Kuukausiarkisto June, 2007

* Hype: YleX Tänään 29.6

Kirjoitettu 27.06.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Hype.


Vastaanottimissanne ei ole vikaa. Hallitsemme vaaka- ja pystytasoa. Ääneni kuuluu radiossa perjantaina 29.6 kello 12.30 YleX-kanavan YleX Tänään -makasiiniohjelmassa. Toivon mukaan Ylen ammattilaiset saavat parsittua jorinoistani kasaan jotain koherenttia.

Ylex Tänään käsittelee perjantaina puolen tunnin verran j-rockia ja japanilaisen pop-kulttuurin suosiota laajemminkin. Hinni Aarninsalon toimittamassa insertissa haastatellaan muun muassa Provinssirockissa vieraillutta Mucc-yhtyettä ja suomalaisia japanilaisen pop-kulttuurin harrastajia. Itse olen mukana jonkinlaisen puolivillaisena asiantuntijana. Ilmeisesti olen toistellut Viisi valhetta mangasta -juttusarjassa esittämiäni väitteitä niin taajaan ja äänekkäästi, että niitä aletaan ottaa tosissaan. Toisaalta, eikö mikä tahansa tarpeeksi usein toisteltu väite muutu lopulta todeksi?

Virittäkää vastaanottimenna ja todistakaa todellisuuden muuttumista!

.



* Tänään työmoraalin rappeutumisessa

Kirjoitettu 18.06.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Meta.


Katuoja on kesälomalla. Kesäloma tapauksessani tarkoittaa tilannetta, jossa olen töissä, kamppailen deadlineja vastaan ja organisoin Sarjisfestareita.

Paitsi työn, kesä on myös rakkauden aikaa. Tästä muistuttakoon tämä tuore kuva DC-sankari Salaman tulevasta seikkailusta, jossa jonkinlainen vagina dentata on raiskaamassa sankaria lonkeroillaan:


Se on trendi, ja DC:kin haluaa näyttää, että osaa! Näihin kuviin ja tunnelmiin; hauskaa kesää, kaikki!

Tagit: .



* Tänäänkin moraalin rappeutumisessa

Kirjoitettu 14.06.2007 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Kolumni.


Muistatteko vielä toissaviikkoisen moraalin rappeuman? Jos ette, Comics Journalin blogissa on yhteenveto Internetin kahtia halkaisseesta pyykkikorikriisistä.

Marvel on kuitenkin päättänyt, etteivät tyttöjä kourivat lonkerot ja pyllistelevät supertyttöystävät riitä. Tämä Marvel Zombies -albumin viimeisin varianttikansi on aiheuttanut hysteerisiä oireita englanninkielisen maailman sarjisfaneissa:

Hyvä on, kuvassa on Mary Janen mätänevä ruumis flirttailemassa lukijalle. Pohdittavaksi jää, miksei hän ole pesemässä pyykkiä?

Tagit: , .



* Kotimaisia nettisarjakuvia: Olli Hietala

Kirjoitettu 13.06.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


HILLOA KANSALLE!
Olli Hietala
Nettisarjakuva

Olli “Hillo” Hietala on selkeästi Limingan sarjakuvalinjan oppilaita. Myös hänet on nähtävästi opetettu ajattelemaan kynällään, olemaan pohtimatta liikaa lopputulosta ja luonnostelemaan nopeasti. Kuten olen jo monasti ehtinyt todeta, tämän kaltainen välittömyys sopii blogiympäristöön luontevasti.

Taajaan päivittyvä HILLOA KANSALLE! -blogi on sarja Hietalan päiväkirjamerkintöjä. Viime aikojen pääteemana ovat olleet Hietalan vähenevät sivaripäivät nimeltämainitsemattomassa mutta ilmeisen kafkamaisessa laitoksessa.

Hietalan erottaa edukseen sarjisblogaajien massasta hänen kykynsä kuvata ihmisiä. Hän on suomalaisen nettisarjisskenen parhaita karikatyyripiirtäjiä, jolla on kyky poimia muutamalla kynänvedolla kohteestaan olennaiset, tunnistettavat ominaisuudet. Hän ei myöskään kaunistele kohteitaan, vaan kuvittaa heidät karvoineen kaikkineen. Riemastuttavasti Hietala ei myöskään näytä sensuroivan omaa tajunnanvirtaansa:


Oudoin joulu ikinä. Ote Hietalan Kemi-päiväkirjasta

Hietala vaikuttaa Naamakustannuksen riveissä. Hän on myös lyhyellä listallani nuorista suomalaisista tekijöistä, joilta on lupa odottaa merkittävän kiinnostavia julkaisuja tulevaisuudessa.

