Katuoja

Olen tänään kolmekymmentä vuotta vanha. Jos olisin syntymävuonnani ilmestynyt sarjakuva, olisin vessapaperille painettu, kellastunut pulp-lehti, joka kiinnostaisi lähinnä keräilijöitä.

Tämän kyseenalaisen merkkipäivän kunniaksi olen koonnut listan 30 mainiosta sarjakuvasta. Olen jättänyt suosiolla pois monet sarjakuvan vakiintuneet klassikot ja koostanut listan teoksista, joita suosittelisin itselleni, jos en olisi vielä lukenut niitä, niin vinksahtaneelta kuin se ehkä kuulostaakin.

Lista heijastelee paitsi mieltymyksiäni, mutta myös omaa lukuhistoriaani. Monet teokset ovat 2000-luvulta tai sellaisia, jotka olen lukenut 2000-luvulla. Kokoelmakirjojen yleistyttyä englanninkielinen sarjakuvamaailma muuttui omituisesta keräilyharrastuksesta edes jossain määrin järkeväksi toiminnaksi, jossa pystyin kävelemään kauppaan ja ostamaan minua kiinnostavan kirjan 22-sivuisen läpäreen sijaan.

Listassa on vääjäämättä paljon supersankareita. Supersankarisarjakuvat toivat minut sarjakuvan pariin ja olen edelleen genrelukija ja sinä päivänä, kun koen että minun pitää pyydellä sitä anteeksi, lopetan sarjakuvien lukemisen kokonaan.

Lista on aakkosissa.

1. 2001 NIGHTS (Hoshino)
2001 Nights on isojen ideoiden avaruusoopperaa – kenties genren paras edustaja sarjakuvassa. 2001 Nightsin kaltaista sense of wonderia tihkuu ani harva tieteisromaani ja vielä harvempi sarjakuva.

2. THE ADVENTURES OF LUTHER ARKWRIGHT (Talbot)
“Maailman ensimmäinen sarjakuvaromaani” yhdistelee 2000AD-henkistä tieteisfantasiaa Talbotin underground-ilmaisuun. Brittiläinen UG-sarjakuva levisi 1970-luvulla pilvikaupoissa. Luther Arkwrightia lukiessa tämä seikka ei jää epäselväksi.

3. AGE OF BRONZE (Shanower)
Eric Shanowerin hidastempoinen historiallinen eepos Troijan sodasta. Unohda Millerin hysteerinen 300 ja muut “historialliset” sarjakuvat – Shanower näyttää, mitä tapahtuu kun historiantutkija ja ensiluokkainen tarinankertoja pääsee käsiksi miekka- ja sandaaligenreen.

4. ALIAS (Bendis / Gaydos)
Nykyään taajaan pilkatun Brian Bendisin Marvel-maailmaan sijoittuva etsiväsarja Alias oli ensimmäisiä “aikuisia” Marvel-sarjakuvia, joskin aikuinen tarkoittaa tässä tapauksessa kiroilua ja peppuseksiä. Alias on kuitenkin Bendisia parhaimmillaan ja albumissa 4 päähenkilömme oksentaa ukkosen jumala Thorin kengille, joka on jo itsessään hieno asia.

5. ALL-STAR SUPERMAN (Morrison / Quitely)
Huikein ja olennaisin koskaan kerrottu Teräsmiestarina. Vain yksi monista tämän listan esimerkeistä siitä, miten kultasormi Grant Morrison onnistuu kerta toisensa jälkeen löytämään vuosikymmeniä vanhoista hahmoista jotain traagisen olennaista – ja samalla kertomaan hyvän tarinan.

6. THE AUTHORITY (Ellis / Hitch)
Ellis ja Hitch repivät supersankarit 2000-luvulle, unohtaen saippuaoopperan ja keskittyen spektaakkeliin. The Authority olisi Michael Bay -filmi sarjakuvana, jos Michael Bay osaisi ohjata elokuvia.

7. EVAN DORKIN: DORK
Maito ja Juusto -sarjakuvasta tuttu Dorkin revittelee nokkelasti tabuilla ja sarjakuvakliseillä räävittömässä huumoriantologiassaan. Varsinainen syöksylasku taiteilijan psyykeen nähdään sarjan toisessa albumissa, jossa Dorkin kuvittaa vavahduttavasti hermoromahduksensa reaaliajassa.

8. FILTH (Morrison / Weston)
Grant Morrison tekee oodin kuolleelle kissalleen ja onnistuu tekemään sarjakuvamestariteoksen. Tiivimpi vaihtoehto Morrisonin magnum opukselle, The Invisiblesille: The Filth tarjoilee samat teemat tiiviimmässä paketissa.

