Kuukausiarkisto January, 2007

* Viimeinen lajiaan

Kirjoitettu 18.01.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


MEGA 6/2006
Egmont kustannus
Brian Bendis, Oliver Coipel
100 sivua, värillinen

House of M #8: kansitaidetta.MEGAN viimeinen numero sisältää jälkimmäisen puolikkaan House of M -tarinakokonaisuudesta. House on M on cross-over, useisiin eri lehtiin levitetty jatkosarja. Vuosituhannen vaihteessa cross-overien kaltaiset tarinoiksi naamioidut markkinointikikat hävisivät hetkeksi, mutta ne ovat valitettavasti jälleen palanneet muotiin. Lisäksi ne ovat osoittautuneet myyntimenestyksiksi. Esimerkiksi Marvelin tuoreen Civil War -kokonaisuuden oma lehti on rikkonut viime vuosien myyntiennätyksiä. Yhdeksänkymmenluvun loputtomien, ali-arvoisten cross-overeiden helvetti on ilmeisesti unohdettu.

Jonkinlainen myönnytys lukijaystävällisyyden suuntaan on kuitenkin tehty 2000-luvun tapahtumasarjakuvissa. Pääjuonelle keskeiset tapahtumat nähdään minisarjassa ja tarinaan liittyvät sivujuonet muissa lehdissä. Pelkän pääsarjan lukemalla saa kokonaisuudesta hyvän käsityksen.

House on M on rakennettu juuri näin. Eri lehtien sivutarinoita ei suomalaisissa lehdissä nähdä, mutta kahteen Megaan jaettu tarina on luettava sellaisenaan. Valitettavasti tässä tapahtumasarjakuvassa on merkillisen vähän tapahtumaa.

Siinä Marvel-supersankarit heräävät vaihtoehtotodellisuudesta, jossa superroisto Magneto hallitsee maailmaa. Sitten juostaan sankarilta toiselle ja viimein kohdataan Magneto pitkässä toimintakohtauksessa, joka ei oikeastaan johda mihinkään. Lopussa – yllätys yllätys – status quo palautetaan, mitä nyt joukko hahmoja, joita emme näe, menettävät superkykynsä.

Kirjoittaja Brian Bendisin yrittää luoda vaikutelmaa tarinan tapahtumien tärkeydestä. Kun liikutaan tekijän vahvimmalla aluella, dialogikohtauksissa, pystyy Bendis lataamaan juttuun jonkinlaista jännitettä. Toimintakohtaukset sen sijaan ovat vain sarja poseerauksia vailla tarkoitusta. Oliver Coipel on erinomainen supersankarikuvittaja, jonka huomattavat taidot sivusommittelijana ja hahmojen ruumiinkielen kuvittajana menevät hukkaan ruuhkaisessa tarinassa.

House of M:n suurin vika voidaan tiivistää kolmeen sanaan: mitään ei tapahdu.

Kokonaisuuden pitäisi olla merkittävän dramaattinen kokonaisuus, mutta siinä ei varsinaisesti ole juonenkäänteitä. Meille esitellään yksi toisensa jälkeen vaihtoehtotodellisuudessa muuttuneet versiot tutuista hahmoista, mutta nämä palaavat ennalleen heti esittelynsä jälkeen, joten uudesta miljööstä ei saada mitään irti. Sivujuoni kadonneesta professori Xavierista ei vie yhtään minnekään. Sankareiden valinnatkaan eivät varsinaisesti vaikuta lopputulokseen millään tavalla. Kokonaisuus on tympeän lineaarinen.

SUOSITUS: House of M on sarja ideoita ja kohtauksia, joista osa on kiinnostavia. Kiinnostavaa tarinaa – tai oikeastaan tarinaa yleensä – se ei muodosta.