Tagit: , .



* Soramontulla tapahtuu

Kirjoitettu 12.06.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


WASTELAND VOL. 1: CITIES IN THE DUST
Oni Press
Antony Johnston, Christopher Mitten
160 sivua, harmaasävy

Kuulostaako tutulta: suuren katastrofin jälkeen maailma on muuttunut suureksi soramontuksi, jossa pienet ihmisryhmät puolustautuvat mutantteja ja muita erämaan örkkejä vastaan. Yhteiskunta on romahtanut feodaaliasteelle ja erilaiset kultit kamppailevat harvojen elossa olevien ihmisten sieluista kaupungeissa, joissa henki on yhtä halpaa kuin aavikollakin. Yksinäinen muukalainen, jolla on mystinen menneisyys päätyy johtamaan pakolaisjoukkoa halki aavikon ja voi jeesus kristus sentään, montako klisettä saa mahdutettua pelkkään tarinan alkuasetelmaan? Kyllä, tämä kuulostaa tutulta siksi, että olet nähnyt tämän tarinan tuhat kertaa.

Antony Johnstonin ja Christopher Mittenin WASTELAND hyökkää pää edellä päin post-apokalyptisen genren kliseitä. Oni Pressin julkaiseman sarjan ensimmäisessä albumissa keskitytään maailmanrakentamiseen. Johnston esittelee kaksi laajaa hahmojoukkoa: toinen on tyrannin terrorisoimassa Newbeginin kaupungissa, toinen on matkalla sinne. Hän luo nopeasti useita tunnistettavia hahmoja ja kehittää sinänsä kiinnostavia jännitteitä näiden välille. Mittenin pelkistetty kynänjälki pitää dynaamisen tarinan liikkeessä.


Verevää dialogia.

Teknisesti Wasteland on siis pätevä. Suurin ongelma on genre, joka ei ole koskaan erityisesti kiinnostanut minua. Täydellisen romahduksen kokenut yhteiskunta ei vain ole tarinan miljöönä kovin kiinnostava. Hieman kärjistäen, kun joukko kuolemaan tuomittuja ali-ihmisiä kamppailee siirtolohkareiden herruudesta aseinaan puunpalat, on vaikea välittää, miten taistelussa käy. Tarinat yhteiskunnan romahtamisen prosesseista ovat kiinnostavia, mutta jo romahtanut yhteiskunta ei lähtökohtaisesti anna tarinalle paljoakaan liikkumavaraa. Tylsimmillään ne ovat vain western-pastisseja sci-fi-kuorrutuksella.

Johnston ja Mitten ovat onneksi käyttäneet paljon aikaa luodakseen monipuolisen ja lähtökohtiaan kiinnostavamman sorakuopan, jolla on oma historiansa, mytologiansa ja lukuisia erilaisia kulttuureja, joita ei ole veistetty kliseepuusta. Itse tarina kuitenkin etenee sen verran verkkaisesti, ettei tarvetta lukea maailmasta tai hahmoista lisää synny. Soramonttu on soramonttu on soramonttu.

SUOSITUS: Wasteland on urhea yritys ottaa haltuun post-apokalyptisen pseudowesternin kliseet haltuun, sekoittaa ne ja luoda jotain uutta. Valitettavasti se ei ainakaan ensimmäisessä albumissa onnistu karistamaan genrensä painolastia. Tunne siitä, että lukee jotain uutta, jää puuttumaan.

Tagit: , .



* Will Ferrell -viikonloppu: Aidosti outoa

Kirjoitettu 11.06.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


AIDOSTI OUTOA
Ohjaus Marc Forster
Pääosissa Will Ferrell, Emma Thompson, Maggie Gyllenhaal, Dustin Hoffman
Elokuva

Toisessa osassa Katuojan sukellusta Will Ferrellin maailmaan arvioidaan hieman Ferrellin tyypillisestä tuotannosta poikkeava elokuva. AIDOSTI OUTOA (eikö “Stranger than fiction” olisi kääntynyt sujuvammin muotoon “Tarua ihmeellisempää”?) Ferrell esittää rutiineihinsa uppoutunutta verotarkastaja Harold Crickia. Crickin elämä muuttuu, kun hän alkaa kuulla päässään kertojanäänen, joka kuvailee hänen toimiaan. Kun ääni vielä alkaa vihjailla Crickin lähestyvästä kuolemasta, miehen täytyy kohdata eksistentialistisia kysymyksiä. Mitä hän oikeastaan haluaa elämältä? Onko hän ainostaan hahmo kirjailijan (Emma Thompson) fiktiossa? Onko hänelle kirjoitettu kuolema vältettävissä? Ja mikä tärkeintä, onko hänen jäljellä oleva elämänsä komedia vai tragegia?


