Kuukausiarkisto March, 2007

* Kuvia Tampere kupliista

Kirjoitettu 31.03.2007 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Valokuvia.


Katuoja oli tänään läsnä Tampereen ensimmäisillä sarjakuvafestivaaleilla “Tampere kuplii”. Johtuneeko seurasta, jossa allekirjoittanut liikkuu, mutta tapahtuman nimestä tulee mieleen oluen kuplat ensin ja puhekuplat vasta toisena. Ennakkoluulojen vastaisesti tarjolla oli kuitenkin yllin kyllin sarjakuvaa käsittelevää ohjelmaa. Ilmeisesti tamperelaiset tekevät sarjisfestareista löträystä vain Helsingissä.

Festivaalien ohjelmistoon osallistui myös Mr. Katuoja, Otto Sinisalo, kahdella ohjelmanumerolla: Nettisarjakuvapaneelilla sekä esitelmällä “Viisi valhetta mangasta”. Tässä ensin muutama kuva paneelista:

millar

Tekniikka oikkuili aluksi ja antoi hra Sinisalolle oivan tilaisuuden harjoitella Mark Millar -imitaatiotaan.

paneeli

Paneelin osallistujat vasemmalta oikealle: Milla Paloniemi, Vesa Saarinen, Mari Ahokoivu ja Reetta Laitinen sekä puheenjohtajana Otto Sinisalo.

meta

Laske metatasojen määrä.

“Viisi valhetta mangasta”-esitelmän materiaalia on jo ollut esillä Katuojassa ennen festareita. Ei kuitenkaan kannata kuvitella, että tämä olisi vähentänyt esitelmän yleisömenestystä, sillä tavalliseen tapaan mangayleisö täytti salin paloturvallisuusrajoille asti.

Täysin vailla negatiivisia seuraamuksia ei tämä Oton ratkaisu ollut. Luennon loppupuolella salin ovella kävi eräs karvakorvainen otaku, joka tiedusteli, onko tämä esitelmä se, joka on jo luettavissa netistä. Läpeensä rehellinen kun olen, vastasin myöntävästi, minkä seurauksena tämä esitelmän sisällöstä ilmeisesti eri mieltä ollut henkilö yllytti minua kahden euron korvausta vastaan huutamaan keuhkojeni pohjasta: “Väärin! Valetta!”

Salin järjestyksenvalvoja ei jostain kumman syystä tuntunut pitävän tätä kovin hyvänä ideana, mutta ainahan ilmainen raha minulle kelpaa, joten sanoin toteuttavani pyynnön heti sopivan hetken tullen. Ilmeisesti en onnistunut vakuuttamaan yllyttäjääni aikeeni vakavuudesta, koska hän häipyi heti käännettyäni katseeni. Enkä sitten vaivautunut huutamaan mitään.

Tämä oli tositarina.

viisi_valhetta

Näkymä salin ovelta, jonne jäin suosiolla huomatessani salin olevan täyttymässä, jotta en turhaan veisi istumapaikkaa sellaiselta, joka ei jo tiedä näitä asioita aivan perinpohjaisesti.

.



* Väliaika

Kirjoitettu 30.03.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Meta.


Olen vieläkin sairaana, ja menossa huomenna esiintymään Tampere kuplii -tapahtumaan. Uhraatkaa jotain jumalillenne puolestani.

Tästä syystä ei varsinaista päivitystä tänään, mutta hei! Tässä olisi hassuja kuvia! (via Lavonardo)

Vanhojen sarjakuvien freudilaisille lipsahduksille nauraminen on vähän kuin ilkkuisi kehitysvammaista koiranpentua, mutta en silti pysty lopettamaan ylläolevalle ruudulle nauramista. Vaikka näin sen ensimmäistä kertaa kaksi vuotta sitten.

Wank! Hysteeristä!

Tagit: , .



* Viisi valhetta mangasta: Manga on kultakaivos

Kirjoitettu 29.03.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.


Aloitetaan anekdootilla. Nimeltä mainitsemattoman japanilaisen kustannusyhtiön edustaja on vierailemassa Frankfurtin kirjamessuilla. Hänelle esitellään paikallisten kustantajien laitoksia japanilaisista sarjakuvista. Osasto on massiivinen – nämä kuitenkin ovat Frankfurtin kirjamessut. Kierrettyään isäntiensä kanssa osastoa edustaja vaikuttaa hämmentyneeltä. “Mistä täältä pääsee seuraavaan kerrokseen?” hän tiedustelee. Isännät joutuvat selittämään, että tämä nyt valitettavasti oli kokonaisuudessaan tässä.

Japanin sarjakuvamarkkinat ovat valtavat. Eräs tärkeimmistä syistä siihen, miksi manga löysi tiensä suomalaisille kioskeille vasta hiljattain on se, että japanilaisia ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Jos viikottaisen mangapuhelinluettelon levikki japanissa lähentelee viittä miljoonaa, kannattaako julkaisijan käyttää resursseja ottamaan haltuun markkinat, jossa kuukausittainen pokkari saattaa yltää täpärästi viisinumeroiseen myyntiin?

Vasta kun mangan myynti notkahti, aktivoituivat japanilaiset kustantamot markkinoimaan tuotteitaan myös ulkomaille. Muun muassa tästä on seurannut mangan suosion huikea kasvu 2000-luvulla länsimaissa. On helppo katsoa nousevia käyriä ja kuulla kassakoneen kilinää päässään. Mutta vaikka suomalainen kustantaja saisikin tehtyä kustannussopimuksen japanilaisen yhtiön kanssa, merkit viittaavat eivät niinkään mangan suosion hiipumiseen, mutta sen suosion tasoittumiseen.

