Kuukausiarkisto November, 2008
* Hype: Kerää koko sarja
Kirjoitettu 27.11.2008 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio, Hype.
Lumonetti on julkaissut suuressa viisaudessaan kirjoittamani arvion, jossa paloittelen Stephen Kingin romaaneihin perustuvan Musta torni -sarjakuvan toisen osan sekä Lordi 3: Verensininen -albumin. Rami Rautkorpi kirjoitti kolmannesta Lordi-sarjakuvasta jo aiemmin Katuojaan ja hän myös piti sarjakuvasta enemmän kuin minä. Mahdottoman kehno ei Verensininen kuitenkaan ollut ja vertailussa täysin tarpeettomaan Mustaan torniin, Lordi suorastaan loistaa.
Anime-lehden numerossa 32 jatkuu kolumnisarjani Bedefiili muistelee. Ja kyllä, annoin palstalleni nimen viimeisenä aamuyönä ennen ensimmäisen kolumnin deadlinea, ja se näemmä kelpasi. Sarjan kolmannessa osassa jaan vinkkejä manga-tapahtumia järjestäville tahoille ja yritän varmistaa, ettei minua kutsuta enää yhteenkään mangapaneeliin, ikinä, siinä todennäköisesti onnistumatta.
Tässä kuussa olen myös vieraillut Amerikan Yhdysvaltojen jännittävässä fantasiamaailmassa, New Yorkin maagisessa kaupungissa. En nähnyt Hämähäkkimiestä, ja lentoyhtiö kieltäytyy silti antamasta rahojani takaisin. Englanninkielisen matkaraporttini voi lukea Af-Riikka -blogista.
* Fiktiopolis tai kuinka lakkasin huolehtimasta ja kirjoitin romaanin
Kirjoitettu 25.11.2008 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Fiktio, Meta.
Ensimmäinen romaanini, Fiktiopolis, on valmis.
“Valmis” voi tässä tapauksessa olla törkeää liioittelua. Vajaassa kolmessa viikossa kirjoitettu proosateelmä on tuskin millään mittarilla “valmis”, vaikka NaNoWriMo-standardien mukaan olenkin voittaja:
Haluaisin kiittää äitiäni ja isääni ja akatemiaa
Tekstini pituus ylitti kisan vaatimat 50 000 sanaa viime sunnuntaina. Valvoin lauantaiyön läpi tekstini kanssa ja väänsin tarinan loppuun sunnuntaina, Sillä Sen Täytyi Kuolla. Kokonaisuus on 50 889 sanaa, 412386 merkkiä ja 160 A4-tulostesivua pitkä (fontti 12, riviväli 1,5, ei sisennyksiä) ennen kunnollista oikolukua. Tekstimassa on suurempi, kuin mitä kirjoitan kokonaisen normivuoden aikana. Romaanin pituuteen mahtuu esimerkiksi parisen sataa sarjakuva-arvioita.
NaNoWriMo on näin jälkikäteen tarkasteltuna koko lailla älyvapaa hanke. NaNoWriMo on huono massiivimoninpelaajaroolipeli, jossa leikitään kirjailijaa. Välillä pysähdytään vertailemaan high scorea. 10 000! 35 000! 50 000! Voitto! Lisäksi käytössä on erilaisia palkkeja ja käyriä, jotka nousevat sitä mukaan, kun pelaaja hakkaa näppäimistöä. Kenellä on suurin? On vaikea kuvitella, että romaanin pikakirjoittaminen opettaa kenestäkään parempaa kirjoittajaa.
Toisaalta minun on myös vaikea kuvitella, millä muulla tavalla romaanin voisi kirjoittaa. Romaanin työstäminen tarkoittaa, että kirjoittajan pitää kuljettaa mukanaan tarinan hahmoja, teemoja ja tapahtumia kaiken aikaa. Minä aloin kyllästyä niihin jo parin viikon jälkeen. Kyllästyin selittämään lukijalle, mistä tarinassa on kysymys. Kyllästyin odottamaan, koska pääsisin kirjoittamaan kiinnostavia juonenkäänteitä ja kun lopulta pääsin kirjoittamaan niitä, toivoin että pääsisin nopeasti seuraavaan kohtaukseen. Ja kyllästyin hahmoihin, jotka harhailivat kohtauksesta toiseen puhuen latteuksia, ryypätäten, tupakoiden, nussien, itkien, kusten housuunsa ja tappaen toisiaan. Jos joutuisin pyörittämään kokonaisuutta päässäni esimerkiksi vuosia, yrittäisin ennen pitkään lobotomiaa ruosteisella haarukalla.
(Ovatko romaanit avain kirjailijan ajatuksiin? Jos näin, hahmoistani päätellen vihaan ihmisiä. Kaikki romaanin hahmot tuntuvat olevan epäpäteviä häviäjiä, jotka ovat näemmä alati purskahtamassa itkuun. Kiitos fiktio, tunnen itseni todella kypsäksi juuri nyt.)
Mutta onko Fiktiopolis hyvä romaani? Totta puhuen, ei harmainta aavistusta. Olen edelleen täysin sokea omille kyvyilleni tai niiden puutteelle.
Jos haluat lukea tekstini – anteeksi, romaanini – laita sähköpostia tai jätä kommentti yhteystietoinesi, niin lähetän sen. En julkaise sitä Katuojassa, vielä ainakaan. Ajattelin lähettää sen käsikirjoituksena valikoiduille kustantamoille.
Kaikesta huolimatta on parempi olla hylätty kirjailija kuin pöytälaatikkokirjaija.
* Luettuja läpysköjä
Kirjoitettu 24.11.2008 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.