9. THE GOON (Powell)
Eric Powellin hirviörieha on selkeästi Hellboyn henkinen perillinen – mutta hauskempi. The Goon on yksi niitä sarjakuvia, jotka voivat vaihtaa vaihdetta farssista tragediaan ilman, että se tuntuisi lainkaan luonnottomalta.

10. HUMAN TARGET (Milligan / Biukovic)
Peter Milliganin kirjoittama jännäri on toimintasarjakuvaa esimerkillisimmillään. Edvin Biukovicin varhainen kuolema oli todellinen menetys, vaikka myöhemmätkin Milliganin Human Targetit (sans Biukovic) olivat sangen vinkeitä.

11. LEAGUE OF EXTRAORDINARY GENTLEMEN (Moore / O’Neill)
Suomeksi nimellä Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga julkaistu sarja on Alan Mooren nokkela, nihilistinen ja intertekstuaalisiin viittauksiin hukkuva pulp-aarreaitta. Moore onnistuu myös yllättämään sentimentaalisuudellaan, ja toisen osan finaali ei olekaan vähempää kuin sydäntäsärkevä.

12. MARSHAL LAW (Mills / O’Neill)
Jos Miller ja Moore tappoivat supersankarit, Mills ja O’Neill tanssivat niiden haudoilla tässä ultraväkivaltaisessa kyberpunk-satiirissa. Vaikka myöhemmät osat häviävät hieman yhdentekevän satiirin suohon, FEAR AND LOATHING -albumi on brutaalin kylmää sarjakuvapunkkia.

13. MONSTER (Urasawa)
Naoki Urasawan sarjamurhaajatrilleriin kätkeytyy liikuttavaa humanismia. Urasawa on selkeästi sukupolvensa kirkkaimpia ääniä Japanissa – 21ST CENTURY BOYS näyttää ensimmäisten osien perusteella nousevan vielä Monsteriakin huikeammaksi eepokseksi.

14. NEMESIS THE WARLOCK (Mills / O’Neill / Talbot)
Goottilaisen tieteissarjakuvan nörttitaivas ja hienoin yksittäinen tarina, joka kuunaan nousi brittiläisestä 2000AD-antologiasta. Se tiivistää 2000AD:n parhaat puolet: satiirin, komedian ja julkean yhteiskuntakritiikin.

15. NEW X-MEN (Morrison / useat)
Vaikka Chris Claremont teki X-Men-tuoteperheestä sen jättiläisen joka se on nykyään, Grant Morrison kirjoitti parhaat Ryhmä-X-tarinat. Jo sarjan 1. ruutu kertoo, mistä tulee olemaan kysymys: siinä Kyklooppi toppuuttelee riehuvaa Wolverina ja kehottaa tätä lopettamaan tappelun – New X-Men on Morrisonin yritys kertoa pasifistisista supersankareista.

16. POWERS (Bendis / Oeming)
Bendisin puhelias poliisidraama supersankarimaailmassa, Oemingin jännällä art deco -tyylillä kuvittama. Bendisin keskusteluvetoista, hidastempoista ja kokeilevaa kerrontaa parhaimmillaan.

17. PREACHER (Ennis / Dillon)
Garth Ennisin läpimurtohitti, joka yhdistelee jumalanpilkkaa, väkivaltaa ja perversioita ollen silti yllättävän sentimentaalinen western-pastissi. Myös Ennisin ja Dillonin pitkä yhteistyö Hellblazer-sarjassa kestää hyvin aikaa.

18. PUNISHER (MAX) (Ennis / useat)
Uudempaa Ennisiä. Kymmenosainen Punisher on synkintä kostajafiktiota jota on kuunaan sarjakuvamuotoon tehty. Se saavuttaa nihilistisen huippunsa SLAVERS-albumissa, joka on niin kyynisen armoton rikostarina, että lukija kokee tarvitsevansa suihkun sen jälkeen.

19. SCOTT PILGRIM (O’Malley)
Videopelisukupolven toimintaromanssissa kung-fu-taistelevan nimihenkilön on päihitettävä mielitiettynsä 7 pahaa ex-poikaystävää. Super Mario kohtaa kakskyt-ja-risat sukupolven romanssit – hauskaa, absurdia mutta yllättävän totta. Eikö elämä olekin tasohyppelypeli?

20. SLEEPER (Brubaker / Phillips)
Kovaksikeitetty vakoilujännäri vie lukijan supersankarigenren hämärään alamaailman. Brubaker tekee mitä parhaiten osaa ja laittaa joukon kiehtovia sosiopaatteja juonimaan toisiaan vastaan.

21. TOP TEN (Moore / Cannon)
Alan Mooren poliisidraama yli-ihmisten täyttämästä kaupungista. Moore kuvittajineen pyörittää mestarillisesti kymmenien hahmojen kaartia ja palauttaa ihmissuhdedraaman onnistuneesti supersankarien fantasiamaailmaan.

