on kuitenkin yliluonnollinen kyky asetella elementit ruutuihinsa siten, ettei kuvissa ole lainkaan jännitettä. Burrows voi piirtää enkeleitä noutamassa sieluja, näkymiä helvetistä tai maailmanlopun, mutta lopputulos on poikkeuksetta yhtä jännittävä kuin kuvitus budjettiriihestä Läyliäisten kunnantalolla. Burrowsin sivuilla leijuu kuvia ja tekstiä, mutta jotenkin silti ne ovat täysin tyhjiä.



Varoitus: Jacen Burrowsin kuvittama seksikohtaus saattaa aiheuttaa lukijassa pysyvää seksuaalista haluttomuutta

Burrows on mysteeri. Kuinka hän oikein tekee sen? Miten voi olla mahdollista tehdä jokaisesta kuvasta niin kliininen, niin vailla syvyysvaikutelmaa, niin täysin yhdentekevä? Chronicles of Wormwood on kuin jonkinlainen perverssi optinen harha. Burrowsin ansiosta se on sarjakuva, jonka jokaiselta sivulta huokuu tyhjyys, poissaolo. Kuin katsoisi peiliin, mutta ei näkisi itseään. Hyvin eksistantialistista.

SUOSITUS: Viiden pennin Preacher, kuvittajanaan negatiivisen ulottuvuuden Steve Dillon. Välttäkää.

Tagit: , , .



* Veni vidi vicious

Kirjoitettu 4.06.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


THE BOYS VOL. 1: THE NAME OF THE GAME
Dynamite
Garth Ennis, Darick Robertson
144 sivua, värillinen

Garth Ennisin ja Darick Robertsonin THE BOYS -sarjakuvan julkaisuhistoria on ollut myrskyisä. Alun perin DC/WildStormin julkaisema sarjakuva lakkautettiin vuoden alkupuolella julkaisijan päätöksestä. Syynä ei ollut sarjakuvan myynti, vaan sen sisältö: The Boys on (eräänlaiselle) aikuiselle yleisölle suunnattu sarjakuva, joka sisältää runsaasti perversiota ja väkivaltaa. DC on julkaissut paljon sarjakuvia, joissa on perversiota ja väkivaltaa – muun muassa juurikin Garth Ennisin kirjoittaman Preacherin, mutta The Boysissa perversiota ja väkivaltaa kuitenkin harjoittavat DC:n Teräsmiestä ja Batmania muistuttavat supersankarikarikatyyrit. Ennis ja Robertson saivat kuitenkin luvat viedä sarjakuvansa Dynamite-kustantamolle, jonka julkaisemana se jatkaa edelleen ilmestymistään.

On tietysti kiinnostavaa, että supersankareita rienaava sarjakuva onnistuu edelleen aiheuttamaan reaktiota, mutta luojan tähden, eikö supersankarigenren dekonstruointi ole jo auttamattoman passé? Supersankarigenre on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana elänyt jo modernin, post-modernin, post-post-modernin, retron, uusklassisen ja nykyisen uustyhmän kautensa. The Boys lähinnä onnistuu todistamaan, että mitään dekonstruoitavaa ei enää ole.

Tarinassa eletään alati kasvavan supersankarijulkkisjoukon varjostamassa maailmassa. Kameroiden edessä viittasankarit ovat siivosti, mutta suljettujen ovien takana trikooukot irstailevat ja superroistojen kanssa nahistellessaan onnistuvat lähinnä tappamaan sivullisia. Skottilaisen Hughien tyttöystävä menehtyy supersankarien yhteenotossa ja CIA:n freelancer Butcher värvää hänet supersankareita valvovaan The Boys -tiimiin. Butcherin joukko tarkkailee kaksinaismoralistisia sankareita ja tarvittaessa läksyttää heitä fyysisesti. Idea on hyvinkin samankaltainen kuin Micah “US Army Ranger” Wrightin taannoisessa Team Achillesissa, vaikka Ennisin ja Robertsonin lähestymistapa on vieläkin räävittömämpi.

Periaatteessa The Boys seisoo täysin tyhjän päällä: sen keskeinen konsepti on kaluttu jo aikaa sitten ja se on oireellinen yhdysvaltalaista sarjakuvaa ympäröivästä itseinhon kulttuurista. En osaa nimetä montaakaan laulua, jossa lauletaan siitä, miten paljon musiikki inhottaa, mutta osaan kyllä luetella kohtuuttoman monta sarjakuvakonventioiden typeryyttä ruotivia sarjakuvia. The Boys ei edes ole kuvainraastossaan kovinkaan terävä: jos supersankaritiimin initiaatioriittinä on joukkoraiskaus tai kuolleen teinisankarin peräaukosta löytyy hamsteri, ei Nobelin rauhanpalkintoja älykkyydessä ole lähiaikoina jaossa.