Vuonna 2006 japanilaiset sarjakuvamarkkinat kokivat huomattavan 4,2 prosentin notkahduksen. Kun puhutaan yli 3 miljardin euron markkinoista, muutamankin prosentin lasku on kymmeniä miljoonia. Japanin mangamarkkinat ovat olleet loivassa laskussa jo kymmenen vuotta. Syyksi epäillään nuorisokohderyhmän pienenemistä sekä vaihtoehtoisten medioiden suosion kasvua.

Länsimaissa puolestaan mangan myynnin kasvu on hidastumassa, tasoittumassa: kaupat ovat ymmärtämässä, miten paljon mangaa kannattaa asetella hyllyihin ja miten paljon sitä menee. Japani on ollut edelläkävijä mangan suhteen, mutta tuleeko mangan suosion hiipuminen näkymään suhteellisena myös länsimaissa?

Yksi syy suosion laantumiseen länsimaissa on yksinkertainen: varkaus. Internetin toinen sääntö – ensimmäisen ollessa “siitä on jo porno” – on “piraatit voittavat aina”. Manga- ja animeharrastajat ovat järjestäytyneet tehokkaiksi vertaisverkoiksi, jotka eivät ainostaan levitä piraatteja mangasta ja animesta, vaan peräti kääntävät niitä itse. Niin sanotut fansubit leviävät nettiin tuoreeltaan, samalla kun mahdollinen käännös saattaa olla vasta harkinta-asteella.

Aika näyttää, mitä tapahtuu mangalle nuorisokulttuurina. Vaikka niin sanottu “manga-elämäntapa” häviäisikin, markkinat on jo luotu ja mangan aseman vakiinnutettu osana sarjakuvaa länsimaissa. Manga ei ole katoamassa mihinkään, mutta voimme nähdä jo suosion katon. Jos olemme onnekkaita, manga voi maksaa palkan joukolle kustannustoimittajia ja kääntäjiä, mutta manga tuskin tulee maksamaan kenenkään bemaria.

Tagit: , , .



* Kotimaisia nettisarjakuvia: Kimmo Lemetti

Kirjoitettu 28.03.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


GONE WITH THE BLASTWAVE
Nettisarjakuva
Kimmo Lemetti

Olen kuumeessa, mutta tämä ei estä minua kirjoittamasta. Olen bloggaava marttyyri: arvioin sarjakuvia vaikka kuolivuoteeltani! Tämänpäiväinen päivitys jäänee kuntoni vuoksi kuitenkin hieman tavallista lyhyemmäksi.

Koi. Kimmo Lemetin taidetta.Kimmo Lemetti on vasta 20-vuotias, mutta on jo löytänyt tyylinsä – tai ainakin yhden tyylin. Lemetin sarjakuvat ovat täysin digitaalisia. Hän luonnostelee GONE WITH THE BLASTWAVE -sarjakuvansa Wacomilla ja värittää ne Photoshopilla. Lemetin sepiasävyisiset kuvat eivät kuitenkaan ole kliinisiä, vaan niissä on vaikutelma orgaanisemmasta, maalatusta jäljestä.

Gone with the Blastwave on absurdi komedia raunioituneessa kaupungissa harhailevista sotilaista. Käynnissä on sota, jonka syitä kukaan ei muista. Kaupunki on jo aikaa sitten tuhottu, mutta kukaan ei tunnu osaavan ulos sieltä, siispä kolme ryhmittymää – punaiset, siniset ja keltaiset – tyytyvät sotimaan keskenään raunioissa. Nimettömät sotilaat kulkevat suojapuvuissa ja ainoa tapa erottaa tarinan hahmot toisistaan on käytännössä kypärien muoto.

Persoonattomat, värikoodatut sotilaat sotimassa ainoastaan sotimisen vuoksi: Gone with the Blastwave on selvä alluusio videopelien toisinaan vinksahteeseen logiikkaan. Sivun mittaiset sarjakuvat eivät aina naurata, mutta mukaan mahtuu myös nokkelia yrityksiä. Parhaimmillaan Gone with the Blastwave on, kun Lemetti peilaa sotilaiden lakonisen huoletonta asennetta ympäristön ankeuteen. Hahmojen reaktioita ei voi kuvata, joten sarjan huumori on vähäeleisen toteavaa.

Noin joka toinen viikko päivittyvä Gone with the Blastwave kehittyy hitaasti. Lemetin tyyli on melko valmista ja hän osaa käyttää sarjakuvan välineitä kiitettävästikin, mutta esimerkiksi englannin kielen ja tekstin ladonnan kanssa on 34 osan aikana tapahtunut parannuksia. Lemetti tekee sarjaansa englanniksi ja on onnistunut luomaan sarjakuvalleen suomalaiseksi verkkosarjakuvaksi huomattavan yleisön. Sarjasta on olemassa fanikäännöksiä viidelle eri kielelle ja sen nettisivuilla on aktiivinen yhteisö. On kiinnostavaa, miten Gone with the Blastwave sopii saumattomasti modernin, englanninkielisen verkkosarjakuvan maisemaan. Sen kuvakieleen ja kerrontaan näyttää vaikuttaneen vahvemmin muu verkkosarjakuva kuin perinteinen sarjakuva.

