Katuoja

Kävin hiljattain (okei, pari kuukautta sitten) katsomassa Mel Gibsonin elokuvan Passion of the Christ. Muistan suhtautuneeni elokuvaan etukäteen hieman varautuneesti pelkästään sen takia, että en uskonut kuuluvani sen kohdeyleisöön. Positiivisistakin kritiikeistä huolimatta yleinen julkisuusmylläkkä oli jättänyt sellaisen kuvan, että Passionin ainoa valtti oli jonkinlaiseen uskonnolliseen hurmokseen vetoaminen, ja että elokuvallisesti se oli pelkkä sarja kömpelösti toisiinsa liitettyjä, ylipitkiä ja yliverisiä kidutuskohtauksia. Ennen elokuvan alkua lueskelin Michael Moorcockin kirjaa Behold the Man, ja yritin tarkkailla, herättäisikö se, tai istuimen mukipidikkeeseen upottamani reilun kahden euron irtokarkkipussi minkäänlaisia reaktioita hurskaissa ihmisissä, jotka olivat saapuneet elämänsä ainoalle elokuvateatterikäynnille myötäelämään lihaksi tulleen jumalansa viimeisiä hetkiä.

Lakkasin kuvittelemasta typeriä, kun viereeni istui keski-ikää lähestyvä nainen jättimäinen popcornsaavi sylissään.

Passion osoittautui, hillittömästä suosiostaan huolimatta, erittäin hyväksi elokuvaksi. Kauhistellut kidutuskohtaukset olivat juuri oikean pituisia, ja sen verran vaihtelevia, ettei elokuva tuntunut missään vaiheessa junnaavan paikoillaan. Erityisesti vaikutuksen teki se, että Passion oli niin tinkimättömästi tehty, ja väkivallan armottomat kuvaukset olivat vain yksi tämän ilmentymistä. Kaikki elokuvassa palveli ydinkonseptia, ja sen ympärillä olevat ideat oli esitetty mahdollisimman vaikuttavalla tavalla, piittaamatta lopputuloksen julmuudesta, pateettisuudesta tai poliittisesta epäkorrektiudesta.

Mielenkiintoista kuitenkin on se, että jälkeenpäin taloudellisesti oikeaksi todettavissa oleva päätös laittaa Passion laajaan teatterilevitykseen tuli ylipäätään tehtyä. Tietenkin oli ilmiselvää se, että maailma on täynnä hihhuleita, jotka ovat valmiita katsomaan elokuvan pelkästään sen uskonnollisen sisällön vuoksi, mutta yhtä ilmiselvää oli se, että maailma on myös täynnä hihhuleita, jotka ovat valmiita boikotoimaan elokuvaa pelkästään sen uskonnollisen sisällön vuoksi. Kuinka voitiin olla riittävän varmoja siitä, että elokuva löytäisi yleisönsä? Mel Gibson nyt on täysin seinähullu (hän ei alunperin aikonut edes laittaa nykykielisiä tekstityksiä elokuvaan), mutta entä levittäjät, joita lähinnä kiinnostaa tuoton saaminen sijoituksilleen, eikä se, että koko maailma saa tietää kuinka hirvittävän paljon Jeesus kärsi, kun häntä ristiinnaulittiin.

Syynä oli tietenkin (tietenkin!) Marvelin supersankarileffojen menestys. Tuskin kukaan television “näin tehtiin”-ohjelmia uskollisesti seuraava on voinut välttyä näkemästä Marvel Productionsin Avi Aradia solkkaamassa kömpelöllä englanninkielellään, että avain menestykseen on ollut löytää projektiin intohimoisesti ja kunnioittavasti suhtautuvat tekijät (vaikka joskus kyseinen tekijä ei kokemattomuuttaan ole ymmärtänyt, että kun toimintakohtauksessa käytetään sijaisnäyttelijöiden sijasta Hollywood-tähtiä, joiden rinnalla Keanu Reevesin neuraalikinetiikka todellakin vaikuttaa olevan paljon normaalia korkeammalla, filmiä ei saa pyörittää normaalinopeudella), ja sitten antaa heille vapaat kädet (vaikka joskus… okei, tuli varmaan selväksi). Ja yleisöt reagoivat tähän; aistivat sen, että elokuva on tehty vakaumuksella, ja uppoutuvat sen maailmaan samalla tavalla kuin tekijät, vaikka ainekset olisivat niinkin absurdeja kuin Hugh Jackmanin kampaus tai kristillinen mytologia.

