Kuukausiarkisto December, 2007

* Supersankarielokuvan tulevaisuus

Kirjoitettu 29.12.2007 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Satiiri.


Will Smithin tähdittämä I am JesusLegend on kerännyt kahdessa viikossa kassatuloja maailmanlaajuisesti jo yli 200 miljoonaa dollaria, joten voitaneen hyvin ennustaa, että tässä on ensi kesän suurimman hitin mainosjuliste.

Oli tietenkin vain ajan kysymys, ennen kuin joku Hollywoodissa tajusi, että yhdistämällä kaksi tämän hetken suurinta lypsylehmää, supersankarit ja Will Smith, saadaan vieläkin suurempi… lehmä. Mutta kuka olisi arvannut, että Frank Miller on jo näin kovaa valuuttaa Hollywoodissa?

Alkuperäinen juliste Superhero Hype!n kautta.

Tagit: , .



* Pieni suomalainen sarjakuvaromaani

Kirjoitettu 28.12.2007 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.


Elätti I/II kansi
ELÄTTI I/II
Mikko Jylhä
36 sivua, mustavalkoinen
4 €
jylhamikko (at) gmail.com

Lehden takakannessa Mikko Jylhä kertoo, että alunperin tarina oli tarkoitus julkaista albumina, mutta kustannussyistä se päätyi lehtimuotoon. Tämän lehden pitäisi siis sisältää ensimmäinen puolisko koko tarinasta, mutta itse asiassa se vaikuttaa sitäkin pienemmältä osuudelta, pelkältä prologilta. Jylhän varsinaiset tarkoitusperät selvinnevät sitten, kun koko tarina on luettavissa, mutta nyt vaikuttaa siltä, että juonen sijasta pääpaino on ollut tiheän, romaanimaisen kerrontatavan luomisessa.

Tarina sijoittuu nähtävästi feodaaliajan Suomeen, jossa päähenkilö Sammakko huolehtii linnan vähäpätöisimmistä askareista. Hän jakaa ruoat sotilaille sekä vangeille, jotka taistelevat areenalla sotilaita vastaan. Taistelujen jälkeen Sammakko siivoaa jäännökset pois. Myös muuhun linnan väkeen tutustutaan Sammakon näkökulmasta. Juonen käänteet koskevat lähinnä areenalla menestyvää vankia, Ilaria, mutta tarinaa kantava jännite on Sammakon maailman rajoittuminen linnan seinien sisäpuolelle.

Kerronta noudattaa tiukasti Sammakon näkökulmaa. Ainoa merkittävä poikkeus tästä on se, kun Sammakko menee nukkumaan, ja seuraavalla aukeamalla nähdään perhosen esiintulo kotelostaan. Sammakko liittyy tähänkin tapahtumaan vain yhden asteen erolla, sillä perhosta katseleva keittäjä mainitsee sen Sammakolle, kun hän tulee toivottamaan huomenia. Kaikki muu tarinassa tapahtuu yhtäjaksoisesti Sammakon läsnäollessa. Sattuneesta syystä täällä Katuojassa uskotaan vakaasti Scott McCloudin teoriaan, jonka mukaan kaikki sarjakuvassa tapahtuu ruutujen välissä. Ajallisen jatkuvuuden tavoittelullaan Elätti tavallaan taistelee sarjakuvan kieltä vastaan. Äärimmäinen ilmentymä tästä on Jylhän muutamassa kohdassa käyttämä kolmen tai useamman samankaltaisen ruudun sarja, jonka on tarkoitus vain tuoda esille jokin hienovarainen liike tai ele. Saman asian viestiminen elokuvassa tai proosassa olisi pikkujuttu, mutta sarjakuvakerronnassa se tuntuu töksähtävältä.

Yleisesti ottaen kuitenkin voimakas näkökulmallisuus on toimiva keino Elätissä. Linnan tapahtumat ja hahmot tulevat esille elävästi. Kovin syvällistä kuvaa tarinan maailmasta ei muodostu, mikä osittain selittyy Sammakon alhaisen aseman kautta. Lukija pääsee osalliseksi ainoastaan linnan elämän arkisimpiin aspekteihin. Juonen vähyys on siinäkin mielessä valitettavaa, että Sammakon näkökulma ei juurikaan ehdi muuttumaan.