SUOSITUS: Gone with the Blastwave on sotasarjakuvastrippi videopelisukupolvelle. Se lainaa videopelien estetiikasta ja logiikasta ja näin vetoaa niiden parissa kasvaneisiin lukijoihin. Todennäköisesti se on myös suosituimpia suomalaisen tekijän verkkosarjakuvia – kannattaa tutustua, siis.

Tagit: , .



* Sankari pyöräilyshortseissa

Kirjoitettu 27.03.2007 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.


Mortumin kansikuvaSTRONG GIRL
Mikko Jylhä
36 sivua, mustavalkoinen

Mikko Jylhän STRONG GIRL on ilmeisesti tehnyt ensiesiintymisensä antologiassa SUPER ESTEBAN 3. Valitettavasti en ole tuota julkaisua lukenut, mutta Oton arvostelut kahdesta ensimmäisestä Super Estebanista antavat ymmärtää, että niiden sisältö on ollut lähinnä pienistä vitsikkäistä ideoista koostuvaa supersankariparodiaa. Täyttääkseen parodian tunnusmerkit Strong Girl kuitenkin tarjoilee genren tyypillistä antia aivan liian auliisti, tosin ei lainkaan vakavamielisesti.

Takakansitekstissä Jylhä kertoo tehneensä Super Estebanissa julkaistujen sivujen ympärille juonen tätä lehteä varten. Kutsuisin tätä hienoiseksi liioitteluksi. Jonkinlainen yhtenäinen tapahtumasarja kyllä muodostuu, mutta juonellisesta sarjakuvasta ei oikeastaan ole kyse. Pyörälähettinä siviilissä toimiva Strong Girl harjoittaa parkouria, kamppailulajeja ja vaatteidensa riisumista, ja näiden välissä on vähän jotain tilkettä, kuten dialogikohtauksia. Kourallinen sivuhahmoja, joukossaan hyvin lyhyen ja käsittämättömän cameon tekevä Esteban, jäävät pinnallisiksi arkkityypeiksi. Ainoa viittaus supersankarisarjakuvan parodioinnin tai edes jonkinlaisen kommentoinnin suuntaan on koululaishumoristisesti nimetty päävihollinen Urinatrix.

Jos kuitenkin voi olla välittämättä noista häiriötekijöistä, lehden varsinainen sisältö, eli Strong Girlin edellä mainitsemani fyysiset aktiviteetit, ovat varsin mukavaa luettavaa. Jylhä saa parhaimmillaan todellista akrobatian tuntua kuviinsa rakennusten välillä loikkivasta Strong Girlistä. Taistelukohtaukset ovat kekseliäitä ja vaihtelevia, tosin liikkeiden seuraaminen ruutu ruudulta tuntuu välillä imevän niistä vauhdin. Erityisen ilahduttavaa Strong Girlissä on päähahmon rehevä fysiikka, joka poikkeaa selvästi supersankarittarien tavanomaisesta Barbie-vartalomallista ja ehkä osaltaan antaa toiminnalle erityistä toden tuntua, mutta hurjimman painiskelukohtauksen tiimellyksessä tuo myös mieleen Jack Kirbyn amatsonimaiset naissankarit.

Hieman ailahteleva ja epäsiisti viivatyöskentely ei juurikaan haittaa Jylhän kuvakerronnan sujuvuutta. Lukukokemuksen kannalta ikävämpi asia on tarinan kirjoittaminen englannin kielellä, tarkemmin sanoen kehnolla englannin kielellä. Kyse ei ole kieliopillisesta vajavaisuudesta, paria tuplanegaatiota lukuunottamatta, vaan puutteellisesta kielikorvasta tyylilajin ja puheenparsien suhteen. Itse asiassa ne tuplanegaatiot ovat kaikesta virheellisyydestään huolimatta sieltä luontevammasta päästä Strong Girlissä esiintyvää englannin kieltä.

Kotimaan markkinoille suunnatun julkaisun kirjoittamiselle muulla kuin omalla äidinkielellä ei ole mitään hyvää syytä, vaikka englanti olisikin universaali toimintaviihteen kieli, kuten Jylhä kirjoittaa takakansitekstissä. Suomalaiset lukijat ovat kuitenkin varttuneet pitkälti käännösten parissa ja tottuneet siten suomea puhuviin supersankareihin, joten universaalille kielelle ei ole erityistä tarvetta.

SUOSITUS: Strong Girl ei ole mitään irvailua supersankarien kustannuksella, vaan ihan rehellisesti humoristinen toimintaseikkailu. Jos ei haittaa, että tarinassa on ei ole senkään vertaa päätä ja häntää kuin supersankarisarjiksissa yleensä, Strong Girl sopii hyvin viihdykkeeksi.

Tilattavissa osoitteesta:

Mikko Jylhä
Tahmelan viertotie 16 C
33240 Tampere
Hintaan 5 € (sis. postikulut)
Yhteydenotot jylhamikko (at) gmail.com

Tagit: , .



* Kakkosrivin paikat katastrofiin

Kirjoitettu 26.03.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


Odottaessamme viidettä valhetta mangasta: lisää musiikkia.

Tämä ei varsin liity sarjakuviin, mutta koin eilen jotakin, mihin jokainen kulttuurin ystävä voi samastua. Pääsin seuraamaan kakkosrivistä musikaalista vastinetta kymmenen auton ketjukolarille.

Olin katsomassa Savoy-teatterissa algerialais-ranskalaista Rachid Tahaa. En ollut kuunnellut Tahaa aiemmin, mutta lähdin mielenkiinnosta seuraksi, sillä Savoyn etno-keikat ovat olleet säännöstään hyviä ja Tahalla on maine karismaattisena esiityjänä. Taha sekoittaa tuotannossaan perinteistä algerialaisia musiikkia rockiin.