Eli nyt kun on todettu, että Passion of the Christin menestys on supersankarien ansiota, seuraavaksi osoitan, että elokuva on oikeastaan supersankarisarjakuvaan perustuva, kuten on myös itse Jeesus-myytti. Jos olet lukenut tähän asti, ja kaikki on tähän mennessä ollut mielestäsi täysin järkeenkäypää, niin kannattaa varmaan lopettaa tähän, koska jatko ei ole. Jos taas olet lukenut tähän asti, vaikka missään ei ole ollut vähäisintäkään järkeä, niin olen vihdoin löytänyt yleisöni, jee!

Siirrettäessä tarinaa kirjallisesta muodosta elokuvaksi on aina tehtävä tiettyjä valintoja koskien painotuksia sekä tapoja, joilla ilmaista sellaisia asioita, joiden selittämiseen voi tekstissä keskittyä hyvinkin pitkällisesti ja runollisesti, mutta jotka pitäisi elokuvassa tuoda esille hyvin ytimekkäästi ja tietenkin enemmän kuvaa kuin tekstiä hyödyntäen. Jeesus, samanaikaisesti kokonaan ihminen ja kokonaan jumala, joka antaa teloituttaa itsensä veriuhrina itselleen, on aika kova pähkinä purtavaksi tekstin muodossakin. Gibson on kuitenkin ottanut härkää sarvista tavalla, joka muistutti minua Grant Morrisonin tajunnanräjäyttävistä sarjakuvista.

Morrisonilla on tapana täyttää sarjakuvasivut kaikenlaisilla hillittömillä visioilla, ja kommentoida niitä dialogilla, joka suhtautuu kaikkeen hyvin arkipäiväisesti ja lakonisesti, ja tämä ristiriita voimistaa lukukokemusta. Gibson käytti Passionissa samantapaisia keinoja, erityisesti kohtauksessa ristiä kantavan Jeesuksen ja hänen äitinsä välillä. Maria on katsellut, kuinka hänen poikaansa hakataan ja ruoskitaan niin, että lihatkin irtoavat luiden päältä, ja nyt poika kompuroi teloituspaikkaansa kohti, kantaen omaa teloitusvälinettään. Näky tuo Marian mieleen Jeesuksen pikkupoikana, kun hän kaatui, ja silloin Maria pystyi menemään hänen avukseen, ja tekemään kaiken paremmaksi. Nyt Maria on voimaton, ja hän vajoaa kyynelehtien polvilleen Jeesuksen eteen, jolloin Jeesus sanoo: “Katso äiti, uudeksi minä teen kaikki.” (Lainaus on itse asiassa Johanneksen ilmestyksestä, eikä sisälly neljään evankeliumiin).

Nämä sanat verisen ja ruhjotun, teuraalle kulkevan miehen suusta ovat täysin odotuksien vastaiset, ja saavat ennestäänkin melodramaattisen tilanteen kohoamaan aihan huikeisiin sfääreihin. Tämä lähestymistapa on niin vieras amerikkalaiselle elokuvailmaisulle, jossa vältetään ristiriitaisten ideoiden samanaikaista kuvaamista, että inspiraatio siihen on varmasti peräisin Grant Morrisonin, tai jonkun hänen jäljittelijänsä kuten Mark Millarin tai Alan Mooren (Morrison väittää niin, joten sen täytyy olla totta) sarjakuvista.

Mutta tällainen tyylillinen seikka on varsin vähäpätöinen sen rinnalla, että Gibson on lainannut koko elokuvan rakenteen supersankarisarjakuvasta. Kuten todettu, kirjallisen teoksen siirtäminen valkokankaalle edellyttää materiaalin muokkaamista, ja erityisen tärkeää on parituntiseen elokuvaan sopivan dramaattisen rakenteen löytäminen. On tunnistettava päähenkilöt ja heidän motivaationsa, ja muodostettava elokuvalle runko, johon on helppo ripustaa kohtaukset, joissa hahmojen sisäiset ja keskinäiset dynamiikat tulevat esille. Passionissa nämä ratkaisut on tehty jäljitellen Frank Millerin Yön ritarin paluuta.