Elätti I/II kuvitusta

Jylhän kuvitus kuljettaa tarinaa sujuvasti vaihtelevin kuvakulmin ja ilmeikkäin, karikatyyrimäisyyttä lähentelevin hahmoin. Ainoana varsinaisena kömmähdyksenä voi pitää sitä, että Sammakon saadessa ainoan silmäyksensä linnan ulkopuoliseen maailmaan maisemakuva jää varsin viitteelliseksi. Tilaa jäsentävistä yleiskuvista on lehdessä muutenkin puutetta näkökulman kurinalaisuuden takia, mutta erityisesti tuon hetken pitäisi olla yksi tarinan kohokohdista, ja suurpiirteisyys vie siitä kaiken tehon.

SUOSITUS: Aihepiirinsä puolesta Elätti saattaisi kiinnostaa Rooman ystäviä, mutta vastaavanlaista juonenkuljetusta on turha odottaa, ainakaan ennen toisen osan valmistumista.

Tagit: .



* Ultraväkivaltainen saippuaooppera

Kirjoitettu 17.12.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


Tässä jotain julkaisematonta pöytälaatikostani. Jostain syystä tämä teksti ei laukaissut uraani TV-kriitikkona.

ROME THE COMPLETE FIRST SEASON
Ohjaus mm. Michael Apted
Pääosissa mm. Ciaran Hinds, Polly Walker
Tv-sarja

Keskinkertaisuuden suossa kisailevien kansainvälisten TV-yhtiöiden suossa yhdysvaltalainen HBO on onnistunut leimautumaan tuotantoyhtiöksi, joka tuottaa pelkkää laatua: samaisen suon kultaa paskantavaksi alligaattoriksi, tappaakseni vertauskuvani saman tien. HBO:n The Sopranos näytti uuden suunnan yhdysvaltalaiselle TV-viihteelle yhdistämällä älykkään käsikirjoituksen korkeisiin tuotantoarvoihin. HBO ja The Sopranos myös näyttelivät tärkeää roolia, kun TV-sarjojen DVD-kokoelmien markkinat avautuivat – asia, mistä Ritari Ässä -DVD-bokseja keräilevät ovat varmasti ikuisesti kiitollisia; ne friikit.

Kuitenkin, HBO on luonut itselleen maineen yhtiönä, jonka kaikki tuotannot parantavat syöpäsi ja antavat sinulle puoli tuntia kestävän orgasmin per jakso. Kukaan, joka on katsonut Mind of a Married Man -sarjaa, television vastinetta Hitlerille pureksimassa kiveksiäsi, voi helposti todeta tämän olevan fiktiota. HBO:n meriittilista on kuitenkin huomattava, sisältäen The Sopranosin ohella sellaiset merkkiteokset kuin Oz, Deadwood ja The Wire, kaikki genrejään ja TV-ilmaisua yleensä uudistaneita tuotantoja.

Rome on HBO:n ja brittiläisen BBC:n yhteistuotanto, joka kuvaa nimensä mukaisesti Caesarin aikaisen Rooman mullistuksia. Yhdistelmä “BBC ja historiallinen draama” herättää lähinnä mielleyhtymän tunkkaisesti valaistuista kuvista peruukkipäisistä miehistä puhumassa politiikkaa parodiaksi asti korrektilla brittiaksentilla. Rome oli myös HBO:n kallein tuotanto. Italiaan rakennetut lavasteet maksoivat yhtensä noin sata miljardia dollaria ja rekallisen timantteja. Sarja päätettiin toisen tuotantokauden jälkeen – yllätys, yllätys – liian kalliina.

Kaikki tämä antaa odottaa sarjaa, jossa kaikki on hirvittävän tärkeää ja jonka jälkeen katsoja voi nojatuolissaan raapia partaansa tyytyväisenä siitä, että on katsonut jotain Älykästä. “Rooma kronikoi mullistusten ajan, jolloin Tasavalta kuoli ja Imperiumi syntyi”, lupaa DVD-kotelokin.

