Kuukausiarkisto June, 2009

* Katuoja katsoo televisiota: Life

Kirjoitettu 24.06.2009 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


Huomio: te, jotka suosittelitte minulle LIFE-televisiosarjaa: virtsatkaa muuntajaan. Tarkoitan sitä, ja tiedän keitä olette. Jos seuraavan kerran tavatessamme teillä ei ole esittää sähköstä johtuvia palovammoja nivusalueellanne, luvassa on seuraamuksia.

Käytin kuitenkin parikymmentä euroa ja useamman illan Lifeen, joten tässä on lyhyesti joitain ajatuksia TV-sarjasta, joka kertoo poliisista. Poliisi ratkoo rikoksia. Tiedän, tämä on hyvin jännittävää. Yrittäkää hillitä itsenne.


Vastaus: ei niin paljon, että välittäisin.

Life on täysin yhdentekevä televisiosarja. Viihteellä – jollaiseksi Life luetaan – on oikeus olla typerää tai banaaliakin, mutta silti sen pitäisi tarjoilla yleisölle jotain, joka jäisi elämään sen mielessä. Jos teoksessa ei ole mitään muistamisen arvoista, epäonnistuu teos viihteenä. Ja Life on niin typerryttävän unohdettava, että tätä kirjoittaessani en edes muista sen päähenkilön nimeä.

Todellakin, vaikka katsoin tusinan verran Lifen jaksoja, en kuollaksenikaan muista ainoankaan hahmon nimeä. Virnistelevää perunasäkkiä muistuttava päähenkilömme nimi saattaa olla Tom tai Sam tai Arvonlisävero, mutta en todellakaan kykene palauttamaan sitä mieleeni. Kutsutaan häntä vaikka Perunanaamaksi. Perunanaama on aikanaan tuomittu syyttömänä vankilaan poliisitoverinsa murhasta. Uusien todisteiden löydyttyä hänet vapautetaan ja vankilassa zen-filosofiaa opiskellut Perunanaama palaa poliisietsiväksi, vaikka kotona odottaisi kymmenien miljoonien korvausrahat. Poliisityön ohessa Perunanaama yrittää paljastaa hänet lavastanutta salaliittoa. Parikseen hän saa maailman vähiten uskottavan entisen narkkarin, joka on aikanaan onnistunut piilottamaan riippuvuutensa poliisitovereita. Hahmoa esittää nainen, joka näyttää samalla tavalla tehdasvalmisteiselta kuin tuhansien muidenkin tusinasarjojen geneerisesti kauniit nuoret naishahmot.

Itse asiassa koko Lifen visuaalinen maailma on auttamattoman geneerinen. Se tapahtuu samoissa aurinkoisissa maisemissa kuin suuri osa jenkkisarjoista, television versiossa Miamista tai Los Angelesista: kaupungissa, jossa kasvaa palmuja, kaikki autot ovat uusia ja kaikki ihmiset – niin lakimiehet kuin spurgutkin – ovat supermalleja. Näin sarja siirtyy jonkinlaiseen epätodelliseen fantasiamaailmaan. Se olisi yhtä uskottava, jos se tapahtuisi Keski-Maassa tai avaruudessa. Sarjassa tutkittavat murhatkin muistuttavat enemmän epäonnistunutta performanssitaide-esitystä kuin satunnaista väkivaltarikosta: on todennäköisempää, että jakson uhri löytyy klovniasussa uponneen öljytankkerin kaappipakastimesta kuoliaaksi palaneena kuin kadulta puukotettuna.

Life seuraa tällä vuosikymmennellä pandemiaksi puhjennutta trendiä, jossa etsivähahmo naitetaan yhteen jonkinlaisen kikan kanssa. Myönnettäköön, että eksentrisen etsivän idea ei ole uusi: Hercule Poirot on belgialainen etsivä, Columbo on rasittava etsivä, Sherlock Holmes on oopiumia rakastava etsivä. 2000-luvulla olemme kuitenkin jo nähneet ainakin maagisen pseudotiede-etsivän (CSI), neuroottisen etsivän (Monk), lääkäri-nihilisti-etsivän (House), psyykkisen etsivän (Näkijä) ja sarjamurhaajaetsivän (Dexter).

(Sivuhuomiona mainittakoon, että Dexteristä pidän aidosti, ei vähiten sen takia, että se on salaa supersankarisarja: siinä salaista identiteettiään piilotteleva mies ottaa öisin oikeuden omiin käsiinsä ja rankaisee nokkelasti pahantekijöitä. Lisäksi Michael C. Hall saa nimiroolissa toisinaan hyvän Patrick Bateman -vaihteen päälle.)