Mega 6/2006 on siis kymmenvuotisen sarjan viimeinen. Mega alkoi ilmestyä Mega-Marvelin nimellä vuonna 1997, kun Marvel- ja Sarjakuvalehti-julkaisut yhdistyivät. Siitäkin huolimatta, että Megan sisältö oli sen historian läpi hyvin epätasainen, Egmontin kiinnostavimmat supersankaritarinat nähtiin nimen omaan Megan sivuilla. On sääli, että sen julkaisu loppuu. Tietysti Mega oli kaupallinen hanke ja tämä näkyikin välillä poikkeuksellisen kammottavina numeroina, joiden julkaisuna ainoa järjellä käsitettävä peruste oli niissä esiintyneet hahmot; esimerkkinä vaikkapa Mega 5/2004, Wolverine & Tuomari, jolle lankeaa kyseenalainen kunnia yhtenä huonoimmista 2000-luvun supersankarijulkaisuista. Toisinaan kuitenkin toimituksellinen näkemys kohtasi julkaisuohjelmassa kaupalliset tavoitteet ja näimme Ultimate Spider-manin, Ylivertaisten, Supreme Powerin ja (Garth Ennisin ja Steve Dillonin) Tuomarin kaltaisia kiinnostavia genresarjakuvia.

Kun puhun toimituksellisesta näkemyksestä, puhun todennäköisesti Jouko Ruokosenmäestä, jonka toimittama Mega oli läpi koko 10-vuotisen historiansa. Toimittajana Ruokosenmäki on uskaltanut käyttää omaa makuaan julkaisuvalinnoissa. Vaikka en itse välitä esimerkiksi Richard Corbenin tai Neil Adamsin töistä, Ruokosenmäki välittää ja on saanut niitä myös julkaistua. Se on, kuitenkin, hänen työnsä: tasapainottaa omat mieltymyksensä ja kaupalliset vaatimukset. Myös tuore Vartijat-käännös oli hänen toimittamamsa ja on nähtävästi lisäksi myynyt hyvin.

Viimeisessä Megassa Ruokosenmäki kertoo Egmontin erikoisjulkaisujen jatkuvan. Nykyisessä, pitkiä tarinoita ja minisarjoja suosivassa supersankarisarjakuvakulttuurissa pitkä albumi onkin mielekkäämpi formaatti julkaista tarinoita. Vastaavasti tarinoiden kohdeyleisö on vanhempaa ja vauraampaa ja heillä on varaa ostaa kalliimpia, parempia laitoksia haluamistaan sarjakuvista. Megan kaltainen kompromissi – edullinen, mutta tarinoita kesken jättävä lehtipistejulkaisu – saattoi olla formaattina jo vanhentunut.

Tagit: , , , .



* Maailman siteerattavin sarjakuva

Kirjoitettu 10.01.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.


Käytän tämän tilaisuuden onnitellakseni Katuoja-kollega Rami Rautkorpea. Tänä keväänä tulee kuluneeksi viisi kokonaista vuotta siitä, kun Rami aloitti työnsä Spider-man-lehden suomentajana ja kirjepalstan pitäjänä, mutta onnittelu ei ole tämän merkkipäivän johdosta. Haluan onnitella Ramia siitä, että hän on tätä kirjoitettaessa käyttänyt lehden esipuheen päättävissä lainauksissa jo kokonaisen vuoden – 12 numeroa! – sitaatteja Doom-sarjakuvasta. Ja osittain sen takia, että yllytin häntä. Hyvin tehty, herra Rautkorpi: hyvin tehty.

Tärkeän näköinen ovi! Asiaan perehtymättömille kerrottakoon, että Doom-sarjakuva on vuonna 1996 julkaistu 16-sivuinen lehtinen, joka perustuu samannimiseen tietokonepeliin. Sovituksena se on uskollisempi kuin esimerkiksi taannoinen Suomenkin teattereissa piipahtanut toimintaelokuva: sen “tarina” seuraa vimmaista päähenkilöä, joka syöksyy tilanteesta toiseen teurastaen erilaisia olioita yhä suuremmilla aseilla. Tismalleen kuten pelissäkin, siis. Kuvitus juuri näyttää juuri sellaiselta, jolta voi kuvitella vuonna 1996 julkaistun Doom-sarjakuvan näyttävän.