Kaikki alkaa hyvin. Bändi nousee lavalle ja soittaa Tahan sisään. Rokkikukko kultaisessa kauluspaidassaan alkaa mylvimään mikrofoniin verevää etnorokkia. Mainio orkesteri komppaa Tahaa – etenkin lyömäsoittimien soundi on väkevä ja ryhdistää kokonaisuutta hienosti.

Taha ei ole kuitenkaan tyytyväinen lähinnä istuvan yleisön reaktioihin, ja asettuu protestiksi selälleen. Asiallinen basisti ilmoittaa, että olemme siirtymässä party zonelle ja herra Taha odottaa yleisön tanssivan. Hyvä on, herra Taha – emme ole tavanneet aiemmin, enkä ole kuullut teiltä kuin kaksi kappaletta, joten epäröin lähteä party zonelle kanssanne, vaikka esittelettekin nahkahousuihin verhottuja nivusianne viettevästi. Nousen silti seisomaan, huojumaan epärytmikkäästi ja taputtamaan solidaarisuudesta: tätäkö halusitte?

Ilmeisesti, sillä keikka pääsee jatkumaan käsikirjoituksen mukaan hetken. Mikrofonin kanssa tuntuu olevan ongelma, ja Tahan avustaja joutuu käymään kiinnittämässä artistiin tämän tästä sähköjohtoja. Artisti myös yhtenään hyökkää rumpujen juureen huikkaamaan ruskeaa mehua lasistaan.

Ruskea mehu alkaa nopeasti vaikuttamaan! Välispiikin tapaisessa Taha alkaa tapailla jonkinlaista kakkavitsiä, toistellen “merde… merde” huojuen vasten mikrofonitelinettä. Vitsi keskeytyy ja seuraava kappale alkaa, mutta sanat tuntuvat unohtuvan. Taha harhailee ympäri lavaa välillä päästellen ääniä jotka satunnaisesti osuvat mikrofoniin samalla, kun yhtyeen muut jäsenet alkavat vaikuttaa entistä vaivaantuneimmilta. Mikrofonin kiinnittäminen telineeseen tuottaa ylitsepääsemättömiä vaikeuksia ja Taha kaataa mikkiständin eturivissä tanssivan yleisön päälle. Bändi jatkaa stoalaisesti ja Taha etsiytyy jälleen mehulasin äärelle.

Seuraavaksi loppukin motoriikka pettää, ja Taha keskittyy joko konttaamaan lavalla tai loppua kohti makamaan siellä katatonisessa tilassa. Päästessään mikin ääreen kakkosriviltä näkee mainiosti, kuin pitkät sylkirihmat roiskuvat yleisön joukkoon ja jäävät roikkumaan artistin leuasta. Taha nojailee mikkitelineeseen ja kaataa sen jälleen ilmeisesti pohtien, mitä biisiä bändi soittaa ja millä planeetalla hän mahtaa olla. Tilanteen muuttuessa sietämättömäksi päätetään ilmeisesti kiinnittää yleisön huomio muualle: kaksi noin kaksitoistavuotiasta tyttöä olemattomissa topeissaan nostataan nytkähtelemään lavalla. Taha piristyy hetkeksi ja alkaa hieroa edellä mainittuja nivusiaan lapsia vasten ennen kuin tyttöparat onnistuvat pakenemaan.

Kun Taha romahtaa oletettavasti viimeisen kerran lavalle, nostaa roudari hänet ylös ja opastaa lavan taakse. Yleisön reaktio on kaksijakoinen: osa taputtaa, mutta buuaukset käyvät yhä voimakkaammiksi. Kosmisen nolostuneen oloinen bändi palaa lavalle soittamaan encorea, ilman Tahaa – hyvä niin, sillä yhtye on ensiluokkainen. Mutta voi jeesus kristus luoja ei: Taha hoipertelee takaisin!

Artisti kuulee kuitenkin ihan muita ääniä kuin soitettavan kappaleen, eikä laulaminen tunnu luonnistuvan vieläkään. Yleisö alkaa pikku hiljaa poistumaan. Pientä toivoa on, kun Taha tartuu vesipulloon, mutta ei: hän tyytyy roiskimaan pullovettä yleisöön. Tässä vaiheessa suosionosoituksia ei buuauksen alta enää kuulekaan ja lähdemme kohti uloskäyntiä.

Siis: puolitoista tuntia kakkosrivin näköalaa päihtyneen ihmisraunion romahdukseen samalla kun ammattilaismuusikkoryhmä häpeää silmät päästään ja hämmentynyt keski-ikäinen yleisö nauraa, taputtaa ja mylvii pettymyksestä artistille. Kelvollisen mutta persoonattoman keikan voi unohtaa jo kävellessään ulos. Riemastuttavan täydellinen katastrofi taas säilyy mielessä ja inspiroi. Maksoin lipustani 30 euroa. Se oli jokaisen sentin arvoinen.

Aiheesta muualla: Helsingin sanomien arvio keikasta kuvineen

Tagit: .



* Viisi valhetta mangasta: Laatumanga tulee

Kirjoitettu 25.03.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.


Kunhan mangaa lukeva yleisö varttuu, alkaa oikeasti hyvän mangan julkaisu. Kunhan manga vakiinnuttaa asemansa markkinoilla, oikeasti hyvä manga syrjäyttää teineille suunnatun fantasiaviihteen. Kauppojen hyllyt täyttyvät Tezukasta, Taniguchista ja Tatsumista samalla, kun ratsastamme yksisarvisilla pilvien päällä ja takapuolestani lentää perhosia. Ihan kohta se aika koittaa. Ihan varmasti koittaa.