Rome (Suomi-julkaisuna loogisesti “Rooma”) seuraa Julius Caesarin (Ciaran Hinds) paluuta Gallian sotaretkeltä. Kun käy selväksi, että voittoisa kenraali ei aio laskea aseitaan, ajautuu kaupunki poliittiseen sekasortoon. Senaattorit ja Rooman mahtisuvut muodostavat hätäisiä liittoja joko Caesarin puolelle tai häntä vastaan minkä selkäänpuukotuksiltaan ehtivät. Lähempänä kadunmiestä ovat kaksi rintamalta palaavaa sotilasta, Lucius Vorenus (Kevin McKidd) ja Titus Pullo (Ray Stevenson), jotka onnistuvat kompuroimaan paikalle aina, kun jotain historiallisesti merkittävää tapahtuu.

Paperilla Rome kuulostaa todellakin kuivakalta historialliselta draamalta, mutta totuus on toinen. Yhtenä sarjan luojista, tuottajista ja kirjoittajista häärii John Milius. Milius muistetaan muun muassa merkkiteoksestaan “Conan Barbaarin kommenttiraita” ja Internetin mukaan “elokuvantekijä/ase-ekspertin” roolistaan History Channelin Modern Marvels -sarjassa. Miehen tuotantoon tutustuneille ei liene yllätys, että Rome sisältää yllin kyllin sotilaan elämän ylistystä, miehistä pullistelua ja mausteeksi hieman misogyniaa.

Toki näemme tämän tästä toogapukuisia miehiä puhumassa politiikkaa ja panssaroituja töyhtökypäriä katselevan päättäväisenä eteenpäin sotajoukkojen edessä, mutta aina näiden suvantojen jälkeen voi olla varma, että seuraavaksi jotain joko naidaan tai tapetaan ankarasti. Romessa on enemmän tissejä ja puukotuksia kuin Showgirls/Halloween -fanifiktioissa. Tekijät tuntuvat olettavan katsojien mielenkiinnon harhailevan puhuvien päiden aikana kilpailevalle kanavalle, joten saamme kavalkadin irtopäitä, pahoinpitelyjä, puukotuksia, kuristuksia, orgioita, insestiä ja ihan tavallista vanhaa kunnon nussimista, jota kuvataan pitkään, antaumuksella siten ja että katsoja varmasti näkee riittävästi. Kun tämän kaiken vielä yhdistää tarinalle keskeiseen kilvoitteluun kahden matriarkan, Atian (kulisseja hotkiva Polly Walker) ja Servilian (Lindsay Duncan) sukujen välillä, tuloksena ei ole niinkään historiallinen draama kuin ultraväkivaltainen saippuaooppera.


Caesar (Ciaran Hinds) poseeraa. Vasemmalla Titus Pullo (Ray Stevenson) valmistautuu puukottamaan jotakuta.

Romessa on toki ajatustakin. Politiikan kuvauksen yhdistäminen seksi- ja väkivaltaorgioihin tekee kokonaisuudesta paikoin sangen mainion poliittisen nihilismin kuvauksen: suuretkin ajatukset trivialisoituvat lopulta lihalliseksi pragmatismiksi ja konfliktit ratkaistaan joko sukuelimin tai miekoin. Tämän lisäksi Romeen kaadettu raha näkyy. Pieteetillä lavastettu Rooma on niin uskottava, kuin vaaleahiuksisten brittinäyttelijöiden kansoittama antiikin Italia vaan voi olla.