Doom-sarjakuvasta tekee poikkeuksellisen sen teksti. Käytännössä kaikki sarjakuvan teksti on taistelevan Doom-sotilaan monologia, mutta ei suinkaan vain sisäistä monologia: hahmo karjuu repliikkejä tauotta kuin yhtä aikaa Touretten oireyhtymästä ja keskittymishäiriöstä kärsivä maanikko. Ja kaikki, mitä tämän suusta tulee on raivokasta, mielipuolista neroutta.

Doom on kenties maailman siteerattavin sarjakuva, todellinen sanataiteen voimannäyte. Jokaisen sivun joka ikisestä ruudusta löytyy aforistinen viisaus, jota voi soveltaa valitsemalleen elämänalueelle. Tässä joitain esimerkkejä – kaikki ovat Ramin palstalla käytettyjä poimintoja, lajiteltuna teeman mukaan:

Biologia, ravinto: “I’m cooking with gas! I’ve gotta handful of vertebrae and a headful of mad! Yeah, that’s your spinal cord, baby! Dig it! Who’s the man? I’m the man! I’m a bad man! How bad? Real Bad! I’m a 12.0 on the 10.0 scale of badness! Don’t need a gun… Guns are for wusses!”

Ekstintelialistiset pulmat, tietoisuus: “Oh yeah! Yeah! Dig the prowess, the capacity for violence! I’m the man! I’m superbad! Imps? Zombies? You think you can get me?!? Wait, maybe they don’t think. Well I do! And I think you’re dead! Dead! Dead! Dead!”

Elämän tarkoitus: “As I stride knee deep through the dead. All is clear. I know what must be done… My cause is just… My will is strong… And my gun is very, very large!”

Itsetunto: “Who’s a man and a half? I’m a man and a half! Berserker packin’ man and a half!”

Kauneuden olemus: “There! The most beautiful sight any soldier can behold… The gun. The big gun!”

Matkailu, vierailut: “Huh? Whuzzat? Whuzzat? I like what I see! An important looking door… Knock knock. Who’s there? Me! Me me me me me me me me me me”

Tulevaisuus: “Victory is mine! Yet, Earth remains besieged by creatures unspeakably foul. It will take a strong man to bring the light of freedom back to this planet. A strong man with the biggest, baddest gun in the world! Amen to that.”

Tunteiden väliaikaisuus: “At this particular moment in time I don’t believe I have a healthier or more deeply-felt respect for any object in the universe than this here shotgun… Hey, chaingun! The hell with respect!”

Uskonnolliset kokemukset: “Death surrounds me. Yet, in my head I hear something that sounds like angels! Lo, I have found the Holy Grail of firepower! Mine eyes can but weep as they bear witness to the majesty… The BFG 9000!”

Vastoinkäymiset, suorittaminen: “Sweet Christmas! Big-mouthed floating thingies! It’s always something!”

Viestintä: “Ahhh! Chainsaw! The great communicator! Allow me to communicate to you my desire to have your guns!”

Ympäristönsuojelu: “Why can’t we find a way to safely dispose of radioactive waste and protect the environment? Even if I personally stop this alien invasion, what kind of planet will we be leaving to our children? And our chidren’s children, and… Oh, the humanity! The humanity! My big gun is out of bullets! I can’t believe it!”

Kaikki tämä, ja paljon muuta kuudessatoista sivussa. Käykää lukemassa, jos ette pelkää tajuntanne räjähtämistä!

Tagit: .



* Romantiikkaa, toimintaa ja puuksi muuttuva robotti

Kirjoitettu 5.01.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.


Michael Bay ohjaa elokuvaa Transformers-tuoteperheen hahmoista. Kesällä ensi-iltansa saavaa elokuvaa ympäröi tyypillinen innostuneen odotuksen ja pedantin valittamisen kulttuuri. Toisaalta lapsuuden robottihahmot halutaan kovasti nähdä valkokankaalla, toisaalta halutaan, että elokuva tehdään “oikein”, uskollisena lähdemateriaalille.