Thunderbolts #125
Christos Gage sai epäkiitollisen tehtävän luotsata Ukonnuolten seikkailuja Warren Ellisin jälkeen. Tämä on ilmeisesti hänen viimeinen numeronsa. Täytyy sanoa, että hän suoriutui hienosti. Hän ei ole mikään Warren Ellis, mutta kukapa olisi? Elliskin joutuu yleensä pinnistelemään ollakseen legendansa arvoinen.
Gagen numerot käsittelivät Marvelin megacrossovertapahtuma Secret Invasionia ikään kuin sivurajalta, ja se sopikin minulle mainiosti. Thunderbolts on ollut ainoa kosketukseni Secret Invasioniin. Sen sijaan, että olisin joutunut käristämään aivoni yllättävillä paljastuksilla siitä, kuinka kauan mikäkin Marvelin supersankari on oikeasti ollut todellisuudessa skrullisoluttautuja (ja mitä jatkumomokia tämän pitäisi muka selittää pois), olen päässyt nauttimaan itse asiasta: Skrullien valtausarmeijan listimisestä.
Jujuna on se, että skrullien valtaussuunnitelmaan kuului Tony Starkin teknologian tekeminen toimintakelvottomaksi, mutta Ukonnuolten johtaja Norman Osborn oli pitänyt huolen, että hänen alaisensa käyttävät pelkästään Oscorpin teknologiaa. Tämän ansiosta Osbornista ja Ukonnuolista tulee skrullien vastaisen taistelun yllätyssankareita.
Gage leikittelee mukavasti Ukonnuolten ihanteellisella julkisuuskuvalla ja raadollisella todellisuudella. Samaan aikaan kun televisiotoimittaja ylistää Manhattanille lähdössä olevia Ukonnuolia maailman pelastajiksi, Osborn joutuu hätistämään Venomia lentokoneeseen:
… Brains…
Shut up and get in there.
Kuvittaja Fernando Blanco hallitsee hyvin toiminnan kuvauksen, mutta hänen tyylinsä ei ole kovin vakuuttava. Välillä näyttää siltä, kuin hän vain plagioisi huonosti Ron Limiä.
The Amazing Spider-Girl #26
Ällistyttävintä Tom DeFalcon Hämähäkkityttö-tarinoissa on se, kuinka hän onnistuu sisällyttämään viihdyttävällä tavalla niihin elementtejä, jotka ovat alunperin olleet ärsyttäviä, tarpeettomia tai jopa haitallisia lisäyksiä Hämähäkkimiehen maailmaan. Tässä numerossa esiintyvät Hämähäkkitytön klooni ja etninen Hämähäkkinainen Araña. Lisäksi Hämähäkkitytön tajunta seikkailee astraalitasolla mystisen suojelusenkelin (varmaankin hänen kaimansa May Parker) opastamana. Ja minä pidän siitä.
DeFalco ilmeisesti valmistelee muutaman numeron päästä päättyvän TASG:in loppuhuipentumaa, kun Hämähäkkitytön liittolaiset kerääntyvät yhteen taistellakseen Vihreän Menninkäisen perijätärtä Furya vastaan. Hämähäkkitytön seikkailujen luvataan jatkuvan ensi vuonna Amazing Spider-Man Family -lehden sivuilla, mutta silti ikävää, että Hämähäkkimiehen tyttären tarina on jatkuvasti lakkauttamisuhan alla.
Thor: The Truth of History
On hieman vaikea käsittää, miksi Marvel on julkaissut tämän one-shotin Alan Davisilta, tai miksi Davis on halunnut tehdä sen. Minisarjat, jotka voi julkaista kirjakauppoihinkin sopivina kokoelmina, ovat ymmärrettävämpiä formaatteja. Vähän pelottaa, että Davis on oikeasti vakavissaan siitä pseudohistoriallisesta spekulaatiosta, joista Ohukaisen ja Paksukaisen näköiset tutkijat kiistelevät kehyskertomuksessa. Tiedemaailman kaatopaikalla on tilaa vain yhdelle Neal Adamsille.
Itse tarina on tietenkin varsin moitteeton – ja kuvitteellinen, mutta eivätkö ne kaikki ole? – toimintaseikkailu, jossa Thor ja hänen ystävänsä Kolmoissoturit pelastavat muinaisen Egyptin hirviöiltä. Davisin kuvitusta katselee aina mielellään, vaikka käsikirjoitus ei mikään maailmojamullistava olisikaan.
Kull #1
Robert E. Howardin Conan ja Kull ovat hyvin samankaltaisia hahmoja, mutta alkuperäistarinoissa oli nähtävissä se ero, että Kull oli enemmän kotonaan mystiikan ja filosofian parissa. Tässä Dark Horsen uudessa lehdessä painotus ei ole aivan samanlainen, mutta jotenkin sillä on kuitenkin aivan oma identiteettinsä jo oman asemansa ja tyylinsä vakiinnuttaneen Conan-sarjan rinnalla.
Ehkä se johtuu harmaaseen ja punaiseen painottuvasta värimaailmasta, joka antaa jonkinlaisen goottilaisen kauhun tunnelman. Kun Kull lahtaa demonisen kentaurihirviön, se tuntuu paljon oopperamaisemmalta ja myyttisemmältä kuin vastaava taistelukohtaus Conanissa. Mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan sarja tulee etenemään.
Solomon Kane #2
Vielä on vähän vaikea edes käsittää, mistä tässä tarinassa on kyse, mutta miljöö ja tähän asti esille tulleet tarinaelementit ovat kyllä ihan omiaan Howardin puritaaniseikkailijalle. Mario Guevaran kuvitus on todella komeaa ja persoonallista, joten tätä kyllä viitsii lukea niin kauan että juonessa alkaa olla tolkkua.