Mitä näyttelijöihin tulee, Romen kaartiin mahtuu monta pysäyttävää suoritusta. Ciaran Hinds tekee Caesaristaan kiehtovan yhdistelmän idealismia ja taitavasti piilotettua häikäilemättömyyttä. James Purefoy on sangen vetoava sikailevana Marcus Antoniuksena, samoin kuin on David Bamberin antiikin Paavo Väyrynen, Cicero. Show’n kuitenkin varastaa Ray Stevenson, jonka Titus Pullo on riemastuttavan inhimillinen ja traaginen jättiläinen, jossa temperamentti yhdistyy täydelliseen edesvastuuttomuuteen. Stevensonissa on parhaimmillaan huimaa eläimellistä karismaa ja kaiken lisäksi tälle on kirjoitettu sarjan mehukkaimmat kohtaukset. Useampia jaksoja katsottuaan syntyy suoranainen pavlovilainen yllyke hurrata aina, kun Pullo horjuu kameran eteen: tällöin tietää, että pian joku saa joko puukosta tai peniksestä tai molemmista. Stevensonia komppaa Kevin McKidd, jonka hillitty ja jäykkä Lucius Vorenus on se vastakappale, jonka ansiosta impulsiivinen Pullo toimii.

Yksityiskohtien ja visuaalisen ilmeen tasolla Romessa on panostettu historialliseen tarkkuuteen, mutta tarina ottaa luonnollisesti vapauksia esimerkiksi tapahtumien aikaskaalan suhteen. Ne eivät haittaa, jos malttaa olla välittämättä esimerkiksi nuoren Octavianuksen (Max Pirkis) hitaasta ikääntymisestä: pikku keisari kun viipyilee äänenmurroksen kynnyksellä noin 8 vuoden ajan. Romessa historialliset tapahtuvat toimivat lähinnä lavasteena brutaalille saippualle. Se viihdyttää häikäilemättömästi ja rullaa eteenpäin etevien näyttelijöiden ja silkan kyynisen, anteeksipyytelemättömän ja laskelmoivan shokeeraamisen voimalla. Romen tavoite ei missään tapauksessa ole toimia historiallisena dokumenttina: raakuus ja seksuaalisuus ovat eri asia kuin realismi. Siltikään en voi olla ajattelematta, että historialliset dokumentit olisivat vetoavampia, jos niihin lisättäisiin liberaalisti väkivaltaa ja alastomuutta. Sen jälkeen en taas voi olla ajattelematta alastonta Hitleriä jäytämässä jonkun kiveksiä Yle TV 1:lla sunnuntai-iltapäivänä, mutta se taas on minun, vodkapullon ja Ylen puhelinvaihteen välinen asia.

Tagit: .



* Tämä ei ole hauskaa

Kirjoitettu 10.12.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


THE GOON: CHINATOWN AND THE MYSTERY OF MR. WICKER
Dark Horse
Eric Powell
128 sivua, värillinen

Elämän salaisuus on siinä, että mitään ei oikeastaan koskaan tapahdu. Kuule herätyskello, paina torkkunappia, nukahda uudestaan. Syö, mene töihin tai kouluun ja teeskentele tekeväsi jotain merkittävää. Rämmi kotiin, romahda sohvalle, ulkoiluta koira, suutele vaimoa, peittele lapset. Mene nukkumaan ja yritä epätoivoisesti tuntea jotain, ihan mitä tahansa, kun valmistaudut toistamaan saman seuraavana päivänä, jolloin taas tarvot vastatuuleen pimeässä kohti uutta mutta täysin samanlaista päivää vakuuttaen itsellesi että asiat voisivat olla pahemminkin. Voisit antaa suihinottoja porttikongeissa senttejä vastaan tai herra paratkoon kirjoittaa sarjakuvakritiikkejä nettisivuille. Toki huippuhetkiäkin on, mutta satunnaisten orgasmien tai niiden siunattujen viinanhuuruisten aamuöiden – niiden, joina et muista kuka olet – jälkeen odottaa paluu normaaliin. Ja päivät toistuvat samankaltaisina, paitsi joka aamu olet vanhempi, heikompi ja tyhmempi, kun liu’ut edelleen alaspäin viettävää spiraalia kohti unohdusta.

Joten: hurraa elämä. Suuri seikkailu, todellakin.