Seaspray, romanttinen pääosamme.Satunnainen ajatus eilen tuopilla: uskollisuutta lähdemateriaalille vaativat fanit unohtavat, että lähdemateriaali on useimmiten kosmisen typerää. Otetaan esimerkki suoraan autenttisesta lähdemateriaalista. Transformers-animaation jaksossa Sea Change tapahtuu seuraavaa: Seaspay, kerrostalon kokoinen robotti, rakastuu toisella planeetalla asuvaan merenneitoon. Kylvettyään planeetan taikalähteessä Seaspray muuttuu meri-ihmiseksi voidakseen olla mielitiettynsä kanssa. Samassa jaksossa paha robotti huijataan samaisessa lähteessä muuttumaan puuksi.

Romantiikkaa, toimintaa ja puuksi muuttuva robotti: selvästikin aineistoa, joka ansaitsee tulla siirretyksi valkokankaalle sellaisenaan.

Jokaista esimerkiksi Simon Furmanin kirjoittamaa kelpo Transformers-tarinaa kohden on puolen tusinaa animaatiota tai sarjakuvaa, joissa ei ole hiventäkään järkeä. Itse toivon, että Michael Bay tuotantotiimeineen pidetään mahdollisimman kaukana lähdemateriaalista ja hän tekee kaksituntisen spektaakkelielokuvan, jossa murhanhimoiset jättiläisrobotit teurastavat toisiaan ja tuhoavat kiinteistöä.

Toisaalta, Transformers: The Girl Who Loved Powerglide on aikuisviihde-elokuva, joka vain odottaa tekemistään.

Tagit: , .



* Gillenin ja McKelvien loitsu

Kirjoitettu 3.01.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


PHONOGRAM #1
Image Comics
Kieron Gillen, Jamie McKelvie
22 sivua, mustavalkoinen

Eksä tiedä kuka mä oon? David Kohl Jamie McKelvien piirtämänä.Musiikkiteemaisen sarjakuvan arvio pitänee aloittaa sopivalla vertauskuvalla: en juuri osta jenkkiformaatin sarjakuvalehtiä, samoin kuin en osta musiikkia singleinäkään. Molemmissa on yleensä epätyydyttävän vähän sisältöä hintaansa nähden ja ne näyttävät rumalta hyllyssä. Molemmat ovat jäämiä kulttuurista, johon en ole koskaan oikein päässyt sisälle ja molemmat ovat häviämässä – 22-sivuinen sarjakuvalehti albumien tieltä, 1-3 kappaletta sisältävä levy mp3-muotoisen musiikin paineessa.

Sarjakuvasinkku tulee kuitenkin olemaan todellisuutta pitkään, todennäköisesti pidempään kuin musiikkisinkku. Nyrjähtänyt jakeluverkosto ohjaa englanninkielistä sarjakuvaa julkaisevat yhtiöt lehtiformaattiin ja säännölliseen julkaisutahtiin – tai ainakin yrittämään sellaista. Mikään yksittäisistä numeroista ei ole yhtä kriittinen kuin sarjan ensimmäinen; bändin debyyttisingle, ikään kuin. PHONOGRAM #1 on tekijöiden onneksi vakuutava debyytti ja minun onnekseni saatavilla ilmaiseksi Newsaraman sivuilta.

David Kohl on itsetietoinen, itsevarma mulkku, jolla on Lester Bangsin rock-uskottavuus ja Morriseyn karisma, tai näin hän ainakin tuntuu uskovan. Hän on se tyyppi, jona nuoret miehet pitävät itseään ja joka vähän vanhemmat miehet haluavat olla. Hän on Phonogramin näkökulmahenkilö. Hän on myös taikuri, joka saa voimansa pop-musiikista.