Lifen kikkana on Perunanaaman zen-filosofia, joka sarjan kontekstissa tarkoittaa sietämätöntä myhäilyä ja latteita aforismeja, joille Maailman Vähiten Uskottava Narkkaripoliisi saa pyöritellä päätään. Kaikesta päätellen katsojan pitäisi pitää päähenkilön eksentrisyyttä huvittavana ja lähestyttävänä ominaisuutena, mutta joitain poikkeuksia lukuunottamatta Perunanaaman lepertely sai minut toivomaan, että joku heittäisi hänet lähimmästä ikkunasta katuun, kysyen “osutko sinä katuun – vai osuuko katu sinuun?”

Life epäonnistuu olemaan millään tavalla kiinnostava. Se on niin loppuun tuotettu ja kiillotettu ja samalla riemastuttavan yhdentekevä, että sen nimi voisi olla “Lifen” sijaan “Televisiosarja”. Se on kuin kaksijalkainen hevonen: hetken aikaa kiinnostava, mutta lopulta täysin tarpeeton.

Mutta koska satunnaisiin kikkoihin perustuvat etsiväsarjat ovat tulleet jäädäkseen – toisin kuin Life, joka ilmeisesti päättyy toiselle kaudelleen – esitän alla joitain konsepteja ryöstöviljeltäviksi yhdysvaltaisille TV-tuottajille – jokainen varmasti kiinnostavampi, kuin Life.

COPRO COP: Etsivä Carl Hotilla on kyky: hän näkee ulosteissaan menneisyyden. Rikosta tutkiessaan Hot kurkistelee vessanpönttöön, nähden siellä välähdyksiä, jotka johtavat hänet syyllisen jäljille. “Etsivä on saanut vainun.”

INVESTIGATOR BABY: Maailman parhaalla etsivällä on ongelma: hän on kolme kuukautta vanha. Vauvaetsivän pitää kontata rikospaikoilla ja kuulustella epäiltyjä kirjainpalikoiden avulla. “Kerrankin poliisi, joka ei ole liian vanha tähän skeidaan.”

TOPSY TURVY DETECTIVE: Tavallinen etsiväsarja, mutta kuvattu ylösalaisin. “Uusi näkökulma rikokseen.”

Soitelkaa, Hollywood.

Tagit: , .



* Katuoja katsoo televisiota: Battlestar Galactica

Kirjoitettu 18.06.2009 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


Matkallani kohti keskinkertaisuuden ydintä olen istunut kotonani ja katsonut amerikkalaisia televisiosarjoja. Viime aikoina moni, minä mukaan lukien, on ehtinyt toitottaa yhdysvaltalaisen television elävän jonkinlaista renessanssia. On väitetty, että jatkuvajuoniset televisiosarjat ovat muuttuneet kertakäyttöisestä satunnaisviihteestä kohti todellista taidetta. Joidenkin poikkeustapausten kohdalla tämä pitääkin todistettavasti paikkansa, mutta surullinen totuus on, että merkittävä osa televisiosarjoista on edelleen sietämättömän kertakäyttöistä tauhkaa – fakta, joka paljastuu julmasti, kun ne katsoo nopeasti läpi DVD:lta viikottaisten annosten sijaan.

BATTLESTAR GALACTICA -sarjan 1. kausi oli ensimmäinen koskaan ostamani TV-sarja DVD:lla. Nyt sarjan viimeinenkin kausi on saatavilla. Juuri jatkuvan, hitaasti avautuvan juonensa vuoksi Galactica on ollut otollista katsottavaa juuri intensiivijaksoissa, useampi jakso kerrallaan. Mutta juuri intensiivinen katseluaikataulu on omiaan paljastamaan muutaman ikävän faktan: Battlestar Galactican kirjoittajat mitä ilmeisimmin keksivät juonta sitä mukaa, kun sitä kirjoittivat ja kun on aika antaa vastauksia, he sanovat “se oli taikaa”.

Battlestar Galactican piti olla televisioscifin suuri valkoinen valas, se oikeasti hyvä televisiosarja, joka sattuu vain sijoittumaan avaruuteen. 2000-luvun Battlestar Galactica siis perustuu 1970-luvulla alkaneeseen, nykyään varmaankin noloksi campiksi luettavaan avaruusseikkailuun, jossa ihmiskunnan jäänteet etsivät uutta kotia murhanhimoisten Cylon-robottien takaa-ajamana. Konseptin modernisointi ottaa selkeän pesäeron edeltäjäänsä ja reipashenkisen avaruussodan sijaan meille esitellään veren maku suussa selvitymisensä puolesta kamppaileva joukko ihmisiä jatkuvassa kuolemanvaarassa. Sisäkohtaukset on kuvattu klaustrofobisissa, pimeissä lavasteissa, mutta niiden vastapainoksi nähdään lähes psykedeeliseksi painovoimabaletiksi yltyviä avaruustaisteluita.


Miten niin raamatullisia viittauksia?