22. TRANSMETROPOLITAN (Ellis / Robertson)
Warren Ellisin lä
pimurtotyö on rakkauskirje journalismille sekä hurmaavan hävytön kuvaus tulevaisuudesta, jossa mikä tahansa on mahdollista – sääli vain, että ihmiset ovat edelleen lyhytnäköistä roskasakkia.

23. SWAMP THING (Moore / useat)
Sarjakuva, joka synnytti Vertigo-alamerkin ja jota kaikki Vertigo-taiteilijat yrittivät vaihtelevalla menestyksellä imitoida. Swamp Thing olisi kenties parasta kauhusarjakuvaa, jonka tiedän, elleivät olisi olemassa…

24. UZUMAKI & GYO (Ito)
… Junji Iton kylmäävät kauhusarjat, joissa tekijä esittelee makaabereja kauhunäkyjään lukijalle suorastaan sadistisella vimmalla. Ito tietää parhaiten, miten herättää pelkoa ja inhoa sarjakuvan lukijassa.

25. UMBRELLA ACADEMY (Way / Bá)
Minua kaksi vuotta vanhempi Gerard Way on paitsi menestynyt rock-laulaja, myös sarjakuvakäsikirjoittaja, joka esikoisteoksellaan näytti, että voisi hyvinkin olla Grant Morrisonin manttelinperijä. Vihaan sinua, Gerard Way.

26. WAR STORIES (Ennis / useat)
Unohda Korkkarit: Ennis näyttää kuinka tehdään sotasarjakuvia. Englanninkielisen sarjakuvan virallinen sotahullu briljeeraa historiantuntemuksellaan, mutta ei säästele lukijaa sodan turhuudelta ja julmuudelta. Ennisin Battlefields-sarja jatkaa samoilla linjoilla.

27. WATCHMEN (Moore / Gibbons)
Flippety floppety floo.

28. WE3 (Morrison / Quitely)
Söpöt kotieläimet muuttuvat kyborgitappajiksi Morrisonin kyberpunk-eläinsadussa. Viimeistään, kun kärsinyt koe-eläinkoira kohtaa emäntänsä, silmät kostuvat. GUD DOG.

29. X-STATIX / X-FORCE (Milligan / Allred)
Milliganin kirjoittama ja Allredin mestarillisen velmusti kuvittama mediasatiiri pitää sisällään vetoavan supersankarioopperan. X-Statix on surullinen muistutus Marvelin 2000-luvun alun kulta-ajasta, jolloin yhtiö oli valmis kokeilemaan uusia, radikaalejakin ideoita.

30. YLI 10 000 KOIRAN KOIRANÄYTTELY (Nissinen)
Listan ainoa kotimainen. Nissinen popkulttuurilukutaito tuntuu olevan samantyyppinen kuin itselläni, vaikka hänen sarjakuvansa eivät muistuta mitään tämän listan sarjakuvia. Siltikin Nissisen punk-sarjakuviin ei voi olla ihastumatta, paitsi jos on huumorintajuton hirviö – jollainen en vielä myönnä olevani. Katsotaan 10 vuoden päästä uudelleen.

Tagit: DC, Grant Morrison, Marvel, Warren Ellis.

Minä olen Otto Sinisalo. Tervetuloa Katuojaan.

Tänään olen kirjoittanut sarjakuvasta 7 vuotta päivälleen. Ensimmäinen Katuoja-palsta ilmestyi Sfnetin uutisryhmiin 4.2.2002 ja sarjakuvaharrastukseni on sittemmin sanotaanko nyt vaikka laajentunut hieman. Mutta sen sijaan, että märehtisimme nostalgiassa, katsomme tulevaisuuteen. Alla on joitain satunnaisia poimintoja sarjakuvavuodelle 2009.

Hyvältä näyttää, 2009.

Sarjakuvat ovat olleet ideapolttoainetta Hollywoodille jo vuosia eikä sarjakuvasovitusten määrä tunnu ainakaan vähentyvän satunnaisista flopeista huolimatta. Toissaviikolla minulla oli kyseenalainen kunnia nähdä Rami Rautkorven siipimiehenä Frank Millerin esikoisohjaus The Spirit, joka jää elokuvahistoriaan hämmentävässä epäpätevyydessään. The Spirit on elokuva, joka ei tule unohtumaan, niin poikkeuksellisen käsittämätön se on. Sillä ei ole väliä, että se perustuu Will Eisnerin arvostettuun sarjakuvaan. Spirit ei koskaan hahmona ollut merkittävän ikoninen – hän on tyyppi, jolla on hattu – vaan tärkeintä oli Eisnerin kyky tehdä näkemyksellisiä sarjakuvatarinoita. Sillä on väliä, että elokuva koostuu kohtauksista, jotka sukeltavat niin syvälle nolostuttavaan campiin, että syöksyvät kaiken hyvän ja oikean läpi jonkinlaiseen pelkästä huonoudesta koostuvaan meta-maailmankaikkeuteen. The Spirit on merkkipaalu sarjakuvaelokuvissa ja kenties elokuvassa yleensä. Se on niin järjetön, että sille ei yksinkertaisesti löydy vertailukohtaa.