Brittiläinen sarjakuvakirjoittaja tekemässä tarinaa taikuudesta: kuulostaako tutulta? Joko saarivaltion juomavedessä on jotain outoa tai Alan Moore, Grant Morrison ja Pat Mills ovat kaikki joutuneet saman kultin aivopesemiksi. Kieron Gillenin näkemys magiasta näyttää vastaavan epämääräisyydessään tämän maanmiehiä: kaikki on potentiaalisesti maagista. Magia syntyy, kun asioille annetaan symbolien kautta uusia, maagisia merkityksiä: ajatus, joka varmasti vetoaa kirjoittajiin, merkitysten tuottamisen ammattilaisiin. Phonogramin Kohl tekee loitsun Afghan Wigsin lyyrikoilla ja ironisena silmäniskuna hänen tehottomaksi osoittautuva taikasymbolinsa on Teräsmies-logo T-paidassa.

Kuten arvata saattaa, Phonogram ui popviittauksissa. (Luulitteko muuten, että tunnistaisin Afghan Wigsin lyriikoista? Käytin Googlea – olen enemmän Twilight Singers -miehiä.) Se on kuitenkin anteeksiannettavaa, sillä Phonogram näyttää kertovan popkulttuurista. Koska kyseessä on kuusiosaisen pitkäsoiton ensimmäinen kappale, tarinan lopullista suuntaa on vaikea arvata. Jos Phonogram kertoo, kuten vaikuttaa, pop-laulujen voimasta ja niiden kyvystä tuhota elämiä, Nick Hornbyn High Fidelityyn samastunut romantikko minussa innostuu. Peli- ja musiikki- ja sarjakuvajournalistina kunnostautunut Gillen on tarpeeksi kyyninen ja älykäs välttääkseen pahimmat banaliteetit. Ainakin Kohl, ilmeinen Gillenin (grant)morrisonmainen fiktiopuku, on hahmo jossa on potentiaalia.

Kuten Gillen, myös kuvittaja Jamie McKelvie on verrattaen uusi tulokas. McKelvien hahmot ovat ilmeikkäitä ja kauniita ja tarinan sivusommitelmissa ja siirtymissä on ideaa. Kokonaisuus on selkeästi hallittu. En voi olla kuitenkaan ajattelematta, että rosoisempi jälki olisi luonut tarinalle sopivamman tunnelman.

SUOSITUS: Phonogramin ensimmäinen numero on ilmainen, joten käykää vilkaisemassa. Minä aion ostaa kokoelman sen ilmestyttyä ja ykkösnumeron lukeminen sai minut haluamaan klubille, joten jokin osa McKelvien ja Gillenin loitsusta toimii.

Tagit: , , .



* Happoa fanin naamalle

Kirjoitettu 2.01.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


Hyvää uutta vuotta! Vuosi on siis jo hämmästyttävän futuristinen 2007 ja kirjoitan tätä rakettitukikohdassani Kuussa samalla kun robottihovimestarini sekoittaa minulle cocktailia – tulevaisuuden avaruuscocktailia. Huolimatta ympäröivistä atomiajan ihmeistä minäkin, tulevaisuuden ihminen, palaan tämän tästä perinteisemmän taiteen ja viihteen, kuten sarjakuvan, pariin. Siksi, yksi arvio jossa on juonipaljastuksia.

INFINITE CRISIS HC
DC Comics
Geoff Johns, Phil Jimenez
264 sivua

Infinite Crisis -kokoelman kansi. Phil Jimenezin taidetta.
Vuosikymmentenkään jälkeen supersankarigenre ja sen kehittyminen eivät yksinkertaisesti lakkaa kiehtomasta minua. Missään muussa lajityypissä, missään muussa taiteenlajissa ei näe niin läheltä, kuinka kaupalliset paineet, toimituksellinen näkemys, taiteellinen näkemys, kymmenien vuosien historian painolasti, äänekäs fanikunta, ammattimaisuus ja toisaalta suoranainen harrastelijamainen asenne yhdistyvät. Tästä kaikesta huolimatta – tai kuten banaliteettikiintiön täyttäminen minua vaatii kirjoittamaan, “ehkä juuri sen takia” – lajityyppi tuottaa toisinaan tarinoita, jotka rokkaavat maailmaani, kursiivilla. INFINITE CRISIS ei ole yksi näistä tarinoista.

