Katuoja

Olen tuottanut sisältöä. Arvioini Neverwhere-sarjakuvasta, tai tarkemmin “Neil Gaimanin Neverwhere” -sarjakuvasta, käsikirjoittajanaan Mike Carey, on luettavissa ilmaiseksi Lumonetin sivuilta.

Gaiman on kiinnostava kirjoittaja, mutta monin tavoin ongelmallinen. Olen nauttinut Gaimanin Miraclemanista ja tarpeettoman harvoin muistetusta Mr. Punch -sarjakuvasta sekä tietysti Sandmanista, joskin vain osittain. Gaimanin tuotanto ei kuitenkaan ole niinkään epätasaista, mutta tasapaksua. Gaiman lasketaan sarjakuvakirjoittajien mestariluokkaan, mutta Sandmanin parhaiden osien ohella hän ei lopulta ole tuottanut mitään ikimuistoista. Hänen viimeisimmät sarjakuvansa, Marvelin julkaisemat 1602 ja Ikuiset saivat välttäviä arvioita eivätkä lopulta olleet edes kummoisia myyntimenestyksiä.

Kenties Gaiman on jäänyt Sandmanilla luomansa maineen vangiksi. Häneltä odotetaan uutta, vastaavantasoista teosta, mutta englanninkielisen sarjakuvien tärkeimpiin lukeutuvan sarjakuvan jälkeen on vaikea ylittää itsensä. Katsokaa vaikka Art Spiegelmania.

Tagit: Linkit.

Kun joku sanoo sinulle jotain sellaista kuin “Aliens vs. Predator 2 on niin typerä, huonon arvostelukyvyn ja itsehillinnän tuote, että se voisi olla jotenkin viihdyttävä, jos sen katsoisi pilvessä”, se tarkoittaa lähinnä sitä, että sen voisi vuokrata ja katsoa kotonaan osana illanviettoa parhaiden kaveriensa kanssa — eikä välttämättä edes laittomien aineiden vaikutuksen alaisena — jolloin tarkoituksena on yleinen hauskanpito, eikä yksinomaan elokuvaelämyksestä nauttiminen.

Se ei tarkoita, että menet katsomaan sitä elokuvateatteriin, valahdat epämääräiseen asentoon eturiville ja rupeat siinä pössyttelemään ja hötkymään natisevassa istuimessasi, kunnes unohdat, missä olet ja mitä varten tulit sinne, laahustat ulos salista, vähän ajan päästä muistat mitä olit tekemässä, palaat istumaan eturiviin ja rupeat uudestaan pössyttelemään ja hötkymään, kunnes laahustat jälleen ulos salista.

Se hieman häiritsee muuta yleisöä. Äääliö.

Tagit: elokuva.

Seuraavat kaksi kappaletta eivät esiinny Libero-lehden numeron 4-5/2007 artikkelissa Libero poliittisen sarjakuvan areenana:

“Sarjakuvan voima poliittisen dialogin välineenä ei ole vieras edes kaikkien populaareimman fiktion tekijöille. Vuonna 1941 Kapteeni Amerikka kolkkasi Hitlerin sarjakuvan sivuilla. Vuonna 2005 Donald Rumsfeld poserasi saman sankarin kanssa ja lähetti Yhdysvaltain miehitysjoukoille ilmaisia sarjakuvia. Samoissa lehdissä Kapteeni Amerikka julistaa oman sotansa Yhdysvaltain hallitusta vastaan ja tämä salamurhataan maanpetturina Lee Harvey Oswaldin tavoin oikeustalon portaille.

Asiaan tutustumaton usein unohtaa, että sarjakuva on nimen omaan oma taiteensa omine sääntöineen, ei kuvitettuja romaaneja tai päälle tekstattua kuvataidetta. Juutalaisvainoja kuvaavan Maus-sarjakuvaromaanin tekijä Art Spiegelman selittää sarjakuvan vaikutusta lukijoihin kuvaamalla sarjakuvaa tavaksi luoda “älyllinen kieli”, joka mukailee ihmisen ajatusprosessia paremmin kuin kuva tai sana ilman lisäkontekstia.”

Tiivistetystä jutusta tuli itse asiassa paljon parempi, mutta olen jotenkin epämääräisen pettynyt, etten saanut Vasemmistonuorten julkaisuun mainintaa Kapteeni Amerikasta mottaamassa Hitleriä.

Kirjoittamani pitkä juttu käsittelee Liberon 20-vuotista sarjakuvahistoriaa. Artikkelissa on haastateltu lehteen piirtäneitä tekijöitä – Ninni Aaltoa, Reima Mäkistä, Ville Rantaa ja Johanna Rojolaa – ja tilattu heiltä uudet sarjakuvat kuvitukseksi.

Parasta jutun tekemisessä oli mahdollisuus tutustua Liberon arkistoihin. Etenkin kahdeksankymmenluvun lopun Liberot olivat paikoin täydellisen hämmentäviä 2000-luvun lopun lukijalle.

Ensinnäkin sarjakuvaa julkaistiin lehden alkuaikoina huikeasti: parhaimmillaan kokonaiset kolme tabloidisivua per lehti! Toiseksi Libero oli poliittisuudessaan poleeminen, aggressiivinen ja täysin hävytön. Epäkohdille vittuiltiin suoraan ja lukijaa kiihotettiin surutta ottamaan osaa poliittiseen toimintaan. Näinä poliittisen apatian ja lässyttävän individualistisen postmodernin poliittisen vaikuttamisen aikana 20 vuotta sitten julkaistut Liberot näyttävät melkeinpä parodialta, kuin Kommunistinen manifesti olisi paritellut Pahkasian kanssa.

Liberon 20-vuotisjuhlanumero on nyt tilaajilla ja hyvissä lehtipisteissä. Ilman Kapteeni Amerikkaa, mutta silti.

.

Uskon vakaasti siihen, että pöytälaatikkoon ei pitäisi jättää mitään, varsinkaan jos se on edes puolivalmista. Tämän vuoksi julkaisen Katuojassa novellin, jonka kirjoitin vuoden 2007 NOVA-tieteisnovellikilpailuun. Novelli myös liittyy olennaisesti Katuojan ydinaiheisiin, joten julkaisu täällä on edes jotenkin perusteltua.

En voittanut kisaa, joskin tekstini oli loppukilpailussa parinkymmenen muun novellin kanssa. “Idea on oivaltava ja hymyilyttää jonkin verran”, kirjoittaa palkintoraati, jonka jälkeen palkintoraati antaa minulle tikkarin ja taputtaa minua päähän.

Vakavasti puhuen olen melko tyytyväinen joihinkin novellin osiin, varsinkin ottaen huomioon, etten ollut kirjoittanut fiktiota yli kymmeneen vuoteen kun päätin osallistua kisaan. Jälkikäteen kylläkin tietyt kokonaisuuden rakenteelliset ongelmat pistävät silmään. Otin myös haltuun Stewart Homen neuvon: jos kirjoittaminen muuttuu tylsäksi, kirjoita seksikohtaus. Ilmeisesti pitkästyin heti alussa. Ja lukuisat kerrat sen jälkeen.

Novellin nimi on myös sangen kaamea, deadline-päivänä keksitty väännös joka ei ole edes kunnollista suomea. Työnimi “Amerikan Psyko vs. Hello Kitty” olisi ollut parempi, joskin vähän eri tavalla ongelmallinen.

Lopuksi, niille jotka tuntevat minut: kyllä, se on minä. Totta kai se on. Minähän sen kirjoitin, eikö vain?

Sinun identiteettisi tähän (PDF, 114 KB).

.