Harold Crick kuulee ääniä.

Aidosti outoa haluaisi epätoivoisesti olla Charlie Kaufmanin käsikirjoitus. Zack Helmin kirjoittama, metatasoilla liikkuva tarina valitettavasti nousee kiinnostavan alkuasetelmansa tasolle kuitenkin vain ajoittain. Kun Crick ja Dustin Hoffmanin esittämä kirjallisuuden tutkija pohtivat sitä, minkälainen fiktio Crickin elämä oikeastaan on, onnistuu Aidosti outoa olemaan, no, aidosti outo. Muuten elokuva kohtaa samanlaisia ongelmia kuin Thompsonin esittämä kirjailija: minkälaisia kompromisseja tarinan pitää tehdä viihdyttääkseen yleisöä ja toisaalta ollakseen riittävän älykäs noustakseen keskinkertaisen hötön yläpuolelle? Kaufmanin Adaptation ottaa samanlaisen pulman haltuun paljon älykkäämmin siinä missä Aidosti outoa sortuu loppua kohden kuvailemiinsa sudenkuoppiin. Mikä toimii metatasolla ei tässä tapauksessa toimi aivan yhtä hyvin käytännössä: capramaisessa loppuhuipennuksessaan Aidosti outoa syyllistyy suoranaisiin banaliteetteihin kuvatessaan Crickin heräämistä talviunestaan.

Ferrell on hieman merkillinen valinta Crickiksi. Hän esittää elämää suuremman karikatyytin sijaan neuroottista jokamiestä; roolia, jonka voisi sälyttää melkein kenelle tahansa keskiluokkaiselle komedianäyttelijälle. Aidosti outoa ei anna Ferrellille tilaa käyttää vahvuuksiaan, mutta todistaa ainakin sen, että Ferrellin skaala ulottuu myös hillitympään komedianäyttelemiseen.

SUOSITUS: Aidosti outoa on kiinnostava ja kunnianhimoinen yritys tehdä eksistentialistinen pohdinta fiktion ja todellisuuden suhteesta viihde-elokuvan asussa. Tarinalta kuitenkin puuttuu rohkeutta rikkoa perinteisen tarinan kaavaa tarpeeksi onnistuakseen tavoitteissaan.

Tagit: , .



* Artikkelin puuttuminen tekee Will Ferrellista surullisen

Kirjoitettu 10.06.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Meta.


Valitettavasti yritykseni hävittää (oletettu) loppukin (hypoteettisesta) uskottavuudestani kriittikona viivästyy päivällä. Will Ferrell -viikonloppu jatkuu maanantaihin, jolloin vuorossa on arvio dramediasta Aidosti outoa.

“My sorrow is a languid Skittle!”

Sillä välin voitte generoida oman Will Ferrell -elokuvanne. Mukana myös satunnaisgerenoitu Ferrell-huudahdus.

Tagit: .



* Will Ferrell -viikonloppu: Hokkarihemmot

Kirjoitettu 9.06.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


Seuraavat Katuojan artikkelit on omistettu täysin heteroseksuaaliselle ihastukselleni yhteen maailman etevimpiin elossa oleviin koomikkoihin kuuluvaan mieheen: kyllä, tämä on Katuojan Will Ferrell -viikonloppu!

HOKKARIHEMMOT
Ohjaus Josh Gordon, Will Speck
Pääosissa Will Ferrell, John Heder
Elokuva

(Hei, ulkona on lähemmäs kolmekymmentä astetta lämmintä – luuletteko, että pystyisin katsomaan mitään Bergmanin elokuvia?)