Vuoden 2009 kenties tärkein filmatisointi on Zack Snyderin Vartijat-sovitus. Olen varovaisen optimistinen mitä hankkeeseen tulee, vaikka sarjakuvakerrontaa uudistaneen Watchmenin sovittaminen elokuvaksi on ideana yhtä mielekäs kuin minun sohvani sovittaminen musikaaliksi. Snyder on kuitenkin tehnyt jo kaksi sovitusta – Kuolleiden aamunkoiton ja 300:n – ja molemmissa hän on todistanut ymmärtävänsä alkuperäismateriaalia. Vartijoiden ensi-ilta on maaliskuussa ja minä olen jo nyt hieman innoissani.

Leffojen menestyksestä huolimatta yhdysvaltalaisten valtavirran sarjakuvakustantamojen tulevaisuus näyttää juuri nyt sangen ankealta. Ainakin Marvelia ja DC:ta uhkaa taloudellinen ahdinko lukijamäärien pudotessa ja yksittäisten lehtien hinnan kasvaessa. Nostamalla 22-sivuisen läpyskän kansihinnan neljään dollariin ovat kustantajat tuominneet perinteisen jenkkisarjakuvan syvemmälle marginaaliin.

Eiffel-torni on menettänyt järkensä! (Umbrella Academy)

Sekä Marvel että DC ovat jo pitkään tarponeet myös luovassa konkurssissa, siirtyen aavistuksen epätoivolta haiskahtaen megacrossoverista toiseen. Huolestuttavampaa on, että ainakin DC:n kymmeniin lehtiin levinneet tarinapökäleet ovat näemmä onnistuneet mahdottomassa: ne ovat tehneet Grant Morrisonista keskinkertaisen. Sekä Morrisonin kirjoittamat Final Crisis ja Batman R.I.P ovat saaneet murska-arvioita kautta linjan. Naurettavinta tässä on se, että Morrison on vastuussa 90-luvun lopun JLA:sta, yhdestä kaikkien aikojen parhaasta mainstream-supersankarisarjakuvasta.

Muutenkin yhdysvaltalainen popsarjakuva näyttää sangen ankealta ainakin minun näkökulmastani. Suosikkikirjoittajani ovat joko väsähtäneet kuten Morrison, kadonneet kuten Alan Moore tai jääneet polkemaan paikoilleen kuten Garth Ennis ja Warren Ellis. Tämä surettaa minua, koska pidän hyvästä genresarjakuvasta ja tietyntyyppiset genretarinat toimivat parhaiten juuri sarjakuvina.

Pystyn kylmiltäni nimeämään ainoastaan kourallisen amerikkalaisia sarjakuvia, joiden ilmestymistä odotan aidosti. Kieron Gillenin ja Jamie McKelvien Phonogramin ensimmäinen osa oli jotain merkillisen uutta ja jatko-osa The Singles Club tuntuu vieläkin kiinnostavammalta. Viimeaikainen ihastukseni on ollut Bryan Lee O’Malleyn Scott Pilgrim -sarja, josta aion myöhemmin kirjoittaa pidemmin. Sarjan viimeiset 3 osaa ilmestyvät ilmeisesti kaikki vuonna 2009. Lisäksi tänä vuonna nähdään jatkoa Gerard Wayn ja Gabriel Bán Umbrella Academylle, joka oli paras viime vuonna lukemani englanninkielinen sarjakuva. Tapa, jolla Way ottaa supersankarigenren haltuun ei ole vähempää kuin ilmiömäinen: jos pidät supersankarigenrestä, lue Umbrella Academy tai lyö itseäsi, koska olet tyhmä. Aion myös antaa Grant Morrisonille uuden mahdollisuuden, koska olen heikko: jatko-osa vuoden 2004 sydäntäsärkevälle Seaguylle ei voi olla huono, eihän?