Optimistiset harrastajat ovat toistelleet niin sanotun laatumangan vain odottaen hetkeään. Laatumangalla tässä tarkoitan joko tunnustettuja klassikoita, vaihtoehtoista taidemangaa tai vähemmän tuttujen genrejen edustajia. Genrekirjo on usein toisteltu tosiasia puhuttaessa japanilaisesta sarjakuvasta. Todistettavasti se myös pitää paikkansa. Mangan piiriin kuuluu huikea skaala tarinoita erilaisista aiheista eri yleisöille. Mangaan mahtuu sarjakuvia liikemiehistä, tölkkinuudelin historista ja suolikaasulla toimivista kalazombeista*. Ennen pitkää, sanomme itsellemme, tämä diversiteetti alkaa näkyä täälläkin.

Olen itsekin toistellut tätä valhetta toisinaan. Kirjoittaessani vuonna 2004 lopulla Salapoliisi Conan -mangasta olin jo hivenen skeptinen: “koska koittaa sen aidosti hyvän japanilaisen sarjakuvan aika?”, penäsin. Kenties se on koittanut, onhan tällä hetkellä suomalaisilla markkinoilla enemmän mangaa kuin koskaan. Katsotaanpa mitä on tarjolla – alla lista käännösmangasta aakkosissa. Nimen perässä on lista sarjakuvan lajityypeistä.

Akira – sci-fi / toiminta
Dragon Ball – fantasia / toiminta
Dream Kiss – romantiikka
Emma – romantiikka / historia
Fushigi Yuugi – fantasia
Fullmetal Alchemist – fantasia / toiminta
Gunnm – sci-fi / toiminta
Hiroshiman poika – draama / historia
Inuyasha – fantasia / toiminta
Kajika – fantasia / toiminta
Kamikaze Kaitou Jeanne – fantasia / toiminta
Kill me Kiss me – romantiikka / toiminta
Les Bijoux – fantasia
Neon Genesis Evangelion – sci-fi / toiminta
One Piece – fantasia / toiminta
Princess Ai – fantasia / romantiikka
Ragnarök – fantasia / toiminta
Ranma ½ – fantasia / toiminta / komedia
Salapoliisi Conan – rikos
Sandland – fantasia / toiminta
Time Stranger Kyoko – fantasia / toiminta
Tokyo Mew Mew – fantasia / toiminta / romantiikka
Yu-Gi-Oh! – fantasia / toiminta

Olen varma, että istutte monitoreidenne edessä mykistyneenä tästä tarjonnan kirjosta.

Neljä vuotta niin sanottua mangabuumia, ja silti lähes kaikki julkaistavat mangat ovat fantasiakertomuksia, jotka on suunnattu teini-ikäiselle yleisölle. Gekika puuttuu käytännössä kokonaan. Rikosjännäreitä edustaa vain Salapoliisi Conan, joka on enemmän Neiti Etsivää kuin Philip Marlowea. Käännetyt sci-fi-mangat ovat toiminnallisia ja lainaavat teemoja enemmän fantasiasta kuin niin sanotusta kovasta science fictionista. Kauhua ei ole lainkaan. Kokeilevaa sarjakuvaa ei ole lainkaan. Käännetyt ihmissuhdemangat ovat viihteellisiä teiniromansseja, vakavampaa arkikuvausta ei näy listalla. Ja ennen kaikkea, käytännössä kaiken käännösmangan kohdeyleisö on alla 18-vuotiasta. Nämä ovat teinisarjakuvia, Hiroshiman pojan kaltaisia yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta.

Tähän ei myöskään ole tulossa välitöntä muutosta. Kustantajat ovat löytäneet ostovoimaisen kohdeyleisön ja keskittyvät palvelemaan sitä.

Hypoteesi tuntuu olevan, että fantasiamangaa lukevat teinit kyllästyvät ennen pitkää viihdemangaan ja siirtyvät aikuisille suunnatun mangan pariin. Teinien markkinat muuttuvat aikuisten markkinoiksi ja eri genrejen eri kohderyhmille suunnattuja sarjakuvia aletaan julkaista. Suomen markkinat ovat pienet, mutta jos edellinen optimistinen olettamus toteutuu, voi laatumangan julkaisu olla kaupallisesti kannattavaa.

Tämä on hivenen nyrjähtänyt olettamus mangan harrastamisen luonteesta. Vaikka mangaharrastaja onkin keskimäärin kiinnostunut laajemmin japanilaisesta pop-kulttuurista, on ylimielistä olettaa että sama harrastaja kiinnostuu muustakin mangasta, vain siksi että se on mangaa. Nyt julkaistua mangaa yhdistää viihteellisyys ja toiminnallisuus. Samalla viihteellisyys ja toiminnallisuus muuttuvat ominaisuuksiksi, joita lukija vastaisuudessakin odottaa sarjakuviltaan.

Harva yleensäkään lukee sarjakuvia sen takia, että se on sarjakuvaa, puhtaasta kiinnostuksesta ilmaisumuotoon. Sarjakuvaa luetaan sen takia, että se tarjoilee miellyttävää sisältöä. Minä luen supersankarisarjakuvia, koska missään muussa mediassa supersankarigenren tarinoita ei tehdä yhtä hyvin. Samoin manga tarjoilee teineille suunnattuja toimintafantasioita paremmin kuin muu sarjakuva – tai muut mediat.