JSA Kingdom Come Special: Superman
Alex Rossin ensimmäinen ihan itse kirjoittama, piirtämä ja tussaama sarjis ei ole jatko-osa Kingdom Comelle, vaan sen laajennus. Tämä tarkoittaa, että Kingdom Comen loppu oli sen tarinan päätöspiste, ja tähän tarinaan Teräsmies on lainattu eräästä Kingdom Comen kriittisestä kohdasta. Juonellisesti tämä liittyy jotenkin JSA:n oman sarjan tapahtumiin, ja tämä lehti tuntuu katkeavan kesken, koska kehyskertomuksessa ei oikeastaan tapahdu mitään merkittävää.
Varsinainen pointti onkin sen näyttäminen, mitä Kingdom Comen Lois Lanelle tapahtui. Pääpiirteittäin tämä tietenkin oli jo tiedossa – Jokeri tappoi hänet – mutta Ross halusi vielä kuvata Loisin ja Teräsmiehen viimeiset hetket yhdessä. Kovin mielekäs kokonaisuus tämä ei ole, mutta Rossin kuvitus on edelleenkin upeaa, ja toimii hieman paremmin tällä menetelmällä (Rossin harmaasävyt, Alex Sinclairin väritys) kuin Justice-maksisarjan menetelmällä (Doug Braithwaiten hahmotelmat, Rossin maalaus).
Final Crisis: Submit
Tämä Grant Morrisonin Final Crisisin oheisspesiaali ei tavoita aivan Morrisonin tavanomaisia trippailun tasoja, muttei varmaan ole tarkoituskaan. Parasta antia ovat Darkseidin Justifierien julistukset heidän vallatessaan maailmaa ihmisyydeltä:
What disagrees with Darkseid is heresy.
What agrees with Darkseid is superfluous.
Fire needs no teacher!
Flame needs no instruction!
Anti-life justifies my ignorance!
Ensimmäinen sitaatti on itse asiassa mukaelma vastauksesta, jonka kalifi Omar legendan mukaan antoi muslimiarmeijan vallatessa Aleksandrian vuonna 642, kun häneltä kysyttiin mitä kaupungin kuuluisalle kirjastolle pitäisi tehdä.
Final Crisis #4
Tässä vaiheessa alkaa tuntua siltä, että suurin osa Final Crisisista tapahtuu oheisspesiaaleissa. Pääsarjan tarina etenee hyvin kiireettömän oloisesti. Melkein alusta alkaen on ollut selvää, että Dan Turpin on muuttumassa Darkseidin avataraksi, mutta vasta tämän numeron lopussa hän saa kypärän päähänsä. Barry Allen palasi kuolleista jo kaksi numeroa sitten, ja nyt vasta hän ehtii edes käymään kotona. Maailman nopein mies muka!
Suurin pettymys on se, että J.G. Jones ei ole ehtinyt piirtämään koko lehteä. Osan taakasta on ottanut harteilleen Carlos Pachecon ja Jesús Merinon tiimi, mikä ei olisi mitenkään huono asia, jos Pachecon jälki olisi tavanomaisella tasollaan. Välillä oikeastaan näyttää siltä, että jopa Pacheco on delegoinut joitain sivuja alihankkijalle.
* Se toinen JB
Kirjoitettu 23.11.2008 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.
QUANTUM OF SOLACE
Ohjaus Marc Forster
Käsikirjoitus Paul Haggis, Neal Purvis & Robert Wade
Pääosissa Daniel Craig, Olga Kurylenko, Mathieu Amalric, Judi Dench
Elokuva
SISÄLTÄÄ SPOILEREITA
Kun edellistä Bond-elokuvaa, Casino Royalea, alettiin tehdä, odotukseni perustuivat yhteen asiaan: Se olisi ensimmäinen Bourne-elokuvien jälkeinen Bond (Medusan verkko ja Kuolema saa odottaa valmistuivat molemmat vuonna 2002). Bondin esittäjän vaihtuminen oli suhteellisen pieni muutos verrattuna siihen, että Bondin tuottajien täytyisi reagoida Bourne-elokuvien relevantin, itsetietoisen mutta silti populäärin ja viihdyttävän vakoojatoiminnan asettamaan haasteeseen.
Casino Royale tietenkin onnistui tässä suhteessa loistavasti. Ero edelliseen Bondiin oli huomattava. Bondin konfliktit pysyivät hyvin henkilökohtaisina, ja niiden kuvaus tosimaailmaan ankkuroituna. Loppuyhteenoton sortuva talo oli jo suhteellisen spektaakkelimainen, mutta vanhalle Bondille se olisi ollut vasta alkulämmittelyä: Kuolema saa odottaa huipentui Bondin surffaukseen alas tietokoneanimoidusti murenevan jäätikön seinämää.
Casino Royalen jatko-osan haaste oli siis onnistua kaikessa, missä edeltäjänsäkin, vaikuttamatta kuitenkaan vanhan toistolta. Panoksia täytyy aina yrittää korottaa. Silti pidän vähiten QUANTUM OF SOLACEssa niistä asioista, jotka poikkeavat Bourne-elokuvien maanläheisestä mallista.
Lentokonetaistelu silmiinpistävine tietokone-efekteineen oli pahinta. Laskuvarjostuntti ei edes näyttänyt stuntilta ennen lopullista maakosketusta. Epäuskottavuuden lisääminen ei ole elokuvalle eduksi. Surullista tietenkin on, että vastaavanlaisia jaksoja on ollut aiemmissakin Bond-elokuvissa, ja niissä on onnistuttu paljon vakuuttavammin perinteisillä fyysisillä ja optisilla menetelmillä.