Jenkkimainstreamia suomessa julkaiseva Egmont kustannus jatkaa Spider-Manin ja X-Menin julkaisua. Paradoksaalista kyllä, suomalaisissa Marvel-julkaisuissa on viime aikoina nähty kohtalaisen hyvää viihdesarjakuvaa. Hämähäkkimiehessä hiljattain tapahtunut konseptin osittainen uudelleenkeksiminen on ärsyttänyt faneja, mutta sen jälkeen on nähty toimivimpia Hämähäkkimiestarinoita vuosiin. Samoin Ryhmä-X:ssa käynnistynyt pitkä tarinakokonaisuus tuntuu pitkästä aikaa seuraamisen arvoiselta. Toisaalta koska Egmont julkaisee suomessa vain murto-osan yhdysvalloissa ilmestyneistä tarinoista, kustantamon on mahdollista poimia kirsikat kakusta ja jättää yhdentekevät täytesarjat julkaisematta.

Ei, ei Daada books!

Suomessa sarjakuvavuosi alkoi lopetusilmoituksilla: Marko Turusen ja Annemari Hietasen luotsaama Daada books on lopettamassa kustannustoimintaansa ja samoin pillit pussiin laittoi Happy Horse -kollektiivi. Daada on potkinut jo vuosia tutkainta vastaan tuoden markkinoille eurooppalaista laatusarjakuvaa, jota kukaan ei ole edes osannut toivoa: Martin tom Dieckia, Anke Feuchtenbergeria, Yvan Alagbéa. Happy Horse on puolestaan jaksanut viihdyttää vilpittömällä halullaan järkyttää sarjakuvilla, kuin yli-innokas sarjakuvia piirtävä koiranpentu. Toisinaan kollektiivi on onnistunut julkaisemaan kirotun terävää mustaa huumoria, parhaimpina ehkäpä Jukka Tiluksen välähdyset nyrjähtäneestä sielunmaisemasta. Happy Horsen tekijät onneksi jatkavat sarjakuvien tekemistä omilla tahoillaan ja Daada julkaisee loppuun vinkeän Ufoja Lahdessa -lehtisarjan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kiinnostavaa suomenkielistä materiaalia olisi tulossa myös vuonna 2009. Yhdeksänkymmenluvun lopun totaalisen käännössarjakuvalaman merkkejä ei ole ainakaan vielä ilmassa. Esimerkiksi Like kustannus on julkaisemassa Alison Bechdeli
n Fun Home -sarjakuvan suomeksi nimellä Hautuukoti. Bechdelin omaelämäkerralinen muistelmateos saattaa paperilla kuulostaa toivottoman kliseiseltä omakustannesarjakuvalta: Fun Home maalaa rehellisen kuvan tekijän vaikeasta isäsuhteesta ja heräämisestä homoseksuaalisuuteen. Bechdel on kuitenkin riittävän hauska ja terävänäköinen nostaakseen kokonaisuuden merkittävästi triviaalia muistelmateosta kiinnostavammaksi.

Huuda Huuda -pienkustantamo on nousemassa täyttämään muun muassa Daadan jättämää aukkoa linjakkaalla kustannusohjelmallaan. Kustantamon maaliskuun uutuuksista kiihottavin on Ruppert ja Mulot -kaksikon Uhkapeliä. Sen sisällöstä en tiedä käytännössä mitään, mutta herrojen ensimmäinen suomennos Apinatarha kirvoitti minut aikanaan puhumaan siitä vuoden 2007 käännössarjakuvatapauksena. Kiinnostavaa on myös se, että Huuda Huuda on julkaisemassa Yong-Deuk Kwonin Yölinjalla-sarjakuvan, ollen harvinainen esimerkki suomalaisesta sarjakuvakustantamosta, joka julkaisee aasialaista indieta.

Mainstream-mangaa nähdään edelleen kioskihyllyjen täydeltä. Alkuvuoden tärkeimpänä käänteenä suomalaisessa mangakentässä oli Punainen Jättiläinen -pienkustantamon myynti Sangatsu manga -linjan omistavalle Tammelle. Toivon mukaan resurssien keskittäminen johtaa uskaliaampiin julkaisuhankkeisiin. Tällä hetkellä seuraamisen arvoisia mangasarjoja suomessa ovat lähinnä jännäri Death Note (Egmont) ja klassinen ekoscifi Tuulen laakson Nausicaä (Sangatsu).

Mitä tulee suomalaiseen sarjakuvaan, henkilökohtaisena suosikkinani jatkaa lannistumaton Jyrki Nissinen, jonka jokaisessa Borgtron-lehdessä on jotain naivistisen nerokasta. Lehteä julkaisee Zum Teufel -kustantamo, joka on myös vastuussa viime vuoden parhaasta kotimaisesta albumista, Nissisen Yli 10 000 koiran koiranäyttely -sarjakuvaromaanista.