Onneksi meillä on taide. Taide on olemassa antamaan meille jotain mitä tuntea kaiken yhdentekevän jälkimodernin eksistentialistisen ahdistuksemme keskellä. Taide vaatii meitä tuntemaan ja toisinaan se onnistuukin. Vastaavasti tarinoiden hahmot elävät usein elämää, joka lähemmin tarkasteltuna muistuttaa todellisuutta yhtä paljon kuin vesiskootteri muistuttaa majavaa. Hahmojen elämässä, toisin kuin todellisessa elämässä, on tapahtumia ja merkitystä. Harvemmin nämä tapahtumat ovat kuitenkaan hyviä tai miellyttäviä. Päinvastoin, fiktiivisen hahmon elämä on sarja vastoinkäymistä, tuskaa ja tragediaa. Mutta se on OK, sillä kaikki nämä kauheudet tapahtuvat niille, jotka ne ansaitsevat: muille ihmisille. Toki jollain tasolla voimme samastua tarinan hahmoihin, mutta jos joutuisimme kokemaan osankaan siitä ulostemyrskystä, minkä keskelle keskiverto fiktiivinen hahmo sysätään, menettäisimme järkemme sekunneissa.

Tästä pääsemmekin THE GOON -sarjakuvan ensimmäisen varsinaisen sarjakuvaromaanin kolmannen näytöksen alkuun. Nimihenkilön elämän rakkaus on juuri kävellyt ulos ovesta ja Goon katsoo peiliin. Seuraa viiden sivun sarja sivun kokoisia sanattomia potretteja, joissa Goonin kasvot muuttuvat asteittain täydellisen, kaiken menettäneen epätoivon naamioksi. Se on fantastinen kohtaus ja vaikka tiesimmekin näin käyvän – kyseessä on niin ilmeinen tragedia, että lopputulos on vääjäämättömän selvä jo alkumetreiltä – se onnistuu koskettamaan. Sitä seuraava brutaalin väkivallan purkaus onkin sitten poikkeuksellinen katharsis.

Eric Powellin Goon-sarja on aina tasapainotellut komedian ja tragedian välimaastossa, kuin trapetsinuoraa polkupyörällä ylittävä apina. Nyt polkupyörä on sytytetty tuleen ja apina jonglööraa moottorisahoja, kun Powell syöksee karikatyyrihahmonsa täysiveriseen murhenäytelmään. “This ain’t funny”, lupaa kirjan alkusivu ja pitää lupauksensa: Goonille tyypillinen verinen slapstick-huumori ja absurdit pilat ovat poissa ja tilalla on tyylikäs fantasia-noir.


Silkkaa kurjuutta. The Goon aamutoimissaan.

The Goon on omalla nyrjähtäneellä logiikallaan toimiva sarja friikkien, zombejen ja hullujen tiedemiesten kansoittamasta kaupungista, jossain myyttisessä Yhdysvaltojen menneisyydessä. Kaupungin alamaailmaa johtaa arpinaamainen ja kovaotteinen Goon pallopäisen apurinsa Frankien kanssa. CHINATOWN AND THE MYSTERY OF MR. WICKER kertoo takautuvasti, mistä Goonin arvet ovat tulleet samalla, kun nykyhetkessä Goonin valta-asemaa uhkaa uusi haastaja.

Vaikka Goon onkin aina ollut hahmovetoinen tarina, ovat sen päähenkilöt jääneet sekä kuvan että tekstin tasolla lähinnä vitseiksi – erittäin hauskoiksi vitseiksi, mutta vitseiksi yhtä kaikki. Osittain juuri näitä ennakko-odotuksia vasten Powellin tyylivaihdos on niin tehokas. Vähän niin kuin klovni itkisi, tai oikeammin kuin klovni itkisi ja sitten hakkaisi jonkun pään sisään rautakangella.

The Goon on kuvitusta, väritystä ja tekstausta myöten Powellin visio. Tämä erottaa sen englanninkielisen edukseen sarjakuvan liukuhihnatuotannosta ja on tärkein syy siihen, miksi kokonaisuus toimii niin saumattomasti. Chinatown on myös kaunis kirja: takautumat on maalattu lannistavalla harmaalla, joista siirrytään vaivattomasti nykyhetken murrettuihin sävyihin. Vaikka varsinaisia vitsejä ei kirjassa olekaan, jaksaa Powell silti välillä leikitellä sarjakuvakerronnalla ovelasti.