Myös tarinassa oli nähtävissä kehitystä huonompaan suuntaan. Perinteisesti Bond-elokuvissa on esitelty alussa pääpahis, jolla on piilopaikka jossain eksoottisessa ympäristössä, minne Bond sitten jotain mutkikasta reittiä kulkien päätyy ja lopulta tuhoaa koko paikan ja pääpahiksen jollain näyttävällä tavalla. Bourne-elokuvissa päämäärä ei ole selkeä, ja juonessa ei ole niinkään kyse johtolankojen seuraamisesta vaan tilaisuuksien hyödyntämisestä.
Quantum of Solacessa Bond seuraa Bournen mallia pitkään. Hän hyödyntää avautuvia mahdollisuuksia, vaikkei vielä ymmärtäisikään niiden merkitystä. Koko kuvio valjenee hänelle, ja yleisölle, vähitellen.
Mutta lopulta hän päätyy pääpahiksen piilopaikkaan ja tuhoaa sen näyttävällä tavalla. Paluu kuluneeseen Bond-kaavaan ei tietenkään ole hyväksi, mutta kaikkea edistystä ei heitetä hukkaan. Bondin loppukamppailu pääpahiksen kanssa ei huipennu vastustajan lahtaamiseen katsojien verenhimon tyydyttämiseksi. Bondin täytyy pitää hänet elossa, alistaa tappajan luontonsa tiedustelupalvelun työntekijän velvollisuuksilleen. Vasta sitten kun pahis on luovuttanut arvokkaat tietonsa, hänet voi ottaa hengiltä – mutta kameralta piilossa, runollisen oikeuden muttei väkivaltaviihteen tarkoituksien palvelemiseksi.
Quantum of Solace poikkeaa myös edellisistä Bond-elokuvista siinä, että se on suoraa jatkoa Casino Royalelle. Oikeastaan se vain solmii kiinni kaksi auki jäänyttä langanpätkää: Vesper Lyndin petturuuteen johtaneet olosuhteet ja Mr Whiten salaperäinen järjestö, joka välitti Le Chiffren palveluksia niitä tarvitseville. Casino Royale ja Quantum of Solace muodostavat kokonaisuuden, jonka jälkeen James Bond on valmistunut siksi legendojen supervakoojaksi. Trilogiaa tässä ei pedata.
Tosin siltä vaikutti myös Medusan iskun jälkeen. Jospa Bondin tuottajat iskevätkin sarjan kolmannen osan tapahtumat edellisen elokuvan kahden viimeisen kohtauksen väliin, kuten Medusan sinetissä häkellyttävän toimivasti tehtiin. Quantum of Solacessa olisi kyllä sopiva kolo siihen.
Nyt tietenkin voidaan kysyä, mitä virkaa on Bond-elokuvilla, jos vain haluan niiden olevan kaikin tavoin Bourne-elokuvien kaltaisia. Elokuvallisten tekniikoiden lainaaminen ei kuitenkaan ikinä voi muuttaa sitä, että James Bond on täysin eri hahmo kuin Jason Bourne. Monin tavoin he ovat toistensa vastakohtia, ja sen takia valkokankailla on tilaa molemmille.
Lisäksi tietenkin pitää panna merkille ne asiat, joita Bondin tekijät eivät ole lähteneet muuttamaan vain muutoksen takia. Jack Whiten ja Alicia Keysin Bond-tunnari kuulosti aluksi varsin omituiselta, mutta sen poljennossa on kyllä jotain hyvin klassisen bondmaista. Kappale toimii loistavasti alkutunnuksen kanssa, jonka suunnittelija ei ollutkaan enää Daniel Kleinman, joka oli perinyt pestin alkuperäiseltä Bond-tunnussuunnittelijalta, Maurice Binderiltä. Suunnittelufirma MK12 on naisvartalomaisemineen tehnyt oikeastaan paljon perinteisemmän tunnuksen verrattuna Kleinmanin Casino Royaleen, mutta mitäpä siitä. If it ain’t broke, don’t fix it, ja tässä suhteessa peukalosääntöä oli noudatettu hyvin.
SUOSITUS: Bourne-elokuvien fanien on ehkä helpointa pitää tästä Bondista. Paljon on puhuttu siitä, että tämä on kaikkien aikojen lyhyin Bond, mutta minusta se ei tuntunut siltä lainkaan. Quantum of Solace on Bond-leffa, josta on leikattu pois kaikki ne tylsät kohdat, jos vain voitte uskoa.
* Modernin supersankarin mallikappale
Kirjoitettu 22.11.2008 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.
HANCOCK
Ohjaus Peter Berg
Käsikirjoitus Vy Vincent Ngo & Vince Gilligan
Pääosissa Will Smith, Jason Bateman & Charlize Theron
Elokuva
SISÄLTÄÄ SPOILEREITA
Olin seurannut Internetin kautta Hancockin edistymistä siitä lähtien, kun se oli käsikirjoitus nimeltä “Tonight, He Comes”, jonka ohjaaja Peter Berg (mm. The Rock -elokuva Pako viidakkoon) otti työstettäväkseen. Matkan varrella nimi vaihtui John Hancockiksi ja siitä vain Hancockiksi.
Totta puhuen vielä viime vuoden lopulla suhtauduin varsin kyynisesti Hancockiin. Will Smithin I Am Legend oli tuottanut minulle karvaan pettymyksen, siitä huolimatta että pidin Smithin roolisuorituksesta siinä. Hancockin markkinointikampanja tuntui rakentuvan täysin sen ympärille, että Smith esittää resuista juopposupersankaria, mikä ei sinänsä vedonnut minuun.