Muuten kotimaisen sarjakuvan kiinnostavimmat laineet liplattavat Internetissä. Sarjakuvablogista on muodostumassa eräänlainen uusi sarjakuvan underground, paitsi ainoastaan esteettisessä mielessä. Suosituimpien blogien päivittäiset kävijämäärät kun saattavat hyvinkin olla nelinumeroisia. Marraskuussa esitelty Sarjakuvablogit.com -sivusto on nykyisellään tärkein keskus suomalaiselle nettisarjakuvalle.

Vuoden 2009 ankeat talousnäkymät eivät ainakaan toistaiseksi ole vaikuttaneet kotimaisiin sarjakuvatapahtumiin. Tampere kuplii -tapahtuma poreilee keskuuteemme jälleen maaliskuussa, 27.3 – 29.3. Olen jälleen osallistumassa tapahtuman ohjelmaan.

Samoin tulen esiintymään FinnCon-AnimeConissa, joka järjestetään tällä kertaa Helsingin kaapelitehtaalla.10. – 12.7. Riemukseni mustapukuisten sci-fi-harrastajien ja nuorien cosplayaajien keskelle laskeutuvat kaksi kirjailijasuosikkiani, George R. R. Martin ja Alistair Reynolds.

Näiden ohella järjestetään jälleen Kemin sarjakuvapäivät sekä noin tuhat erilaista con-päätteistä tapahtumaa sekä tietysti henkilökohtainen silmäteräni Helsingin sarjakuvafestivaalit, jotka järjestetään 12. – 13.9 Gloriassa ja Lasipalatsissa. Olen juuri laittamassa niin sanotusti bändiä takaisin kokoon, festaritalkoot kun ovat jokseenkin ympärivuotiset. Jos puoletkaan suunnitelmistani toteutuvat, voin luvata, että kunniavieraslista tulee olemaan kerrassaan tavallistakin merkillisempi. Muina vuodenaikoina Helsinkiläisen sarjakuvakulttuurin sydämenä toimii Kallion Sarjakuvakeskus.

Katuojan ohella tekstejäni tulee myös vuonna 2009 ilmestymään säännöllisesti Anime-lehdessä, Sarjainfossa ja Tähtivaeltajassa. Kaikki ovat siis laatujulkaisuja!

Tältä näyttää uusi sarjakuvavuosi ja Katuojan kahdeksas vuosi. Nyt: juhlitaan kuin olisi 2009.

Tagit: DC, Garth Ennis, Grant Morrison, Linkit, Marvel, Warren Ellis.

Marvel julkaisee ensi vuonna joukon lehtiä nimikkeellä “Marvel Noir”. Linjan markkinointi alkoi loppukesästä salaperäisillä mainoksilla, joissa jylhän mustavalkoisiin hahmokuviin oli liitetty tekstinpätkä, joka jollain tavalla viittaa Marvelin universumiin.

Sittemmin linjasta on saatu jo enemmän tietoa. Puhuessaan Daredevil Noirista kustannustoimittaja Axel Alonson mukaan sarja kysyy kysymyksen: Miten asiat olisivat menneet toisin, jos Matt Murdockista olisi tunnut Daredevil kuohuvalla 30-luvulla?

Se, mitä Alonso ei käsittele suoraan, on kysymys hahmojen voimista. Erikoinen piirre mainoskuvissa on se, että kolmessa neljästä esiintyy ase, ja neljännessä näkyy luodinreikä, mutta yhdessäkään ei esiinny selviä merkkejä supervoimista. Voidaan siis hyvällä syyllä olettaa, että Marvel Noirissa hahmot ovat tavallisia ihmisiä, joilla on Marvelin supersankarien nimet.

Jos supersankarihahmolta poistetaan voimat ja hahmo siirretään toiseen aikakauteen, täysin eri ympäristöön, missä määrin voidaan enää ajatella, että kyseessä on sama hahmo? Tietenkin on mahdollista korostaa samankaltaisuuksia luonteenpiirteissä ja hahmokaartin keskinäisissä suhteissa. Pahimmassa tapauksessa kuitenkin tuloksena on sellainen teos kuin Batman: The Dark Joker – The Wild, jossa tarinaan on vain liimattu päälle tunnettujen hahmojen nimet, koska ne myyvät sarjakuvia.

Amerikkalaisessa showpainissa on käsite “cheap pop” – positiivinen yleisöreaktio, joka saadaan jollain helpolla tavalla, kuten mainitsemalla esiintymiskaupungin nimi. Yleisön tietenkin saa reagoimaan positiivisesti myös painimalla hyvin, mutta yleisön tunnesiteiden hyväksikäyttäminen on halvempaa.

Suosittujen hahmojen nimien käyttäminen antaa cheap popin. Marvel Noir saattaa osoittautua hyväksi noir-sarjakuvaksi, mutta cheap pop on sen myyntivaltti.