Kuitenkin tärkein syy suositella Chinatownia ovat juuri nuo mainitut viisi sivua. Fiktiivinen hahmo menettää kaiken, ja hetken aikaa lukija tuntee olevansa elossa.

SUOSITUS: Hurraa elämä. Hurraa Goon.

Tagit: .



* Vanha kunnon sota

Kirjoitettu 4.12.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


BATTLER BRITTON – HITON HIENO SAVOTTA
Egmont Kustannus
Garth Ennis, Colin Wilson
112 sivua, värillinen

Muistatteko, kun sota oli vielä hauskaa? Kun pojat lähtivät yhdessä vanhalle kunnon tervehenkiselle sotaretkelle? Silloin hyvät olivat hyviä ja pahat pahoja: hyvät haavoittuivat enintään olkapäähän mutta vasta tapettuaan ensin pahiksia niin paljon, että oli pakko ihmetellä miksi sodat yleensäkään kestivät kahta viikkoa kauempaa. Hyville sotilaille sota oli astetta raaempi partioleiri, jossa vihollisten tappaminen taivaaseen asti nouseviin verisiin kasoihin oli reipashenkistä puhdetoimintaa, josta sai kunniamerkkejä ja pannareita jälkkäriksi, mutta vasta kun hernekeitto oli syöty.

Puhun tietysti perinteisestä sotafiktiosta, jota sarjakuvan puolella edustaa Suomessa etenkin Korkeajännitys-sarja. Ajatus “sotaseikkailusta” tuntuu näinä aikoina hivenen moraalisesti kyseenalaiselta viihdemuodolta. Sodasta on viimeistään tällä vuosituhannella tullut kyynistä liiketoimintaa ja sitä on vastaavasti hankala sovittaa viihteeksi, jos ei ole satu olemaan täysi hirviö. Kuvitelkaa huviksenne viihdesarjakuva, jossa reippaat turvallisuusyhtiön miehet tulittavat siviilijoukkoja konekivääreillä ja jälkeenpäin taputtelevat toisiaan selkään hyvin tehdystä työstä niin tiedätte, mitä tarkoitan.

Sota on tietysti aina ollut eri tavoin kammottavaa, kun kansakuntien parhaat ovat lyöneet päänsä yhteen keksiäkseen mielikuvituksekkaita tapoja murhata mahdollisimman paljon ihmisiä. Toinen maailmansota on tietyssä erityisasemassa, lähinnä sen takia että sen muttuminen viihteeksi alkoi jo sodanaikaisissa propagandateoksissa sekä siksi, että kollektiivisessa tajunnassa sodalla on selkeä syyllinen, jota vastaavasti rangaistiin. Kyse on tietysti myös voittajan sanelemasta sodan tulkinnasta: Korkeajännityksen alkuperäisjulkaisu Commando on brittiläinen eikä esimerkiksi saksalainen. Mietitäänpä kaikki yhdessä, miksiköhän.

Viimeistään Vietnamin jälkeen sotaa kuvaavan populaarikulttuurin on ollut käytännössä pakko ainakin edes nyökätä pasifismin suuntaan. “Kylläpä sota hirveää”, saattavat karskit sotamiehet todeta samalla kun tanssivat juoksuhautojen yli räjäyttäen konekivääripesäkkeitä ja siemaillen iltapäiväteetään. Vaikka on olemassa oikeasti sodanvastaista sotafiktiota, on kuitenkin turha väittää että pasifismi on olennainen osa genreä. Ihmiset, jotka todella voivat pahoin sodan kuvauksia katsellessaan eivät yksinkertaisesti etsi käsiinsä genren teoksia. Meille sotagenren kuluttajille sotajuttujen näennäinen pasifismi antaa hienon tekosyyn hakeutua lajityypin pariin vaikuttamatta täysiltä mielipuolilta. “Todellakin, ihminen on ihmiselle susi”, toteamme raapien leukapartaamme samalla kun katselemme ulvovia pommikoneita, vyöryviä tankkeja, räjähtäviä päitä ja piilottelemme erektiotamme.