Periaatteessa minun pitäisi vihata The Boysia. Mutta se on Garth Ennisin ja Darick Robertsonin sarjakuva.

The Boysin keskuskonsepti on keskenkasvuinen ja typerä, mutta sitä ympäröivä tarina on kiinnostava. Tämä ei ole lyhyt vitsisarjakuva, vaan 60-osaiseksi suunniteltu kokonaisuus ja Ennis selkeästi ja kiinnostavasti petaa tulevaa. Tarinan aloittava Hughien tragedia on järkyttävä ja koskettava. Butcherin hahmo on riittävän todentuntuinen ollakseen pelottava ja The Boysin muut jäsenet nousevat hitaasti karikatyyriä moniulotteisemmaksi. Sosiopaattiset supersankaritkin saavat ulottuvuuksia: Hughien kehityskaari vertautuu maailman ykkössankareihin liittyvän nuoren Starlightin kaareen, kun molempien illuusiot rapisevat yksi kerrallaan. Ennis saa kevyillä kosketuksilla, dialogilla ja hiljaisilla hetkillä, hahmot toimimaan. Ei konstekstin vuoksi, vaan siitä riippumatta. Haluan lukea heistä lisää, tietää miten heidän käy. Tämä on Garth Ennisin taituruutta: esimerkiksi Preacherin kammottivimmatkin ihmishirviöt muuttuivat kiinnostaviksi, kun Ennis antoi heille tarinassa tilaa.


Hughien määrittävä hetki. Darick Robertsonin kuvitusta The Boys #1:sta.

Suurin pettymys Ennisin tarinassa ovat oikeastaan toimintakohtaukset. Wrightin Team Achilles mielessäni annoin itselleni luvan odottaa, että The Boysin agentit käyttäisivät jotain erityisen nokkelia konsteja supersankareiden päihittämiseen. “Vedetään supersankariseerumia ja hakataan ne” ei ole erityisen kiinnostavaa. The Boysin väkivallassa on kyllä ihastuttavaa vimmaisuutta, mutta toimintakohtaukset eivät nouse koreografiassaan esimerkiksi Ennisin sotasarjakuvien tasolle.

Darick Robertsonin naturalistinen tyyli taipuu The Boysissa niin ihmisten reaktioiden, supersankaritoiminnan kuin irvokkaiden vitsienkin kuvittamiseen. Hänen päätöksensä piirtää Hughie tismalleen brittikoomikko Simon Peggin näköiseksi on outo, mutta tekijöiden onneksi Pegg on sarjakuvafani: albumin esipuhe on näyttelijän itsensä kirjoittama.

SUOSITUS: The Boysia on vaikea suositella kenellekään. The Boys raiskaa kuollutta hevosta. Sen keskeinen idea on auttamattoman väsynyt ja Ennisin vitsit paikka paikoin nolostuttavan tyhmiä. Se on itsetarkoituksellisen irstas ja väkivaltainen tarina. Mutta minä nautin siitä, kiitos Ennisin ja Robertsonin tarinakerrontataitojen.

Tagit: , .



* Lähetetään pois tiikerit

Kirjoitettu 21.05.2007 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.


FURY: PEACEMAKER
Marvel
Garth Ennis, Darick Robertson, Jimmy Palmiotti, Rodney Ramos
144 sivua

Jos George Clooney ei olisi jo tehnyt Peacemaker-nimistä elokuvaa, tämän Nick Fury -tarinan filmatisoinnin hänen agenttinsa olisi voinut kelpuuttaa. Ei aasialaisten huorien laumoja, mitä nyt yksi kevytkenkäinen lontoolaisnaikkonen. Ensimmäisen Fury-minisarjansa mustan huumorin sijasta Ennis on tehnyt Fury: Peacemakerin sotahistoriaan pohjautuvien War Stories -sarjakuviensa tyylillä.

Tarina alkaa Tunisiasta vuonna 1943, kun nuori kersantti Fury jää ainoana eloon komppaniastaan. Kaikki, mikä suinkin voi mennä pieleen, menee ja Fury joutuu tekemään hyödyttömäksi osoittautuvan luutnantin työn yrittäessään pitää miehensä hengissä. Lopulta vain onnenkantamoinen pelastaa hänet kuolemalta. Ohiajava saksalainen kenraali jättää Furyn odottamaan peräjoukkoja, koska hänen jeepissään ei ole tilaa vangeille. Kenraalin jatkaessan matkaansa hän antaa Furylle neuvon, jolla on kauaskantoiset seuraukset: Jos haluaa olla hyvä sotimaan, siitä täytyy oppia nauttimaan. Vihollislinjojen takana toimiva brittien SAS-ryhmä pelastaa Furyn, joka pääsee paluumatkalla kokeilemaan uutta elämänasennettaan .50-kaliiperisen konekiväärin takana.