Tietenkin valtavirtasarjakuvassa turvaudutaan cheap popiin koko ajan. Kun tunnetut supersankarit käyttäytyvät epäluonteenomaisesti, koska kirjoittaja haluaa kertoa raflaavan poliittisen allegorian mahdollisimman huomiotaherättävällä tavalla, se on cheap pop. Kun kirjoittaja käyttää yhtiön tunnetuinta supersankaria, joka sattuu olemaan korkeintaan 30-vuotias, tarinassa jossa sankarin aikuiset lapset palaavat kostamaan hänelle äitinsä kuoleman, se on cheap pop.

Tekijät eivät vain halua hyväksyä kolikon kääntöpuolta. He haluavat hyödyntää yleisön tunteellisia, usein suorastaan ehdollistuneita reaktioita suosikkihahmojaan kohtaan, paitsi silloin kun se reaktio on negatiivinen. Fanien lojaaliutta arvostetaan niin kauan kuin he hyväksyvät ne tarkoitukset, joihin heidän suosikkihahmojaan käytetään. Jos he paheksuvat tekijöiden ratkaisuja, he ovat pakkomielteisiä friikkejä – kaikkea mikä fanikulttuurissa on vialla.

On myös se vaara, että cheap popin tavoittelu peittää alleen teoksen todelliset ansiot, tai jopa estää tekijöitä pyrkimästä parhaaseen mahdolliseen suoritukseen fanireaktion ennakoinnin takia. Olisiko Watchmenistä tullut suurmenestys, jos Moore olisi saanut käyttää Charltonin supersankareita, kuten alunperin oli tarkoitus? Kuinka paljon tiukemmin Moore olisi yrittänyt noudatella alkuperäisten hahmojen parametrejä? Kuinka paljon Charltonin hahmojen fanit olisivat vastustaneet sitä, kuinka paljon Moore olisi lopulta päätynyt poikkeamaan niistä parametreistä?

Monet merkittävimmistä Watchmenin jälkeisistä supersankarisarjakuvista ovat nimenomaan välttäneet cheap popia.

Kurt Busiekin Astro City on täynnä tutunoloisia supersankareita, mutta Busiek ei yritä uskotella, että Samaritan olisi Teräsmies tai Confessor olisi Batman. Hän hyödyntää tuttuja arkkityyppejä, mutta myös tekee töitä sen eteen, että hänen kertomuksensa muistuttavat tutuista supersankariseikkailuista ilman että tulee tunne, että kyse on hyväksikäytöstä tai häpäisystä.

Warren Ellis tuskin voisi vähempää välittää siitä, mitä tai ketä hän häpäisee, mutta Stormwatchin ja myöhemmin Authorityn hahmot olivat tuttuudestaan huolimatta omia olentojaan. Jotkut tahot, jopa DC Comicsin sisällä, eivät päässeet yli skandaalinomaisesta ajatuksesta Teräsmiehestä ja Batmanista homoparina, mutta Apollo ja Midnighter ovat loppujen lopuksi Apollo ja Midnighter.

Miten Ellis olisi edes voinut kirjoittaa Apolloa – Midnighterin kohdalla ero ei ehkä ole yhtä suuri – jos hän olisi joutunut esittämään tämän maailman suurimpana partiopoikana? Mitä järkeä toisaalta olisi ollut kirjoittaa Teräsmiestä, joka ei ole maailman suurin partiopoika? Ellisin ratkaisu toimi, koska hän ei yrittänyt päästä halvalla.

Tagit: Marvel, Warren Ellis.

FELL, VOL. 1: FERAL CITY TP
Image
Warren Ellis, Ben Templesmith
128 sivua, värillinen

Warren Ellis on epätasainen kirjoittaja, joka kirjoittaa paljon. Tästä syystä hän on myös kirjoittanut paljon keskinkertaisia, yhden hataran idean päälle rakennettuja kyhäelmiä, joita kansoittavat ylikäytetyt arkkityypit. Vuosituhannen vaihteessa Ellis oli ensimmäisinä lanseeraamassa niin sanottua dekompressoitua kerrontaa sarjakuvaan. Esimerkiksi The Authorityn eeppisessä maalailussa dekompressoitu tapa käyttää paljon kuvia tarinan kertomiseen toimi, mutta ennen pitkää dekompressiosta tuli maneeri, pahimmillaan keino venyttää tyhjänpäiväisiä tarinoita moninkertaisesti niin pitkiksi, kuin niissä olisi aineksia. Pitkään näytti siltä, että Ellis olisi jäänyt maneerinsa vangiksi.