Kummallista tässä oli se, että ennakkotiedot olivat korostaneet täysin eri puolta käsiksestä: PR-mies tuo kotiinsa supersankarin, joka ryhtyy suhteeseen hänen vaimonsa kanssa. Kun elokuvan trailereissa tuskin näkyi vilaustakaan vaimosta, jota kuitenkin esittää Charlize Theron – Oscar-voittaja ja erittäin kaunis nainen – oli selvää, että elokuvantekijät oikeasti halusivat pitää jotain elokuvan juonesta salassa. Elokuvatraileri, joka ei paljasta koko elokuvan juonta alusta loppuun – mikä innovaatio!
Parasta elokuvassa oli kuitenkin se, mikä minulta oli pysynyt salassa siitäkin huolimatta, että olin lukenut siitä paljon Internetissä.
Ennakkovaikutelmani oli, että Hancock olisi supersankariparodia: Supervoimainen tyyppi tuhoaa paikkoja, viettelee ihmisten vaimoja ja yleisesti käyttäytyy niin kuin supersankarin ei pitäisi käyttäytyä. Naiivi PR-mies Ray yrittää uskotella hänelle, että hänen pitäisi ryhdistäytyä, ja hankkii hänelle höntin supersankaripuvun. Hilarity ensues.
Mutta Hancockissa otetaan supersankarius vakavasti. Hancock oikeasti ryhdistäytyy. Hän rupeaa käyttämään sitä supersankariasua. Ja koko tarinan ydin on siinä, mihin viittasin hiljattain kommentoidessani Barack Obaman sarjakuvamieltymyksiä. Supersankarit eivät vain päihitä pahiksia. Supersankarit uhraavat jotain itsestään.
Hancockissa tätä käsitellään niin suoraan, että se hieman häiritsi minua. Ikään kuin käsikirjoittaja olisi päättänyt, että Hancockin pitää uhrautua luopumalla rakastamastaan naisesta, Rayn vaimosta Marysta, koska hän ei voi olla tämän lähellä. Miksi? No siksi kun vain ei voi. Hancock ja Mary ovat toisilleen kryptoniittia.
Se on hyvin keinotekoinen viritelmä, ja se tuottaa loppuhuipentuman, joka on absurdi kirjoitettuna auki: Supersankari pelastaa päivän lähtemällä karkuun. Brave Sir Robin ja sen sellaista.
Mutta minusta se toimi. Osittain siksi, että se oli toimintaelokuvalle epätavanomainen loppuratkaisu, joka korostaa elämän varjelemista enemmän kuin vihollisen tuhoamista (vaikka ne vihollisetkin tuli tuhottua). Mutta lisäksi John Powellin musiikki toimi loistavasti siinä kohtauksessa.
Powell on ollut yksi suosikkielokuvasäveltäjistäni X-Men: Viimeisestä kohtaamisesta lähtien, ja Powellin Hancock on tämänvuotisista soundtrackeista suosikkini heti Yön ritarin jälkeen. Kuunnellessani sitä uudestaan ja uudestaan olen ajatellyt yhä enemmän erästä tulkintaa Hancockista, joka tuli mieleeni alunperin trailereiden perusteella.
Elokuvan alussa Hancock tekee kauheita tuhoja, mutta hän silti pitää itseään hyväntekijänä. Hän pelastaa henkiä, mutta häntä inhotaan, koska hän ei piittaa pätkääkään, millaisia menetelmiä hän käyttää. Kuulostaa hieman eräältä hyvin tunnetulta supervallalta.
Hancock on saanut nimensä John Hancockilta, yhdeltä Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajalta. Ja hänen tunnuksensa, joka esiintyy hänen pipossaan, hänen supersankaripukunsa selässä sekä elokuvan lopussa maskottina hänen vierellään, on valkopäämerikotka, Yhdysvaltain kansallislintu.
Elokuvassa ei kuitenkaan suoraan viitata tähän tulkintaan. Rayn poika Aaron kysyy Hancockilta: “Miksi päässäsi on kotka? Pidätkö kotkista?” mutta Hancock jättää vastaamatta kysymykseen. Ehkä sen on tarkoitus jäädä kummittelemaan yleisön mieleen. Allegoriana elokuvaa on vaikea pitää – jos Hancock on Yhdysvallat, niin mikä maa Mary on? – mutta voi siinä silti olla irrallisia, mutta merkityksellisiä yhteyksiä todellisuuteen.
Kun elokuvan lopussa Hancock on omaksunut täysin klassisen supersankarin roolin, Powellin musiikki yltyy puhtaaseen americanan maalailuun. Hancock lentää pilvenpiirtäjien editse, mutta jos sulkee silmänsä ja kuuntelee vain musiikkia, voi nähdä silmissään lehmipoikien ratsastavan viljapeltojen lomassa. Amerikan Yhdysvallat sellaisena, kuin se voi olla vain ihannekuvissa. Taidan lopettaa tähän, ennen kuin tästä tulee taas yksi Barack Obama -merkintä.
SUOSITUS: Yön ritarin vuonna hyvänkin supersankarielokuvan on helppo jäädä liian vähälle huomiolle. Teatteriversion nähneillä on myös oiva syy katsella juuri ilmestynyt DVD- tai Blu-ray-julkaisu, koska elokuvan pidennetty versiossa on mukana hauska kohtaus, joka on ottanut inspiraationsa Larry Nivenin klassisesta esseestä Man of Steel, Woman of Kleenex.
* Halpa popsahdus
Kirjoitettu 21.11.2008 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Kolumni.
Marvel julkaisee ensi vuonna joukon lehtiä nimikkeellä “Marvel Noir”. Linjan markkinointi alkoi loppukesästä salaperäisillä mainoksilla, joissa jylhän mustavalkoisiin hahmokuviin oli liitetty tekstinpätkä, joka jollain tavalla viittaa Marvelin universumiin.