Batman ja Jeesus eivät muistuta hahmoina toisiaan niin paljon, että pitäisin aiheellisena yrittää tulkita Yön ritarin paluu jonkinlaiseksi Jeesus-myytin variaatioksi — tai toisin päin — mutta yhtäläisyyksiä on tarpeeksi, että Batmanin hahmoon ja häntä ympäröivään henkilökaartiin sopivat dramaattiset ratkaisut soveltuvat myös Jeesukseen. He ovat kummatkin lakia uhmaavia oikeuden puolustajia, ja he molemmat käyttäytyvät tavalla, joka useimpien ihmisten mielestä vaikuttaa täysin mielipuoliselta. Itse asiassa juuri tämä terveen käytöksen rajojen ylittäminen toimii lähtökohtana sekä Yön ritarin paluun että Passionin juonille.

Passion alkaa Jeesuksen rukoustaistelusta Getsemanessa. Aluksi kuvassa näkyy vain puiden keskellä selkäpuolelta kuvattu mies, joka tärisee hillittömästi. Oikeastaan olin jo aika yllättynyt Gibsonin taiteellisesta rohkeudesta, kunnes Jeesuksen kädet näkyivät selkeästi kuvassa ja tajusin, ettei hän ollutkaan tekemässä mitään… epäilyttävää. Jeesus oli siis uskonnollisessa hurmostilassa, ja häntä vavisutti Jumalan antama voima aloittaa lopullinen taistelu pahuutta vastaan. Tätä symbolisoi seuraava kohtaus, jossa Jeesus murskaa jalallaan Saatanan lähettämän käärmeen (ja kuten hiljattain opin päättymättömäksi ilokseni, tämä on suora viittaus nk. protoevankeliumiin, jota pidetään ensimmäisenä messiaanisena profetiana, sillä jaloissa pyörivien käärmeiden piekseminen oli varmasti israelilaisten kaltaiselle aavikolla tarpovalle paimentolaiskansalle niin vieras ilmiö, että sen kuvaaminen on aivan pakko tulkita jollain muulla tavalla kuin kirjaimellisesti).

Yön ritarin paluusta löytyy tietenkin vastaava kohta, jossa Bruce Wayne kokee takaumana vanhempiensa kuoleman, ja lepakko hänessä nousee taisteluun moraalista rappeutumista vastaan. Passionissa tosin harpataan yli kaikki tätä edeltävä ja käydään nopeasti itse asiaan (tulevasta DVD-julkaisusta varmastikin löytyy poisleikattu alkukohtaus, jossa Jeesus hyppää pois aasinsa selästä juuri ennen kuin se roihahtaa palamaan). Yleinen käsityshän on se, että lepakkoasussa loikkiva mies on aivan pähkähullu, mutta totuus on tietenkin se, että Batmanin maailmassa ainoa terve ratkaisu on nimenomaan kamppailla rikollisuutta vastaan vetämällä päähän suippokorvainen naamio, koska roistot ovat niin taikauskoisia ja pelkurimaisia (ja tyhmiä, mainittiinko aivan rajaton tyhmyys?). Aivan kuten Jeesuksen maailmassa on täysin tervettä julistaa olevansa Jumalan poika (siis jos se on totta, mutta täytyyhän sen olla, kun C.S. Lewis kerran jo eliminoi kaikki muut vaihtoehdot).

Metafyysisten vastusten sijasta Jeesuksella on kuitenkin oltava inhimillisiä vastuksia elokuvassa, ja mallina on tässäkin käytetty Yön ritarin paluuta. Batmanin lopullinen vihollinen on Teräsmies, joka on poliittisten realiteettien ohjaama esivallan edustaja. Teräsmies olisi tyytyväinen, jos Batman vain luopuisi sodastaan ja menisi kotiinsa, mutta Batman pakottaa hänet taistelemaan, ja lopulta käyttää häntä tehdäkseen itsestään marttyyrin ja viedäkseen toimintansa uudelle tasolle. Pontius Pilatus toimittaa tismalleen samaa virkaa Passionissa, joskin Gibson esittää hänet huomattavasti myönteisemmässä valossa kuin Miller Teräsmiehen.