Loppuvuodesta 1944 Fury on Lontoossa ja saa komennuksen liittoutuneiden huippusalaiseen operaatioon koodinimeltään Rauhantekijä. Tavoitteena on murhata saksalaisten Siegfried-linjan puolustuksesta vastaava Stephen Barkhorn, nykyinen kenttämarsalkka, joka osoittautuu Furyn hengen Tunisiassa säästäneeksi kenraaliksi. Suunnitelman mukaan Barkhornin kuolema aiheuttaisi sekasorron, jonka avulla liittoutuneiden joukot pääsisivät etenemään Berliiniin lopettamaan sodan nopeammin. Iskuryhmä tekee laskuvarjohypyn Saksaan, mutta saavuttuaan kohteeseensa Rollwagen kartanoon, he eivät löydäkään Barkhornia vaan hänen everstiluutnanttinsa Hans von Stehlen, jonka kertomus kääntää tilanteen päälaelleen: Hänen mukaansa Barkhorn on lähtenyt Berliiniin tappamaan Adolf Hitlerin. Palatessaan rintamalle hän määräisi saksalaisjoukot antautumaan, ja sota olisi ohi. Furyn ja kumppaneiden tehtävän onnistuminen merkitsisi siis sodan jatkumista.

Fury: Peacemaker kuuluu Ennisin sotasarjakuvien ykköskastiin. Ensimmäisen minisarjan karkea huumori ja ylilyödyt karikatyyrit ovat jääneet pois. Ennis kuvaa vakavastiotettavasti, kuinka sotilas voi oppia pitämään sodasta niin paljon, että hän voi pitää sodan jatkumista parempana vaihtoehtona kuin sen loppumista. Vaikka käännekohdassa Barkhornille ja von Stehlelle pedataan sankarin rooleja, loppujen lopuksi heitä ei esitetä yksioikoisina “hyvinä saksalaisina”. Sodan moraalinen epämääräisyys pätee kumpaankin osapuoleen, ja ainoa asia, jonka hyveellisyydestä sotilas voi olla varma, on rinnallaan seisovien miesten puolesta taisteleminen.

Darick Robertson osoittaa kykynsä sarjakuvataiteilijana sovittamalla kuvituksensa tyylin tarinaan. Jälki on karumpaa, ei ehkä paljon realistisempaa, mutta selvästi vakavampaa kuin ensimmäisessä Fury-minisarjassa. Historiallisiin puitteisiin sijoittuva sarjakuva vaatii piirtäjältä monipuolisuutta, jotta kaikki tulisi esitettyä yhtäläisellä uskottavuudella, ja Robertson selviytyy urakasta kunnialla.

SUOSITUS: Ehkä Ennis tajusi ensimmäisen versionsa Furystä olleen virhe. Tämäkään ei ole se Fury, joka Marvelin supersankariseikkailuista on tullut tutuksi, mutta ainakaan ei tunnu siltä, että hahmoa pannaan halvalla. Mitä tulee vähemmän tärkeisiin huolenaiheisiin, kuten että toisen maailmansodan kauhut esitetään asianmukaisella vakavuudella, Ennis osoittaa olevansa yhtä luotettava kuin aina.

Tagit: , , .



* Sotaratsu liimatehtaalla

Kirjoitettu 19.05.2007 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.


FURY
Marvel
Garth Ennis, Darick Robertson, Jimmy Palmiotti
144 sivua

Legenda kertoo, että George Clooneyn agentti katkaisi neuvottelut Nick Fury -elokuvan pääosasta saatuaan käsiinsä tämän minisarjan. Ei sen takia, että se sisältää hillittömän ylilyötyä väkivaltaa, vaan sen takia, että tarinan nimihahmo tilaa itselleen puoli tusinaa vaaleaa — ei, aasialaista! — huoraa. Kuvittelin pitkään, että kyseessä oli virhearvio, joka johtui yhden kohtauksen irrottamisesta asiayhteydestään. Prostituoitujen käyttäminen ei tietenkään ole tyypillistä käytöstä valkokankaalle siirrettävälle Marvel-sankarille, mutta Garth Ennisin kirjoittamalta sarjakuvalta voi hyvin odottaa monisyistä ja pohjimmiltaan sympaattista kuvausta ikääntyvästä sotasankarista.

Olin itse asiassa aivan väärässä. Jos Clooneyn agentilla oli syy uskoa, että Marvel halusi elokuvaversion pohjautuvan Ennisin tulkintaan, hän todennäköisesti teki päämiehelleen palveluksen estämällä häntä yhdistämästä imagoaan Ennisin Furyyn, joka on epäinhimillinen kuvotus. Siinä missä Ennisin MAX-versio Tuomarista on traaginen musta aukko, jonka tilalla oli joskus ihminen, Ennisin MAX-versio Nick Furysta on irvokas sotahulluuden karikatyyri, joka ei aivan onnistu tavoittamaan inhimillisyyttä, edes negaation kautta.