Sittemmin linjasta on saatu jo enemmän tietoa. Puhuessaan Daredevil Noirista kustannustoimittaja Axel Alonson mukaan sarja kysyy kysymyksen: Miten asiat olisivat menneet toisin, jos Matt Murdockista olisi tunnut Daredevil kuohuvalla 30-luvulla?
Se, mitä Alonso ei käsittele suoraan, on kysymys hahmojen voimista. Erikoinen piirre mainoskuvissa on se, että kolmessa neljästä esiintyy ase, ja neljännessä näkyy luodinreikä, mutta yhdessäkään ei esiinny selviä merkkejä supervoimista. Voidaan siis hyvällä syyllä olettaa, että Marvel Noirissa hahmot ovat tavallisia ihmisiä, joilla on Marvelin supersankarien nimet.
Jos supersankarihahmolta poistetaan voimat ja hahmo siirretään toiseen aikakauteen, täysin eri ympäristöön, missä määrin voidaan enää ajatella, että kyseessä on sama hahmo? Tietenkin on mahdollista korostaa samankaltaisuuksia luonteenpiirteissä ja hahmokaartin keskinäisissä suhteissa. Pahimmassa tapauksessa kuitenkin tuloksena on sellainen teos kuin Batman: The Dark Joker – The Wild, jossa tarinaan on vain liimattu päälle tunnettujen hahmojen nimet, koska ne myyvät sarjakuvia.
Amerikkalaisessa showpainissa on käsite “cheap pop” – positiivinen yleisöreaktio, joka saadaan jollain helpolla tavalla, kuten mainitsemalla esiintymiskaupungin nimi. Yleisön tietenkin saa reagoimaan positiivisesti myös painimalla hyvin, mutta yleisön tunnesiteiden hyväksikäyttäminen on halvempaa.
Suosittujen hahmojen nimien käyttäminen antaa cheap popin. Marvel Noir saattaa osoittautua hyväksi noir-sarjakuvaksi, mutta cheap pop on sen myyntivaltti.
Tietenkin valtavirtasarjakuvassa turvaudutaan cheap popiin koko ajan. Kun tunnetut supersankarit käyttäytyvät epäluonteenomaisesti, koska kirjoittaja haluaa kertoa raflaavan poliittisen allegorian mahdollisimman huomiotaherättävällä tavalla, se on cheap pop. Kun kirjoittaja käyttää yhtiön tunnetuinta supersankaria, joka sattuu olemaan korkeintaan 30-vuotias, tarinassa jossa sankarin aikuiset lapset palaavat kostamaan hänelle äitinsä kuoleman, se on cheap pop.
Tekijät eivät vain halua hyväksyä kolikon kääntöpuolta. He haluavat hyödyntää yleisön tunteellisia, usein suorastaan ehdollistuneita reaktioita suosikkihahmojaan kohtaan, paitsi silloin kun se reaktio on negatiivinen. Fanien lojaaliutta arvostetaan niin kauan kuin he hyväksyvät ne tarkoitukset, joihin heidän suosikkihahmojaan käytetään. Jos he paheksuvat tekijöiden ratkaisuja, he ovat pakkomielteisiä friikkejä – kaikkea mikä fanikulttuurissa on vialla.
On myös se vaara, että cheap popin tavoittelu peittää alleen teoksen todelliset ansiot, tai jopa estää tekijöitä pyrkimästä parhaaseen mahdolliseen suoritukseen fanireaktion ennakoinnin takia. Olisiko Watchmenistä tullut suurmenestys, jos Moore olisi saanut käyttää Charltonin supersankareita, kuten alunperin oli tarkoitus? Kuinka paljon tiukemmin Moore olisi yrittänyt noudatella alkuperäisten hahmojen parametrejä? Kuinka paljon Charltonin hahmojen fanit olisivat vastustaneet sitä, kuinka paljon Moore olisi lopulta päätynyt poikkeamaan niistä parametreistä?
Monet merkittävimmistä Watchmenin jälkeisistä supersankarisarjakuvista ovat nimenomaan välttäneet cheap popia.
Kurt Busiekin Astro City on täynnä tutunoloisia supersankareita, mutta Busiek ei yritä uskotella, että Samaritan olisi Teräsmies tai Confessor olisi Batman. Hän hyödyntää tuttuja arkkityyppejä, mutta myös tekee töitä sen eteen, että hänen kertomuksensa muistuttavat tutuista supersankariseikkailuista ilman että tulee tunne, että kyse on hyväksikäytöstä tai häpäisystä.
Warren Ellis tuskin voisi vähempää välittää siitä, mitä tai ketä hän häpäisee, mutta Stormwatchin ja myöhemmin Authorityn hahmot olivat tuttuudestaan huolimatta omia olentojaan. Jotkut tahot, jopa DC Comicsin sisällä, eivät päässeet yli skandaalinomaisesta ajatuksesta Teräsmiehestä ja Batmanista homoparina, mutta Apollo ja Midnighter ovat loppujen lopuksi Apollo ja Midnighter.
Miten Ellis olisi edes voinut kirjoittaa Apolloa – Midnighterin kohdalla ero ei ehkä ole yhtä suuri – jos hän olisi joutunut esittämään tämän maailman suurimpana partiopoikana? Mitä järkeä toisaalta olisi ollut kirjoittaa Teräsmiestä, joka ei ole maailman suurin partiopoika? Ellisin ratkaisu toimi, koska hän ei yrittänyt päästä halvalla.
* Barack Obama on suurmies
Kirjoitettu 19.11.2008 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Satiiri.
Tämä olisi varmaan sopivan arvokas loppuhuipentuma Barack Obama -teemaisten merkintöjeni sarjalle.