Hieman kärjistäen, kukaan täysjärkinen ei voi väittää, että toimintafantasiaan tykästynyt fani siirtyisi Dragon Ballista luontevasti Jiro Taniguchin Walking Manin pariin. Toinen kertoo supervoimaisten taistelijoiden yhteenotoista, jälkimmäinen taas, no, miehestä joka kävelee. Eikä sano mitään. Loppuhuipennuksessa hän rikkoo silmälasinsa. Ehkä olen yksin, mutta Toriyama-fanin muuttuminen Taniguchi-faniksi tuntuu hieman liian suurelta loogiselta harppaukselta.

Jos teini katsoo Hollywood-toimintaelokuvia, oletammeko, että hänestä kasvaa Ingmar Bergman-fani vain sen takia, että Jerry Bruckheimer ja Bergman tekevät molemmat elokuvia? Viimeisintä Idols-tuotetta fanittava nuori ei aikuisena lähde kuuntelemaan Gustav Mahlerin sinfonioita siksi, että molemmat ovat musiikkia.

Sarjakuvan lukeminen ja sarjakuvan harrastaminen ovat kaksi eri asiaa. Mangalla on kyllä tiettyä itseisarvoa juuri sen vuoksi, millä harrastajat suhtautuvat japanilaiseen pop-kulttuuriin yleensä: kaikki manga on lähtökohtaisesti jollain tasolla kiinnostavaa. Silti tilastot puhuvat puolestaan. Mangan lukijat haluavat toimintafantasiaa, ja sitä myös tarjoillaan heille ja sitä he ehdollistuvat vaatimaan. Laatumangan tulemisen odottaminen alkaa tässä vaiheessa muistuttaa enemmän Godot’n odottelua.

* Junji Iton Gyo – yksi karmivimmista lukemistani kauhusarjakuvista, vaikka jutun juju näin sanallistettuna saattaa kuulostaa hieman hämärältä. Suosittelen.

Tagit: , , .



* Viisi valhetta mangasta: Manga vie lukijoita muulta sarjakuvalta

Kirjoitettu 24.03.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.


Viisi valhetta mangasta -sarjan tämänkertainen väittämä on jonkinlainen vastareaktio mangan suosion nopeaan kasvuun. Nopeasti kasvava ja näkyvä mangan esiinmarssi on saanut lukijat ja kustantajatkin varpailleen: ajatellaan, että muu sarjakuva vuotaa lukijoita mangan piiriin. Voiko olla niin, että tulevaisuudessa ei luetakaan muuta sarjakuvaa kuin mangaa?

Tämä väittämä on rakennettu laholle perustalle. Se olettaa, että sarjakuvamarkkinat ovat nollasummapeli, jonka piirissä on rajattu määrä lukijoita joilla on rajattu määrä ostovoimaa, joka pitää jakaa kustantajien nimikkeiden kesken. Hieman realistisemmin ajatellaan, että kamppailu käydään lehti- ja kirjakauppojen hyllytilasta.

Perinteistä sarjakuvaa julkaisevat dinosaurukset, joita uhkaa sukupuutto pienten, ketterien manganisäkkäiden syödessä niiden munia – dramaattinen vastakkainasettelu, jolla ei varsinaisesti ole todellisuuspohjaa.

Yksi syy mangan suosioon on se, että mangatarjonnasta löytyy sisältöjä kohderyhmille, joita sarjakuva ei ole aiemmin palvellut. Esimerkiksi varteenotettavia teini-ikäisille tytöille suunnattuja tarinoita ei yksinkertaisesti ollut saatavilla sarjakuvina ennen Sangatsu Mangan Tokyo MewMew’n ja Egmont kustannuksen Time Stranger Kyokon kaltaisia julkaisuja. Suomen Disney-edustaja Sanoma Magazinesin pseudomanga W.i.t.c.h on konseptinsa puolesta täyttä “magical girl” -genren sarjakuvaa, joka palvelee samaa yleisöä kuin shojo-mangakin. Kaikki kolme mainittua sarjaa ovat olleet myyntimenestyksiä julkaisijoilleen.

On helppo tuomita lukeva yleisö markkinointikampanjoita seuraaviksi lampaiksi, mutta sisällöllä on merkitystä sarjakuvan suosioon. Monet mangat käsittelevät kohdeyleisölleen tärkeitä teemoja metaforan kautta. Shojo-genren sarjakuvat kaiken söpöilyn alla kertovat teini-iän ihastuksista samastuttavalla tavalla. Dragon Ballissa voi nähdä vertauskuvan nuoren miehen suorituksista ja koettelemuksista matkalla kohti aikuisuutta. Eräs mangan sisällöllinen myyntivaltti on se tapa, jolla ne eivät takerru toistamaan suosituksi todettua kaavaa loputtomiin. Hahmot muuttuvat, vanhenevat lukijoiden mukana ja sarjat lopulta päättyvät. Monissa jatkuvissa länsimaisissa sarjakuvissa juututaan hyväksi todettuun status quo’hon ja hahmot jäävät ajattomaan limboon niin pitkään kuin sarjakuvaa vain ilmestyy. Se on tietysti vain yksi tapa kertoa tarinoita sarjakuvalla, mutta manga tarjoaa vaihtoehdon.