Ennisin Preacherissä oli kohtaus, jossa antagonisti Herr Starr pelastautuu sisäsiittoisten kannibaalien kynsistä pakottamalla itsensä pyyhkimään jälkeenjääneen vartijansa perseen, jotta saisi huijattua tältä pistoolin. Tämä koettelemus on Starrille niin kauhea, että hän vannoo jonain päivänä kostavansa sen itse Jumalalle. Kuitenkin joka päivä kaikkialla maailmassa äidit, ja näinä tasa-arvon päivinä epäilemättä useat isätkin, pyyhkivät lastensa perseet ilman, että se saa kosmisen järjestyksen antropomorfisaation polvia tutisemaan. Se ei ehkä ole kenenkään suosikkiaskare — pyydän, älkää oikaisko minua — mutta se on jotain, mitä ihmiset tekevät toistensa hyväksi. Starrin epäinhimillisyyttä kuvaa se, kuinka kauhistuttavana loukkauksena hänen arvolleen hän pitää tämän inhimillisen tarpeen kohtaamista. Ennisin Fury ilmentää samaa ajatusmaailmaa, kun hänen kuolleen armeijakaverinsa hidasälyinen poika saa poikkeuksellisen hirvittävän tyrän. Furyn ensireaktio on tappaa poika — “päästää hänet kärsimyksistään” — ja päätyessään tekemään oikeasti sitä, mitä oli ystävälleen luvannutkin, eli huolehtimaan hänen pojastaan, Fury kokee olevansa epäonnistuja. Vain tappaminen on hänestä mielekästä.

Fury pääsee toteuttamaan itseään, kun hänen kylmän sodan aikainen venäläisvastineensa järjestää Tyynenmeren saarivaltiossa sotilasvallankaappauksen ihan vain huvin vuoksi. Fury kokoaa iskujoukon, hyökkää saarelle ja silmitön verilöyly seuraa. Fury oivaltaa itsestään jotain järkyttävää: Hän taitaa tykätä sotimisesta!

Ennis ei onnistu puristamaan hahmosta mitään sen kiinnostavampaa. MAX-linja sallii satiirin laventamisen estottomaksi grand guignoliksi, ja Ennis yrittää myös ylittää Preacherin ikimuistoisen Arseface-hahmon vielä epämuodostuneemmalla luomuksella nimeltä Fuckface. Puuttumaan jää Ennisin tarinoiden tärkein ominaisuus, sydän (tai Tuomarin tapauksessa hyvin tarkasti sydämen muotoinen reikä).

Darick Robertson on kuvittajana väliinputoaja. Jos verrataan Ennisin parhaisiin yhteistyökumppaneihin, Robertsonilla ei ole Steve Dillonin pelkistyskykyä tai Glenn Fabryn tarkkuutta muodon hahmottelussa. Välillä hän näyttää tavoittelevan fotorealistisuutta, mutta yleensä lipsuu karrikoituun mutta melko persoonattomaan tyyliin. Robertsonin kuvakerronta on kuitenkin suvereenia, eikä häntä voi syyttää teoksen pilaamisesta.

SUOSITUS: Garth Ennisin tuotannosta löytyy parempiakin esimerkkejä sotaseikkailun ja mustan huumorin yhdistelystä, kuten Authorityn spinoffina syntynyt WildStormin Kev-sarja. Muutakin kuin kyynisyyttä ja räävittömyyttä Ennisiltä kaipaavat voivat suosiolla jättää tämän väliin.

Tagit: , , .



* Mustaa, mustaa, mustaa

Kirjoitettu 30.04.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


PUNISHER MAX VOL. 7: MAN OF STONE
Marvel
Garth Ennis, Leandro Fernandez
144 sivua, värillinen

Myös Marvelin toinen Tuomari-sarja ansaitsee oman arvionsa. Suomessa 2000-luvun alussa nähdyt Tuomari-sarjakuvat olivat mustaa komediaa: lakoninen Tuomari teloittamassa rikollisia hassuilla ja hurmeisilla keinoilla. Kun Ennisin Tuomari siirtyi Marvelin täysi-ikäisille suunnatun Max-linjan alle, tyylilaji vaihtui. PUNISHER MAX ei ole mustaa komediaa, se on vain mustaa.

Ennisin Frank Castle ei ole niinkään kostohimoinen tai pakkomielteinen – hän vain on. Punisher Maxin maailma on läpeensä mätä, eikä päähenkilöllä tunnu olevan erityisiä illuusioita sen parantamisesta. Hän vain tappaa mistään tinkimättä pahimpia roistoja siksi, että se on sitä, mitä hän tekee. “What is there to be afraid of?”, kysyy vihollinen MAN OF STONESSA Tuomarin lähestyessä. “He is only death.”