FELL todistaa kuitenkin toista. Läpeensä mätään Snowtownin kaupunkiin sijoittuvissa lyhyissä rikostarinoissa Ellis tiivistää kerrontansa äärimmilleen. Albumin alun perin 16-sivuisissa lehdissä ilmestyneet lyhärit käsittelevät yhden nimihenkilön käsittelemän tapauksen ja ne voi halutessaan lukea omina kokonaisuuksinaan. Sivut on jaettu klaustrofobisiin 9 ruudun ruutusommitelmiin tai muunnelmiin siitä. Tämä on omiaan korostamaan tarinoiden painostavaa tunnelmaa.

Sarjan päähenkilö, Snowdowniin tuomittu etsivä Fell on kiinnostava kontrasti Ellisin normaalisti käyttämiin arkkityyppisiin hahmoihin. Hän on poikkeuksellisen selväjärkinen ja jopa hyveellinen – hän ei edes tupakoi! Sen sijaan Snowtownin asujamisto koostuu kokonaisuudessaan Ellisin tuotannossa usein nähdyistä arkkityyppisistä ihmisraunioista. Fellia lukuunottamatta kaikki ovat epätoivoisia, sairaita, hulluja, perverssejä tai aivan täysiä hirviöitä. Symbolisella tasolla Ellis ikään kuin tarkkailee ja kommentoi tuotantoaan ulkopuolisen Fellin näkökulmasta. Fellin läsnäolo pehmentää Ellisin usein tukahduttavaksi kasvavaa nihilismiä ja tekee kokonaisuudesta melkeinpä romanttisen: maailma saattaa olla pilalla, mutta sentään joku edes yrittää tehdä jotain.

Elämä Snowtownissa ei ole aina helppoa.

Fellin kuvittaa Ben Templesmith, joka muistetaan yhteistyöstään Steve Nilesin kanssa. Muun muassa vampyyrikauhutarina 30 Days of Night on parivaljakon käsialaa. Templesmithin tyylitellyt karikatyyrit yhdistettynä maalattuun, impressionistiseen väritykseen luo sarjalle oman, tunnistettavan ulkoasun. Kuten esimerkiksi hyvin samanlaista tyyliä käyttävän Ashley Woodin tapauksessa, kaunis väritys usein obfuskoi tarinan kerrontaa. Templesmith kuitenkin todistaa olevansa paitsi etevä värien käyttäjä, myös pätevä tarinankertoja. Suurin osa Fellista on dialogikohtauksia ja hän onnistuu pitämään ne kiinnostavina.

SUOSITUS: Ellis palaa nihilististen rikostarinoiden pariin, mutta lisäämällä ripauksen inhimillisyyttä ja tiivistämällä kerrontansa äärimmilleen on hän onnistunut Templesmithin kanssa luomaan jotain erityisen kiinnostavaa. Fell on Marvelin julkaiseman Nextwaven ohella parasta Ellisia vuosiin.

Tagit: Arvio, Image, Warren Ellis.

Warren Ellisin suomenvierailua ennakoiden olen kerännyt listan hänen keskeisistä, suomennetuista teoksistaan. Jos kesähelteet hiostavat, kannattaa mennä viileään divariin etsimään hyväkuntoisia kappaleita näistä merkkiteoksista. Syksyllä voitte sitten ylpeästi ojentaa ne herra Ellisille signeerattaviksi!

Tales of the Witchblade: Selena (Witchblade 5-6/2000)

Kahden maailman parhaat puolet: Teknologiafetissit kohtaavat tissit!

Carnage: Mielettömyyden maisemat (MARVEL 8/1996)

Varoittava tarina C-vitamiinin liikakäytön fysiologisista vaikutuksista ja verioksennusmurhasaastairtosuolet

WildC.A.T.S & Ryhmä-X: Synkkä tulevaisuus (Team-up -spesiaali 2/2000)

Se on hyvin, hyvin synkkä. Ja siinä on nännipuristimia. Synkkiä nännipuristimia.

Wolverine: Hengissä edelleen (Mega-Marvel 5/1999)

Tarina täynnä yllätyksiä, kuten Wolverine tappamassa ihmisiä.

Aaveajaja: Tuskien yöt (Sarjakuvalehti 11/1995)

Aaveajajan tehokkaampi, pohditumpi, strategisempi, ennakoivampi, herkempi sota terroria vastaan.

Batman: Lepakon synty (Batman: Mustaa ja valkoista, 2003)

Näe, mikä tekee Batmanistä Batmanin, ja hänen kengänpohjansa (Kuvittajana Jim Lee).

Hellblazer: Lukossa (John Constantine – Hellblazer: Savua ja tulta, 2005)

Harvinainen helmi Ellisiltä: tarina viiltävä-älyisestä mutta kyynisestä vastarannankiiskestä.

Kiitos Sarjakuvarock, anteeksi Jussi Ahlroth.

Tagit: Satiiri, Warren Ellis.