Manga ei niinkään vie lukijoita muulta sarjakuvalta, kuin tuo uusia lukijoita sarjakuvan pariin. Manga on buumi -valheen yhteydessä todettiin mangafanien hakeutuvan mediasta toiseen saman tuoteperheen sisällä. Tämä toimii myös sisäänheittomekanismina sarjakuvan pariin: mangaa alkavat lukemaan myös ihmiset, jotka eivät aiemmin ole sarjakuvaa lukeneet.

Jos mitään, manga on toiminut piristysruiskeena sarjakuvan kustantamiselle yleensä. Pelko kirjakauppojen hyllytilan loppumisesta näyttää turhalta. Viime vuosien aikana yhdysvaltalaiset kirjakaupat ovat avanneet pitkän tauon jälkeen myymälänsä sarjakuvalle mangan suosion myötä. Samalla perinteiset kustantamot ovat alkaneet pakata sarjakuvieen mangapokkareita muistuttaviin kokoelmiin. Dinosauruksetkin mukautuvat, myös Suomessa. Sarjakuvaan vuosikausia flegmaattisesti suhtautunut Tammi ylläpitää alati laajenevaa Sangatsu-alamerkkiä ja yhtä lailla sarjakuvalle penseä Otava on julkaissut suomalaista pseudomangaa Vesi oli mustaa -teoksen ja syksyllä ilmestyvän Hokuto manga -kokoelman muodossa. Säännölliset vierailut Helsingin kirjakaupoista todistavat mangan tervehdyttävän vaikutuksen puolesta: sekä Suomalainen kirjakauppa että Akateeminen kirjakauppa ovat säännöllisesti laajentaneet sarjakuvaosastojaan.

Mangan ja muun sarjakuvan vastakkainasettelu on tarpeetonta. Minkä vain sarjakuvan suosion kasvaessa kaikki sarjakuvaharrastajat voittavat. Me voitamme.

Tagit: , , .



* Hype: Vihreä Lanka 12/2007

Kirjoitettu 23.03.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Hype.


Tämä on todellinen lainaus sähköpostitse käydystä jutunrajauskeskustelusta:

“Kiroileva siili ja sen tekijä olisi hyvä kulma, mutta onkohan se jo liian tuttu kuin luin siitä jo Anna-lehdestäkin?”

Kuten joka ikisen lehden, radion ja TV-kanavan jokainen toimittaja, minäkin olen haastatellut Milla Paloniemeä. Paloniemen saama julkisuus on suomalaisessa sarjakuvassa huikeaa, lähes ennennäkemätöntä. Se todistaa Paloniemen hahmon voimasta. Kiroileva Siili yksinkertaisesti toimii – tai toimii yksinkertaisesti. Tunnistettava hahmo, nokkela konsepti ja hyvät vitsit yhdistyvät viraalisesti leviäväksi ideaksi. Ja vapaana sarjakuvatoimittajana minäkin pääsen “ratsastamaan siilillä”. Se on vähemmän kivuliasta, miltä kuulostaa.

Paloniemen haastattelu on osa suurempaa nettisarjakuvakokonaisuutta Vihreä Lanka -lehden uusimmassa, eilen ilmestyneessä numerossa. (“Sarjis meni nettiin”, Vihreä Lanka 12/2007.) Jutun pääartikkeli on Reetta Laitisen haastattelu, jossa puidaan suomalaisten sarjakuvablogien äkillistä nousua. Kainalona on muutama nettisarjakuvablogisuositus ja Paloniemen haastattelu, joka on itseoikeutetusti mukana Suomen suosituimpana verkkosarjakuvan tekijänä. En ole vielä saanut omaa kappalettani lehdestä, mutta Vihreä Lanka on perinteisesti ollut hyvä alusta jutuilleni; tarkoittaen siis, että he editoivat ne lukukelpoisiksi.

Nettisarjakuva on ainakin minun näkökulmastani pahuksen kiinnostava aihe, eikä vähiten sen takia että juuri kukaan ei kirjoita siitä. Nettisarjakuvaa pidetään niin sanotun oikean sarjakuvan vähä-älyisenä pikkuveljenä, mutta ainakin blogisarjakuvat todistavat, että netin voi taivuttaa sarjakuvan käyttöön tavalla, joka ei paperimediassa onnistu. Suomalainen nettisarjakuva on löytämässä ääntään – minä yritän toimia mikrofonina.

Nettisarjakuva-aiheesta jauhan muun muassa juuri Laitisen ja Paloniemen sekä Mari Ahokoivun ja Vesa Saarisen kanssa Tampere Kuplii -tapahtumassa ensi viikon lauantaina kello 12.

Tagit: , .



* Viisi valhetta mangasta: Manga on buumi

Kirjoitettu 22.03.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


Viisi valhetta mangasta jatkuu valheella, jota tavallisimmin toistelevat itselleen muut kuin mangaharrastajat: he, joille manga ja siihen liittyvä kulttuuri on erilaista, vierasta ja pelottavaakin. Kutsutaan heitä vaikkapa perinteisen sarjakuvan harrastajiksi. Manga on buumi, ohimenevä muotivillitys joka katoaa ennen pitkää, kertoo valhe. Kunhan vain työnnämme päämme maakuoppaan tarpeeksi pitkäksi ajaksi, kissankorvaiset otakut kaikkoavat yhtä nopeasti, kun ilmestyivätkin. Mangan suosioon liitetyt termitkin kielivät pelonsekaisesta ihmetyksestä. Puhutaan mangan invaasiosta tai mangan hyökyaallosta, aivan kuin kyseessä olisi persoonaton luonnonilmiö; katastrofi, jonka jälkeen jälleenrakentaminen voi alkaa.