Näin läpeensä pessimististä sarjakuvaa on vaikea löytää. Vaikka Ennisin tarinan ydin onkin piilossa sutjakasti kuvatun toiminnan ja aina mainion dialogin alla, on se silti seitsemän albumin jälkeen ilmeinen: mikään ei tule olemaan koskaan hyvin. Vaikka Tuomari teloittaakin rikolliset tarinan lopussa, ei hän varsinaisesti saavuta mitään. Vaikka tarinat päättyvätkin katharsiksen kaltaisiin verimyrskyihin, ei mikään ole paremmin.

Sarjan seitsemäs albumi vie Afganistaniin. Venäläinen sotarikollinen, korruptoitu CIA-agentti ja Tuomari kohtaavat sodan repimässä maassa selvittääkseen vanhat kalavelkansa. Tarina seuraa kiinnostavasti eri osapuolien manööveröintiä ennen vääjäämätöntä kohtaamista.

Kuten Ennisin aiemmassa 303-albumissa, Afganistan näyttäytyy loputtoman sodan repimänä helvettinä, joka nielee aina uusien maiden armeijoita. Tavassa, jolla Ennis kuvaa sotilaita työssään on jälleen paljon fatalistista romantiikkaa, mutta myös sodan siviiliuhrit muistetaan. On silti sääli, että yksikään tarinan hahmoista ei ole afgaani, lukuunottamatta anteeksiantamattomiksi hirviöiksi kuvattuja entisiä Taleban-johtajia. Afganistan jää päähenkilöille arvoitukseksi ja paikalliset sivulliset ovat lähinnä kuvitusta keskushahmojen konfliktille.

Punisher Max -tarinakokonaisuuksilla on vaihtelevat kuvittajat. Tällä kertaa vuorossa on Leandro Fernandez, jonka miljöökuvaus ansaitsee maininnan. Hänen Afganistaninsa näyttää uskottavalta ja hyvin taustoitetulta. Hän on vähäeleinen, mutta tehokas tarinankertoja, jonka tyyli toimii juuri tällaisessa kontekstissa.

SUOSITUS: Mustaa, mustaa, mustaa. Punisher Max saattaa olla synkin, nihilistisin ja väkivaltaisin sarjakuva hyllyissä. Kun puhun älykkäästä nihilismistä, viittaan juurin Ennisin kaltaisiin kertojiin.

Tagit: , , .



* Mies vastaan seonnut maailma

Kirjoitettu 13.03.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


303
Avatar
Garth Ennis, Jacen Burrows
144 sivua, värillinen

Ennalta-arvattavuus ei tavallisesti ole ominaisuus, jota luovan työn tekijältä toivoo, mutta kirjoittaja Garth Ennis on poikkeus. Kun Ennis kirjoittaa sotafiktiota, tietää saavansa suorastaan romantisoituja kertomuksia jäyhistä periaatteen miehistä kammottavissa ääritilanteissa. Ja lähes poikkeuksetta ne ovat kirotun hyviä. Avatarin julkaisema 303 ei ole poikkeus.

Nyt mennään. Jacen Burrowsin kuvitusta 303:staSarja seuraa venäläistä erikoisjoukkojen veteraania. Tämä löytää Afganistanin taistelukentiltä salaisuuden, joka pakottaa tämän matkaamaan maailman toiselle puolelle Yhdysvaltoihin kostamaan kaikkien maailman sotilaiden puolesta; palvelemaan historiaa, kuten nimettömäksi jäävän päähenkilön puolesta puhuva kertojanääni toteaa. Yksi mies, viimeinen tehtävä ja antiikkikivääri, jonka mukaan tarina on nimetty.

Ennis tanssii kapealla nuoralla. Melkein kenen tahansa muun käsissä 303:n tarina olisi vastenmielinen sotimisen ylistys tai naiivi sotakritiikki. Ennis romantisoi häpeilemättä ei niinkään sotilaan työtä, kuin tämän velvollisuutta. Hänen tarinoidensa sotilaat ovat pragmaatikkoja ja ammattilaisia, ihailtavia kylmässä omistautumisessaan tappamiselle. He ovat maailmansa parhaita ihmisiä maailmansa kammottavimmassa työssä. Hän kuvaa sotaa vailla illuusioita ja näyttää meille verta ja suolenpätkiä, mattopommituksissa elävältä palavia lapsia.

Kuitenkin Ennisin sotatarinoiden kuvailu “sodanvastaisiksi” ei tekisi niille oikeutta. Tarinan siirtyessä Amerikan maaperälle kuullaan eräänlainen puolustuksen puheenvuoro. Nähdään lisää umpikujaan ajautuneita miehiä, epäinhmillisissä olosuhteissa eläviä siirtotyöläisiä, televisiossa sodan puolesta maltillisesti puhuvia varusmiehiä ja kaikki kontekstoidaan läpileikkauksella Yhdysvaltojen verisestä historiasta. 303 ei kerro vain siitä, miten sota on mieletöntä. Se kertoo siitä, miten koko maailma on tullut hulluksi.