Battlestar Galactican eduksi on luettava, että sen tarina lähtee liikkeelle nopeasti. Tavallisesti telescifin ongelmana on ollut hitaus, jota fanit ovat olleet valmiita puolustamaan. “Kunhan jaksat katsoa ensimmäiset kaksi kautta”, he sanovat, “pääsee tarina kunnolla liikkeelle.” Samalla argumentilla Josef Fritz sai varmasti lapsensa pysymään kellarissa. “Ensimmäisen parin vuoden jälkeen se alkaa tuntua kodilta.” Kiitos, Joe: vilkaisen niitä Buffy-videoita ihan kohta.

Battlestar Galactica lähtee kuitenkin juosten liikkeelle ja pitää momentin enimmäkseen esimerkillisesti puolellaan. Ihmiskunnan tuhouduttua avaruudessa harhailevat jäänteet elävät jatkuvassa puutteessa ja kokevat toistuvia menetyksiä, sukeltaen yhä syvemmälle epätoivoon ja eläen hetkessä. Tämä ei ole kliinisen kiillotettua seikkailuscifiä, vaan itsensä suorastaan koomisen kuolemanvakavasti ottavaa avaruusoopperaa. Mukaan mahtuu vain kourallinen sarjan uskottavuutta syöviä selkeitä täytejaksoja, joissa puidaan ihmiskunnan jäänteiden sisäpolitiikkaa. Jos maailmankaikkeudessa on jäljellä enää 40 000 ihmistä, ketä kiinnostaa pääsevätkö he äänestämään ja onko lehdistön sananvapaus kunnossa?

Battlestar Galactica on täynnä angstia. Kaikki hahmot naivat, vetävät viinaa sekä huumeita ja hallusinoivat samalla, kun taustalla soi Bob Dylanin säveltämä (ja Jimi Hendrixin tunnetuksi tekemä) All along the Watchtower, tehden kokonaisuudesta jonkinlaisen avaruus-Woodstockin. Paitsi että hahmoilla on kurjaa jatkuvasti: he kyräilevät, irvistelevät ja murisevat, harhaillen pimeissä lavasteissa hautoen itsemurhaa, niin kuin olisivat ehdolla esiintymään avaruuteen sijoittavaan Unelmien sielunmessun jatko-osaan, ohjaajana Lars von Trier. Onneksi näyttelijäsuoritukset ovat kauttaaltaan ainakin siedettäviä ja parhaimmillaan fantastisia, kuten James Callisin esittämä universumin suurin nilkki, hysteerinen Cylon-kollaboraattori Gaius Baltar.

Battlestar Galactican koko viisivuotinen juonikaari oli alusta alkaen mystiikan värittämä, seisten tukevasti enemmän perinteisen fantasian kuin todellisen science fictionin puolella. Meille kerrottiin jumalista, ennustuksista ja muinaisista astronauteista. Vaikka sarjan mystiikassa olikin moniselitteisyyttä, ei ollut lopulta yllätys, että sarjan finaali syöksyy päätää pahkaa pseudouskonnolliseen mustaan aukkoon.

Varoitus! Kuvan alla JUONIPALJASTUKSIA Battlestar Galactican viimeisestä jaksosta!


Näin itse asiassa tapahtuu Galactican viimeisessä jaksossa

Tarinan lopussa käy ilmi, että Jumala on todellinen, maailma on täynnä maagisia enkeleitä ja lopuksi avaruussankarit temmataan taivaaseen, jossa he lyöttäytyvät yhteen Jeesuksen kanssa ja ratsastavat yksisarvisilla taistelemaan dinosauruksia vastaan. Liioittelen vain hieman.

Henkistynyt loppuratkaisu ei ole kuitenkaan yllätys, sillä sarja edetessään uppoaa yhä syvemmälle new age -höttöön. Ja mitä voi olettaa sarjalta, joka nähtävästi perustuu Mormoniuskontoon?

Onneksi Battlestar Galactica on ollut vahvasti hahmovetoinen sarja ja se sitoo päättyessään hahmojen tarinat yhteen sievästi. Tämä antaa sarjan panttivankina viisi vuotta viruneelle katsojalle miellyttävän lopullisuuden tunteen. Tätä TV-sarjat tekevät: ne saavat katsojan välittämään itsestään ja kestämään heikotkin jaksot, koska me haluamme nähdä, mitä hahmoille tapahtuu ja haluamme nähdä meille lopuksi luvatut vastaukset. Ja sitten, kaikesta huolimatta, jäämme kaipaamaan päättynyttä sarjaa.

Kuin pääsisi lopulta ulos kellarista ja silti löytäisi itsensä ajattelemasta, että olihan siellä juoksevaa vettä ja ruokaakin tuotiin melkein joka päivä.

Tagit: , .