(Yksi näistä tarinoista, sivumennen sanoen, on luettavissa viimeisimmäistä DC-spesiaalista. Lehden tunnistaa kannesta, jossa Musta Kanarialintu hyppää esiin jättimäisen Batmanin kainalosta esittelemään haaroväliään. En viittaa lehden riemastuttavan jälkeenjääneeseen Batman-tarinaan, vaan sen toiseen puolikkaaseen, jossa Grant Morrison ja Frank Quitely esittelevät versionsa Teräsmiehestä. Jos kokonaisuus jatkuu, seuraavassa osassa nähdään sarjan viides ja toistaiseksi paras osa, jossa Grant Morrisonin Lex Luthor muuttuu suosikkisuperroistostani esikuvaksi, jonka mukaan aion mallintaa loppuelämäni.)

Infinite Crisis on viimeisin DC-yhtiön minisarja, joka Muuttaa Kaiken, Siis Aivan Kaiken. Se oli DC:n viime vuoden suuria myyntihittejä ja sen jälkipyykkiä käsittelevä maksisarja 52 myy sekin mainiosti.

Nimensäkin puolesta Infinite Crisis ammentaa 20 vuotta sitten ilmestyneestä Marv Wolfmanin ja George Perezin Crisis on Infinite Earths -tarinakokonaisuudesta, jonka tarkoitus oli siivota DC-maailmaa: aloittaa alusta monimutkaiseksi venähtäneitä juonikuvioita ja tappaa pois turhiksi koettuja hahmoja. Tällainen oli vaikkapa Terästyttö, joka haluttiin hävittää DC:n historiasta, jotta Teräsmies olisi se ainoa oikea viimeinen kryptonilainen. Jo alle kymmenen vuoden kuluttua DC-universumi oli kuitenkin taas täynnä Teräsmiehen serkkuja, setiä ja klooneja ja Terästyttökin palasi, yhteensä noin kolmisen kertaa.

Nyt Crisis on Infinite Earthin lopussa kadonneet Teräsmiehen versiot palaavat limbosta, tavoitteenaan pistää synkäksi ja väkivaltaiseksi kokemansa maailma uuteen järjestykseen. Samalla Teräsmies, Batman ja Ihmenainen pitävät henkilökohtaisia kriisejään, koska kokevat muuttuneensa synkiksi ja väkivaltaisiksi. Meillä on siis kaksi teräspoikaa (toinen on klooni), kaksi Teräsmiestä (toinen on eläkkeellä), kaksi Lex Luthoria (toisella on hiuksia), ainakin kaksi Terästyttöä, kaksi Lois Lanea ja joka ikinen DC-maailman hahmo leipomassa toisiaan turpiin kahdensadan sivun ajan samalla kun tarinan roisto yrittää luoda täydellistä maailmaa Juonikoneellaan (engl. Plot Device tai MacGuffin). Kaikki on kovin kosmista ja kovin, kovin tärkeää.

Infinite Crisis on tylsä eepos, markkinointitemppu joka on voimakkaimpina hetkinäänkin keskinkertainen. George Perezia imitoivalta Phil Jimezilta puuttuu esikuvansa kyky sommitella sivujaan. Infite Crisisin karkkiväristen sivujen katselu tuntuu siltä, kuin lukija heitettäisiin makeiskaupan näyteikkunan läpi, pää edellä. Kirjoittaja Geoff Johnsin tarina on hahmojen silkan määrä vuoksi ihailtava logistinen suoritus, mutta tarinana yhdentekevä. Kokonaisuuden subteksti on kuitenkin ihastuttavan skitsofreeninen.