Ennisin kertojanääni on hänen taitavin temppunsa. Historiasta, haamuista ja velvollisuudesta jauhava monotoninen jumalkertoja on vain askeleen päässä Frank Millerin lähes parodisista monologeista, mutta Ennis onnistuu jotenkin välttämään lankeamasta naurettavuuteen. Sen sijaan tarinalla on poikkeuksellista painoa. Kertoessaan albumista Ennis mainitsee, että hän ajattelin alun perin tekevänsä tarinasta romaanin. Tämä on helppo uskoa, sen verran proosallista sarjakuvan teksti on.

303:n heikko lenkki on kuvittaja Jacen Burrows. Burrows, yksi Avatarin vakiokuvittajista, on aina ollut parhaimmillaankin keskinkertainen senttari, joka kyllä osaa piirtämisen perusteet, mutta jonka ruutu- ja sivusommitelmat ovat auttamattoman tylsiä. Hän tuntuu asettelevan elementtejä ruutuun satunnaisesti ja valitsevan tavallisesti sen tylsimmän perspektiivin. Hänellä on myös vaikeuksia nostaa esiin tarinalle olennaisia elementtejä: minun piti päätellä tekstistä, että eräs hahmoista oli raajarikko, koska sitä oli melkein mahdotonta päätellä Burrowsin kuvista. Vain paikoin kuvitus nousee käsikirjoituksen tasolle.

SUOSITUS: Harva sarjakuvakirjoittaja tai sotafiktion kirjoittaja yleensä on yhtä liikuttavan vilpitön kuin Garth Ennis. Saattaa olla, että hän on juuttunut varioimaan samaa kourallista teemoja koko loppuikänsä, mutta jos lopputulokset ovat 303:n tasoa, on vaikea valittaa.

Tagit: , , .



* Sarjatulta ihmisseinään

Kirjoitettu 31.08.2004 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


PUNISHER MAX VOL. 1: IN THE BEGINNING

Marvel Comics

Garth Ennis, Lewis Larosa

146 sivua, värillinen

Punisher MAX Vol. 1Tervetuloa Katuojaan. Arvostelisin tällä viikolla hiljattain suomennetun Dracula-pokkarin, mutta en ole vielä lukenut sitä loppuun. Se on puuduttavimpia tekeleitä, joihin olen aikoihin törmännyt. Jotkin sarjakuvat eivät kestä aikaa, nähtävästi. Kritiikki valmistuu, jahka saan taisteltua tieni läpi Marv Wolfmanin liisterin kaltaisen proosan.

THE PUNISHER, eli suomalaisittain Tuomari on tylsä hahmo. Ensin roistona esitelty kostajahahmo nostettiin kahdeksankymmenluvulla oman lehtensä sankariksi, kun ajan henki suosi oman käden oikeutta harjoittavia murhamiehiä. Kirjoittajat kuten Steven Grant saivat Frank Castlesta joitain hyviä tarinoita irti, mutta merkittävä osa Tuomari-sarjakuvista on tympeitä, itseään toistavia kostofantasioita.

Garth Ennis kärjisti hahmon yksioikoisuuden äärimmilleen suomessakin nähdyssä maksisarjassa Welcome Back, Frank. Ennis ei yrittänytkään ottaa hahmoa vakavasti, vaan kirjoitti suoranaisen verisen farssin, jossa Tuomari lahtasi vihollisiaan toinen toistaan nokkelimmilla tavoilla. Tyyli jatkui kuukausittaisessa Punisher-lehdessä, jota ei ole suomennettu.

Ennis väläytti mahdollisuutta toisenlaisesta Tuomarista minisarjassa Born, jossa nimihenkilö esitettiin armottomana kostajana jo ennen perheensä kuolemaa. Tuomarin perheen murhat, Ennis esittää, olivatkin hahmolle vain tekosyy aloittaa sota rikollisia vastaan.

Ennis jatkaa tämän idean tutkimista PUNISHER MAX -sarjassa, jonka kuusi ensimmäistä numeroa on koottu albumiin IN THE BEGINNING. Sitä julkaistaan Marvelin aikuisille suunnatun Max-nimikkeen alla, joten kirosanoja ja sisäelimiä ei tarvitse säästellä, eikä säästelläkään.