Toinen Batmanin luontaisista vihollisista on Jokeri, joka Miller kuvaamana oli suoranainen hinttari. Yön ritarin oikeistolaisessa maailmassa homous edustaa tietenkin yhteiskunnan seksuaali- ja muunkin moraalin yleistä rappeutumista, eli sitä, mikä tekee Batmanin kaltaisen anomalian tarpeelliseksi. Tässä tapauksessa Gibson paljastaa korttinsa pahemman kerran, sillä hänen versionsa Galilean hallitsijasta Herodes Antipaasta on räikeän naismainen ristiinpukeutuja. Luukkaan evankeliumin mukaan Herodes lähetti Jeesuksen takaisin Pilatukselle, koska Jeesus ei suostunut esittämään ihmetekoja. Passionissa Herodeksen vaatimusten kohtuuttomuus (siis oikeasti, kaikkihan tietävät että ihmeiden tekemistä on turha edes yrittää, jos lähistöllä on yksikin epäuskoinen) on yhdistetty hänen seksuaaliseen perversioonsa, ja tälle ratkaisulle tuskin löytyy mitään muuta perustetta kuin se, että Yön ritarin paluu on niin siisti sarjis.

(DVD:ltä varmaan löytyy sitten myös se kohtaus, jossa Jeesus niksauttaa Herodeksen niskan ja pakenee legioonalaisilta… no, en tiedä mikä oli huvipuiston vastine Lähi-idässä kaksi vuosituhatta sitten… se paikka, missä ihmisiä kivitetään?)

Elokuvan edetessä Jeesus tulee yhä runnotumman ja rujomman näköiseksi, aivan kuten Batman Yön ritarin paluussa (jossa tosin syynä ei ole pelkästään fyysinen pahoinpitely, vaan myös Frank Millerin kuvitustekniikan laiskistuminen, anteeksi, “tyylin kehittyminen”) ja aivan viimeisessä kohtauksessa kuolleeksi uskottu Jeesus nousee uudestaan taistoon pahuutta vastaan, ja tämä vieläpä tapahtuu luolassa, aivan kuten Yön ritarin lopussa! Sattumaako? En usko!

Tässä vaiheessa joku voisi jo kuvitella, että Frank Millerin pitkään kehittelemä Jeesus-sarjakuva on konseptina täysin tarpeetonta toistoa — mutta miksipä se Milleriä estäisi. Journalistit Jeff Lester ja Gail Simone ovatkin jo vuosia sitten saaneet käsiinsä ennakkomaistiaisia tästä kauan odotetusta opuksesta.

Mutta takaisin asiaan. Innossaan jäljitellä Yön ritaria Mel Gibsonilta jäi varmaankin huomaamatta, että Jeesuksen tarinalla on paljon osuvampikin esikuva supersankarisaagojen joukossa. En nyt tarkoita Teräsmiestä, johon projisoidaan kaikenlaisia Messias-tulkintoja käytännössä vain sen takia, että Jerry Siegel ja Joe Shuster olivat kielellisesti sen verran mielikuvituksettomia, että käyttivät kryptonilaisten nimien pohjana itselleen varmasti hyvin tuttua hepreaa. Hahmonahan Teräsmies ei muistuta Jeesusta yhtään sen enemmän kuin Batman. Teräsmies lentelee ympäriinsä pieksemässä ihmisiä, ja Jeesus… ei.

Teräsmiehen “kuolema” 90-luvun puolivälissä antoi lisäaihetta kaikenlaisille pinnallisille vertailuille Teräsmiehen ja Jeesuksen välillä, mutta perusteellinen tarkastelu paljastaa yhteyden olemattomaksi. Teräsmieshän kuoli taistelussa suunnattoman voimakasta Doomsday-hirviötä vastaan. Verinen kamppailu huipentui samanaikaisiin iskuihin, joihin kumpikin keräsi viimeiset voimansa rippeet. Doomsday kaatui, mutta niin myös Teräsmies. Teräsmiehen voiton hetki oli myös hänen kuolemansa hetki, mikä saattaa tuntua rinnastettavalta Jeesuksen veriuhriin, jolla hän pelasti ihmiskunnan. Oleellista kuitenkin on se, että Teräsmiehen vain tarvitsi nujertaa Doomsday, tavalla tai toisella. Hänen ei tarvinnut kuolla voittaakseen, ja itse asiassa hän ei kuollutkaan, vaan hänen kryptonilainen kehonsa vain tarvitsi aikaa parantaakseen vakavat vammansa. Jeesuksen kuolema sen sijaan oli välttämätön osa hänen voittoaan, sillä kuolleista nouseminen on yleensä aika vaikeaa, jos ei missään vaiheessa kuole. Sanon vain, jos joku ei sitä vielä ole hoksannut.