Sota on kiinnostavaa ja jännittävää, varsinkin jos ei koskaan joudu mihinkään tekemisiin aidon asian kanssa. Kaikki tämä jorina sodanvastaisuudesta tai, herran tähden, “sodan kauheuksien raadollisesta kuvauksesta” on vain perustelua sille, että haluamme nähdä ihmisiä syöstynä äärimmäiseen tilanteeseen ja no, niitä tankkeja ja räjähtäviä päitä. Sinänsä BATTLER BRITTON – HITON HIENO SAVOTTA on nimeänsä myöten virkistävä poikkeus. Se ei edes vahingossa teeskentele olevansa pasifistinen manifesti vaan vanha kunnon poikain sotaviihdelukemisto. Vaikka sarjakuvan hahmot välillä sivulauseenomaisesti saattavatkin myöntää, että sota on vähän ikävää, on tarinan keskiö jossain muualla.

Battler Britton on yli 50 vuotta vanha hahmo, joka ampui hunneja alas taivaalta hävittäjällään 50- ja 60-luvuilla brittiläisessä sarjakuvassa. Battler Brittonin sotaa nähtiin aikanaan myös suomalaisissa lehtipisteissä. Garth Ennis, yksi tämän hetken parhaista englanninkielisen sarjakuvan kirjoittajista on saanut tilaisuuden herättää hahmon henkiin. Alun perin DC/Wildstormin julkaisemassa minisarjassa Battler Britton johtaa lentolaivuetta Pohjois-Afrikassa Toisen maailmansodan aikaan. Kitkaa syntyy, kun linjojen takaa lentävään brittiläisten veteraanien yksikköön yhdistetään kokemattomia amerikkalaisia vapaaehtoisia.

Ennis on viime vuosina profiloitunut erityisesti sotasarjakuvan kirjoittajaksi. Hän on likkuunut lajityypissä hyvinkin suvereenisti, kirjoittaen sekä parodiaa, satiiria, nihilististä väkivaltaooppeeraa tai vain kelpo ajankuvaa. Battler Britton on Ennisin sotasarjakuvista selkeästi kevyimpiä ja viihteellisimpiä. Se on hyvin vilpitön kuvaus taistelutoveruudesta ilman kyynisyyden häivääkään. Ainoastaan hetkittäin Ennis väläyttää sodan julmempaa puolta, mutta pääosin tarina kuvaa sotaa jännittävänä, joskin vaarallisena toimintaseikkailuna. Esimerkiksi tarinassa tapettavat saksalaiset eivät saa edes puolikasta ominaisuutta ennen kuin ottavat kuulan kalloonsa.

Juurikin ilmasodankäynnin kuvaus tekee Battler Brittonista kiinnostavan, mutta ainoastaan, jos aihepiiri yleensäkään kiinnostaa lukijaa. Vaikka tarinan päähenkilöt yltävätkin paikoin yli-inhimillisiin suorituksiin, ovat Ennis ja kuvittaja Colin Wilson suorastaan insinöörimäisen omistautuneita kuvaamaan ilmasotaa mahdollisimman tarkasti. Ja toden totta, aina kun lentokoneet nousevat ilmaan lähtee myös tarina rullaamaan. Maan pinnalla puoli tusinaa toisiaan muistuttavaa päähenkilöä eivät jaksa kiinnostaa, mutta kun ihailtavalla pieteetillä kuvatut sotakoneet pörräävät toistensa kimpussa Afrikan aavikon päällä Battler Britton toimii. Ennis ja Wilson saavat toimintakohtauksissa hyvän tuntuman taistelutilanteen välittömään, hektiseen epätoivoon.

SUOSITUS: Battler Britton on sotaviihdettä, genreä, joka on kaikesta “sota on ikävää, eikös vaan” -väistelystään huolimatta hivenen kyseenalainen lajityyppi. Mutta minä pidän sotafiktiosta, enkä pelkää myöntää sitä: Battler Britton tekee sodasta dynaamista ja hauskaa viihdettä, jota lukiessaan ei tarvitse pohtia kuka on oikeassa, kuka on väärässä ja onko sota oikeutettua – voi vain ottaa mukavan asennon ja nauttia valoshow’sta.

Tagit: , .