Yllättävää kyllä, tarinaa ei ole varsinaisesti vaikea seurata, vaikka se alkaakin keskeltä tapahtumia. Siinä viitataan lukuisiin aiemmin ilmestyneisiin tarinoihin, tavoitteena luonnollisesti houkutella lukija ostamaan niitäkin. Supersankaritarinoita käsiteltäessä usein valitetaan niihin sisään pääsemisen korkeaa kynnystä: hahmoja ja tarinoiden taustoja ei esitellä kunnolla, jonka vuoksi uudet (nuoret) lukijat eivät pysty niitä mielekkäästi lähestymään. Tämä on pahemmanlaatuista lukijoiden aliarviointia. Supersankaritarinoiden valtavat hahmogalleriat pikemminkin luovat tuntua itse tarinaa suuremmasta maailmasta, jonka tarkempi tutkiminen enemminkin vetää lukijaa puoleensa. Henkilökohtaisesti pidin DC-tarinoista paljon enemmän, kun tiesin DC-maailmasta vähemmän. Lähempi tarkastelu paljasti, että suuri osa varsinkin DC:n supersankaritarinoista onkin tribuutteja muinaisille, keskinkertaisille tarinoille, joita tekijät ovat lukeneet lapsena. Mitä lähempää esimerkiksi Infinite Crisisia tarkastelee, sen vahvemmin sitä ympäröivä vanhan miehen sukkien haju erottuu.

On eri asia, käyttääkö tarina genren konventioita ja historiaa kertoakseen tarinan, vai kertooko tarinan niistä konventioista ja siitä historiasta. Olisi helppo teilata Infinite Crisis sanomalla, että se tekee ainoastaan jälkimmäistä. Enimmäkseen se onkin juuri vain DC:n historialla leikkimistä, mutta kirjoittaja Geoff Johns on lisännyt merkillisen metatason tarinaan. Infinite Crisisin roistot haluavat palauttaa menneen, viattomampien sankareiden ajan ja syyttävät moderneja sankareita raaistumisesta. Viittaus supersankarisarjakuvan kyynistymiseen – ja lukijakunnan varttumiseen – on selkeä. Toisaalta kyseessä on erinomaisen raaka tarina, jossa melkeinpä joka sivulla joku menettää henkensä, välillä hyvinkin verisesti.

Tämä on jakomielitautisuus on vaivannut supersankarigenreä jo pidempään. Supersankaritarinat eivät ole vuosikymmeniin olleet yksinomaan lapsille suunnattuja. DC:n toimittajia ja taiteilijoita tämä tuntuu jollain tasolla häiritsevän. Osin tämän selittää DC:n osuus suuremmassa Warner Bros. -konsernissa, joka tuottaa muun muassa animaatiosarjoja, joissa DC:n supersankarit esiintyvät. Esimerkiksi kilpaileva Marvel-yhtiö on jo luopunut aivan nuorimpien lukijoiden tavoittelusta ja tyytynyt palvelemaan – vaihtelevalla tehokkuudella – vanhenevaa ydinyleisöään. DC:llä tämä epämääräinen huoli lajityypin tilasta puolestaan tämä on johtanut Infinite Crisisin kaltaisiin tarinoihin, joissa yhtä aikaa haikaillaan viattomaan menneisyyteen samalla kun Teräspoika hakkaa supersankareiden päitä irti paljain nyrkein.

Johnsin tarinan loppuratkaisu on tietyllä perverssillä tavalla tyydyttävä. Kun juonessaan epäonnistunut roisto suunnittelee vielä palauttavansa sen haikailevansa menneen maailman, Jokeri ja Lex Luthor yhyttävät tämän kadulta, kaatavat happoa tämän naamalle ja ampuvat vielä päähän. Olen pitänyt Johnsia yhtenä pahimmista sarjakuvan menneisyyttä ihannoivista Kapteeni Eilisistä, mutta Infinite Crisisin lopussa Johns tuntuu ilmoittavan kantansa: jos mielestäsi supersankarigenren parhaat päivät olivat viattomassa menneisyydessä, Jokeri kaataa happoa naamallesi. En voi muuta kuin nyökytellä hyväksyen: supersankaritarinat eivät ole pelkästään opettavaista lasten viihdettä, eikä niiden pitäisi ollakaan. Nyt, tuokaa minulle lisää Grant Morrisonin supersankarisarjakuvia!

SUOSITUS: Infinite Crisis ei ole hyvä sarjakuva. Se on kuitenkin kiinnostava sarjakuva ja hieno, hivenen mielipuolinen manifesti genren tilasta.

Tagit: , .