VesaK linkitti kommentissaan aiempaan Obama-merkintääni Sinfest-nettisarjakuvan jakson, jossa Obama visioidaan mustien supersankarien historian mullistajana. Sinfest on ihan siististi piirretty sarjis, ja en millään tavalla halua väheksyä sen tekijän taitoja, mutta tuon jakson kakkosruudussa on jotain aika hassua.
Ehkäpä – toivottavasti – huomaatte sen, mutta ette välttämättä osaa sanoa, mikä siinä on vikana. Ongelma on nimittäin perspektiivissä, vaikka se ehkä näyttääkin jokseenkin asiallisesti piirretyltä yhden pakopisteen perspektiiviltä. En suosittele perspektiivistä nitkuttamista silloin, kun mittaustarkkuus ei riitä osoittamaan kiistatta, että asetelma on virheellinen. Tässä tapauksessa virhe on kuitenkin sitä mittaluokkaa, että sen pystyy helposti demonstroimaan.
Perspektiivi on piirretty vapaalla kädellä, mutta taulujen reunojen perusteella olen hahmotellut kuvaan horisontin summittaisen sijainnin. Horisontti on itse asiassa sen vaakasuuntaisen tason kuva, jossa katselupiste sijaitsee. Tämä tarkoittaa, että kaikki pisteet, jotka horisontti leikkaa kuvassa, ovat fyysisesti samalla korkeudella.
On helppo todeta, että tämän perusteella taulujen alareunat ovat hieman Obaman pohkeiden puolivälin alapuolella. Tämä itsessään ei ole välttämättä mitenkään outoa. Sen lisäksi voidaan kuitenkin arvioida, että käytävän katon korkeus on n. 2,5 kertaa taulujen alareunan korkeus. Pelkästään kuvassa näkyvä osuus Obaman jaloista on tätä mittaluokkaa.
Toisin sanoen Barack Obaman täytyy olla monta kertaa käytävän korkeutta pidempi. Tiedän kyllä, että sankarillisten hahmojen mittasuhteita kuuluukin hieman liioitella, mutta nyt on Obamamania viety kyllä vähän liian pitkälle.
* May-tädin kuva paahtoleivässä
Kirjoitettu 18.11.2008 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Kolumni.
Olen muutaman kerran sanonut vain puoliksi piloillani, että Teräsmies on uskontoni. Siinä on kaikki oikean uskonnon hyvät puolet – pompöösiä kuva- ja säveltaidetta (Alex Ross, John Williams), kohtuuttomista moraalisista ihanteista johtuva pohjaton riittämättömyyden tuntu – eikä yhtään niistä huonoista – ei tarvitse teeskennellä, että se absurdi juttu planeettamme ulkopuolisesta elämänmuodosta, joka lähettää ainoan poikansa pelastamaan ihmiskunnan ihmevoimillaan, on mitään muuta kuin kuvitteellinen tarina (eivätkö ne kaikki ole?).
Mutta jotkut sarjakuvauskovaiset osaavat sittenkin mennä liian pitkälle. Enkä tarkoita vain sitä tavallista fanaattista fanittamista.
Tarkoitan ilmiötä nimeltä pareidolia, jossa ihminen kuvittelee näkevänsä jonkun tärkeän ihmisen tai esineen kuvan jossain epämääräisessä hahmossa. Uskonnolliset hihhulit näkevät Jeesuksen tai Neitsyt Marian kasvoja paahtoleivissä, seinäkaakeleissa ja ikkunoiden valumajäljissä.
Nyt joku hörhö luulee näkevänsä ukkosenjumala Thorin eräässä Hulkin kohtauksessa. Siinä ukkostaa ja salamoi, ja taivaalla muka lentää jossain Thor. Katsokaa itse.
En edes tiedä, mihin siinä on tarkoitus katsoa. Tässä on sentään ympyröity punaisella jonkun hörhön samassa kohtauksessa näkemät Thorin kasvot myrskypilvissä.
Kaikki tämä johtuu siitä, että viimeisimpien Marvel-elokuvien tekijät ovat oikeasti livauttaneet elokuviinsa pieniä kätkettyjä viittauksia.
Ensin kävi ilmi, että Iron Man -elokuvassa voi nähdä Tony Starkin työpajan pöydällä Kapteeni Amerikan kilven. Todella kieroa oli se, että täsmälleen sama otos oli mukana elokuvan trailerissa, mutta siinä versiossa kilpeä ei näy.
Itse en asiaa pannut merkille nähdessäni elokuvan teatterissa, mutta blu-ray-julkaisusta olen voinut tarkistaa, että kyseessä ei todellakaan ole mikään optinen illuusio. Kilpi näkyy selvästi – osiin purettuna, mutta kuitenkin.
Seuraavaksi The Incredible Hulkin ohjaaja Louis Leterrier kertoi, että dvd:llä mukana olevassa elokuvan vaihtoehtoisessa alkukohtauksessa voi nähdä itsensä Kapteeni Amerikan jäätikön sisässä. Tarkistin asian tietenkin heti saatuani blu-rayn käsiini.
Bruce Banner liftaa rekan kyydissä jossain lumisessa pohjolassa, poistuu rekasta, lähtee tarpomaan metsien läpi jäisille vuorille, aikoo ampua itsensä, muuttuu Hulkiksi ja murskaa nyrkeillään jäätikön, joka säpälöityy vyörynä kohti kameraa. Ja sitten jään ihmettelemään mikä se asia olikaan, minkä takia minun oli niin tärkeää katsoa tuo kohtaus.
Ai niin, siinä piti olla Kapteeni Amerikka. Mitä hittoa? Katson jäätikön murtumisen hidastuksella. Katson toisen kerran. En näe mitään Kapteeni Amerikkaa muistuttavaa. Okei, tämä oli jotain huijausta. Haa haa, hyvä vitsi.