Tarina alkaa kuin Tuomari-tarinat yleensäkin. Nimihenkilö kuokkii mafiapomon syntymäpäiväjuhlia ja lahtaa aimo pinon roistoja. Jokin on kuitenkin muuttunut aiemmasta linjasta: musta komedia on poissa ja tilalla on Castlen maaninen monologi, johon vuosia sotilaista kirjoittanut Ennis saa synkkää vakuuttavuutta. Kun hahmo kertoo kokevansa jonkinlaista rauhaa “kaataessaan sarjatulta ihmisseinään”, ei voi olla hykertelemättä. Ennisin Tuomari ei ollut koskaan sankari, nyt hän on kaikessa tinkimättömyydessään hirviö.

Vaikka Ennis tuokin hahmoon uuden ulottuvuuden, on hahmo silti kovin yksioikoinen eikä pitkä tarina voi siten mielekkäästi seurata pelkkää Castlea. Ennis heittääkin soppaan eri tahoja, jotka kaikki tavoittelevat Tuomaria. Hän tuo takaisin takavuosien sivuhahmo Mikron, Tuomarin entisen kumppanin joka työskentelee nyt CIA:lle tehtävänään pakkovärvätä tappokone tiedustelupalvelun riveihin. Toisaalla taas ammattitaitoisen mafiatappajat yrittävät kostaa Castlelle. Tietenkin tappajajoukkojen polut risteävät ja veribaletti seuraa toistaan.

Erityisen nautittavaa on tapa, jolla Ennis kirjoittaa roistonsa. Hän näyttää tarinan lukuisat pahikset pyrkimässä tavoitteisiinsa onnistuen vaihtelevasti. Ennisin roistot eivät ole haavoittumattomia vaan omalla tavallaan inhimillisempiä kuin keskushenkilö. Kun lukija tietää, että Tuomari selviää lopussa voittajaksi, voi mielenkiinnon suunnata eri sivuhahmojen kohtaloihin. Vaikka monet albumin hahmot ovatkin monista Ennisin tarinoista tuttuja stereotyyppejä, ovat ne hyviä, toimivia stereotyyppejä.

Kuvituksesta vastaa minulle aikaisemmin tuntematon Lewis Larosa. joka on oikein hyvä toimintasarjakuvan kuvittaja. Toimintakohtaukset soljuvat vaivattomasti ja kuvakulmien vaihtelu tuo hienosti liikkeen tuntua tarinaan. Larosan hahmot ovat erityisen vaikuttavia kaikessa realismissaan ja rujoudessaan.

Juuri kun näytti siltä, ettei Tuomarilla voi kertoa uudenlaisia tarinoita, Ennis yllättää. Toki kyseessä on jälleen väkivaltainen kostotarina, mutta hänen päivitetty tulkintansa Frank Castlesta kiehtoo. Hän vie hahmoa entistä syvemmälle, muuttaen keskushenkilön lähes täysin epäinhimilliseksi nähtävästi pikku hiljaa poistamalla tätä aiemmin ajaneen tekosyyn – tämän perheen kuoleman. On tietysti riski, että hahmo muuttuu täysin vastenmieliseksi Ennisin käsittelyssä, mutta nyt näyttää siltä, että hahmo on kehittymässä johonkin suuntaan – suuntaan, joka vieläpä tuntuu hahmolle luontevalta. Se on jotain erityistä, kun kyseessä on Tuomari.

SUOSITUS: In the Beginning on hyvin rakennettu verinen action-tarina. Siinä ei ole lainkaan samastuttavaa inhimillisyyttä, mutta Ennisin kirjoittamana kylmien tappajien ja mätien roistojen yhteenotto on kiehtovaa luettavaa. Tämä uusi suunta Tuomarille on kiinnostava – aika näyttää, kauanko se on sitä.

Tagit: , .



* Sotastandardeja ylpeydellä

Kirjoitettu 30.06.2004 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


WAR STORIES VOL. 1

DC / Vertigo

Garth Ennis, Chris Weston, Gary Erskine, John Higgins, Dave Gibbons, David Lloyd

240 sivua, värillinen

Tervetuloa Katuojaan. Arviot ilmestyvät päivän myöhässä, josta pahoittelut. Tällä viikolla arvioidaan sotajuttuja.

Eräs pitkäaikainen teema Garth Ennisin tuotannossa ovat olleet sotakertomukset. Niin Preacherissa, Hitmanissa, Tuomarissa kuin melkein kaikissa muissakin Ennisin kirjoittamissa sarjakuvissa on välillä siirrytty sotatantereille jos ei muuten, niin takautumissa. Siksi onkin hauska nähdä, että mies pääsee välillä purkamaan militariainnostustustaan puhtaisiin sotakertomuksiin WAR STORIES -sarjakuvanovelleissa.

War Stories Vol. 1

Ennis ymmärtää sotafiktion ja sotahistorian päälle. Hänen sotatarinansa pohjaavat todellisuuteen, mutta korostavat sodan traagisuutta ja rivimiesten sankaruutta. Ennisin sotajutuissa on raadollisuutta ja kyynisyyttä siinä määrin, että mitään Korkeajännitys-sarjakuvia ne eivät ole.