Unohtakaa Spider-Man, Pirates of the Caribbian ja muut pöhöttyneet hömppäelokuvat: vuoden 2007 tiukin kesäleffa on nyt teattereissa ja sen nimi on HOKKARIHEMMOT. Leffa seuraa orjallisesti tuttua urheiluelokuvan kaavaa. Poikkeuksellisen lahjakkaat taitoluistelijamiehet (Ferrell ja parhaiten roolistaan Napoleon Dynamitena muistettu John Heder) saavat kilpailukiellon tapeltuaan palkintopallilla. Ferrellin esittämä macholuistelija ja Hederin umpiossa kasvanut keijukainen nielevät ylpeytensä ja ilmoittautuvat kisoihin – pariluistelutiiminä. Seuraa diivailua, riitelyä, juonittelua, runsaasti musiikin taustoittamia harjoitusmontaaseja ja absurdeihin mittasuhteisiin yltäviä pariluistelukohtauksia.

Siitä lähtien, kun Ferrellin pahishahmo Zoolanderissa kiekui naama peruslukemilla sanat “I’m a hot little potato right now!”, olen pitänyt Ferrellia amerikkalaisen idioottikomedian suurimpana tähtenä. Kehnommat koomikot tarvitsevat niin sanotun straight manin, että heidän irvailunsa naurattaisi, mutta ei Ferrell. Hän ei kerro vitsejä, hän elää ne: hän on oma straight maninsa. Ferrellin kyvyssä improvisoida ja laukoa täysin käsittämättömiä non sequitur -repliikkejä väkevällä vakaumuksella on merkillistä uskottavuutta. Hän luo illuusion siitä, että hänen mielestään kohtauksissa ei ole mitään hauskaa, oli sitten kyse hiushoitotuotteiden vertailusta, takaa-ajosta liukuportaissa luistimet jalassa tai vastanäyttelijän kannattelusta käsi haarovälissä. Ferrellin tulkinta nostaa kehnostikin käsikirjoitetun vitsin lähdemateriaalia korkeammalle. Hederin yliherkkä luistelijadiiva on mainio vastapaino Ferrellin karrikoidulle maskuliinisuudelle ja kuten Ferrellkin, Heder ei viihdytä tai vitsaile, hän näyttelee.

Hokkarihemmojen käsikirjoitus on tavallista Saturday Night Live -koomikkojen komediaelokuvaa kunnianhimoisempi. Se on farssi, mutta se ei sorru spoof-genren typeryyksiin ja yritä vieraannuttaa katsojaa tarinasta, päinvastoin: kuten hyvän urheiluleffan pitääkin, se saa katsojan kannustamaan päähenkilöitä, vaikka tietääkin heidän voittavan lopussa. Dynaamisesti kuvatut luistelukohtaukset surrealistisine koreografioineen auttavat myös. Viimeistään kun Ferrell ja Heder kohtaavat viimeisessä näytöksessään kiiltävissä avaruuspuvuissa Queenin Flash Gordon -teeman soidessa taustalla, kaikki yritykset vastustella Hokkarihemmojen mielipuolisuutta epäonnistuvat.

“Every day we do or die
As we’re sailin’ across the sky
Now we’re comin’ home
On these blades of glory”

Voisi kuvitella, että miestaitoluistelijakuvaus olisi väärällään homovitsejä, mutta ei: lähimmäksi päästään, kun päähenkilöt yrittävät karaista itsensä kannattelemaan pariaan nivusista. Kyseessä on eräänlainen hyväntahtoinen homofobia-analogia, kun miespari kamppailee omiaan ja yleisön ennakkoluuloja vastaan, voittaen tietysti kaikki lopulta puolelleen.

SUOSITUS: On tietysti kiva fiilistellä fiksujen elokuvien parissa, mutta toisinaan vastapainoksi tarvitaan viihdettä, ja harva koomikko viihdyttää samalla tavalla kuin Will Ferrell. Hokkarihemmot – kesän paras elokuva. Sanokaa minun sanoneen.

Tagit: , .



* Linkkejä perjantaille

Kirjoitettu 8.06.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.


Hieman kiire, joten tässä pari linkkiä.

Aamulehti on alkanut julkaista sarjakuvasovitusta Risto Isomäen tieteisromaanista Sarasvatin hiekkaa. Sovituksen takana ovat Petri Tolppanen ja Jussi Kaakkinen ja alku ainakin vaikuttaa miellyttävältä eurotyyliseltä sci-fi-maalailulta, mitä nyt hahmot oksentavat jokaisessa ruudussa pakonomaista ekspositiota. Sivun mittaisten episodien yhteydessä on myös Risto Isomäen kirjoittama tiedepläjäys, jossa puretaan auki sarjakuvassa heiteltyjä käsitteitä. Sarjan toistaiseksi ilmestyneet osat voi lukea Aamulehden arkistosta. Kokonaisuus ilmestyy myöhemmin omana sarjakuva-albuminaan.