No, kävi ilmi että kyllä se Kapteeni Amerikka kuitenkin on siellä. Esimerkiksi /Film on dokumentoinut asian varsin vakuuttavien havaintokuvien kera.
Mutta oikeasti. Se on silti vain haalea töhry, joka näkyy elokuvassa sekunnin murto-osan ajan. Vaikka se onkin laitettu siihen tarkoituksella, se ei silti merkitse mitään. On typerää, että Leterrier mainosti asiaa ikään kuin sillä olisi jotain väliä.
Ja nyt tuollaisten tehosteosaston poikien pikku kujeiden takia skitsofreenikot ovat alkaneet katselemaan supersankarileffoja hidastuksella saadakseen kokea fanipoikien vastineen jumalaisesta ilmestyksestä. Hyvä Stan Lee, varjele meitä palvojiltasi.
* Pelastaako Obama sittenkin kaiken?
Kirjoitettu 17.11.2008 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Kolumni.
Viime viikolla kommentoin uutista, jonka mukaan Yhdysvaltain tuleva presidentti Barack Obama keräilee Spider-Man ja Conan the Barbarian -lehtiä. Ivasin kyynisesti ajatusta, että Obaman kiinnostuksella sarjakuvia kohtaan voisi olla sama vaikutus sarjakuvien myyntiin kuin presidentti Kennedyn James Bond -harrastuksella väitetään olleen kyseisen kirjasarjan menestykseen.
Ehkä pessimismini oli kuitenkin aiheetonta. Ehkä tämä pikku-uutinen kanadalaisessa Times Colonistissa on vain alkusoitto suurelle Hämähäkkimies-renessanssille. Uutisessa haastatellaan Victorian kaupungissa sarjakuvakauppaa pyörittävää Gareth Gaudinia, joka kertoo myyvänsä tällä hetkellä 30-35 Spider-Man-lehteä päivässä. Aiemmin hän myi niitä kolme tai neljä viikossa, ja melkein kaikki uudet ostajat ovat maininneet Obaman.
Myynti on siis 70-kertainen.
Tosin Gaudin ei sano, kuinka kauan tämä myyntipiikki on tähän mennessä kestänyt, emmekä tietenkään voi tietää, kuinka kauan se tulee vielä jatkossa kestämään. Ja kyseessä on vain yksi kauppa alueella, jolla on jo aiempia yhteyksiä Hämähäkkimieheen (Todd McFarlane asui ennen läheisessä Maple Bayn kaupungissa). Mutta jos ekstrapoloidaan hurjasti ja oletetaan, että myynti on kasvanut universaalisti samassa suhteessa tuoreimman numeron kohdalla, niin normaaliin n. 70 000 kappaleen myyntiin verrattuna lehtiä menisi kaupaksi n. 4 900 000 kappaletta.
Viisi miljoonaa.
Mikään yksittäinen sarjakuvalehden numero ei ole myynyt Yhdysvalloissa niin paljon sitten 90-luvun spekulaatiomarkkinoiden uusi-ykkösnumero-erikoishologrammipainatus-vaihtoehtokansi-villitysten (Todd McFarlanen Spider-Man #1 myi 2,5 miljoonaa kappaletta vuonna 1990).
Pystyvätkö amerikkalaiset kuluttajat tekemään uuden presidenttinsä johdolla sarjakuvalehdestä taas hittituotteen? Mitä tähän sanoo Puuha-Pete?
(h/t Lurker)
* Necrocomicon III kuvina
Kirjoitettu 16.11.2008 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Valokuvia.
Katuoja@Twitter
- No public Twitter messages.
Linkit
- Anime-lehti
- Helsingin sarjakuvafestivaalit
- Kvaak.fi
- Sarjakuvakeskus
- Suomen sarjakuvaseura RY
- Tähtivaeltaja
Archives
- April 2011 (1)
- November 2010 (1)
- September 2010 (1)
- July 2010 (1)
- April 2010 (2)
- March 2010 (2)
- February 2010 (7)
- October 2009 (1)
- September 2009 (2)
- August 2009 (2)
- July 2009 (1)
- June 2009 (2)
- April 2009 (1)
- March 2009 (2)
- February 2009 (3)
- January 2009 (2)
- December 2008 (3)
- November 2008 (18)
- October 2008 (6)
- August 2008 (2)
- July 2008 (2)
- June 2008 (3)
- May 2008 (2)
- April 2008 (3)
- March 2008 (6)
- February 2008 (2)
- January 2008 (4)
- December 2007 (5)
- November 2007 (5)
- October 2007 (6)
- September 2007 (2)
- August 2007 (1)
- July 2007 (2)
- June 2007 (16)
- May 2007 (31)
- April 2007 (30)
- March 2007 (31)
- February 2007 (19)
- January 2007 (5)
- December 2006 (2)
- November 2006 (2)
- October 2006 (6)
- September 2006 (1)
- August 2006 (1)
- July 2006 (2)
- June 2006 (1)
- May 2006 (4)
- April 2006 (3)
- March 2006 (4)
- February 2006 (2)
- January 2006 (2)
- December 2005 (4)
- November 2005 (1)
- October 2005 (6)
- September 2005 (4)
- August 2005 (4)
- July 2005 (1)
- June 2005 (3)
- May 2005 (4)
- April 2005 (2)
- March 2005 (4)
- February 2005 (1)
- January 2005 (1)
- December 2004 (3)
- November 2004 (6)
- October 2004 (4)
- September 2004 (8)
- August 2004 (5)
- June 2004 (5)
- May 2004 (3)
- April 2004 (2)