Kun Dragon Ball alkoi ilmestyä suomeksi vuonna 2003, näytti siltä, että sen suosio syntyi tyhjästä. Tuhannet nuoret mangaharrastajat ilmestyivät ei-mistään ja alkoivat ostaa suomenkielistä mangaa, jota alkukohun jälkeen alkoi ilmestyä enemmänkin. Suuri yleisö, yllättävä suosio – suomenkielisellä mangalla oli kaikki muoti-ilmiön tunnusmerkit.

Tämä on näköharha. Manga ei ole mikään kännykän soittoääni tai muu ajatusvirus, vaan osa japanilaisen pop-kulttuurin esiinmarssia, joka on jatkunut vaivihkaa vuosikausia. Japani hallitsee viihde-elektroniikkamarkkinoita ja vastaavasti monet suositut viihde-elektroniikan sisällöt ovat japanilaisten kehittämiä. Super Mario ei ole italialainen, eikä ole Sonic-siilikään. Helkkari, Pac-Man on ihonväriään myöten saarivaltion asukki. Samoin sukupolveni on osittain tiedostamattaan kasvanut japanilaisen animaation parissa. Muutaman esimerkin lapsuudestani poimien, Peukaloisen retket, Transformers ja Muumit joko perustuvat japanilaisiin konsepteihin tai ovat japanilaisten animaatiostudioiden toteuttamia. Japanilaista designia on hiipinyt myös esimerkiksi länsimaiseen mainosgrafiikkaan.

Dragon Ball -animaatio oli pyörinyt Suomen TV:ssa ennen sarjakuvan lanseeraamista, samoin kuin esimerkiksi umpijapanilainen Pokémonkin, mutta uskon, että japanilaisen populaarikulttuurin kuvastoa oli paljon tehokkaammin yleisön mieliin iskostanut esimerkiksi Final Fantasy -roolipelisarja. Kun manga tuli Suomeen, yleisö oli jo valmiina taskurahat kädessään. Japanilainen pop-kulttuuri on ollut läsnä vuosikymmeniä. Nyt vain on olemassa yleisö joka tiedostaa tämän ja tietoisesti hakeutuu japanilaisen pop-kulttuurin piiriin.

“Manga is like hip-hop. It’s a lifestyle.”
TokyoPopin toimitusjohtaja Stu Levy

Ylläoleva lainaus saattaa aiheuttaa hupaisia mielleyhtymiä otakuista lökäpöksyissä, mutta Levyllä on hyvä pointti. Vaikka onkin ihmisiä, jotka ainoastaan lukevat mangaa, on todennäköisempää että mangaharrastaja on laajemmin kiinnostunut japanilaisesta pop-kulttuurista: J-rockista, animesta, elokuvista tai videopeleistä. Samaan “manga-elämäntapaan” saattaa kuulua japanilainen muoti, cosplay-harrastus tai vaikka para-para-tanssiminen.

Japanilaiset viihdejätit ovat mestareita tuoteperheiden rakentamisessa. Suosittu manga poikii pian animaation, useita videopelejä ja vuorellisen muita oheistuotteita. Näin yksi suosituksi todettu idea viljellään useaan eri mediaan ja saavutetaan uusia yleisöjä sekä samalla kannustetaan yleisöjä liikkumaan medioiden ja mediasisältöjen välillä. Jos pidin tästä mangasta, saatan pitää siitä tehdystä animestakin. Jos taas pidin animesta, saatan pitää jostain muusta saman genren animesta. Jos pidin tämän animen tunnusbiisistä, voisin tykätä sen esittävän bändin muustakin tuotannosta. Ja niin edelleen.

“Jonottajien innostus ei rajoitu pelkkään musiikkiin. Asfaltilla istuvan tyttöporukan mieleen on myös japanilainen animaatioelokuva anime ja manga-sarjakuvat.”
Samuli Leivonniemi Helsingin sanomissa 21.3.2007 kirjoittaessaan MUCC-yhtyeen keikalle jonottavista nuorista

Eilen asematunnellissa J-rock-yhtye MUCC:in nimikirjoituksia jonottavia nuoria todellakin yhdisti samanhenkinen estetiikka. Samat tunnistettavasti pukeutuneet ja meikanneet nuoret kansoittivat Helsingin AnimeConin nurmikkoa vuonna 2006 ja valtasivat Tennispalatsin Mangapäivänä 2005.

Palaamme taas identiteetin rakentamiseen. Japani-entusiastit verkostoituvat vahvasti ja muodostavat voimakkaita yhteisöjä, joissa vaihdetaan suosituksia ja jaetaan kokemuksia. Samanhenkinen, aktiivinen yhteisö yhteisen kiinnostuksen kohteen äärellä on omiaan vahvistamaan sekä kokemuksia että harrastajan identiteettiä nimen omaan japanilaisen pop-kulttuurin ystävänä.

Kaikki ylläoleva on luonnollisesti maallikon näkemys mangan ja yleensä japanilaisen pop-kulttuurin suosiosta. Kenties väkevämmin puhuvat myyntitilastot esimerkiksi Yhdysvalloista, jossa aiemmin sarjakuvaan penseästi suhtautuneet kirjakaupat ovat avanneet hyllynsä mangalle joka vastaavasti dominoi myyntitilastoja. Mangan suosio on ollut huomattava myös Saksassa ja perinteisesti sarjakuvaystävällisessä Ranskassa.

Viimeisetkin epäilijät voivat nostaa päänsä hiekasta: manga ei ole menossa mihinkään, vaan se on itse asiassa ollut täällä jo vuosikausia.

Tagit: , , .