Kokoelmassa liikutaan sotafiktion ylivoimaisesti suosituimmassa aikakaudessa, Toisessa maailmansodassa. Kuvittajakseen Ennis on saanut englanninkielisen sarjakuvan kokeneimpia veteraaneja.

Kokoelman ensimmäisessä tarinassa seurataan syyllisyyden painaman saksalaisupseerin ja hänen Tiger-tankkinsa miehistön pakomatkaa itärintamalta sodan viimeisinä kuukausina. Länteen loikkaamisesta haaveilevat sotilaat pakoilevat niin saksalaisia sotapoliiseja kuin neuvostoliittolaisiakin. Erinomainen Chris Weston tuo tankkitaistelut ja panssarimiesten hiljaisemmat hetket paperille tyylikkään realistisesti.

John Higginsin kuvittama D-Day Dodgers sijoittuu yhdelle maailmansodan unohdetulle rintamalle, Italiaan vuonna 1944. Liittoutuneiden sotilaat sitoivat saksalaisjoukkoja etelä-Euroopassa samalla kun Ranskaan maihin nousseet länsiliittoutuneet saivat kaiken kunnian. Ennisin tarinassa Ulsterilaisrykmentin sotilaat suorittavat vaikeita tehtäviä vihamielisissä olosuhteissa samalla kun Iso-Britanniassa nauretaan “D-päiväloikkareille”.

Yksikköä johtava kyyninen kapteeni opettaa vasta saapuneelle luutnantille sodan realiteetteja: he ovat kaikki yhdentekeviä nappuloita poliittisessa pelissä, mutta sotilaan velvollisuus on sotia.

Kolmas tarina on kokonaisuuden heikoin. Siinä seurataan muun muassa Taistelutoverit-kirjasta ja TV-sarjasta tutun 101. laskuvarjodivisioonan henkiin jääneiden vaiheita sodan loppumetreillä. Neljä miestä päättää ottaa muutaman päivän omaa vapaata, kun paljastuu että miehitetyllä alueella on natsikihojen huvila täynnä varastettuja taideaarteita ja viinikellarikin on täynnä juotavaa. Sotilaat elävät kuin viimeistä päivää, muistelevat vanhoja ja kiroavat esimiehiään. Tarina on hauska tunnelmapala, mutta se on teemaattisesti turhan lähellä D-Day Dodgersia: molemmissa käsitellään kunnollisten rivisotilaiden turhautumista käytäntöä ymmärtämättömien johtajien lyhytnäköisyyteen. Dave Gibbonsin kuvitus on erinomaisen pätevää, mitä nyt välillä jäin kaipaamaan tarkempia taustoja.

Viimeinen tarina on puolestaan paras. Kuvittajana on V for Vendetta -mestariteoksesta tuttu David Lloyd, joka piirtää armottoman meren, ahavoituneet sotilaat ja valtavat sotalaivat sellaisella intensiteetillä, että tarinaan uppoutuminen ei ole lainkaan haastavaa, vaikkei aihepiiri olisikaan tuttu. Kyse on kirouksesta ja pelastuksesta: Nightingale-hävittäjä on viimeinen selvinnyt laiva epäonnisesta Murmanskin saattueesta. Sen miehistö joutuu kantamaan selviytyjien taakkaa harteillaan, kunnes saa lopulta mahdollisuuden todistaa itsensä. Ennis ja Lloyd sykähdyttävät varsinkin tarinan epätoivoisimpina hetkinä. Kohtaus, jossa viestiupseeri kantaa uponneiden laivojen nimiä kapteenilleen on yksi huikeimpia, joita olen hetkeen lukenut.

Kuten voitte kenties päätellä, pidän sotafiktiosta. Annan paljon anteeksi, jos tarinassa nähdään hyvällä maulla sotatarinoiden standardeja kunniasta, uhrauksesta ja sodan mielettömyydestä. Ennisille nämä teemat eivät kuitenkaan ole mitään kainalosauvoja, hän kantaa niitä ylpeydellä. Ja selvästikin rakastaa sotahistoriaa ja sotafiktiota vähintään yhtä paljon kuin minä.

SUOSITUS: Unohda Korkkarit, ellet ole vain kiinnostunut harmittomasta viihteestä. War Stories on parasta lukemaani sotasarjakuvaa. Parhaina hetkinään se puhuttelee aidosti ja suoraan.

Minä lähden nyt kesälomalle ja vien Katuojan mukanani. En ole lainkaan varma, pystynkö tekemään uusia arvioita heinäkuun aikana. Elokuussa palaan jälleen säännölliseen aikatauluun, kuitenkin. Hyvää kesää, sarjakuvahahmot!

Tagit: , .