Laukaiskaa infodumppi! Käynnistäkää ekspositiomoottorit! Yleisössä on idiootteja!

Egmont on julkaissut lehtikioskeille uuden painoksen Frank Millerin ja David Mazzucchellin Batman: Ensimmäinen vuosi -sarjakuvasta. Mainio Ensimmäinen vuosi toimi pohjana toissavuotiselle Batman Begins -elokuvalle ja edustaa parhaimmistoa varhaiselta periodilta Millerin tuotantohistoriassa, joten kutsun myös Millerin selväjärkiseksi kaudeksi. Maininnan arvoinen julkaisu siis, mutta Egmontin verkkosivuilla ei ole nostoa aiheesta. Sen sijaan minulle kylläkin tarjotaan mahdollisuutta osallistua Skimbaajan nettikyselyyn. Voin voittaa laskettelulasit! Valitettavan taas kerran näyttää siltä, että julkaisijan koko korreloi negatiivisesti niiden kykyyn päivittää julkaisulistaansa webbisivuilleen.

Tagit: .



* 5d20+8 vitsiä

Kirjoitettu 7.06.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


DM OF THE RINGS
Shamus Young
Nettisarjakuva

Tämä sai minut hihittelemään, joten Shamus Young tekee jotain oikein: DM OF THE RINGS on roolipelinörtin näkemys siitä, miten J.R.R Tolkienin Taru Sormusten Herrasta etenisi, jos päähenkilöt toimisivat normaalin roolipelinörtin logikalla. (Lyhyt vastaus: huonosti.)

Youngin sarjakuvan “taide” koostuu ruutukaappauksista Peter Jacksonin Sormusten Herra -elokuvatrilogiasta – eräänlainen fotonovella, siis. Sen kerronta on fiktiivisen pelinjohtajan maalailua ja dialogi “pelaajien” keskinäistä nokittelua ja päänaukomista pelinjohtajalle. Sarja on tietysti täynnä viittauksia Dungeons & Dragons -roolipeliin, Tolkieniin ja vääjäämättä myös Monty Pythoniin. Toisin sanottuna se on niin läpeensä nörttiyden lävistämä, että luettuani kaikki sarjan toistaiset ilmestyneet 108 strippiä lyhyen ajan sisään pelkään muuttuneeni uudelleen neitsyeksi.


Seis, ei Pythonia.

DM of the Ringsin näkymätön pelinjohtaja on toivottoman ihastunut omaan kampanjaansa (ts. Sormusten Herraan) ja kuvittelee tosissaan kertovansa merkittävää, eeppistä tarinaa. Pelaajia puolestaan ei kiinnosta tarina pätkääkään, varsinkaan kun pelinjohtaja toistuvasti yrittää pakottaa heidät seuraamaan juonta orjallisesti. Sen sijaan heitä kiinnostavat vihollisten tappaminen, kokemuspisteet ja aarteet, ja he käyttäytyvät sen mukaisesti. Young onnistuu luomaan vaikutelman peliporukasta, joka pysyy koossa lähinnä velvollisuudesta, viallisesta ryhmädynamiikasta huolimatta.

DM of the Rings on parhaimmillaan kirotun hauska, mutta sarjakuvan kohderyhmä on myös toivottoman kapea. Pelkkä Tolkienin ja roolipelien tuntemus ei riitä vitsien ymmärtämiseen, vaan lukijalta oletetaan myös näkemystä siitä, miten huonosti toimiva roolipeliryhmä oikeasti käyttäytyy. Jos ei ole nähnyt läheltä epäonnistuneita roolipelikampanjoita, DM of the Rings tuskin näyttäytyy erityisen hauskana.

SUOSITUS: DM of the Rings vertautuu Rich Burlewin Order of the Stickiin. Mutta siinä, missä Burlew kertoo jonkinlaista tarinaa roolipeliviittausten toimiessa enenevissä määrin mausteena, Young keskittyy lähes pelkästään irvailemaan roolipelin ympärille kehittyvään vinksahtaneeseen sosiaaliseen kanssakäyntiin. Jos aihepiiri on tuttu, kaikella todennäköisyydellä DM of the Ringsista löytää naurettavaa. Muille Youngin sarjakuva on koko lailla arvoton.

Tagit: , .