On kuitenkin supersankari, joka pelasti maailman nimenomaan kuolemallaan. Chris Claremontin ja John Byrnen maineikkaassa Pimeän Feenixin saagassa Ryhmä-X:n jäsen Jean Grey uhrasi itsensä pelastaakseen maailman alter egoltaan, kosmiselta Feenix-voimalta. Yhtäläisyydet ovat niin voimakkaat, että Pimeän Feenixin saagan täytyy olla, C.S. Lewisin teologiaa mukaillen, “todeksi tullut myytti”, josta Jeesuksen taru on jonkinlainen etiäinen, ennakkomaistiainen Totuudesta. (Miten niin Feenix ei ole totta? Jättäkää lapsenuskoni rauhaan, julmurit!)

Jeesus on, kuten Jean Grey, lempeä ja viisas, siunattu psyykkisillä kyvyillä, jotka kuitenkin kalpenevat toisen minän suunnattoman voiman rinnalla. Tämä toinen minä on ylpeä, äkkipikainen ja tuhoaa lukemattomia eläviä olentoja yhdessä kädenkäänteessä. Jeesus-myytin primitiivisyys näkyy siinä, että Jumalan tekemät joukkomurhat tulkitaan automaattisesti oikeutetuiksi, ikään kuin jokeltavat vauvatkin olisivat jo syntyessään ansainneet kauhean kuoleman, ja oikeastaan pitäisi olla kiitollinen pelkästään siitä, että Jumala ei äärettömässä armossaan päätä tänä nimenomaisena päivänä hukuttaa maailmaa vedenpaisumukseen tai syöstä tulikiveä taivaalta kaikkien koteihin. Jollain mystisellä tavalla Jeesuksen uhri tyynnyttää Jumalan verenhimon, ja ihmiskunta on pelastunut ikuiselta kadotukselta.

Feenixin tarussa näemme nämä teemat korruptoitumattomina. Feenixin mielivalta ei ole oikeutettua, ja sitä ei pysäytetä millään maagisilla rituaaleilla ja symbolisilla uhreilla, vaan henkilökohtaisella valinnalla. Jeanin on tuhottava itsensä, koska hän on Feenix. Tarina sisältää useita opetuksia, jotka kenen tahansa aikuisen ihmisen olisi hyvä ymmärtää: jokaisella on kyky tehdä hyvää ja pahaa; voima itsessään ei anna oikeutusta; joskus oikein tekeminen edellyttää uhrauksia. Näistä viimeinen on tehnyt Pimeän Feenixin saagasta erityisen muistettavan. Kun Jean Grey herätettiin myöhemmin henkiin, monien fanien mielestä se halvensi alkuperäistä tarinaa. Jeanin uhraus menetti merkityksensä. Jostain syystä Jeesuksen uhraukseen ei suhtauduta samoin. Jeesus kuoli, mutta hänpä palasikin henkiin jo kolmen päivän päästä. Melkoinen uhraus — anteeksi vaan, tämä on vain minun henkilökohtainen mielipiteeni, mutta minusta kuolemisessa on ikävää nimenomaan se, että kun on kuollut, sen jälkeen ei enää ole elossa, ikinä.

Ehkä joskus kristityillekin tulee mieleen, että tässä jutussa mättää nyt jokin. Ehkä sen takia Mel Gibson on Passionissa keskittynyt juuri Jeesuksen kuolemaa edeltävään kidutukseen. Sitä kaikkea tuskaa ei voi pyyhkiä pois; kun se on tapahtunut, se on tapahtunut (jos se nyt on tapahtunut). Se on todellinen uhraus, toisin kuin erääntymispäivänmäärällä varustettu kuolema. Silti jotenkin vältetään ajattelemasta sitä, että lukemattomat ihmiset ovat kautta historian kokeneet samanlaisia kärsimyksiä, ilman mitään lunastuksia, ilman että siitä on kenellekään yhtään mitään hyötyä. Siinä todellisuudessa me joudumme elämään, eikä siitä mihinkään pääse pakoon.

“No, se ei ehkä ole täysin totta”, hän sanoi, ja ryhtyi lukemaan sarjakuvaa.

Kategoria: Kolumni.
Tagit: Satiiri